Kerätär, Veikko: Härmän isännät savotassa Kivalossa 1943-1944

Sehän oli talavi 1943 – 1944 kun Veitsiluoto yhtiöllä oli savotta Rovaniemen maalaiskunnan Kumpukivalossa. Siinä savotassa ajettiin sotavankien edellisenä kesänä tekemää pinotavaraa Kemijokivarteen, ajomatka oli noin kymmenen kilometriä. Kova oli pula työntekijöistä, ei siinä savotassa ollu kun vanhoja ukkoja ja meitä poikasia. Sitten oli muutamia miehiä jolla oli joku vamma tai sairaus, että ne oli vapautettu niistä sotahommista. Eihän sitä ollu mullakaan ikkää kun 13 vuotta kun olin muka siinä savotassa.

Sitten sinne tulivat ne härmäläiset. Niitä oli kait ainakin 10 isäntää hevosineen. Vaikka ne olivat niin isoja ja terveen näköisiä miehiä, niin kai niilläkin oli joku vamma tai sairaus, kun ne oli vapautettu niistä sotahommista. Hyvät kai niillä oli hevoset melekein kaikilla, mutta reet oli semmoset kakkulareet, että eihän ne sopineet näile tämän perän varsiteille. Mutta kun ne hommasivat, osa niistä isännistä kunnon reet niin niistähän tuli kovia pöllin ajureita. Oli joku Lehtinen, jolla oli semmonen kerman värinen hevonen, niin siittä kehitty kovempi ajuri kun oli nämä paikkakunnan isännät. Se Lehtinen vei suurimman kuorman rantaan, se oli jos en väärin muista 15 kuutiometriä. Lehtinen sai toisilta hevosmiehiltä palakkioksi myrskylyhyn. Liinamaa oli toinen kova ajuri, jolta Sääski Arvi osti hevosen, kun ne aikanaan lähtivät takaisin sinne Härmään. Ei niistä kaikista ollu savottahommiin, varsinkin kun oli semmonen metrinen lumi ja jolla oli kantava tamma, niin se sanokin, että ei piittaa rommittaa kun on tiines tamma.

Oli niilä se murrekin semmonen kummallinen. Kerrankin yksi ukko ajo kovaa kyytiä sieltä mettästä, ja sannoo mulle, että peuran perskele pomppiloi suon lairassa ja mä luulin sureks ja unohrin eväsreppuni, lähre hakeen poika lähre.

Siinä savotassa oli sillon vielä niitäkin sotavankeja. Hevosmiehille annettiin yksi vanki kullekkin, niin kuin rengiksi, jotka kaivoivat niitä kesällä tehtyjä pölliristikoita lumen päälle palstateiden varteen. Minun homma oli siinä savotassa semmonen, kun siinä varsitiellä oli niitä myötämäkiä niin minä laitoin multaa reen jalasten jälelle, joka otti liian vauhdin pois.

Sen minun työmaan kautta meni joka aamu se vankiporukka sinne metsään. Ja kun minä olin semmonen poikanen, niin nehän alako minun kanssa pelittelemään, nakkelivat minua siittä tieltä sinne lumipenkan päälle. Jouvuin sen jälkeen, aina kun kuulin, että nyt se porukka tullee, menemään piiloon.

Niillä Härmän miehillähän oli oma kokki matkassa kun ne tulivat tänne savotoimaan. sen kokin nimi oli Aarna Nuutinmäki. Sille kokille kävi niin, että se ei lähteny ennään takasi sinne kotiseuvulleen. Se löysi aviomiehen siittä samasta savotasta. Jalmari Lahti oli se mies. Asuivat Pikkukulusjärven rannalla ja sieltä kasvattivat lapsikatraan. Nyt ovat jo kumpikin viimeisessä leposijassa Viirin hautausmaalla.

 

Mainokset

2 kommenttia

  1. Kivilahti Onni Edvard

    Mielenkiintoinen tarina

Trackbacks

  1. Ylä-Kemijoen historia | ylakemijoenhistoria

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: