Halko, Heikki: Pirttikosken perheparakeilla

Helmikuinen päivä on jo reilusti illansuussa, kun laskeudumme sinivalkoisen ”lättähatun” matkustamosta asemalaiturille, Rovaniemen rautatieasemalla. Nuorin – Martti – kolme kuukautinen, nukkuu edelleen, äitiyspakkauksen mukana tulleessa, ruskeassa samettipäällysteisessä makuupussissa, Matin – 10 v – sylissä, kun matkamme kohti tuntematonta vääjäämättä etenee. Vielä pitäisi pinnistellä asemarakennuksen läpi, kasseja riiputtaen, rakennuksen toisella puolella odottavaan Kuuselan linja-autoon: sellainen oli isän ohje kun aamulla varhain, Utaselta matkaan lähdimme. Muu maallinen varallisuutemme oli pakattu edellisenä iltana puoliperävaunullisen Mersun lavalle, yhdessä Ovaskaisten kamppeiden kanssa.

Helpotuksen tunne alkoi viritä, kun vihdoin, äiti ja viisi mukulaa istuimme linjabiilissä, kahden puolta käytävää, sen nytkähtäessä liikkeelle. Muistikuvat matkan etenemisestä sen jälkeen, kun olimme ylittäneet ensimmäisen, Kemijoen ylittävän fantastisen kaksikerroksisen sillan -ovat hyvin katkonaiset. Mielikuva, että rekka-auto ja juna samanaikaisesti sillalla, sai hetkeksi unohtamaan, jo väsyneen matkamiehen muut mietteet.

Moottorin hyrinä ja korin rytmikäs heilunta yhdessä, jälleen kerran osoittivat kykynsä, johdattaa matkalaiset unten maille, kunnes retkahtava pää, tai linjurin kiihtyvät kierrokset ja pompahtelu, hetkeksi palauttivat vallitsevaan todellisuuteen. Loppumatka eteni unten mailla, ja päättyi, kun äiti piti käsivarresta ja kehotti nousemaan ja ilmoitti, että perillä ollaan. Ilta oli pimeä ja ehkä sateinenkin. Vain yksi himmeä – heiluva valonkajo, vähän etäämmällä, loivasti oikealle haarautuvan tien poskessa olevassa pylväässä, valaisi tienoota, johon linjuri pysähtyi. Isä oli pysäkillä vastassa, mikä helpotti purkautumistamme. Vielä viimeiset ponnistukset kapeaa, korkeiden aurausvallien sisään muodostunutta, niukasti valaistua parakkikylän tietä seuraten, kantamuksia roikottaen, kunnes vihdoin poikkeamme tieltä erään parakin pääty-asunnon kohdalta, ja siitä edelleen lumeen polkeutunutta kapeaa uraa myöten horjahdellen, kohti ovea, joka oli oleva kotimme ovi, seuraavien seitsemän vuoden ajan. Nukkumisesta johtuva pöpperöisyys lienee syynä, että tuon illan myöhemmistä tapahtumista on niukasti muistoja.

Uusi päivä, uudessa ympäristössä sen sijaan, on kirkkaana mielessä. Tunnetun laulun sanat, nyt jos koskaan -toteutuivat täydellisesti, kun edellisen päivän lumisateen maalaama tienoo, puhtaan valkoisena ja säihkyvänä, tupsulatvaisten mäntyjen välistä kimmeltävän auringon paisteessa, muutaman asteen pakkasessa välkehtien, tervehti yön pimeydessä saapuneita uudisasukkaitaan ensimmäisenä aamuna, yhtiön kylässä, perheparakeilla – Pirttikoskella.

Ensimmäiset tunnustelut jännittävissä, 8-vuotiaan mielikuvitusmaailman rikastamissa tunnelmissa, suuntautui edellisen, vielä vähän korkeammalla paikalla sijainneen parakin edustalla – rintuussa olevaan laskettelumäkeen. Tuon parakin tunnettuja asukkaita olivat kolme Raijaa. Aamupäivä vierähti jo aiemmin saapuneiden voimalaitosrakentajien lasten – Tuunasen veljesten ym. kanssa mäkeä laskien, välillä sanallisesti voimia mittaillen ja reviirin rajoja piirtäen. Päivä, kuten edellinenkin päivä, olivat siinä mielessä erilaisia, kun ei ”tarvinnut” olla koulussa. Mutta tuo ”ilo” – koulusta laistamiseen, päättyi lyhyeen, kun kotiimme vielä samana päivänä saapui henkilö, nimeä en muista, mutta hän teki selväksi, että ”lapset – minä ja Matti kouluun huomisaamuna, Matti Juujärvelle ja minä Piiraiselle” Siispä: seikkailu oli valmis alkamaan.

Toisen luokan kevätlukukauden loppuosa 1957, pelto-aukealla sijainneessa Piiraisen vanhassa pirtissä, eteni sorjan opettajamme, Eva Hahlin johdolla kohti tulevaa kesää. Opettajan ja aiempien tarinoiden ohella, tuon kevättalven tapahtumista mieliin on painunut kouluruoan haku, sieltä mäen päällä sijainneesta päärakennuksesta, lumikeleillä vesikelkalla ja sulan maan aikana maitokärryllä. Hakuvuorossa oli aina kaksi oppilasta kerrallaan. Toinen työnsi ja piteli astioista kiinni ja toinen veti narulla kelkkaa, hankeen polkeutunutta uraa myöten. Korkeusero peltoalueen ja päärakennuksen välillä oli jyrkkä, mikä vielä korostui kun alueita erotti syvähkö laakso, jonka pohjalta nousu keittolaan alkoi. Joskus astiat alamäessä pyörähtivät kelkasta hankeen, mutta kannet oli tehty niin, että sisältö pysyi astioissa. Koulutyö tuossa miljöössä päättyi kolmannen luokan syyslukukauden aikana, kun uusi koulu valmistui. Uudessa koulussa opettajaksemme sattui täysiverisen missin piirteet omaava Elli Rajatie. Kun kymmeniä vuosia myöhemmin luin Kaleva -lehdestä, että Elli Rajatie oli kuollut, vasta parhaassa iässä – Oulussa -vedet tulivat silmiin. Opettajan viehkeys ja luottavainen suhtautuminen oppilaisiinsa, tekivät hänestä huippusuositun. Koulua pidettiin myös siinä Piiraisen pihapiirissä, päärakennuksen alapuolella rinteessä olevassa tuvassa. Tämä paljastui vasta, kun Jullen ja Timon johdolla, vuosikymmeniä myöhemmin (2008) ensimmäisen kerran palasin ”juurilleni” Tuolloin Ovaskaisen Julle kertoi aloittaneensa koulun tuossa rakennuksessa, kun kierroksellamme pysähdyimme sen kohdalla. Oma aloituspaikkani oli joutunut väistymään, vallalla olevan tehotuotannon edessä.

Koulutyö sinänsä oli sivujuonne, ja haihtui mielestä oitis, kun päivän viimeinen tunti oli päättynyt. Jo kotimatkalla koulusta perheparakeille, syntyivät ensimmäiset ideat ja suunnitelmat loppupäivää varten. Syyskaudella kun säät olivat vielä kesäiset, hyvin suosittu leikkipaikka koulutiellä, oli Piiraisen talon (Pirkko Piiraisen koti) pihapiiriä rajaava notkelma, jonka pohjalla virtasi pieni puro. Hyppely puron yli ja läiskyttely, kiinnosti yleisesti alakoululaisia. Seuraava mielenkiinnonkohde tuli vastaan parinsadan metrin päässä yhtiön kylään päin. Tällä, pienen suon ylittävällä pitkospuumaisella ”sillalla” istuskeltiin ja pärskyteltiin suovettä kengänkärjillä, kuitenkin niin, että vettä ei päässyt kulkeutumaan kenkiin. Tässäkin lajissa toiset pärjäsivät paremmin kuin toiset.

Tähän maastoon, ennen pitkospuita haarautuvalle polun varrelle, sijoittui myös pilkkalaulu ”Kuusen juurella viitosen varrella” jonka kohteeksi jouduin, kun osoitin avoimesti mielenkiintoni erästä luokkamme tyttölasta kohtaan, tuon sivuhaaran suojissa. Laulun viesti oli, että rakkautta rahalla – kuusen juurella viidellä markalla. Sanat ja sävel: Vinssi. Pitkospuut saivat väistyä myöhemmin, ja ne korvattiin kapulasillalla. Sillan jälkeen matka eteni jyrkkää rinnettä kukkulan laelle. Kukkulan rinteillä usein näyttäytyi täysin valkoinen poro. Tilkku -niminen poro, oli Niemelän kotiporo. Tästä koulutie jatku kivikkoiseen maastoon, puunjuurien sekaan polkeutunutta polkua pitkin, päättyen Ahokankaan kaupan pihalle. Kauppa ei liene kuitenkaan ollut Ahokankaan bisnes, se vaan toimi nähdäkseni Ahokankaan omistamissa tiloissa? Joka tapauksessa kaupan kohdalla matka keskeytyi poikkeuksetta.

Kauppa edusti aidoimmillaan vielä tuolloin joillakin syrjäisillä alueilla toimivaa siirtomaatavarakauppaa. Kauppa tuli tutuksi myös, kun kevättalvisin Hakasen Jorman kanssa myimme kävyt tuohon kauppaan. Kävyt punnittiin takaosassa olevassa pienessä kopissa, ja tili maksettiin kaupan puolella, kilisevästä kassasta. Kaupalta jatkettaessa, infrastruktuurin alkeelliset muodot konkretisoituivat, louhosperustaisena ja pintakerroksilla tasattuna tieverkkona, monine haaroineen. Kesäkeleillä koulumatka taittui pääasiassa patikoiden ja talvella suksin. Monilla lapsilla oli käytössä myös pyörä, mutta sen kuljettaminen juuria risteilevällä polulla ja pitkospuilla, tuotti yllätyksen yhdelle ja toisellekin pyöräilijälle. Myöhemmin kun meille hankittiin vaihteellinen pyörä, kouluun kuljettiin pääasiassa Luusuanpirtin kautta, valtamaantietä pitkin.

Ensimmäiset päivät uudessa ympäristössä, koulutyön ohella, täyttyivät muihin lapsiin tutustumalla. Sopeutumista uudessa ympäristössä helpotti ratkaisevasti se, kun parakkiimme asettuivat asumaan myös jo Utasella tutuiksi tulleet kaksoisveljekset – Ovaskaisen pojat – Rille ja Julle (Risto ja Juha) veljekset, jotka persoonina erosivat täysin toisistaan. Ainoa yhdistävä tekijä oli se, että olivat veljeksiä. Siinä missä Rille ehdotti tarkistuskäyntiä kaatopaikalle, Julle nosti hiusharjan povitakustaan ja viimeisteli kuontaloaan, kylille lähtöä varten. Rillellä tosin, akuutin sairauden vuoksi hiuksensa jo pienenä menettäneenä, ei ollut tarvettakaan moiseen hömpötykseen. Tietoisuus omalla reviirillä vaikuttavista taustavoimista, toi tuossa vaiheessa kaivattua turvallisuudentunnetta. Sitä mukaan kun reviiri ja ystäväpiiri laajenivat, omat avut alkoivat kannatella ja asema kaveripiirissä vakiintua.

Vain muutamaa päivää myöhemmin, parakkimme sai uudet asukkaat, kun seinänaapuriksemme samaan päätyyn muuttivat Hakaset. Hakasen Aune (Tahvanainen) ja Oskari tulivat suoraan Savon sydämestä, rikastuttaen osaltaan yhteisön monikulttuurista rakennetta. Oskari perusteli herkästi asioiden kulkua ja tapahtumia yhtiöön vedoten. Kuulin kun Oskari Aunea valistaessaan totesi, että yhtiö on sitä ja yhtiö on tätä, ja että yhtiö on hoitanut asian. Tämä yhtiöön sisäistyminen konkretisoitui omalla kohdallani suorastaan traagisesti. Olimme rakentaneet metsämökkiä parinsadan metrin päähän Jaakolan talon suuntaan. Puutavaran raahasimme Jalaskylään rakenteilla olevalta, uudelta sauna/pyykkituparakennukselta. Eräänä päivänä Oskari asteli mökkimme suunnalta lautakasa sylissään, kohti aittaansa. En herkästi puuttunut aikuisten tekemisiin, mutta silloin 10-vuotiaana, sisälläni musteni ja tokaisin Oskarille, että ne on meidän mökin lautoja, mihin Oskari tyynesti totesi, että ”nämmoon firman lautoja” ja pisti laudat varastoonsa, eikä tapahtumaan sen jälkeen palattu, varsinkaan, kun Jorma oli yksi mökin osakkaista.

Kaveri- ja tuttavapiiri kasvoi päiväpäivältä, ja reviiri laajeni yhä uusille alueille. Vastapäisessä parakissa asuivat mm Halla-ahot, Piutuset (muuttivat Australiaan) Mönkköset, Linkilät, Lylyt ym. Linkilän perheeseen kuului kaksi poikaa ja olikohan niin, että kumpikaan ei ollut ainakaan molempien vanhempien biologisia lapsia. Vanhempi kantoi nimeä Kalevi Oksman, mutta Taistoa kyllä puhuteltiin Linkiläksi, ja kun Taistolta kysyttiin – yleensä tarkoitushakuisesti, että mistä olet kotoisin, niin vastaus tuli kuin tunnetun kaupan hyllyltä ja määrätietoisesti, että ”lastenkojistapa tietenkin” Taisto oli isokokoinen, käkkäräpäinen miehen alku ja osoitti auliisti olevansa valmis kuulumaan joukkoon. Myöhemmin ilmeni, että Taiston sosiaaliset taidot pelkästään eivät riittäneet aina siihen, että olisi kamppaillut paikastaan ryhmässä tasavertaisesti, muiden ikäistensä kanssa. Tähän liittyen näimme myös säälittäviä yrityksiä, kun joku porukkaan pyrkivä pyynnöstä, ryysti mm omaa pissaansa kourakupista. Kalevi Oksman oli selvästi vanhempi, eikä hänestä ole jäänyt mainittavaa muistoa.

Halla-ahon veljekset, lähinnä Vote ja Veikko sen sijaan hyörivät näkyvästi päivittäisissä riennoissa. Veikko oli se mainitsemani valepanostaja, joka lainasi dynamiittia yhtiöltä ja räjäytti paukun peräparakkien tuntumassa, rintuun yläosassa. Kaikella on tarkoituksensa, sillä pian syntyneen montun päällä oli katto, ja maamökki oli valmis. Sen lisäksi hän osoitti käytännössä meille noviiseille, kuinka ”tyny” ei räjähdä, vaikka sitä polttaa ja sytytti dynamiittipötkyn palamaan siinä jäävaraston kohdalla – kanavan toisella puolella olevalla louhostasanteella. Votea sen sijaan kiinnosti ihan muut asiat, kun hän osoitti kykynsä mäkihyppääjänä, hyppäämällä ensimmäisenä, koululle hankituilla oikeilla mäkisuksilla siitä, kanavasta lukien kolmannen parakin päätyasunnon (Janatuisen) kohdalla, rinteessä olevasta hyppyristä. Vote oli tuolloin jo oppivelvollisuutensa suorittanut. Tästä alkaen sukset olivat kovassa käytössä, niin kovassa, että hajosivat ennen kauden päättymistä. Tämän jälkeen hyppyrissä hajotettiin pelkästään hiihtämiseen tarkoitettuja välineitä. Vote, isällisellä olemuksellaan, voitti meidän poikasten luottamuksen täydellisesti.

Elo yhtiön kylässä, niin perheparakeilla kuin muillakin asuntoalueilla, lapsen silmin katsottuna ja koettuna, oli hyvin intensiivistä. Tietysti koulutyö otti pääosan päivästä, ja vaikka se sinänsä ei liiemmälti arvosanoja tuottanutkaan, kouluun oli aina mukava mennä. En muista ainuttakaan aamua, että lähtö kouluun olisi ollut vastenmielistä, paitsi silloin yhtenä aamuna, kun kiirastuli poltteli sisuksissa pari päivää. Koulu oli vielä tuolloin kokonaisvaltainen kasvattaja, mikä nähdäkseni vain korostui tällaisissa tietyn hankkeen ympärille syntyneissä yhteisössä.

Iltapäivät perheparakeilla, sen jälkeen kun reppu oli nakattu makuuhuoneen lattialle, täyttyivät hyvin usein urheilullisissa puuhissa. Talvella se tarkoitti mäenlaskua ja jääpelejä, ja leikkejä luistinradalla. Mäenlaskulle parhaat edellytykset, suotuisan maastonmuodostuksen ansiosta, olivat parakkikylän ytimessä – jokitörmässä, sekä sitä vastapäätä joen toisella puolella vaaralla. Vaaralta laskeminen ei ollut ihan kaikkien jokapäiväistä herkkua. Jo vaaralle kipuaminen edellytti ponnisteluja, mikä karsi monien aikeet ja varsinkin alastulo oli jo kokeneempien ”mäkimiesten” puuhaa. Kun Hakasen Jorman kanssa kipusimme vaaran huipulle käpyjä keräämään, yhtenä motiivina valita tuo paikka, oli paluumatka. Silloin tällöin sattui pahan näköisiä kaatumisia. Hiihtovälineillä lasketellessa, mäki oli liian vauhdikas. Jokitörmässä olevasta hyppyristä hypellessä muistan, kun erään mäkikotkan hyppyasento, ponnistuksen jälkeen kaatui liiaksi takakenoon, jolloin pystyyn nousseiden suksien kannat upposivat alastulorinteeseen siten, että molempien suksien kannat katkesivat kuin tulitikku sormien välissä. Myöhemmin olin tunnistavinani koulun hiihtokilpailuissa nuo samaiset välineet, joiden kantoja koristivat pläkkiset vanteet.

Rinteessä oli laskupaikkoja mitä erilaisimmille välineille sopiviksi. Muovipulkka vielä tuolloin, oli tuntematon innovaatio. Mutta mielikuvitus toimi, kun rakensimme yhtiön puutavarasta talviskinnerin. Kakkosnelosia sopivasti ristikkäin ja samasta höyläämättömästä raaka-aineesta veistettiin ”suksen” pätkät, eteen ja taakse. Luotto mäen kykyyn kuljettaa moista hökötystä oli vankkumaton. Jo ensimmäinen yritys kuitenkin todisti sen, että kitka ja massa olivat reilusti epäsuhteessa, minkä seurauksena ”kelkka” kääntyi ylämäessä kylkimyyry -asentoon, kaatui ja hajosi. Tuo kitka kyllä kummitteli mielessä jo rakennusvaiheessa ja ratkaisu siihen oli tiedossa, mutta kun ylimääräisiä suksia tuohon tarkoitukseen ei vaan kerta kaikkiaan ollut käytettävissä. Niukkuuden problematiikka tuolloin, teki tyhjäksi monet hankkeet.

Jääpelit olivat kuvassa mukana alusta alkaen. Aluksi välineinä olivat koukkumaila ja narukeräpallo, mutta jääpalloilukausi jäi lyhyeksi ja laitojen pystytyksen jälkeen, mailojen malli muuttui nopeasti. Omalla kohdallani kehitysvaihe jääpallosta jääkiekkoiluun tiesi pakollista viivettä. Kiekkomailan omistajaksi ei tultu yhdessä yössä. Nytkään mielikuvitus ei pettänyt. Isojen poikien pelien jälkeen, kaukalon ulkopuolelta – hangesta, löytyi silloin tällöin katkenneita mailan osia. Itse koin olevani etulyöntiasemassa, kun perhetuttavamme – Viktor Koski, joka työskenteli yhtiön puuverstaalla puuseppänä, ojensi taitavat kätensä. Toisinaan ”Vihtori” liimasi valmiit osat ja toisinaan teki uuden lavan ja asensi sen ehjään varteen. Näillä välineillä pelattiin se pakollinen harkinta ja kinuamisjakso, kunnes lupa uuteen, kaupasta hankittavaan mailaan tulisi. Taloudellisesti niukkaa aikaa kun elettiin, mailaan investointi tuolloin oli iso päätös. Mutta vihdoin koitti päivä, kun Liskolla myytiin Koho -merkkisiä mailoja lähestulkoon puoleen hintaan tavanomaisesta. Sekään ei vielä heti riittänyt, meni iltapäivään pitkälle kunnes lupa tuli ja maila haettiin kaupasta. Lapa oli jo suojattu kangaskudoksisella eristysnauhalla, kun kotiimme saapui vieras, ihan tuttu tosin – mailan myynyt myyjä. Myyjä oli pahoillaan ja ilmoitti, että mailan hinnoittelussa oli tapahtunut virhe, ja pyysi puuttuvan osan maksusta. Äidin ilmeet ja eleet kertoivat heti, että kauppoja ei tule. Tuntemukseni, kun katselin olohuoneen ikkunasta myyjättären poistuvan pihaltamme, maila kainalossaan, kellarin editse, parakkitietä kohti -ovat edelleen määrittelemättä. Tässä saattoi toteutua tunnetun sanonnan viesti ”joskus totuus voi olla taruakin ihmeellisempi”

Tämä episodi on ollut niin vahvasti mielessä, että selkeää kuvaa siitä, tulinko koskaan tuon aidon ja tunnetun pelivälineen omistajaksi -ei ole. Tuossakin kuvassa, jossa esiinnyn Koirasen Matin, Rillen ja Vinssin (Vesa Tuunanen) kanssa, on nähtävissä, että lapa on liitetty alapäästään lyhennettyyn varteen. Toisaalta, olin ryhmässä, josta yhtiön kylään muuttanut Helsinkiläinen insinööri ja HIFK:ssa pelannut kiekkovalmentaja, valitsi pelaajia juniori-edustusjoukkueeseen. Tuskinpa tuossa ryhmässä kukaan ”omatekoisilla” mailoilla pelasi. En tosin tullut valituksi yhteenkään koitokseen, mikä edelleenkin kirvelee. Mainitsin viime tapaamisessa tästä selvästi itseeni kohdistuneesta epäoikeudenmukaisesta menettelystä, Oinosen Repalle, joka itsekin muisteli kokeneensa samantyyppisiä tuntemuksia silloin. Repa tosin pelasi kunniakkaan uran Pirttikosken edustusjoukkueessa.

Tyttöjen kanssa luistelu yleisellä luistelukentällä, toteutui pääsääntöisesti harvoin. Mutta silloin tällöin kaukalo täyttyi pelkistä luistelijoista. Tilaisuudet oli järjestetty jonkin tahon toimesta; en tiedä kenen. Nämä rusettiluistelutilaisuudet olivat hyvin tärkeitä tapahtumia. Tärkeitä tapahtumia tällä samalla areenalla järjestettiin myös kesäaikana. Rovaniemen moottorikerhon jäsenet esittelivät taitojaan sorapohjaisella kentällä, kiihdyttämällä kardanivetoiset – Nortonit ja BSA:t hyppyriin ja siitä jyrkkään käännökseen niin, että kuljettajan polvi hipoi kentän pintaa. Ilmassa oli suuren moottoriurheilujuhlan tuntua, kun yksipyttyiset pitkäiskuiset koneet papattivat ja pakokaasu haisi. Esittelyssä olivat myös IC:t, Arielit ja CeZe:t.

Parakkitie – valtatie – elontie, jota ei vielä silloin virallisesti ollut, toimi päänäyttämönä lukuisille tapahtumille. Se oli myös sen ajan tietoliikenneväylä. Jokainen tulo ja meno rekisteröityi jonkun ikkunastaan tai vaikkapa ulkoportaillaan istuskelevan, väylällä tapahtumia seuranneen, elämäntarkoitusta pohdiskelevan -työn raskaan raatajan muistilokeroihin. Se toimi kuin sosiaalinen media nyt. Kaverien liikehdintä, tiiviiksi polkeutuneella valtasuonella viestitti, että jotain oli menossa. Ylitse muiden tässä viestinnässä kohosi Vänskän Immu. Kun Immu siirtyi pyörällään parakkitielle, ensimmäinen signaali sormien välistä viheltäen, kajahti ilmoille juuri parakkimme kohdalla niin, että sen varmasti kuulivat kaikki. Kutsu oli käynyt ja levottomuus heräsi. Immu vaikutti yhteisössämme vain lyhyen ajan. Vänskät asuivat mielestäni samassa parakissa, jossa kortteeria pitivät myös Salliset – Seija, Soile, Terttu ja Seppo. Tässä parakissa, sen joenpuoleisella sivulla asuivat myös Hiltuset (kalahiltunen) joiden Pentti -poika mm vaati rakkautta ruoskalla.

Seijaa (nyk Räsänen) ei voi sivuuttaa pelkällä maininnalla. Seija oli saanut kasvuntekijät niin, että hän kasvoi täyteen mittaansa jo ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Hän siis oli meitä poikasia toista päätä pitempi koko ajan. Hän ei ujostellut ketään. Hänen kanssaan pääsi leikkimään aina kun vain tahtoi. Hän oli leikissä kuin leikissä taitavampi kuin meistä kosseista kukaan. Seija oli oikeudenmukainen ja otti ohjat käsiin jos tarve niin vaati. Hän ryhtyi kurinpidollisiin toimiin kun sen aika oli. Saattaa olla, että Seija viihtyi meidän poikien raisuimmissa leikeissä paremmin kuin ikäistensä heiveröisten ja tirskuvien tyttösten kanssa. Pallopeleissä – sulkapallossa, kohtasimme silloin tällöin, mutta jos mailan lapa vastustajalla ylettyi lähes puolimetriä korkeammalle kuin itselläni (olin tavallista pienikokoisempi) niin lopputulos on helppo ennustaa. En muista, että olisin voittanut Seijaa kertaakaan. Tämä ”söi miestä” ja johti väistelemään kohtaamista peliareenalla. Episodi, joka kuuluu sarjaan – ei unohdu koskaan -kuvaa Seijan mentaliteettia mainiosti. Meillä oli Seijan kanssa yhteinen ”vihollinen” – Vinssi. Seija oli alituiseen Vinssin hampaissa, sen jälkeen kun ikäluokkia yhdisteltiin samoihin luokkiin. Luokat järjestivät luokan pikkujouluja joulun alla – tuolloin. Meidänkin luokkalaiset määrättiin laittamaan lahja tietylle oppilaalle, arvonnan perusteella. Seija oli pakannut Vinssille pikkujoululahjaksi suurehkoon laatikkoon kolme nakkia. Vinssin ilme oli paljon puhuva, kun hän nosti nakin toisensa jälkeen laatikosta ja sinkosi ne yhden kerrallaan luokan vastapäisellä sivulla istuvaa Seijaa kohti. Seija väisteli ohi viuhuvia ohjuksia, jotka läsähtivät viereistä seinää vasten. Tästä seurasi tietysti, että Seija sai lisänimen nakki, mutta itse tunsin suunnatonta kostonriemua. Seijan ”kiusaaminen” siten kuin se nyt määritellään, ei tullut kuuloonkaan. Kiusausyritykset loppuivat alkuunsa, kun Seija sieppasi suunsoittajaa niskasta ja työnsi turpavärkin hankeen, varmistaen vielä tehon, hieraisemalla lumisella lapasella naamarin ”puhtaaksi”.

Hiljaisimpina hetkinä tarkoituksellinen polkupyörä-saitsing parakkitiellä, paljasti asuntojen pihoilla mahdollisesti menossa olevat aktiviteetit. Näitä tarkkailumatkoja johdattivat selvästi ennakko-odotukset, sillä pihoilla leikkivät pääasiassa tytöt. Kesällä tytöt yleensä pelasivat ruutua ja hyppylautaa tai hyppivät narua. Näihin piireihin pääsy edellytti pyrkijältä, ennakkoon osoitettua luottamuksellisuutta. Tarvittaessa piti alistua hyppäämään tinttaa tai pyörittämään narua, ja käyttäytyä muutenkin korrektisti, että ylipäätään sai jäädä seuraan. Luottamus myös meni saman tien jos vieras paljastui sosiaalisesti taitamattomaksi öykkäriksi. Nämä kohtaamiset loivat meille poikasille myös oivan tilaisuuden kohottaa itsetuntoamme, mm hyppyyttämällä kevyempää tyttöä laudalla korkeuksiin, mutta niin, että hyppely oli hallinnassa. Silloin tällöin näyttämisen tarve karkasi käsistä, kun tytölle annettiin enemmän lautaa, jolloin vivun, massan ja tehostetun polkaisun, ja laudan pienen sivuttaisliikkeen seurauksena, vektorivoimat lennättivät tyttösen kaaressa korkeuksiin. Hallitsematon alastulo sorapihalle, kädet tai kylki edellä, ei naurattanut. Oli sanomattakin selvää, että parakkitie kutsui syyllistä, eikä seuraavaa mahdollisuutta ihan heti tullut.

Ajoneuvojen kirjo parakkitiellä monipuolistui tasaiseen tahtiin. Loppuaikoina useamman asunnon edustalla seisoi peltilehmä. Nopeimmin lisääntyivät mopedit. Omien ajopeliemme ohella, parakkitietä huristelivat myös naapuriparakissa asuneet Tuhkaset, Cresent 2000 mallillaan. Tuo malli oli varusteltu tavallista pienemmillä pyörillä ja matalammalla rungolla. Kun yhteisön kookkaimmat miehet istahtivat lähes minimopon selkään, heidät huomattiin. Halu liittyä mobilistien arvostettuun joukkoon, luonnollisesti kyti useimman mielissä. Erityisvaatimukset ajopelien suhteen eivät vielä tuolloin olleet päällimmäisenä mielissä, symboliikka oli vasta tulollaan. Myös Vintturin Ernest autokuumeen kourissa, päätti helpottaa oloaan. Rovaniemeltä löytyi ”piikkinokka mosse” (piraatti Opel) jolla hän oli edellisenä iltana ajellut Pirttikoskelle. Oli lämmin kesäinen aamupäivä, kun innolla kiirehdimme Vinttureille uutta tulokasta ihmettelemään. Meni vielä tuokio ennen kuin Ernest ilmestyi ulko-ovelle ja heitti jotain siihen suuntaan, että kyytiäkö pitäisi saada? No vastaus oli tietysti yksimielinen. Ernest asettui ratin taakse ja kehotti meitä nousemaan kyytiin.

Meitä oli ainakin kuusi penskaa, jotka ahtauduimme perheauton rajallisiin tiloihin. Akku enteili jo viimeisiään, kun kuului hörähdys, mutta siihen se jäi. Seuraavaksi konehuoneesta kuului enää vaimea napsahdus. Akku oli lähes tyhjentynyt. Ymmärtääkseni akun pikalatureita ei vielä tuolloin markkinoilla ollut ja jos olikin, ne odottivat vielä tuloaan Pirttikoskelle. Ernestin äänensävy oli selvästi muuttunut, kun hän komensi kaikki ulos ja käski työntämään autoa. Kun Mosse oli käännetty, siirryttiin pihatietä pitkin peräparakkien saunan kohdalta parakkitielle. Kuului vaarallisen kova rusahdus, kun Ernest pukkasi vaihteen silmään. Pakoputkesta näytti tulevan jonkunlaista höyryä, mutta vapauttavaa hörähdystä ei kuulunut vielä sittenkään, kun olimme työntäneet Mossea ja Ernestiä jo asuttamamme parakin kohdalle, n 200 m. Ajoneuvo palautettiin vielä lähtöpisteeseen ja myöhemmin takaisin myyjälle. En ole täysin varma liittyikö myöhempi tarina juuri tuohon ajoneuvoon, minkä mukaan syytä käynnistymättömyyteen etsittäessä oli käynyt ilmi mm, että yhden pytyn mäntä oli korvattu puisella versiolla.

Partiotoiminnan alkaminen Pirttikoskella, oli mullistava lisä lasten ja varhaisnuorten harrastustoiminnan kannalta. Voin rintaa röyhistellen julistaa, että olen yksi niistä perustajajäsenistä, jotka olivat mukana silloin, kun Napapiirin Poikien alaosasto perustettiin Pirttikoskelle. Muistan kun opettaja Rinkinen uskontotunnin jälkeen lähestyi ja aloitti kysymällä, haluaisinko tulla partiotoimintaan mukaan? Olin tästä joskus kysynyt opettajalta, että voitaisiinko täälläkin aloittaa partio. Kun ilmoitin, että kyllä haluan, opettaja kehotti menemään illalla rukoushuoneelle, ja sanoi, että Rovaniemeltä tulee henkilöitä, (Paavo Seppänen/Pave ja kaksi muuta) jotka käynnistävät partiotoiminnan täällä. Meistä koulutettiin ensimmäiset henkilöt, joiden oli tarkoitus toimia mahdollisesti Pirttikoskelle perustettavan lippukunnan vartioiden johtajina. Aluksi muodostimme vartion Napapiirin poikien alaosastona ja annoimme lupauksen Napapiirin Poikien kevätparaatin yhteydessä, Rovaniemen kirkossa. Pian tämän jälkeen Seurakunta palkkasi nuorisotyöntekijät, Oiva ja Toini Levomäen, asemapaikkanaan Yhtiön kylä, Pirttikoskella.

Yritin selvittää Rovaniemen Seurakunnan partiotoiminnasta vastaavalta henkilöltä, että löytyisikö tuohon aloitusajankohtaan liittyviä asiakirjoja, joista voisi selvittää, keitä nuo muut perustajajäsenet olivat? Tämä Antti Pehkonen pyysi kääntymään Hannele Simosen (Turja) tai Ilmo Pulkamon puoleen. Käännyin myös Mirja Kervisen (nyk Laitinen) puoleen ja hän lupasi selvitellä, siispä odotellaan. Omat kokemukseni Kurunkävijöissä jäivät vähäisiksi. Karhuvartion perustamiskokous, jossa jo ennakoivasti suostuin korkeintaan avj:ksi, jäi ainoaksi tapahtumaksi, johon osallistuin.

Oki tuli hyvin tutuksi ja läheiseksi henkilöksi, monien yhteisten hetkien ja reissujen kautta. Matkustimme mm Luoston talvileirille kahdestaan, ensin Mossella Rovaniemelle ja sieltä edelleen yhteiskuljetuksella Napapiirin Poikien kanssa. Paluumatkasta on niinkin raflaava muisto, että ruokailin ensi kerran elämässäni ravintolassa, kun Oki tarjosi lounaan Rovaniemellä. Oki ei ollut kokenut uskonnollista herätystä sillä tavalla, kuin vaimonsa Toini- ehkä. Olin monet kerrat todistamassa kun Oki ja Toini keskustelivat tästä asiasta. Toini toistamiseen kehotti Okia rukoilemaan, että hän voisi löytää Jeesuksen. Tällöin Oki yleensä asettui keittiön pöydän ääreen, kyynärpäät pöytää vasten, sormet ristikkäin, katse luotuna lattiaan ja rukoili. Okin vakaumuksen aste konkretisoitui, kun eräällä Rovaniemen reissulla kävimme kirkossa, jossa oli menneillään Lestadiolaisten seurat, keskellä arkipäivää. Tuolta, paluumatkallemme mukaamme tuli Viirinkylässä asuva henkilö, mielestäni diakonissa, tai muu sen alan edustaja. Oki ”siunaili” kirkossa nähtyä menoa ja totesi, että ”ovatko nuo ihmiset, jotka tuolla kirkossa käytävillä vaeltaen kirkuivat ja mekastivat -täysijärkisiä” Kyytiläisemme ilme vakavoitui, kun hän koetti puolustella kirkossa nähtyä näytöstä. Lapsen näkövinkkelistä, ensituntemus oli pelko, joka pian muuttui jännittäväksi seikkailuksi.

Parakkitien ohella oli toinenkin tie, minkä ympärille liittyi hyvin monimuotoinen tapahtumien kirjo. Tunnelitie, joka sekä antoi, että otti. Laskettelu millä tahansa välineellä, tuota puolitoista kilometristä baanaa pitkin, oli joka kerta elämys. Puutteellisin välinein – jarruttomilla ja heikoilla renkailla varustelluilla pyörillä vahinkoja sattui. Vaikka louhoskasan takana sijaitsevalle kaatopaikalle, siihen ”kangesvirran” vierustaan, oli polkeutunut oikopolkukin, lähes läpipääsemättömän risukon läpi, niin toisinaan sinne matkattiin tunnelitien ja rännitien kautta. Kääntyminen rännitielle, kyyryssä lasketun vapaalaskun loppuosassa, ei aina sujunut suunnitelman mukaisesti. Tuolloin, ja varsinkin kun ”mankeleiden” määräaikaishuollot olivat pääsääntöisesti tekemättä, pyörien jarruilla oli taipumus ”hirttää” Kun takapyörä sepelipintaisella alustalla lukkiutuu, seuraukset ovat tiedossa.

Tunnelitien päätepisteessä, tulvaluukkujen alapuolella olevien lammikoiden ahvenpitoisuus oli joskus käytävä kokemassa useammankin kerran päivässä. Useinkin illansuussa auringonlaskun aikaan paluumatkalla lammikoilta, pyörää työntäen ylämäkeen, mutkan jälkeen törmäpääskyjen valloittaman hiekkarinteen viereisen parakin päätyasunnon portailla, oli nähtävissä valkoisessa paidassaan seisova hahmo, jonka käsissä olevasta välineestä lähtevän heijastuksen lisäksi, raikui ilmoille ”fanfaari” joka sai hetkeksi unohtamaan, jo päivän puurtamisesta vallalla olleen väsymyksen, sekä puhtia vielä loppunousua varten. Myöhemmin asepalveluksessa ajatukset ja tuntemukset palautuivat tuohon hetkeen, kun loppuun väsyneinä olimme palaamassa, koko päivän kestäneeltä pyörämarssilta ja prikaatin soittokunta oli asettunut kasarmille johtavan tien vieressä olevalle viimeiselle töyräälle, vastaanottamaan ”poikiaan” soittamalla mukaansa tempaavaa marssimusiikkia. Vesalan Olli trumpettinsa kanssa, muistutti meitä musiikin kaikkivoipaisuudesta niin, että toisinaan kaiut oli kuultavissa pitkälle peräparakkeja myöten.

Heti tunnelitieltä haarautuvan Parakkitien alussa, siinä notkelmassa, oli mainio paikka huijata ohikulkijoita. Elävästi muistan, kun ihan tuttu rouva oli tulossa Liskon suunnasta polkupyörällä ja havaitsi asettamamme syötin – siiman päässä olevan kellon. Rouva nousi pyörältään ja päivitteli, että ”riipaisin jotenkin kellosta, niin se putosi tähän tielle” Pelastimme yleensä huijatun, kuten nytkin ja näytimme hänelle aikarautaa – kysyen, tämäkö se oli? Huumori lopuksi siunasi tapahtuman. Vaikka etuparakit sijaintinsa vuoksi olivat meidän peremmällä asuvien päivittäisen tarkkailun alla, niiden asukkaat jäivät vieraiksi. Ainoat nimet, jotka nyt pystyn nimeämään, olivat Vesalat, Liedekset, Kovalaiset, Sinervät, Mikkolat ja Harmaalan Timo. Syyksi arvelen, että näissä ensimmäisissä parakeissa asui perheitä, joiden lapset olivat selvästi nuorempaa vuosikertaa. Niin ikään, myös perimmäisten parakkien asukkaiden nimiluettelo jää lyhyeksi.

Edelleen Parakkitie-valtatie, sykkii sydämissämme. Edelleen sen raamit löytyvät sieltä. Edelleen tunnelma kohoaa, kun viitta- Parakkitie, Jalaskylään johtavan tien suulla olevan petäjävanhuksen jälkeen näyttäytyy. Siinä se on, loivan laskun jälkeen hieman kaartaen ylämäkeen edeten, nyt hidaskasvuisen taimiston reunustamana kohti alueen keskivaiheilla olevaa ja sen ylittävää viemäriä, haarautuen ja kaartaen siitä, palvellakseen alueelta lähteviä ja sinne palaavia. Tästä se soi kulkijalle mahdollisuuden valita reitin, jyrkän ylämäen kautta tai jatkaa tasaista helppokulkuista varsitietä, joka viimein lusikan pesään jäävän, vaatehuolto ja kylpylärakennuksen kierrettyään, päätyi jälleen sen varteen kohdassa, jossa peräparakeilla kortteeria pitäneet saattoivat aprikoida, seuratakko pääväylää vai ”oikaistakko” reittiä, joka kulki parakkitien pohjoispuolella olevien parakkien ”sisäpihojen” kautta, joko muuten vain vaihtelun vuoksi- tai ehkä, uteliaisuuden nälkää vain tyydyttääkseen.

Tämän, kangasmaastoon käytön myötä syntyneen, aarnipetäjien lomitse puikkelehtivan, kärrytien alkupäässä sijainneen parakin asukkaista, lähes kaikki ovat vahvasti muistoissa. Parakin pohjoissivulla asuivat Suikkaset, Seppo alias Jesse, joka kaveerasi veljeni Matin kanssa -tiiviisti, sekä Tuomo- itseni ikäinen, ja Esa. Suikkasilla keskusteltiin ajankohtaisista asioista toisinaan hyvinkin kiivaasti. Keskiasunnossa kortteeria piti perhetuttavamme Viktor Koski- puuseppä, jonka ansiosta kiekkoiluharrastukseni pitkälti oli mahdollista. Saman sivun toisessa päässä asuivat Vitanderit, jotka tulivat tutuiksi jo Utasella, varsinkin Eija, jonka kanssa aloitimme täyttämään oppivelvollisuuttamme, Utajärven kansakoulussa syksyllä 1955.

Toisella sivulla asustelivat Rasimukset, Irene ja Marita, hekin jo Jylhämässä leikkivät kanssamme samalla hiekkalaatikolla. Myös Yliniemen Arja (Pallukka – lempinimi, ei viittaa ulkomuotoon) oleskelumme loppuvaiheessa, piirsi vahvan muiston, mikä edelleen elää. Sen lisäksi tämän parakin vanhempien nimiä on säilynyt muistissa, kuten Vitanderin Ere, Rasimuksen Lilli ym. Lilliin liittyvä, jo Jylhämässä tapahtunut tragikoominen episodi pitää huolen, että nimi ei koskaan unohdukaan. Jylhämä foorumilla tapaus on kerrottu yksityiskohtaisesti. Tätä edellisessä parakissa, perälle päin, asuivat mm Vintturit ja siitä seuraavassa Koiraset. Matti on vieraillessamme alueella, parikin kertaa osoittanut heidän olohuoneensa paikan maastossa, istumalla tikahtamatta, sen kohdalla olevan kannon päällä. Vitandereiden ja Yliniemien asuttaman päädyn välittömässä läheisyydessä pelattiin koronaa. Pelilaudan korkeus tosin oli mitoitettu aikuisia varten, mutta yhdessäolo aikuisten ja muiden lasten kanssa koettiin hyvin tärkeäksi, ja yhteenkuuluvuuden tunnetta vahvistavaksi tapahtumaksi. Koronalauta oli viikonloppuisin kovassa käytössä.

Seuraavaan parakkiin, keskustaa kohti, oli majoitettu mm Tuhkaset. Pekka, jo edesmennyt, oli luokkatoverini rinnakkaisluokalla. Tuhkasen Matti ja Marja vähän vanhempina tulivat myös joka päivän tutuiksi. Marjassa oli piirteitä, jotka tekivät vaikutuksen. Matti- Martti isänsä kanssa sattui useammankin kerran samoille kalavesille, mm luukkujen alapuolisille altaille. Martti antoi auliisti ohjeita meille muillekin, kun vieheeseen tarrasi isompi vonkale. Monesti Matti viestitti isälleen, että ”miul on kiinni” Tuon parakin muut asukkaat ovat kadonneet muistista. Sen sijaan muistan pariskunnan, jonka nimi pyörii kielellä ja kielen alla, mutta ei suostu paljastumaan. Heille hankittiin tuliterä Peugeot 404. Ensimmäisten mustanjään aikoihin, herra menetti jossakin Pirttikosken ja Pekkalan välillä autonsa hallinnan ja pyörähti metsähallituksen puolelle katolleen. Kuulin kun hän keskusteli tapahtumasta jonkun kanssa, todeten, että ”kun pikkasen painoin kaasua, niin siitä se lähti” Tuolloin talvirenkaat olivat vielä epämääräinen käsite ja kesärenkaat muistuttivat paljolti nykyisiä kitkarenkaita.

Mutta seuraavan parakin asukkaat ovat muistissa kuin eilispäivä. Kotitalomme asukkaat miehittivät parakkimme lähes samanaikaisesti. Vesat tulivat viimeisenä, mutta lähtivät ensimmäisenä, tai ei sittenkään. Tuossa asunnossa ennen kuin Vesat muuttivat, asui nuoripari pienen lapsen kanssa, mutta muuttivat aika pian pois. Seinänaapurinamme keskiasunnossa asunut Isko, suorastaan äärivasemmistolaisena -verisen kommunismin vaalijana, muistutti meitäkin, yleensä viikonloppuisin öiseen aikaan enemmän ja vähemmän ”liikuttuneessa tilassa” edustamansa aatteen erinomaisuudesta, uhkailuin ja rakenteita tömistäen. Joskus aatteen palo johti myös aseelliseen uhkailuun – verbaalisesti, ympäristöään kohti. Meistä kolme perhettä, meidän ohella Ovaskaiset ja Latvat muutimme Utaselta ja muut muualta. Jos Iskolla oli ongelmia aatteensa kanssa, niin hänen Helena – tyttärensä päinvastoin toi kaivattua viihdettä, romantiikan muodossa. Lähinaapureina olimme aitiopaikalla – makuuhuoneen verhojen takana, kun Helena poikaystävänsä saattelemana ilmestyi satunnaisesti sisäpihallemme yöpuulle asettumisen aikoihin, hyvästelemään rakastaan, tunnetuin rituaalein.

Lopulta valtaväylältä haarautunut, sisäpihoja palvellut luonnontie, noustuaan jo aiemmin mainitun kolmen Raijan (nyk Dunderfelt, Makkonen-Periniva ja Ikäheimonen) hallitseman parakin vieritse, alueen korkeimmalle paikalle -kaartui jyrkkään alamäkeen, kunnes Parakkitie jälleen otti sivuhaaransa haltuun. Tuo kukkula jo korkeuseronsa vuoksi kiehtoi. Sen laelle rakennettu pyllymäen koroke, oli myös kesäleikkien kohteena. Siellä mm rimpuiltiin ja leikittiin kukkulanvalloitusta. Kiipeily aarnipetäjän latvassa olevalle variksen pesälle kiehtoi alituiseen. Tuntemukseni kun kymmenien vuosien jälkeen löysin alueelta puun, jonka kylkeen oli isketty nauloja sopivin välein ”portaiksi” palautti konkreettisesti muistoni tuonne. Nämä naulat oli lyöty luonnollisesti paljon myöhemmin. Arkkitehtuurisesti kukkulaa ja sen rinteitä koristivat myös tornimainen muuntajarakennus, maakellari, rasvauspukki sekä sen läheisyydessä hyyssirakennus, jonka merkitystä monipuolisen viihdetarjonnan kannalta ajateltuna, ei pidä vähätellä. Korokkeelta alkanut liuku päättyi harmaavesiviemärin viereen rakennetulle tasanteelle, jonka louhosperustalle oli kyhätty muutama autosuoja sekä savustuspaikka. Tämä kolkka parakkikylän keskivaiheilla, neljän tien haarassa, muodosti selvän toiminnallisen keskuksen. Savustusuuni ei ehtinyt jäähtyä edellisen käyttäjän jäljiltä, kun sen alla jälleen roihusi. Lukemattomat olivat ne kerrat, kun uunin ympärillä, satsin valmistumista ja mahdollisista makupaloista osalliseksi pääsemistä odoteltiin. Joskus maistiaiset olivat runsaat, mutta yleisimmin oli tyytyminen, kiinni jääneiden kalan pintojen rapsutteluun ritilästä.

”Kangesvirran” ylityksen jälkeen, oikealle jäävän kylpylä – huoltorakennuksen ympäristö, tarjosi kentän monenlaisille päivittäisille leikeille. Jäävarasto korkeutensa vuoksi, toimi ikään kuin tarkkailupisteenä, ympäristön tapahtumia kartoitettaessa. Sen ohella ”vuorella” oli hyvin tärkeä rooli symbolisesti. Huipulle ensinnä ehtineet hallitsivat sekä kasan huippua, että sen ympäristöä, estämällä mm epätoivottujen pyrkijöiden pääsyn potkimaan puruja jäiden päältä, ja lohkomaan jäänpalasia imeskeltäväksi. Saunaosasto ilmavaihtoaukkoineen, saunapäivinä, veti puoleensa kuin mageetti. Myös itse virta tarjosi alustan leikeille.

Huoltorakennuksen vastapäisessä parakissa, ojan yläjuoksulla asuneet Tuunasen veljekset, Vesa alias Vinssi, Veli ja Taisto olivat rakentaneet pienoismallin padosta ojan pohjalle, sekä puiset Euklidin ja Tornapullin. Veljekset olivat riitaantuneet jo alkuvaiheessa, Jalaskylässä asuvien Tennon poikien kanssa. Tästä alttiudesta oli nähtävissä viitteitä jo silloin, kun tapasin heidät ensimmäisen kerran aiemmin esitellyssä laskettelurinteessä. Jouduin siis tahtomattani osalliseksi tuohon konfliktiin, kun Veijo eräänä iltapäivänä ehdotti, että käydään rikkomassa Tuunasen poikien ojassa olevat rakennelmat ja ”autot” Halu kuulua joukkoon, pakotti ryhtymään kaikenlaiseen. Kävimme potkimassa padot ja penkereet ja lopuksi löimme lapiolla ajoneuvojen puiset rattaat halki. Näimme, että pojat tulivat ”työmaalle” ja poistuivat hetken päästä. Tällöin jalaskylästä perheparakeille johti, vain tuon kanavan vierestä ja savustuspaikan kautta kulkeva tie. Tuunasen pihalla ei näkynyt liikettä, kun polkaisin pyörälläni alamäkeen, mutta kun lähestyin rikospaikkaa, Vinssi nousi ojasta, juoksi eteeni ja pukkasi pyöräni nurin ja huitaisi nyrkillä suoraan pataan, niin että verta tuli nenästä vielä kotonakin pitkään. Välimme tästä alkaen, loppuun saakka, pysyivät viileinä. Kylmänsodan ilmapiirissä konflikti vaani alituiseen ja oli puhjeta täyteen sotaan mm tuolla jäävuorella.

Sauna-pyykkituparakennuksen viereisellä, ikään kuin hyllyllä sijainneen parakin asukkailla, sen korkeuseronsa vuoksi, oli niin ikään oiva tilaisuus tarkkailla ympäristöään. Tämän parakin asukaista muistan vain Nousiaiset ja Lahtelat, myös Pohjoisahot taisivat asua tässä. Lahtelan Timolla oli keskeinen rooli siinä, että tappelu em tilanteessa vanhojen kaunojen vuoksi – Vinssin kanssa estyi. Nyt ottelusta olisi tullut tasaväkisempi, minkä myös osoitin. Rauhanneuvottelija näki tämän ja kehotti luokkatoveriaan perääntymään. Tietysti Timon osuus yhteisen historiamme elvyttäjänä, on kiistaton.

Tuossa Tuunasten asuttamassa talossa, samalla sivulla asuivat myös Juvoset, Pirjo ja Erkki ja Armiset. Toiselle sivulle asettaisin Komulaisen Sepon ja Paanaset? Paanasen Vilho – Vikke, on myös jättänyt tavallista vahvemman jäljen muistojeni lippaan kanteen. Viken määrätietoinen olemus saattoi olla syynä, tuon tuntemuksen syntyyn. Tunnelitietä kohti edetessä, vasemmalle jäävässä kuuden perheen rivitalossa asuivat mm Helkomaat. Helkomaan Kalevi on myös jäänyt mieleen. Kalevi hankki kannuksensa hiihtäjänä. Kestävyysurheilu kiinnosti itseänikin jo tuolloin ja arvostin tuollaisia tyyppejä, jotka kykenivät näissä lajeissa menestymään. Myös omista kestävyysominaisuuksistani sain tuolloin ulkopuolisia arvioita, mitkä sinänsä lisäsivät kiinnostusta lajiin. Hiihtokilpailuissa kerta toisensa jälkeen, menestyksen esteenä olivat ala-arvoiset välineet. Kalevilla oli käytössä arvostetut Lastuwoodit ja hänen isänsä oli taitava voitelija. Omat vailla ominaisuuksia olevat kapulani, tuore tervakerros pohjissaan, eivät luistaneet eikä pitäneet. Nuorempi, Seppo -veljeni osoitti, että suvussa on potentiaalia kestävyyslajeissa. Seppo edusti koulujen välisissä – joukkueessa, jossa Kalevikin hiihti.

Samalla kohdalla vastakkaisella puolella sijainneen parakin haltijoista muistissa on kaksi perhettä. Näiden ruokakuntien kolme lasta, olivat ikäluokkani edustajia. ja luokkatovereitani alusta alkaen. Päätyasuntoa tukikohtanaan piti Väisäsen Eelu tyttärineen ja keskiasunnossa samalla sivulla asuivat Ratilaiset, ja heidän Sirkka -tyttärensä. Sirkan iloinen ja naurava perusilme, on aikanaan tehnyt vaikutuksen niin, että se on edelleen löydettävissä, hänet tunteneiden muistojen laarista. Sirkan myöhemmistä vaiheista ei ole pientäkään pilkahdusta. Päätyasunnon kaksostyttöjen Ritvan ja Pirjon silloiset ja myöhemmät vaiheet sen sijaan, eivät jätä arveluille sijaa. Lyhyehkön tauon (n 55 v) jälkeen, muistot ja nykyhetki kohtasivat, minkä seurauksena yhteisten muistojen muistelu, on poikinut palstoina mitattuna muutaman Hesarin verran tekstiä, eikä loppua näy. Siskosten suosiosta haaveili varmasti moni muukin, mutta varmasti myös toinen ”teerikukko” joka nyt tarkkailee tuon symbolin esikuvia, kameran linssin läpi, ikuistaen niitä katseltavaksemme -oli joutunut antautumaan sisarruksista toisen pauloihin. Tämä keskeisellä ja ”valoisalla” paikalla (kuva) sijainnut asumus, oli tietysti sijaintinsa vuoksi, mutta ennen muuta sen asukkaiden vuoksi, päivittäisen tarkkailun alaisena.

Vielä palaan tuota ”muistojen bulevardia” takaisin peräparakkien tuntumaan, ja annan muistinystyröideni julkaista, että jokitörmän puolella olevissa kaksikantaisilla nauloilla kasatuissa elementtitaloissa, asuivat ainakin Heimoset, Make ja Eki – jääkiekkojoukkueen tukipylväs, sekä Luomalan Esa. Esan ulkomuisti hämmästytti. Poikkeuksetta Esalle esitettiin kysymys, että milloin on sen ja sen nimipäivä. Kalenteri oli ”latautunut” Esan ”kovalevylle” niin, että vastausta ei ollut syytä epäillä. Myös Heinosen Kaijalla on varustellumpi tila, muistojeni solumajassa. Kaija, ikäluokkaa ylempänä, keskeytti oppikoulun ja tuli täyttämään oppivelvollisuutensa viimeistä vaihetta Nivavaaraan. Monet, monet kerrat matkustimme lauantai iltapäivisin samalla Pontiac – taxilla perheparakeille, pyhän viettoon. Niin ikään, tuolla kolkalla lapsuutensa myöhäisvuosia viettivät Vertan Anneli, Pölläset- Tuula ja Raili, Myllykankaan Aino, Reijosen Marjatta sisaruksineen, Kojolat ja monet muut, joiden nimet eivät enää tahdo tulla julkisuuteen,

Kun vuoden -63 kesän jälkeen palasimme kesänviettopaikastamme Pirttikoskelle, tunnelmat yhteisössä olivat selvästi muuttuneet. Elokuun lopun auringonlaskuissa oli tavallistakin enemmän syksyn merkkejä. Aistittavissa oli haikeuden ilmapiiri. Vaikka lopputilejä suuressa mittakaavassa ei vielä jaettukaan, jotkut olivat tietävinään, että lähtö on edessä, mutta toiset elivät toiveissa, että ainakin yksi uusi rakennuskohde vielä käynnistyisi, noilta sijoilta. Tämänkaltaiset huolet eivät tietenkään jälkikasvun menoa hidastaneet. Syksystä muodostui hyvinkin intensiivinen ajanjakso, etenkin, kun leikit ja kiinnostuksen kohteet olivat selvästi alkaneet muuttua jo menneen kesän aikana. Noiden leikkien luonne perinteen mukaan konkretisoituisi syksyllä alkavan rippikoulun alkamisen ja myöhemmin ripille pääsyn muodossa. Jo paluuta seuraavana päivänä Rille kiemurrellen ja kaarrellen hänelle ominaisella tavalla lähestyi ja ehdotti, että nukutaan aitassa seuraava yö. Aittarakennuksemme ainakin kaksi osastoa oli kesän aikana tyhjentynyt kun myös Haapalaiset olivat muuttaneet pois (Vesat jo aiemmin)

Varustelusta päätellen, Rille oli asustellut aitassa pääsääntöisesti koko kesän. Sisustuksesta oli nähtävissä, että tavoitteena oli ollut luoda mahdollisimman lokoisat olot makuulla olemiselle. Tilassa oli kolme hetekaa, patjat, tyynyt ja peitot. Illan hämärtyessä asetuimme aitta-raikkaiden pehkujen hyväilyyn, Rille seinänviereen ja minä oven puolelle. Hyvät unen lahjat omaavana, olin nukahtanut muutamassa minuutissa, syvään uneen. Seuraavan kerran kun silmäni avasin, vastassa oli Rillen paljon puhuva virnistys, kunnes havahduin, että oikea käteni lepäsi, välissämme täkin alla loikovan, hyvälle tuoksuvan tytön ylävartalon päällä. Voisi kuvitella, että vähäinenkin liikehdintä silloisella hetekalla herättäisi sikeäunisimmankin, ainakin viimeistään siinä vaiheessa kun ylitsesi kömmitään. Ylitseni ei ollut kömmitty, vaan välttääkseen vierailunsa julkitulon, sulottaremme oli laskeutunut luoksemme ”ilmojen teitä” aitan toisella sivulla olevan tyhjän osaston kautta, kiipeämällä yläosastaan auki olevan väliseinän yli. Elinkaaren tuossa vaiheessa vain mielikuvitus voi olla rajana. Vuosia myöhemmin herääminen tämänkaltaisessa tilanteessa, johti poikkeuksetta, poikkeuksellisen kiihkeään kanssakäymiseen tyttökaverin ja vaimonkin kanssa. Yöpymiset aitassa jatkuivat syksyn mittaan satunnaisesti, vieraan kanssa ja ilman. Myöhemmin on käynyt ilmi, että tuo varustelunsa vuoksi, ainakin kolmen tähden statuksen omaava tila, oli ollut myös muiden satunnaisten kulkijoiden kuin varsinaisten haltijoiden käytössä.

Rippikoulun ensimmäisen osion ohella, syksyn ”leikit” painottuivat yhä intensiivisemmin tapahtumiin, jotka liittyivät vastakkaiseen sukupuoleen. Elokuun lopun pimeät ja lämpimät illat, aiheuttivat liikehdintää läpi yhteisön. Oman lisänsä näihin säpinöihin toivat, samoissa tarkoituksissa Auttista liikkeelle lähteneet tytöt, ja pojatkin. Totaalinen pimeys oli yllättänyt yhden tyttöparin, joihin törmäsimme siinä Jalaskylään johtavan tien suulla, männyn alla. Voi olla, että aloite saatolle tuli meiltä, pimeyteen vedoten. Toisaalta tyttöjen kummassakaan pyörässä ei ollut valoja, mutta omassani sellainen sattui olemaan. Daimon dynamon tuottama ”heikkovirta” sai hehkun kellertämään sen verran, että pimeydessä vaeltavien saattajien ja saateltavien kulku, tuota aiemmin kuvailemaani koulutietä koululle, siitä oikotietä rännitielle, rännin ali ja uoman ylittävää renkkusiltaa pitkin -eteni turvallisesti. Ahokankaan jälkeen, ennen kuin sukelsimme pilkkopimeälle, juurikkoiselle polulle, pysähdyimme sen verran, että Julle vaivihkaa vielä sipaisi povitaskussaan olleella harjalla suortuvat järjestykseen. Menomatka luonnollisesti tuntui taittuvan liiankin nopsaan, mutta paluureitiksi valitsemamme Kanavatie, loputtoman nousunsa kera, koetteli myös sillä kerralla. Paluumatkalla selvisi, että Julle ei ollut ensimmäistä kertaa saattoreissulla Auttissa.

Lämpimät ja lenseät illat ja päivätkin vähitellen viilenivät, kun syksy eteni. Pariviikkoinen rupeama Viirinkylän kappelilla – Rippikoulussa, toi toisenlaista vaihtelua arkipäivään. Tämän jälkeen ilmapiirissä kotona, oli kyllä aistittavissa kireyden merkkejä. Maleskelu toimettomana päivästä toiseen luonnollisesti rassasi, puolin ja toisin. Vanhin veljemme oli jo poistunut muonavahvuudesta, aloittaessaan keskikoulun, synnyinpitäjästäni käsin. Mutta kun ruokapöytään edelleen istahtaa seitsemän suuta, joiden kulutus päivä päivältä vain kasvaa, on selvää, että se mietityttää niitä, jotka ovat vastuussa siitä, että leipä riittää. En muista, että itseäni olisi varsinaisesti patisteltu työn hakuun, tai muutenkaan tehty selväksi, että on aika ottaa ohjat omiin käsiin. Tiesin, että viimeistään tulevan kesän jälkeen on selvää, että sille reissulle jään. Eno oli jo menneen kesän jälkeen sitä mieltä, että minun pitää tulla heti rippikoulun jälkeen hänen avukseen, ylläpitoa ja pientä taskurahaa vastaan.

Elämä jatkui ja olihan meitä ainakin kaksi samassa tilanteessa, kun jälleen Rillen kanssa tartuimme tapahtumien kulkuun. Marjat oli poimittu ja perunat nostettu, mutta pakkaset vielä odottelivat tuloaan. Koulutyö oli täydessä vauhdissa. Yhteisöön oli ilmestynyt uusia jäseniäkin poissaolomme aikana. Rille oli jälleen pohjustellut tapahtumaa, mikä liittyi juuri noihin uusiin tulokkaisiin – kivitaloilla palveleviin kotiapulaisiin. Rillen ilmeistä oli kyllä luettavissa jotakin, mutta täysin varma ei koskaan voinut olla. Rille ehdotti, että lähetään kivitaloille – luistinkopille. Nyt kyllä ihmetytti. Luistinkopille, vaikka lumesta ja jäästä ei ollut tietoakaan. Pyöräillessämme kivikylää kohti, arvelin, että varmaankin tupakille ollaan menossa. Aikamme istuskeltuamme, kävi selväksi, että tupakkia ei ollut kummallakaan, mutta viereiselle tielle ilmestyi kuin tyhjästä, kaksi jalan liikkeellä olevaa ”tyttölasta”… ja lopun tiedättekin.

Ei ehditty Jouluunkaan saakka, kun tieto kiiri, että Paappani oli kuollut itsenäisyyspäivän aattona. Tästä käynnistyi uusi aika. Paappa haudattiin joulupyhien välillä. Matkustimme hautajaisiin ja sillä reissulla olen edelleen. Ja nyt on tiedossa, että tulevan kesän lomille ei lähdetty eikä niiltä palattu.

’Siks oon mä suruinen kun sua nyt muistelen’ Mutta palataan kukkulalle.

Mainokset

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: