Kerätär, Veikko: Evakkoreissu

(Alkuperäisestä tekstistä muokannut Outi Autti)

Reissuhan se oli sekin mutta tulipahan tehtyä. Sehän oli syyskuun alakupäiviä vuonna -44 kun oltiin uiton hännillä jossakin siellä Tennilän alapuolella, kun tultiin sanomaan, että nyt on lähettävä valamistautumaan evakkoon lähtyä varten. Minä olin sillon kolometoista vuotias uittomies. Kun tultiin kotia siellä oltiin jo täyttä päätä pakkaamassa tavaroita lähtyä varten. Karijaa lähettiin haalaamaan joven toiselle puolen. Kaksi uitonvenettä sivottin yhteen ja niihin sitten yksi lehemä kumpaakin. Ensimmäinen lasti se täytty heti siinä rannassa kun alakovat ne lehemät siinä kompuroimaan. Mutta siinä oli onneksi niin matalaa, että ei siinä käyny kuinkaan. Kun ne lehemät oli saatu maantielle niin Sylvia-sisko se lähti niitä viemään ja veikin jalakapatikassa aivan Ruotsiin asti. Meilä oli sitten meleko iso sika ja sehän tietenki jouvuttiin teurastamaan. Se oli joku inkeriläinen ukko joka sen lahtasi. Uitonpirtillä oli puhelin, niin me pojan koltiaiset jouvuttiin siellä päivystämään, että koska tullee käsky tulla maantien varteen. Kun se käsky lopulta tuli, vyösyttiin Ylä-Törmäseen. Sinne oli kokkounu vissiin koko kylän väki ja kaikki kylän koirat. Joku Vaaralan Vilio oli lomalla käymässä ja se muka alako ampumaan niitä koiria kun niitä ei voinu ottaa matkaan sinne evakkoon. Mutta se oli niin huono ampuja, että ne koirat laukko verissään pitkin kankaita.

Siinä sitten ootettiin sitä kulietusta monta vuorokautta. Saksalaisia sotilaskolonnia painu menemään Rovaniemeä kohti jatkuvalla syötöllä. Meille kakaroille syöttivät jotaki semmosta pervitiiniä, ne olivat jotakin enerkiapastillia. Joku vuorokausi siinä ooteltiin lähtyä, niin johan tuli kuorma-autot jotka kyttyrät korias. Siihen Törmäseen jäi joitaki miehiä. Isä, Bakin Janne, Puurosen Jussi ja oliko vielä joku muukin. Kävivät ruokkimassa niitä elukkoja jotka olivat jääneet pois kuljetuksesta. Vaaralan Jannen navettaan oli jääny yksi sonnin mullikka, isä oli sitä käyny ruokkimassa. Kerran se oli taas menny sinne sitä sonnia ruokkimaan. Oli nakannu kintaat siihen navetan porstuaan ja käyny heiniä sylillisen ja vieny sonnille sinne navettaan. Kun oli tullu sieltä, niin nyt ei ole toista kintasta mistä ottaa. Se oli hakenu sitä kintasta sieltäki heinärintuuksesta ja sieltäki sonnin eestä mutta kintasta ei ole mistä ottaa. Mennee taas sinne navetan porstuuhan, niin nyt on kavonnu toinenki kintas. Isä oli jo ajatellu, että onko täsä piruja täsä talossa. Kun kintaita ei löytyny ja oli ollu pois lähössä, niin oli huomannu, että pikku koiranpenikka nakkelee niitä kintaita siinä pihalla.

Viirillä oli keskuksen hoitajana Tolosen Helli ja niitten miesten piti määrätunnein soittaa sinne semmonen varmistus soitto, että vieläkö puhelimet pellaa. Olivat taas soittaneet kerran sinne ilta kymmenen aikaan, niin ei ollukkaan Helli vastannu. Sillon oli Auttin Kalle hättäyny. Nyt on saksalaiset vallottanu sen keskuksen, meilä ei ole muuta keinua kun painella Kemijoen yli Kivalon puolelle. Isä oli topannu sen lähön ja sanonu, että ei me kyllä lähetä tuone säkkipimiään hortoilemhan, Ala-Törmäsessä on asumassa kymmeniä saksalaisia, niin siellä me kyllä ammutamma ittemmä. Olivat jonku ajan perästä taas kokkeilhet sitä puhelinta, niin johan sieltä oli Helli vastannu. Helli oli vishin valavonu monta vuorokautta, niin se oli nukahtanu eikä ollu heränny siihen soittoon.

No miten se meilä sitten jatku tai alako se evakko reissu? Siinä Törmäsessä ooteltiin sitä kulietusta monta vuorokautta ja se mejän poliisi, Teräsvuori, meinas jo hermostua kun ei meinannu ruveta autoja kuulumaan. Lopultahan ne tuli ja lähettiin köröttelemään Rovanientä kohti. Rovaniemellä mejät vietiin jollekki isolle koululle, se vissiin oli joku yhteiskoulu. Oli se kauhia väen palijous siinä koululla. Ei siinä liioin seisomaan sopinu. Siinä koululla ei oltu kun yksi päivä, kun komennettiin taas kulun päälle. Oli siinä uluko-ovella kauhia tungos kun kaikkien olis pitäny päässä yhtä aikaa ulos. Pekka-äiji se sanoki siinä, että mennään kaikki yhtä aikaa, että ei tule tungosta. Sllon se miä näin Pekka-äijin viimesen kerran.

Rovaniemeltä lähettiin sitten köröttelemään Torniota kohti. Se oli vissiin jonkunlainen lautta jolla mejät vietiin Ruotsin puolelle. Alako äijäläki ensimmäinen ulukomaan matka. Se oli joku sotilaitten parakkialue mihin mejät majotettiin. Niissä parakeissa oltiin viikko pari karanteenissa. Siinä karanteeniaikana kerkes olla vaikka minkälaista seikkailua. Yhtenä iltana komennettiin mejän pesue, että lähtekääpä matkaan. Sielä oli semmonen meleko iso teltta mihin mejän käskettiin mennä sisälle. Kun mentiin siihen telttaan, niin herranen aika, sielä oli istumassa monta kymmentä alastonta ihimistä, ei rihiman kiertämää kellään päällä. Ja niinhän se piti mejänki riisua keteneet pois ja ne vietiin johonki täisaunaan. Jäätiin siihen sitten alasti istua napottamaan. Liisa-sisko ei ollu vielä kahtakaan vuotta vanha, ja oli sillon kuumesairaana. Nehän ottivat sen Liisan, eikä me tietty mihin ne sen veivät. Äitilä oli tietenki kauhia hätä, että näkkeekö sitä ennään koskaan. Siittä mejät vietiin sitten semmoseen telttasaunaan. Ei sielä kyllä löylyä ollu mutta kauhiasti höyryä. Akat ja tyttäret tietenki kilijahteli kun ne ruotsalaiset sotilaat yrittivät niitä pesemään. Siittä höyrystä kun selevettiin niin mejät vietiin taas eri telttaan. Siihen saatiin ne ryklyt sieltä täisaunasta, sen muistan, että ne oli vielä niin kuumat ne vaatteet, että ne ihan poltteli. Oli se ainaki äitille mukava yllätys kun Liisa, joka oli hukassa, niin sielä istuu aivan vierasten ihimisten joukossa. Ne olivat kyselleet Liisalta nimiä ja muutaki, mutta eihän Liisa ollu muuta osannu sanua kun, että äitilä on semmonen ruudullinen läninki ja isä jäi Törmäshen.

Siinä teltassa tuosta oli Alajärveltä Sääski Jalamarin porukka ja se Alviitahan oli aika palion sekasi. Kyllähän kun se alako yhtääkkiä kohokurkkuaan huutamaan, että miksi minun pirtin lattiale on tuotu näin palion hakoja. Huuti ja raivosi niin kun kauhistus. Nelijä sotilasta siihen piti mennä ennen kun ne saivat sen asettumaan. Sen höyrysaunan jäläkeen meitä lähettiin viemään taas junalla etelää kohti. Kyllähän ne ruotsalaiset varmaan ihimetteli sitä porukkaa kun alettiin purkautua junasta siinä Uumeon asemalla. Siinä porukassahan oli kaikki vähämieliset ja raajarikot, nehän piti kaikki koota matkaan kun lähettiin evakkoon. Uumeosta mejät vietiin sisämaahan päin, Robertforssiin sielä oli joku iso koulu johon mejät majotettiin. Mulla oli pikku reppu seliässä siinä koulun pihalla, niin viileke katkes siittä repusta kun oltiin menossa siihen kouluun sisälle. Siinä koululla oltiin vissiin viikon verran, niin taasen meitä lähettiin viemään toiseen paikkaan. Kymmenen kilometrin päässä siittä Robertforssista oli semmonen kylä kun Ultervatnet. Siinä kylässä oli joku semmonen seurojen talo josta tuli mejän kortteeri moneksi kuukauveksi. Se oli semmonen meleko iso sali mihin asutettiin isoja perheitä. Siinä oli porukkaa Oikaraiselta, Jaatilasta ja Taipaleen kylästä. Oli kai siinä akoila päriäämistä isojen lapsiporukkojen kans, yksien seinien sisällä. Mutta en kyllä muista, että siinä olis ollu isompiakaan riitoja. Ruuan laittajana meilä oli joku Sanni, sukunimiä en muista, Sanni alako kirjeen vaihtoon Oikaraiselta jonku Hyvösen Väinön kans ja niistähän tuli sitte aviopari. Väinö muutti sitten Ruotsiin ja on asunu sielä Sannin kans siittä asti.

Siittähän se oli kauhian ilikiä asuinpaikka kun ei ollu saunaa eikä kunnollista pesupaikkaa, niin sitä oltiin kohta niin täitten vallassa, että aivan mahoton. Muistan, kun siellä kellari kerroksessa oli lämmityslaitteena semmonen rautakamiina ja meillä oli onneksi semmonen tihiä täikampa. Se kamiina kun hehku aivan punasena ja sen yläpuolelle kun meni kampaamaan tukkaa, niin oli niin kuin olis joku tähtisade vilikkunu siinä kamiinan päällä, kun ne täit näki vapahtajan. Nehän järiesti ruotsalaiset meile joulujuhulanki ja olivat haalineet lahajatki, jokaiselle jotakin. Siinä sitä tuli siinä lahaja hommassa jonkunlaista napinaa. Jotku akat alako mäläkyttämhän, että miksi toiset saivat parempia lahajoja kun toiset. Mutta kun on monenkymmenen hengen porukka niin eihän se voikkaan mennä kaikkien mieliksi.

Sattuhan sielä joku aina vähän tympiämpiki taphaus. Siinä samassa paikassa oli kaksi semmosta vanhempaa naista, Hyvösen mummu ja Karvon mummu ja ne oli muka kuullu, että miä olin niitä nimitelly saksalaisten huoriksi. Siittähän se meinas tulla melekonen soppa. Nehän tietenki alakovat paijuuttamhan äitiä, ettää tuota poikaa pittää ruveta kurittamhan. Eihän siinä auttanu muu kun me lähettiin äitin kans sinne ulukorakennukseen, ja miä vannotin, että miä en varmasti ole semmosia huuvellu. Äiti sannoo, että hän kyllä uskoo sinua eikä hän ala sinua sen takia pieksämhän. Mutta koita olla sen näkönen niin kun sinua olis kuritettu kun mennään tuone sisälle.

Siinä kylässä oli noin kahen kilometrin päässä semmonen aika varakas maatila. Siinä talossa oli isäntänä Lars Leontin Persson ja emäntä oli Anna. Niilä oli sitten 16 vuotias Thorsten niminen poika jonka kans meistä tuli oikein hyvät kaverit. Sen aikaa kun me siellä oltiin minä kävelin sinne talhon joka aamu. Jotaki hommaa sitä muka oli joka päivä, millon heinän ajua, millon mettähommia ja mitä hommia talossa sattu olemaan. Se hyvä puolihan siinä oli, että kun mäikättiin monta kuukautta yhessä sen Thorstenin kans niin minäki opin sitä ruotsin kieltä jonkun verran. Jouvuin joskus jopa tulukiksi kun niillä oli jotaki asiaa niile paikkakuntalaisille.

Sylvia-sisko se talutteli sen mejän karian sinne Piiteosta sisämaahan päin, se oli joku Nyybyyn kylä, 20 kilometriä Piiteosta. Samassa kylässä oli muittenkin tämän kyläläisten karjoja, mm. Kuuselalaisten. Kerkeshän se käyvä isäkin sen hevosen kans Ruotsin puolella, jossakin Haaparannan lähellä ja siinä porukassa oli muitakin tämän kylän hevosmiehiä, mm. Karjalais Vertti. Isä kerto että Vertilä oli niin kauhian ikävä Vappua ja sitä porukkaa, että se ei saanu ennään unen päästä kiinni, yökauvet istu jalakainsa päälä ja kääri sätkiä. Ne miehet olivat päättänhet, että kyllä mejän pittää hommata Vertti Vapun tykö vaikka millä opilla, muuten se taitaa tulla hulluksi ja niinhän se oli päässy käymhän Vapun tykönä.

Minähän lähin käymään sieltä mejän evakkopaikasta siellä missä Sylvia oli sen karjan kanssa. En yhtään muista sitä, kenen matkassa ja millä kyytillä menin sinne Piiteon lähelle missä oli se mejän karja. Mutta niinhän siinä kävi, että eihän mulla kulunu aika siellä Nyybyyssä, se alako haluttamhan sinne takasin missä oli mejän muukin porukka. Sen verran sitä oli rahhaa, että miä laskin sen riittävän linja-auton kyytiin takasin sinne Robertsforssiin. Niinhän minä lähin yksin seikkailemaan. Ensin piti mennä Piiteoon, siellä oli kans suomalaisia evakkoja, niitten tykönä miä sain syyvä ennen kuin jatkoin matkaa. Sanovat siellä linja-autoasemalla, että sinun pittää vaihtaa autua Sellefteossa, tämä auto ei mene perille asti. Mullahan alako vähän vistottamhan, että mitenhän miä ossaan mennä oikiihan autoon.

Sehän oli jo ilta pimiä kun oltiin siellä Sellefteossa ja olin menossa ulos siittä linja-autosta, kun se autokuski otti minua käjestä kiinni ja sano, että älähän lähe mihinkään, tämä auto mennee Robertsforssiin. No siittähän se matka jatku ja oltiin ilta kymmenen maissa Robertsforssissa. Siellä oli kans suomalaisia evakkoja ja aioin olla niitten tykönä yötä. Mutta sattu semmonen taphaus, että joku poika, taikka pojat olivat tehneet jonkun kolttosen, en muista oliko ne varastanhet vai mitä ja miä kun olin vieras ventteri siinä porukassa, niin poliisit oli heti minun kimpussa, että tuohan se on varmaan se syyllinen. Onneksi siinä oli tuttuja emäntiä jokka alako minua puolustamhan. Ne sanovat niile poliiseille, että antakaahan olla tämän pojan rauhassa ja hakekaa sitä syyllistä jostaki muualta.

Olin siinä yötä ja lähin aamulla letestaakaamaan sinne Ultervatnettiin, jonne oli matkaa kymmenen kilometriä. Siellä aloin taasen kulukemaan siellä talossa niin kun ennenkin, niin kauan kun mejän porukkaa alettiin paijuuttamaan sinne missä oli se mejän karja. Se talon väki jossa olin töissä alako tahtomaan, että älä sinä lähe, jää tänne me otamma sinut omaksi pojaksi. Minä olisin kyllä jääny, mutta kun äiti alako itkiä tursuamhan, että ei hän kyllä sinua tänne jätä ja niinhän se oli pakko lähtiä. Siittä matkasta sinne karian rykö muistan, kun piti kysellä sillä matkalla niitten linja-autojen lähtö aikoja, kun en olis viittiny kysellä, minä kun olin ainua joka vähän osasin puhua sitä kieltä.

Lopultahan me pohojastuttiin sinne Nyybyyhyn jossa oli se mejän karja. Muutaman maalaistalon pihassa oli semmonen pikkupuoli, jossa alettiin asua tuhertamaan. Karia oli sen navettarakennuksen päässä, olisko ollu joku talli. Kolome lehemää niitä muistaakseni oli, Omena ”ämmä” niistä oli ainaki yksi nimeltään. Sillä kylällä oli tältä kylältä muittenkin talojen karioja, Kuuselan ja Puurosen ja saatto olla muittenkin.

Siinähän se sitten menikin se lopputalavi. Siinä aivan naapurissa olin vissiin pari viikkua halon tevossa. Sen talon isäntä oli Daavit Andersson nimeltään, semmonen vanhapoika. Siinä kävi sitte sillälaila, että se otti vaimon niistä suomalaisista karian kuliettajista, Tolosen Annaliisasta. Mukavaa porukkaa kai ne oli ne asukkaat, mutta joskushan sen huomasi, että pitihän ne vähän huonompina meitä suomalaisia. Kerrankin kun se mejän kortteeripaikan emäntä kuori omenoita omille lapsilleen, niin meille annettiin vain kuoret. Empä minä palion enempää muistakkaan siittä kevättalavesta, Kuuselan Eemeliä vain naurettiin kun se muka tälläysi puhumaan Ruotsia. ”Miä ringa o samma Haparanta o Suomi”.

Toukokuun loppua kai se oli kun sanottiin, että nyt on kohta Suomeen lähtö lähellä. Nehän järiesti kyläläiset meile semmosen läksiäisjuhulan, se oli joku semmonen seurojen talo. Sen muistan, että oli sielä kauhian palion väkiä. Toini-sisko oli sillon viisitoistavuotias ja se laulo sielä sen ”kodin kynttilät” ja sai kovat suosionosoitukset. Kylän pojathan ne ei oikein tykänny kun ne kariankulietus tyttäret lähtivät kotisuomeen. Sylviahan oli sillon 17 vuotta vanha, ja olihan sielä muitakin saman ikäisiä. ”Pekka ämmi” se oli kans sielä mejän kans kun lähettiin vyösyämään kotia kohti.

Melekonen muutoshan se oli olosuhteissa kun tultiin Suomen puolelle. Se oli se ruokapuolikin toisenlaista mitä oli siellä naapurimaassa. Torniossa kun mentiin syömään, oli se leipäkin niin mustaa kun mörön paska ja eikä se ollu sekään muu sapuska palion mistään kotosin. Torniosta lähettiin sitten köröttelemään junalla Rovaniemeä kohti. Siinä junassa oli sekaisin matkustajavaunuja ja härkävaunuja joissa oli evakkojen lehmiä. Nuoria sotilaita oli kans menossa johonki, tyttäret niile lypsivät maitua, hyvin niile näytti maito kelepaavan.

Sittenhän niitä alako näkymään niitä poltettuja taloja, ja kun tultiin Rovaniemelle, niin sehän oli aivan niin kuin joku semmonen piippumeri. Ei se ollu kaksista kateltavaa. Isä ja Olavi-velihän ne olivat vastassa kun tultiin kotia. Olavihan oli tullu jo syksyllä niitten saksalaisten perässä ja asusteli saunassa kun pirtin muuri oli räjäytetty tuhannen nuuskaksi. Oli kaivellu perunoita maasta kun ne meillä jäi kaivamatta. Sitten se oli alakanu vikomaan, että täällähän taitaa käyvä yön aikana muitakin kaivajia. Sitten se oli lähteny kerran käymään joen toisella puolella kun siellä oli jo asumassa muitakin miehiä. Oli tullu takasin niin sillä aikaa oli viety pusero sieltä saunan naulasta. Sano, että alako sen verran vistottamhan, että hän muutti kortteerin toiselle puolen joven, sinne jossa oli muitakin miehiä. Ne olivat ne perunarosvot jotaki vankikarkureita, olivat asuneet Vähänojan varressa Ollilan niittykämpässä. Oliko se Olavi ja Sääski Armas lähteneet kerran kattomaan että sieläköhän ne kortteeraa. Yölä oli vähän satanu lunta kun ne olivat menneet siihen kämpälle, niin verekset jäliet oli ollu kun ne olivat siittä lähteneet. Jossakin Oikaraisella ne oli sitten menneet ihimisten ilimoille.

Ei ollu monta talua jokka oli jääneet polttamatta tälläkään kylällä. Ei ollu sunkaan monta saunaakaan jääny. Koskelan törmälle oli jääny muuan saunan muriu polttamatta ja Auttin Kalle ja Koskelan Aapo olivat lämmittäneet sen saunan. Kalle se oli vähän arvellu kun olivat menneet kylypemään, että eihän täälä vain ole häkkää. Ja olihan sielä ollu. Kalle oli kertonu, että hän oli jo niin pökerryksissä, että hän ei olis osannu ulos siittä muriusta, mutta kun Aapo oli kontannu sitä ovia kohti ja jatkuvasti oli pieru rutissu tulemaan niin Kallekin oli pelastunu kun oli suunnistanu sitä pierun ääntä kohti.

Pekka-äiji oli kuollu sillon aikasemmin talavella. Se oli yksin asustellu siinä kotonaan ja Bakin Janne joka oli asunu siinä kurun toisella puolella, oli alakanu vikomaan, että miksi ei ennään nouse savuja Kivilahti Pekan piipusta. Oli lähteny kattomhan ja aukassu pirtin oven, sielä kylymä pirtti ja Pekkaa ei näy missään. Oli siittä palannu takasin ja tullu isälle sanomaan, että onkohan sielä Pekan asiat ihan oikein. Isä oli menny ja kattonu sinne pikku kamarin puolelle, niin sielä oli äiji maannu, lattialla pikkunen muki sillä oli ollu käjessä. Tottapa se lähti jotakin juotavaa hakemaan kun tunsi sen kohtauksen tulevan. Mekin päästiin hautajaisiin melekein heti kun kun tultiin kotia.

Uitonpirtti kun oli jääny polttamatta, niin Sääski Arvin hautajaiset piettiin uiton pirtillä. Sehän oli semmonen taphaus, kun Soudunsaaren Helemeri ja Sääski Arvi olivat olleet kävelemässä maantiellä, Vanttausjoen sillan kohalla, niin sillon meni Kivilahen Arvi miinaan aivan siinä lähellä. Menivät ja lähtivät kantamaan sitä sieltä pois, niin sillon räjähti toinen miina Sääski Arvin jalan alla. Kivilahen Arvi oli kuollu heti ja toinen Arvi haavottu niin pahasti, että se oli kuollu välillä, kun ne lähtivät viemään sitä Rovaniemelle.

Jos sitä ei muuta hyyvää ollu, niin oli sitä ainakin kallaa sinä keväänä. Meilä kun oli kaksi patua siinä uitonpirtin yläpuolella, niin niistä saatiin kallaa vaikka kuinka palion, vaikka minkä sortin kallaa. Tuli isoja taimenia, harria ja haukia. Arvin hautajaispäivänäkin tuli varmaan melekein kymmenen kilon taimen. Se ensimmäinen kesähän sitä asuttiin navetan puolella, kun pirtin muurin olivat saksalaiset särkeneet. Tehtiin siihen se uusi muuri, niin siittähän se alako taas elämä jatkumaan.

Mainokset

2 kommenttia

  1. Kivilahti Onni Edvard

    On hyvä ja mielenkiintoinen tarina serkkupojaltani Veikko Jalmarilta.
    Onni Edvard Kivilahti
    Kuusamontie 5616, 97650 Juotas

Trackbacks

  1. Ylä-Kemijoen historia | ylakemijoenhistoria

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: