Karjalainen, Martti: Evakko

Eräänä aamuna syyskuun alussa 1944 naapurin eli Lanssilan poika Toivo Saunavaara tuli juosten sisään ja sanoi: ”Tulin tuomhan sannaa, että silta on ylitettävä puolhen päivhän mennesä. Ja nyt häätyy mennä seuraavhan talhon.” Niin otimme kimpsumme ja kampsumme ja lähdimme taipaleelle, jolta palasimme vasta 8 kuukautta myöhemmin. Evakkomatka alkoi. Isä lähti hevosen ja koiramme Pipsan kanssa. Pipsaan liittyy pieni juttu. Pipsa oli meille lapsille ja ainakin minulle hyvin tärkeä. Kissoista ja koirista oli tullut tappokäsky. Isä ei hennonut tappaa koiraa meidän lasten tieten, vaan sanoi, että hän ottaa sen hevosen mukaan. Se rauhoitti meitä. Kun sitten tapasimme isämme Ruotsissa useita kuukausia myöhemmin ja kysyimme Pipsaa, hän kertoi että Pipsan naru oli ilmeisesti hankautunut kärrynpyörää vasten poikki ja Pipsa oli karannut Tennilän kohdalla eikä sitä koskaan löydetty. Vanhempana aavistelin, että isä oli lopettanut sen matkalla.

Ylitettyämme sillan menimme Nurkkalan taloon, jossa oli kylän posti. Sinne oli kerääntynyt paljon lapsia ja sitä mukaa melkoinen vilske. Rinteen kaupassa oli loppuunmyynti. Isä osti minulle linkkarin. Kyllä se tuntui hienolta. Sitä piti kokeilla moneen puunsyrjään puhelinpylväistä alkaen. Limpsaakin saatiin jopa pullo pekkaa päälle. Oli se juhlaa.

Viimein tuli sitten kuorma-auto, jossa oli korkeat laidat ja pressu päällä. Sinne sitten kiivettiin perhekunnittain. Auto tuli tupaten täyteen. Matka alkoi huonoa maantietä pitkin. Ei kestänyt kauankaan kun ensimmäiset ihmiset alkoivat oksentaa lavan etuosassa, josta ei nähnyt ulos. Auto oli pysäytettävä ja avattava pressua ilmankierron parantamiseksi. Paikkojakin vaihdettiin. Niin sitä mennä rytyyteltiin ohi Rovaniemen Hirvaan Metsäkouluun. Koulu oli pimeä ja vettä ei aluksi löytynyt mistään. Niinpä karbiidilamppuun pantiin maitoa veden sijasta. Toimihan se niinkin. Koulu oli kaksikerroksinen ja sivulla oli rautatikkaat katolle. Minä muiden mukana aloin kiivetä katolle. Joku aikuinen kuitenkin huomasi asian ja pilasi jännittävän puuhan. Meidät ajettiin nukkumaan.

Matka jatkui kuorma-autolla Tornioon ja Haaparantaan. Haaparannassa olivat ruotsalaiset sotilaat vastassa komeissa ruskeissa univormuissa suikka päässä. Meidät vietiin pesulle ja meille annettiin puhtaat vaatteet. Sitten meidät vietiin suureen telttaan, joka vähitellen täyttyi evakoista. Koko Lapin läänin väki oli liikkeellä, osa Ruotsiin ja osa Suomeen. Saimme syödä kylliksemme.

Jatkoimme matkaa etelää kohti muutama sata kilometriä Hemmiksmark nimiseen kylään. Menimme tyhjään kouluun. Majoituimme luokkahuoneisiin, jonne oli tuotu kerrossängyt vuodevaatteineen. Äiti sai vallattua seinänvierestä opettajan korokkeelta meidän perheelle sijan. Meitä oli äiti, Arvo, Alpo, Martti ja Seija. Luokka oli täynnä sänkyjä. Kyllä siellä välillä kalkatus kävi kun naiset puolustivat reviirejään tai muuten innostuivat keskustelemaan. Meillä lapsilla riitti toimintaa yllin kyllin.

Isä meni hevosella Rovaniemen kautta Tornioon ja Haaparannalle. Lilja ja Lauri kävelivät lehmien kanssa Ranuan ja Simoon, jossa lehmät ja paimenet nousivat junaan, joka vei Haaparannalle, jossa he tapasivat isän. Haaparannasta matka jatkui junalla Piteån kaupunkiin ja siitä kävellen Vikån kylään. He saivat Fabian Lindrothin talosta pihamökin asunnoksi ja lehmät talon navettaan. Hevoselle löytyi parsi naapurista. Isä ei tiennyt, missä äitini lapsineen oli. Hän alkoi selvittää asiaa.

Joskus myöhäissyksyllä isä sitten tuli katsomaan meitä. Hän alkoi hommata meidän siirtoa Vitån kylään, jonne hän palasi. Sitten sattui vielä niin, että äiti sairastui vakavasti ja joutui sairaalaan. Arvo oli tuolloin 11-vuotias ja hänen vastuulleen jäivät pienemmät.

Lumi tuli reilusti ennen joulua. Lumeen liittyy pari juttua. Lumisota alkoi tietysti heti kun lunta oli. Sodan tuoksinassa joku oli ottanut lunta niin ahneesti, että lumipallossa, joka osui suoraan avoimeen silmääni, oli soraa. Minun osalta lumisota loppui siihen ja minut piti viedä lääkäriin. Siellä silmä huuhdottiin, pantiin tippoja sekä koko silmä ja puoli päätä kääreeseen. Jouduin olemaan pois leikeistä mielestäni hirveän pitkän ajan. Joulujuhlassakin oli silmä kääreessä. Muistelen, että en nähnyt terävästi terveelläkään silmällä, joten paremman silmäni eli vasemman silmän on täytynyt saada osuma lumisorapallosta. Oikealla silmällä en ole nähnyt kunnolla kai koskaan. Silmälääkäri sanoi joskus vuoden 1970 paikkeilla, että leikkaamalla silmästä ehkä saisi näkevän, mutta olkoon nyt varasilmänä.

Lunta tuli paljon. Koulu oli ainakin kaksikerroksinen. Seinän lähelle kasattiin suuri kasa lunta. Tauno Luiro hyppäsi katolta lumikasaan ja upposi näkymättömiin. Kaivoimme hänet esiin ihan terveenä. Sankari hänestä tuli meille ja myöhemmin koko Suomen kansalle kun hän hyppäsi vuonna 1951 lentomäessä uuden loistavan maailmanennätyksen 139 metriä. Se säilyi pitkään ennätyksenä. Luiro kuoli sitten varsin pian sokeritautiin.

Joulujuhlat olivat hulppeat mielestäni. Joulukuusi oli ylen määrin koristettu. Tähtisädetikut rätisivät ja säkenöivät. Ohjelma oli monipuolinen tiernapoikineen, joululauluineen, ruokineen, joulupukkeineen ja lahjoineen.

Viimein äiti pääsi sairaalasta. Isä sai luvan viedä meidät Vitån kylään. Pihamökki oli melkein pullollaan. Olihan meitä siellä 8 henkeä ehkä 20 neliön mökissä. Perhe oli pääosin koossa. Isäntäväkeä oli mamma, pappa ja kaksi vanhaa poikaa. Isäntäväki oli erittäin ystävällinen. Mamma ja pappa pitivät meistä pienistä, koska heillä ei ollut omia lapsenlapsia eikä toivoakaan. Tuntui, että minua pidettiin erikoisen hyvin. Minut otettiin elokuviin, kyläreissuille jne. Arvo teki naapurissa Anderssoneilla halkoja ja muita askareita. He olisivat ottaneet Arvon ottopojakseen, mutta äiti ja isä eivät antaneet. Anderssoneilla oli nätti tyttö, taisi olla alun toisella kymmenellä.

Eräällä mamman ja papan tuttavaperheessä oli minua muutaman vuoden vanhempi tyttö. Olimme kerran mamman ja papan sekä edellä mainitun tuttavaperheen kanssa elokuvissa. Tyttö änkesi vängällä viereeni ja tuppasi pitämään kädestä kiinni ja muutenkin kyhnyttää. Oli se tukalaa. Hän oli aiemminkin lähennellyt. Sinä talvena oli paljon lunta ja maantien lumivallit olivat ainakin metriset. Olin tulossa kaupalta kotiin, kun tyttö tuli minua vastaan tiellä. Hän tuli minua kohti. Yritin väistää ja jopa kiivetä tien penkalle. Hän sai minut kiinni ja pussasi. Kyllä minua hävetti ja pelkäsin, että muut pojat näkevät. Kukaan ei ilmeisesti nähnyt, kun minua ei kiusattu. Välttelin tytön tapaamista.

Alpolla ja minulla oli kelkka käytössä. Sillä laskettiin ahkerasti mäkeä. Sitten mietimme, että miten saisimme lisää vauhtia. No, autohan menee lujaa. Kyttäsimme kelkan kanssa tienposkessa. Kuorma-auto pysähtyikin jonkin talon kohdalle ja kuljettaja poistui autosta. Sidoimme kelkkamme auton perään ja odotimme auton lähtöä. Niin sitä mentiin riittävää vauhtia. Ehdimme jo mielessämme ihmetellä, miten tässä käy. Maantien mutkassa lensimme pois kelkasta ja läheisen sillan kaiteeseen päättyi myös kelkkamme matka. Kaikki oli hyvin. Päätimme jättää kertomatta asiasta vanhemmille ja siten säästyimme varmalta selkäsaunalta. Ei tehty sitä temppua toista kertaa enkä suosittele sitä muillekaan.

Pääsiäisen aikaan kyläläiset keräsivät ison rovion oksia ja muuta poltettavaa pellolle. Pääsiäisaattona rovio sytytettiin ja saimme olla seuraamassa tapahtumaa. Siellä olivat kylän kaikki yli viisivuotiaat lapset, joten hauskaa oli. Sellaista tapaa ei ollut kotonani Suomessa.

Olin sen verran tekemisissä ruotsalaisten kanssa, että opin muutaman sanan ruotsia. Toimin kauppareissuilla isän ja äidin tulkkina. Sain kevään korvalla luvan mennä yksin kauppaan katsomaan, löytyisikö sieltä ja millä hinnalla minulle kesäkenkiä. Menin myyjäneidin luo ja kysyin lipposia. Muistaakseni yritin vääntää lipposen ruotsiksi ”slips”. Minulle tuotiin solmioita. Minä: ”Nei, nei. Slips, slips.” Myyjä ei ymmärtänyt tarvettani. Siihen tuli lisää väkeä ja kaikki osoittivat solmioita. Viimein osasin osoittaa myyjän kenkiä ja asia valkeni. Aikanaan sain lipposeni.

Kevät koitti ja lähdimme Suomeen. Monet halaukset siinä läpikäytiin. Pyydettiin kylään sitten joskus, kun meillä on taloa mihin pyytää. Meitä vannotettiin käymään myös. Saimme pieniä lahjoja. Minä sain porsliinista tehdyn kymmensenttisen veneen, jonka perätuhdolla istuu mies piippu suussa. Tuhkakupiksihan se on tarkoitettu. Siitä oli lohjennut pieni pala. Olin kai sitä mamman ja papan luona niin usein kädessä pitänyt, että he päättelivät minun siitä pitävän. Niin pidinkin ja oli hyvin onnellinen sen saadessani. Se on seurannut minua kymmeniä vuosia. Annoin sen joskus pojalleni Karille. Toivottavasti se on yhä tallessa. Isä sai vanhan käytöstä poistetun hevosvetoisen niittokoneen. Äiti sai samoin käytöstä poistetun ompelukoneen. Ne saatiin kunnostettua ja palvelivat vuosia, ei vain meidän perhettä vaan myös naapureita.

Saavuimme Pekkalaan Kinnusen taloon, jonka saksalaiset olivat jättäneet polttamatta syystä tai toisesta. Saksalaiset majailivat siinä sodan aikana. Asuimme talon pirtissä pari viikkoa eli sen ajan, jonka aikana isä ja veljeni rakensivat Halmekumpuun ladon asunnoksemme. Evakkomatka oli päättynyt.

1 kommentti

  1. Kari Karjalainen

    Mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu omakohtainen kertomus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: