Kerätär, Veikko: Sotavangit metsätöissä jatkosodan aikana

Meidän kylältä noin 10 kilometrin päässä oli Veitsiluoto Osakeyhtiön metsätyömaa, jossa käytettiin vankityövoimaa. Olin silloin 12-13 vuoden ikäinen, mutta aika hyvä muistikuva on jäänyt siitä vankileiristä Syvälammella. Korkean piikkilanka-aitauksen sisällä oli ne parakit, joissa ne vangit asuivat.

Iso savusauna oli siinä lammen rannalla, ja piikkilanka-aitaus kiersi mutkan lammessa, että vangit saivat käydä saunasta uimassa. Suomalaisten sotilaat olivat vartiomiehinä. Minulle jäi niiden vankien kohtelusta sellainen kuva, että niilä oli siinä savotassa verraten hyvät olot. Huomasin sen vartiomiesten käyttäytymisestä vankeja kohtaan. Kerrankin menimme käymään siinä vankileirillä, niin niitä vankeja tuli, käsissään jotakin semmoisia puhdetöitä, joilla olisivat ilmeisesti halunneet jotakin vaihtaa meiltä siviileiltä. Eräs alikersantti otti sen linnun ja laittoi pölkyn päälle, ja nosti kirveen siihen asentoon, että hän muka särkee sen linnun. Mutta se vain halusi kiusoitella sitä vankia, ja ehyeksi se jäi.

Siinä savotassa yhtiö teetti 2 metristä pinotavaraa. Niillä vangeilla oli semmonen normi joka niitten piti päivässä tehdä. Eikä se normi ollut kovin suuri, jotakin 15 kappaletta päivässä. Ja kun ne olivat tehneet sen normin täyteen, niin ne saivat poimia mustikoita, sen lopun päivää.

Siihen aikaan oli kylän hevoset kesäisin laitumella, samoissa maisemissa, missä oli se savottakin. Olimme kerran hakemassa niitä hevosia, kun huomasimme, että kuka se tuolla kyykkii. Se oli yksi niistä vangeista, joka oli saanut norminsa tehtyä, ja oli poimimassa mustikoita. Eikä näkynyt vartiomiestä mailla eikä halmeilla.

Tuli sitten talvi 1943-44. Sitä vankien tekemää pinotavaraa alettiin ajamaan Kemijokivarteen. Ajomiehinä olivat suomalaiset hevosmiehet, jotka olivat liian vanhoja sinne sotahommiin.

Kun oli paljon lunta, niin niille hevosmiehille annettiin yksi vanki kullekin avuksi kaivamaan lumesta sitä pinotavaraa. Kun päivän työt oli tehty, niin hevosmies osti sille kaverille kokeilta täyden lihasoppalautasen, ennen kun se lähti majapaikkaansa.

Kun sota-aikana oli puute miehistä, niin minäkin jouduin töihin, sinne varsitietä kunnostamaan. Kun se vankiporukka kulki joka aamu metsään sitä varsitietä myöten, ja kun ne näki että tommonen poikanenkin on täällä töissä, niin nehän alko minun kanssa pelittelemään. Nakkelivat minua leikkispäältä sinne tienlaitaan kinokseen. Minulla täytyi mennä lopulta piiloon, aina kun kuulin, että nyt sieltä se porukka taas tulee.

Senkin huomasin, että jos niistä vangeista joku sairastui, niin kyllä sitä lähdettiin viemään hevosella Kemijokivarteen, ja lääkärin hoitoon. Enkä kyllä kuullut, että olisi yhtään vankia kuollut sillä leirillä.

Sitten toisesta vankileiristä, joka oli Kemijoen toisella puolella, Junkuajärvellä, jossa myös teetettiin metsätöitä. Sieltä minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta isäni Jalmari oli siellä savotassa, ja hän kertoi kuinka raakaa oli vankien kohtelu saksalaisten komennossa. Ne vangit oli joutuneet nälissään tekemään raskaita metsätöitä kovilla pakkasilla, huonoissa vaatteissa. Yksi vanki oli kerran ollut syömässä kaatopaikalta perunankuoria, niin saksalainen vartiomies oli mennyt hakkaamaan sitä kiväärin perällä.

Sitten eräänä iltana kun sitä vankiporukkaa oli tuotu majapaikkaan sieltä järven takaa, yksi vanki oli väsynyt, taikka sairastunut, että ei ollut jaksanut kulkea mukana. Sinne se oli jätetty, ja aamulla haettu pois jäätyneenä. Että niin suuri ero oli kohtelussa, suomalaisten ja saksalaisten välillä.

Tässäpä ne onkin nämä minun muistelukset.