Alm, Jouko: Kyläpoliisina Yläkemijoella

Rovaniemen mlk:n nimismiespiirissä oli suoritettu kyläpoliisien piirijako pian sotien jälkeen. Ylä-Kemijoen alueen Rovaniemen puoleinen raja sijaitsi Olliviirissä ja ulottui siitä sivukylineen Kemijärven, Ranuan ja Posien rajoille. Piirijako säilyi samana aina 60-luvun puoliväliin saakka. Heti sotien jälkeen on piiriä hoitanut poliisi (kuka?) on tiettävästi asunut Helmeri Soudunsaarella, ehkä muuallakin. Hänen jälkeensä 40-luvulla? tullut vanh.konst. Viljo Arvaja viihtyi paikkakunnalla ja rakensi talon Viirinkylään. Hänen vakaana tarkoituksenaan oli palvella aluettaan eläkkeelle saakka, mutta toisin kävi. Pirttikosken voimalaitostyömaa toi mukanaan tuntuvan lisäyksen perintätehtäviin ja ison määrän niitä koskevia kanteluita ja valituksia. Arvaja ilmoitti kyllästyneensä niihin, siirtyi poliisiksi Lieksaan kesällä 1959 ja myi vähän myöhemmin talonsa. Kertomansa mukaan hän mm. joutui maksamaan noin puolentoista kuukauden palkkansa suuruisen veron, joka oli tullut perintään joulun alla ja vanhentunut 1.1.59. Se oli sekaantunut suureen paperimäärään ja jäänyt Arvajalla ajoissa huomaamatta. Hän kertoi maksaneensa veron, jota ei enää voinut periä verotetulta, välttyäkseen ikäviltä kanteluilta ja mahdollisilta oikeudenkäynneiltä. Tänään tuskin joutuisi vastuuseen verosta, jota jokin Oulun läänin kunta oli ensin pitänyt pöytälaatikossaan kahta viikkoa vaille viisi vuotta. Ehkä ei olisi silloinkaan. Arvajaa harmitti myöskin se, että vaikka valtiovalta oli asettanut hänet pitämään alueena järjestystä yksin, se ei osallistunut ollenkaan korvauksiin, kun yhdeltä mieheltä oli mennyt leukaluu murskaksi saattaessaan tätä kuriin ja järjestykseen.

Minut oli nimitetty 1.1.1959 saman piirin nuoremmaksi konstaapeliksi hoitamaan Ranuantien aluetta. Arvajan sanouduttua irti tehtävästää, esimieheni olivat sitä mieltä, että piirin nuorimpana ja paraskuntoisimpana minulla oli parhaat edellytykset ryhtyä hoitamaan suuritöistä Ylä-Kemijoen aluetta. Tuoreena perheen isänä ja rahattomana sellaisena minulla ei ollut mitään hoidettavani alueen vaihtoa vastaan, koska tiesin runsaiden sivutöiden tuovan myöskin lisätuloja. Siihen aikaan maaseudun poliiseja oli yksi noin 1000 asukasta kohti. Voimalaitostyömaiden takia asukkaiden lukumäärä oli Ylä-Kemijoella moninkertainen.

Alkuun hoidin virkaani muutaman kuukauden ajan poliisilaitoksella sijainneelta asunnoltani polkupyörällä. Eräänä syyskuulaana iltapäivänä tuli nimismies Tillman kuljettajansa kanssa Tennilässä minua vastaan, kun olin palaamassa Auttin Asutusalueelta. Minulle kuului vielä silloin myöskin Kivitaipale-Narkaus-Siikakämä alue ja olin ajanut Auttiin sitä kautta. Kuultuaan ajoreittini ja hoitamieni asioiden määrän sain vastaanottaa ainoan tunnustuksen, jonka esimiehiltäni sain 36 palvelusvuoden aikana. Se kuului: ”On se eri poika”.

Joulun 1959 jälkeen asetuin asumaan vaimoni ja kaksivuotiaan poikani kanssa Ylä-Kmijoen Terveystalolle, jossa oli vapaana kätilö Lempi Ollilalle varattu asunto, koska hän asui omassa talossaan. Koko pitkän ja kylmän talven ajan hoidin virkamatkani Monark-polkupyörällä, jonka olin saanut Ruotsista 20 km hiihtokilpailusta, voitettuani tukun Ruotsin olympiaedustajia ja muita parhaita.

Kihlakunnantuomari Aarne Kurola, joka oli oppinut tuntemaan minut, kun hoidin hänen kansliassaan eräitä yksityisoikeudellisia asioita, otti pian yhteyttä ja ehdotti, että ottaisin hoitaakseni edeltäjäni jättämät julkisen kaupanvahvistajan tehtävät. Se tehtävä toi mukanaan lakihuutojen hakemisia ja monenlaisten hakemuksien ja valitusten laatimisia. Edeltäjältäni perin myöskin perunkirjoitusten tekemisiä sekä kauppiaiden saatavien tuomioiksi hakemisia. Myös alueen autoilijoista monet huomasivat pääsevänsä vähemmällä, kun jättävät liikenneluvan uusimisen huolekseni.

Terveystalolla sattui kaksi hieman erikoisempaa tapausta: Eräänä yönä soi ovikello ja oven takana oli tuntematon nuori mies, joka pyysi saada käyttää puhelinta. Hänen puheistaan sain selville, että hän soitti tuntemalleni voimalaitosyhtiön ”alipäällikölle”, jonka kanssa miehellä oli yhteinen kuorma-auto. Mies kertoi ajaneensa auton Terveystalon lähettyvillä ojaan ja pyysi kaveriaan hinauspuuhiin toisella autolla. Koska mies haisi viinalle ja oli silminnähden humalassa, sanoin hänelle kesken puhelun, että minullakin olisi asiaa hänen kaverilleen. Luurin saatuani oli puheenvuoroni suunnilleen tällainen: ”Terve mieheen. Almin Jouko täällä. Älä ihmettele jos autosi luona ei ole ketään, kun tulet sitä hinaamaan tielle. Minun on vietävä tämä kaverisi Vanttauskoskelle verikokeeseen ja sen jälkeen Pirttikoskelle putkaan selviämään huomista kuulustelua varten. Hei”. Mies oli sen verran humalassa, että ei käsittänyt mitä nuori mies pyjama yllään horisi, ja katsoi kysyvästi minua. Osoitin peukalollani eteisen hattuhyllyä, jossa virkalakkini kokardi välkehti eteisen kirkkaassa valossa. Miehen lyhyt kommentti kuului: ”Voi vittu”.

Toisena yönä oven takana soitteli tuntemani pekkalalainen nuorehko mies. Hän tuli eteiseen, mutta jäi ovelle, jota piti hieman raollaan. Mies ilmoitti Pobeda-merkkisen autonsa syttyneen palamaan. Minulla ei ollut silloin vielä autoa ja ehdin ajatella, että joutuisin tilaamaan Rovaniemeltä poliisiauton tehtävää varten. Kysyin kuitenkin, että missä hänen autonsa roihusi, kun ajattelin, että jos se vaikka sattuisi olemaan pyörämatkan etäisyydellä. Vastaukseksi mies räväytti ulko-oven selkosen selälleen ja viittasi ulos. Siirryin avonaiselle ovelle, ja totta tosiaan, auto roihusi Terveystalon portin kohdalla tiellä keula Pekkalaan päin ja niin tasan portin kohdalla, että millään vehkeellä ei olisi tieltä pihaan päässyt. Se olikin ainoa kerta kun pääsin käymään tapahtumapaikalla pyjamassa.

En muista mitä sain tästä autopalosta selville, tuskin mitään, mutta siihen aikaan olivat vanhojen ja huonokuntoisten autojen palot hyvin yleisiä. Poliisin vaikea tehtävä oli selvittää, että oliko bensiini valunut moottorin päälle yli kuohuneesta kaasuttajasta vaiko astiasta ja oliko bensiini syttynyt rikkinäisen johdon antamasta kipinästä, tulikuumasta vuotavasta pakosarjasta vaiko tulitikusta. Siihen aikaan oli poliisilla vielä mahdollisuus käyttää kuulustelussa kieroutta ja jujuttamista, joka tehosi jos sattui sellainen harvinainen tapaus, että kuulusteltava oli tyhmempi kuin poliisi.

Autot palovakuutettiin siihen aikaan jollekin vakuutusasiamiehen ja vakuutuksen ottajan keskenään sopimasta markkamäärästä. Koska asiamiehet toimivat provisiopalkalla, oli luonnollista, että systeemi toimi epärehellisten eduksi. Siihenkin aikaan vakuutusyhtiöitä oli useita ja ne kilpailivat asiakkaista. Jokaisella kyläpahasella oli siihen aikaan useita vakuutusasiamiehiä.

Lempi Ollila oli jäämässä eläkkeelle ja asuntomme oli tyhjennettävä hänen seuraajalleen. Toukokuussa 1960 muutimme Lempi Ollilan (Heikki Ollilan perik.) talon yläkertaan, jossa oli keittiön, makuuhuoneen ja olohuoneen käsittävä asunto. Sovin autoilija Martin kanssa, että hän siirtää muuttokuormamme kuorma-autollaan. Martti ei sitonut kuormaa, mutta lupasi ajaa niin hitaasti, että mitään vahinkoja ei pääsisi tapahtumaan. Martti unohti kuitenkin lupauksensa jo 100 m ajon jälkeen. Ajoin perässä poliisiautolla, mutta jouduin pysähtelemään, kun jouduin keräämään kuormasta pudonneita tavaroitamme. Palkintokaapin jätin metsään, koska katsoin, että sen korjaaminen ylitti reilusti nikkarin kykyni. Osa tavaroistamme oli leijannut niin kauas tiestä, että en niitä löytänyt, mutta rehelliset kyläläiset toivat niitä, viimeisiä viikkojen päästä.

Elokuun alussa 1960 tapahtui sellainen ihme, että ajoin pankin osalainalla rahoittamani uuden Skodan Ollilan talon pihaan vaimon ja pojan todistaessa ihmettä terassilta. Skoda saikin haipakkaa, kun tehtäviä oli laidasta laitaan. Usein aamuisin kun lähdin töihin vaimo ja poika jäivät nukkumaan. Kun sitten iltamyöhällä palasin, näytti kuin he eivät olisi ylhäällä käyneetkään. Ulosottotehtävät veivät suurimman osan ajastani ja olivat sekä lääninhallituksen että valtionvarainministeriön mielestä poliisin tärkeimmät tehtävät. Myös haasteita ja muita tiedoksiantoja oli paljonlaisesti. Pääosa kaikista töistäni sijoittui Pirttikoskelle, mutta kyllä kolareita, rattijuoppoja, paloja, ym oli muuallakin, tosin esim. murtoja Pirttikosken ulkopuolella hyvin vähän. Juoppoja oli kyllä kylilläkin ja niissä muutamia sellaisia, joiden ilkeä tapa oli ajaa perheensä tuulettumaan olipa sitten valoisa kesäinen yö tai tähtitaivaan valaisema pakkasyö. Nämä olivat sillä tavalla juhliin sidottuja tehtäviä, että mitä useampi pyhäpäivä oli peräkkäin, sitä varmemmin näihin tehtäviin joutui. Aina kuitenkin yöllä. Oman osansa töistäni aiheuttivat myöskin ne, joiden ”pönttö alkoi viheltämään” kuten eräs heistä itse asian ilmaisi. Eräitä kuljettivat hoitoon sosiaalilautakunnan edustajat, mutta sellaisten kuljettaminen jäi minulle jotka olivat hätyyttäneen kirveen kanssa sossun edustajat matkoihinsa. Myös sellaiset kuljetin minä joita sossun edustajat eivät uskaltaneet mennä edes katsomaan. Joskus oli pakko verestää nyrkkeilijän taitoja, kun kuljetettava teki tenän ja päätti lähteä takaisin kotiin. Näin tapahtui enimmäkseen juoppokuljetuksissa, kun autossa joutui joskus kuljettamaan jopa neljääkin miestä samanaikaisesti. Vaikka nyrkeillä joutui taputtelemaan vain palleaan se näytti vaikuttavan aivoihin niin myönteisesti, että seuraavilla kerroilla ei ei enää temppuiltu. Siihen aikaan oli eläimeen sekaantuminen kriminalisoitu. Paikallisessa lehdessä oli silloin tällöin otsikko, joka kuului suunnilleen näin: ”Ruma juttu Ranualla. Nuori mies raiskasi kaksivuotiaan hiehon”. Liekö sijainti vaikuttanut siihen, etteivät ne jutut olleet tuntemattomia Ylä-Kemijoellakaan. Pitäviä tuomioita tuli.

Ollilan ajalta muistan kaksi harvinaista tapausta: Eräänä yönä tuli Piiraisen Heikki sanomaan, että Luusuantiellä, noin 200 metrin päässä Kuusamontien risteyksestä, oli rekka ojassa ja mies kuolleena eturattaan alla. Paikalla saatoin todeta, että Heikin kertoma piti paikkansa. Yöllä oli satanut ensilumen ja vetävät pyörät olivat alkaneet sutimaan. Auto oli ensin pysähtynyt ja lähtenyt sitten valumaan takaisin tulosuuntaan. Myöhemmin selvisi, että nuorukainen oli ajanut sitä tietä ensimmäistä kertaa, ja kun oli pimeä, hän ei ilmeisesti osannut ottaa vauhtia mäkeen. Jostakin syystä nuorukainen oli hypännyt autosta ulos kesken taaksepäin menemisen. Hän oli pudonnut pientareen alaosaan, eikä ehtinyt alta pois kun auto oli valunut vielä sen verran taaksepäin, että etupyörä oli pyörähtänyt osaksi hänen rintansa päälle. Kuljettajalla ei ollut näkyviä, eikä ainakaan hengenvaarallisia vammoja, joten kuoleman täytyi tapahtua tukehtumalla. Noin 10-15 cm aikaisemmin tapahtunut pysähtyminen olisi pelastanut kuolemalta.

Pohtiessani miksi mies hyppäsi pois ohjaamosta tulin siihen päätelmään, että kun hän näki oikealla puolellaan olleen taimikon yli kymmeniä metrejä alemmalla tasolla olevalle lossille, jossa oli myös yöllä valot, hän varmaankin luuli auton suistuvan rotkoon. Turha kuolema, sillä siitä ei olisi päässyt kuorma-autolla edes ajamalla edemmäs kuin penkereen alaosaan, joka on keväisin ojana. Lienee aika harvinaista, että kuljettaja jää ohjaamansa auton alle.

Ollilassa ei pidetty ulko-ovia lukittuna edes öisin, kuten ei muuallakaan Ylä-Kemijoella. Eräänä talviyönä vaimo tökki minua kylkeen ollessani sikeässä unessa. Saatuani silmäni sirrilleen, ne aukesivatkin nopeasti selkosen selälleen. Makuuhuoneen ovesta tunki sisälle kolme tuhtia miestä talvitamineissaan ja kahdella heistä oli kirves kädessä. Muistan, että mieleni kuohahti, mutta laannuin nopeasti kun totesin, että kaikki kolme olivat minulle tuttuja isäntiä. Siihen aikaan olisi monen muun maan poliisi kaivanut tyynynsä alta pistoolin ja ampunut miehet ovipieleen. Minä toimin suomalaisen poliisin tavoin ja ohjasin miehet alakerran aulaan ja kysyin mikä oli oudon öisen vierailun syy. Kävi ilmi, että miehet olivat tyytymättömiä edellisenä päivänä tapahtuneen pahoinpitelyn selvitystoimiini. Yksi miehistä oli pahoinpitelyn asianomistaja. Miesten tyytymättömyys kohdistui siihen, että en ollut vienyt syylliseksi epäiltyä Rovaniemelle ja pidättänyt häntä putkaan. Sanoin miehille, että minä teen työni lakien, asetusten ja esimiesteni määräysten mukaan, enkä niin kuin jotkut kylänmiehet minulta edellyttävät.

En enää muista tapahtuman yksityiskohtia, mutta muistan, että naapurin isännillä oli tullut riitaa, joka johti siihen, että esillä oli sekä ampuma-ase että kirves. Aseella ei ammuttu, eikä kirvesnakkakaan tainnut aiheuttaa mustelmaa isompia vammoja. Molemmat olivat terveitä ja kuulustelukelpoisia, eivätkä kaivanneet hoitoa. Tein niin kuin siihen aikaan oli tapana, eli monen nykyisen virkailijan työt. Ensin kuulustelin molemmat osapuolet ja silminnäkijän, katsoin sitten käräjäpäiväluettelosta sopivan päivän ja haastoin heidät kaikki omassa roolissaan käräjille. Pöytäkirjat, rikosilmoituksen, haastetodistukset ja tapahtumapaikkaselostuksen veisin seuraavalla kansliakäynnilläni apulaisnimismiehelle, joka toimi syyttäjänä. Tänään paikalle menisi monta poliisia, jotka soittaisivat tutkinnanjohtajalle, selostaisivat tapahtuman ja kysyisivät suoritetaanko pidätys. Eri mies kuulustelisi ehkä vasta seuraavina päivinä ja veisi pöytäkirjat tutkinnanjohtajalle. Jos hän hyväksyisi pöytäkirjat hän toimittaisi ne syyttäjälle, joka puolestaan tarkistaisi, että olisiko tehtävä lisäkuulusteluja. Ellei tarvitsisi, hän katsoisi käräjäpäivän, antaisi haastetodistusten kirjoittamisen sihteerille, joka toimittaisi ne haastemiehelle, joka sitten kävisi toimittamassa haasteet. Näin tulee yksilön oikeusturva paremmin taatuksi, kuten EU:n ”direktiivit” edellyttävät. Ei ole kumma, jos poliiseja ei riitä kenttätöihin.

Arvasin, että miehet olivat ottaneet kirveet mukaansa siinä toivossa, että ne edistäisivät asian saattamista heidän mieleiselleen tolalle. En ollut kirveitä näkevinäni. Miehet tyytyivät mutisten saamaansa tietoon, mutta eivät millään tavalla uhkailleet minua. Missään vaiheessa en miehiä pelännyt, ensiksi siksi, että he olivat tuttuja ja kömpelöitä isäntiä ja toiseksi, että itse olin nuori ja nopea sekä koulutettu nyrkkeilyn opettaja ja monien Suomen parhaiden nyrkkeilijöiden muutaman vuoden takainen harjoitusvastustaja. Sen vuoksi omasin itsetunnon, joka näin jälkikäteen arvioiden oli kyllä ylimitoitettua.

Vaimoni hoidin niin, että sänkyyn palattuani ilmoitin hänelle, että miehet olivat menossa savotalle ja kysyivät minulta eräitä neuvoja. Hän taisi säikähtää miesten sisälle rymistelyä niin, että ei ollut huomannut kirveitä ollenkaan, mikä osaltaan helpotti valheeni perillemenoa.

Ollilassa oli mukavaa väkeä, Lempi piti meitä kuin omia lapsiaan, ja Eskokin palasi Amerikasta.

Kemijoki Oy lunasti juuri silloin jokivarren maita, ja Ollilaakin uhkasi hukkuminen. Maitaan myynneillä oli rahaa, mutta se ei näkynyt poliisin perintätehtävissä. Ilmeisesti maita myivät vain ne joilla oli aikaisemminkin ainakin sen verran rahaa, että saivat hoidetuksi maksunsa ajallaan. Joidenkin kohdalla se näkyi siten, että Rovaniemen reissut tihenivät ja paluumatkat tapahtuivat iloisesti takseilla. Kerran oli erään isännän tulomatka ottanut niin voimille, että ei ollut jaksanut kotiin saakka, vaan oli nukahtanut kotinsa kohdalle päätien penkereelle. Kotiväki ei ollut häirinnyt isännän unta, mutta oli ottanut talteen taskusta lompakon, jossa oli lähes omakotitalon arvosta rahaa.

V.1962 jouduimme siirtymään pois Ollilasta, joka siirtyi Kemijoki Oy:lle. Muutimme Vanttauskoskelle Vilho ja Helli Kulusjärven talon yläkertaan. Hyvä sielläkin oli asua, eikä kohtelumme ainakaan huonontunut. Sieltä jäi päällimmäisenä mieleen pakkastalvi. Aamuvarhaisella, kun emännät menivä laittamaan tulia karjakeittiön padan alle, minä tein tulet Skodan alle. Siihen oli monenlaista viritystä. Huoltoasemalta sai purkkeja, joissa oli hyytelömäistä tenttua. Bensiinillä terästetyt sahanpurut ämpärissä olivat myös käytössä, mutta moni teki autonsa alle puista nuotion. Kaksi sellaisesta lämmittämisestä johtunutta autopaloa muistan ja tein niistä pöytäkirjat. Sitä en tiedä miten vakuutusyhtiö itse sytytettyyn autopaloon suhtautui. Poliisin taholta siitä ei seurannut mitään. Ei siihen aikaan ollut tapana pienistä asioista juttuja tehdä. Useamman kerran jouduin juopuneita kuljettaessani nokkapokalle, jopa kahtakin miestä vastaan. Vaikka he aloittivat käymällä kesken kuljetuksen kimppuuni, en tehnyt yhtäkään ilmoitusta väkivaltaisesta vastustamisesta. Juopumussakot tietysti annoin. Sitä en antanut anteeksi, kun kahdesta juopuneesta toinen tarttui rattiin, Skoda meni metsään ja vaurioitui. Siitä tuli 11 kk pitävä tuomio.

Ylä-Kemijoelle muutettuani muistan ihmetelleeni yleistä varakkuutta, joka näkyi mielestäni siitä, että jokaisessa mökkipahaisessa oli vesijohdot. Muualla Lapin maaseudulla en ollut vesijohtoja nähnyt edes suurissa kartanoissa. Pian minulle selvisi, että yläkemijokilaisia on siunattu vaaramaisemilla ja sillä, että vaarojen rinteillä on lähteitä. joista sai hyvälaatuisen lähdeveden halvoin rakennuskustannuksin ja ilman kuutiohintaa.

Oman virkani oheen liittyi henkikirjoituksen piirimiehen tehtävät. Se sopikin poliisille siinä mielessä hyvin, että hän tiesi paremmin kuin muut, jopa nahkatakkiset mullikoiden ostajat, oliko henkilö vielä paikkakunnalla, jos häneltä oli jäänyt henkikirjoitusilmoitus tekemättä. Siinä oli avuksi sekin, että kunnan palopäällikkö Antero Ylijurva työnsi minulle puoliväkisin palotarkastajan tehtävät. Siinä toimessa oli käytävä niissäkin taloissa joihin ei ollut koskaan poliisi- ja perintäasiaa.

Kohta Pekkalaan muutettuani opettaja Arvi Pelkonen, joka tiesi jotain urheilutaustastani, tenttasi minulta siitä lisää, jolloin sai kuulla mm. että olin ehtinyt kuulua jo kolmen eri urheiluseuran johtokuntaan. Sen jälkeen Pelkonen kertoi, että ennen sotia oli perustettu Ylä-Kemijoen Urheilijat niminen urheiluseura, jonka toiminta oli tyssännyt sotaan. Pelkonen ehdotti, että ryhtyisin toimiin seuran toiminnan herättämiseksi.

Henkikirjoittaja Niilo Kuukkanen kaivoi pyynnöstäni esille seuran perustamisasiakirjat ja viimeisen rekisteri-ilmoituksen. Pelkosen ja opettaja Aarno Selanderin kanssa valmistelimme ja kuulutimme seuran kokouksen Pekkalan koululle. Kokous oli yksimielinen siitä, että seuran toiminta kannattaa herättää henkiin. Minut valittiin seuran puheenjohtajaksi. En muista valittiinko sihteeriksi silloin Aarno Selander vaiko Auvisen tytöistä Matti Kuoskun vaimo tai vaimon sisar. Etunimen olen unohtanut. Matti Kuosku aloitti silloin juoksijana, mutta edusti Lapin Lukkoa. Myöhemmin hän muutti Ruotsiin, oli hiihdossa Ruotsin olympiajoukkueessa ja voitti Vasa-hiihtojen lisäksi useita kansainvälisiä kilpailuja.

Seuran toiminta saatiin alulle. Pekkalan kentällä pidettiin toimestani parina kesänä yleisurheilun harjoituksia ja yhdet kunnan mestaruuskilpailut. Lisäksi Pekkalan uudehkossa mäessä pidettiin muutamat mäkikilpailut. Pirttikoskella oli hyvä yhtiön lentopallojoukkue, joka alkoi myöhemmin edustamaan Ylä-Kemijoen Urheilijoita.

Tänään taitaa veljeni Jouni Alm olla seuran historian pitkäaikaisin puheenjohtaja ja hänen poikansa Juha Naganon olympialaisten hiihtojoukkueen jäsenenä, moninkertaisena SM mitalistina (poikasarjat mukaan lukien) sekä useissa kilpailuissa ”douppaamattomien” Suomen parhaana seuran tunnetuin urheilija.

Arvajan tavoin minäkin jouduin perintätehtävistäni muutamien kanteluiden ja valitusten kohteeksi. Kaikki ne todettiin kuitenkin aiheettomiksi. Sellaisiakin oli, että jo kantelun perusteista näki, että kantelija luuli laillista menettelyä laittomaksi. Niihin ei minulta vaadittu edes vastinetta. Pyrin tekemään kaikki toimeni lain mukaisesti, mutta kerran töhelsin laittoman ulosmittauksen ja siitäkin valitettiin. Alueella oli pari – kolme pientä sähkövoimalaitosta, joista yksi jätti suurehkon veronsa ajoissa maksamatta. Jouduin ulosmittaamaan voimalaitoksen. Omistajayhtiö päätti valittaa ulosmittauksesta ja antoi tehtävän tunnetun asianajotoimiston tehtäväksi. Ulosottolaissa oli ainakin siihen aikaan kohta, jossa mainittiin, että ulosmittaus on laiton jos jätetään jotakin sellaista ulosmitattuun omaisuuteen liittyvää ulosmittaamatta, joka jää vähäarvoiseksi, kun ulosmitattu omaisuus pakkohuutokaupataan. Minulla unohtuivat sähkölinjat ulosmittaamatta, joten se varmaan täytti pykälän ehdon. Valituksen laatija ei paneutunut tehtäväänsä täydellä teholla, koska ”veti väärästä vivusta” ja ulosmittaus todettiin lailliseksi. Tietysti asian olisi voinut korjata uudella ulosmittauksella, mutta jos yhtiö olisi ehtinyt myydä voimalaitoksen ennen sitä, ei sille olisi ollut estettä, kun oikeus olisi huomannut virheeni. Siinä tapauksessa olisin ollut pitkän aikaa veloissa kuin tervan vetäjä. Minut olisi ilman muuta tuomittu korvaamaan maksamatta jäänyt suuri vero.

Tammikuun 2 päivänä 1964 alkoi minulla Helsingissä alipäällystökoulutus, joten jätin maalaispoliisin tehtävät ja hankin perheelle asunnon Rovaniemeltä. Palattuani koulutuksesta oli vanha maalaispoliisijärjestelmä romutettu. Se tiesi sitä, että eri miehet tutkivat rikokset ja eri miehet perivät verot ja toimittivat haasteet ja tiedoksiannot. Verojen perinnässä noudatettiin edelleen aluejakoa, mutta kun avustavia ulosottoapulaisia oli vähemmän kuin entisiä alueita, niitä laajennettiin. Ylä-Kemijoen alueen veronperinnästä sekä haasteiden ja tiedoksiantojen toimittamisesta vastasi jälkeeni vanh. kons. Osmo Vuohelainen, minun jouduttua rikostutkintaan.

Se reilu neljä vuotta, jonka sain toimia Ylä-Kemijoen alueella maalaispoliisina, oli poliisiurani parasta ja mukavinta aikaa. Ulosottotoimesta en tykännyt, mutta kun ihmiset olivat mukavia sekin homma menetteli. Joiltakin sellaisilta, joiden maksut olivat rästissä isännän juopottelevan elämäntavan takia ja joiden maksuja perheenäidit yrittivät hoitaa lapsilisistään, jätin palkkioni perimättä. Sellaisia kohtaan, jotka pitkittivät ja pitkittivät maksuja milloin mihinkin tekosyyhyn nojaten, keksin oivan keinon joka tepsi aina. Toin nimittäin isännälle maksamani kuitin ja ilmoitin, tosin totuuden mukaisesti, että ellen olisi maksanut olisin joutunut suorittamaan karjan, talon ja milloin minkin omaisuuden ulosmittauksen. Aina löytyivät rahat heti, kerran jopa parin kuukauden palkkaani vastaava summa emännän käsilaukusta.

Luulisi, ettei ulosottotoimessa paljon naurata, mutta kerran niinkin: eräälle pirttikoskelaiselle ammattimiehelle tuli perittäväksi suurehko ”housuvero” eli ns. lapsenruokko. Miehellä oli lähes kymmenen lasta ja suulas vaimo. Niinpä hän aloitti saarnan, jolla pehmitti sohvalla maannutta miestään oikein olan takaa. Mukanani oli toimitustodistajana työmaapoliisi Paavo Kautto, jota ilmeisesti harmitti hyväksi työntekijäksi ja mukavaksi mieheksi tuntemansa miehen saama sanarieska. Niinpä hän erehtyi puolustelemaan miestä sillä, että maksuun johtaneet ”toimet” olivat tapahtuneet poikamiehenä. Paavo oli silloin aika pulskassa kunnossa, jonka nainen oli pannut merkille. Niinpä hän käänsi suuttumuksensa Paavoon ja huusi tälle: ”Sinäkin saatanan möhömaha olet tullut repimään lasten suusta leivän”. Paavo varmaan tiesi, ettei suuriperheisen miehen palkasta voinut mitään pidättää, mutta hän ei puhunut mitään, kun vetäydyimme samantein ulos. Portaat laskeuduttuaan Paavo pysähtyi, kohdisti vakavana sanansa minulle ja kysyi: ”Kuulitko? Rouva arvosteli vartaloani”.

Kerran menin perimään eräältä työntekijältä pientä veroa. Mies ei ollut kotona, mutta nuorikko oli. Kuultuaan veron määrän rouva ei reagoinut siihen mitenkään, mutta hänelle oli tärkeää kysyttävää. Hän kysyi, että luulinko olevan vian miehessään, kun rouva ei ollut saanut vielä tähän mennessä koskaan orgasmia, vaikka oli ollut avioliitossa toista vuotta. Kun en osannut heti vastata, vaan töljötin kaunista rouvaa suu auki, hän totesi, että olisi mukava tietää, miten se onnistuisi ja miltä se tuntuisi. Samalla kun hän sen sanoi hän laittoi rahoja pöydälle. Minä en hetkeen tiennyt, että tarkoittiko rouva, että lasken rahat, housut vai molemmat. Naama punaisena laskin vain rahat. Ihan turhaan punastelin. Koska rouva ei reagoinut rahojen laskuun pettynein ilmein minä käsitin, että mielikuvitukseni taisi tehdä minulle tepposen. Hän halusi tietää vain teoriaa ja minä luulin hänen tarkoittavan käytännön oppituntia.

Ylä-Kemijoelta jäi useita elinikäisiä ystäviä. Valitettavasti useimmat heistä ovat muuttaneet paikkaan johon ei tarvinnut ottaa Marttia muuttomieheksi, koska sinne muutetaan ilman rihman kiertämää.

Mainokset

3 kommenttia

  1. Erinomainen kuvaus. Kirjoittajalla on kokemusta ruohonjuuritason tapahtumista ja taito esittää tapahtumat elävästi ja mielenkiintoisesti. Tämä kirjoitus täydentää merkittävästi
    Pekkalan elämää kuvaavia kirjoituksia. Viljo Arvaja oli Viirinkylässä urheiluharrastuksen kantava voima. Juoksukilpailuissa hän juoksi pisintä matkaa. Mukava mies. Kirjotus ilah-
    duttaa ja kannustaa muitakin esittämään kokemuksiaan. Tällä tavoin meille hahmottuu elävä kokonaisuus lähimenneisyydestä, Runsain kiitoksin Antero Koivula

  2. Meeri Vaarala

    Erinomainen ajankuvaus; tällaisia tarinoita jokivarrestaa kaivataan! Esim. Ylä-Kemijoen Urheilijoiden historiikkiin liittyvät tiedot olisivat arvokkaita.
    Kiitoksin Meeri Vaarala

  3. Heikki Lahdenmäki

    Erinomainen muistelus. Olin vuoden 1964 keväällä miehistökurssilla ja muistan Joukon siltä ajalta, jälkeenpäin emme ole tavanneet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: