Kotivuori, Hannu: Vuosituhansien asutusjäljet

 

Juujärvi-esine

Kiviesineitä Juotasjärveltä (nuolen ja keihäänkärkiä sekä kirves). Kuva Lapin maakuntamuseo (Hannu Kotivuori)

Kemijoki toimi tuhansia vuosia Perämeren, Jäämeren ja Vienanmeren välisten yhteyksien solmukohtana. Jääkauden väistyttyä maannousun muovaamia maakannaksia pitkin levisi idästä, kaakosta ja koillisesta nykyisen Lapin alueelle kasvillisuus, riista ja varhaismesoliittisen kivikauden pyyntiväestö. Kivikaudelta alkaen yhä uudet väestöryhmät, kauppiaat, tutkimusmatkaajat, ryöstäjät, valtaajat, verottajat, tarvikkeet ja aatteet siirtyivät myös polvekkeisia vesireittejä alueelta toiselle. Useimmat asuttajat ja kauttakulkijat katosivat jälkiä jättämättä, mutta toisilta jäi maaperässä vieläkin havaittavia jälkiä tai löydöksiä. Suomen maankamaran happamuudesta johtuen valtaosa eloperäisestä materiaalista tuhoutuu varsin nopeasti. Tästä johtuen suppea ja satunnainen valikoima kivestä, savesta ja metalleista valmistettuja löydöksiä on pääasiallisena lähteenä tulkittaessa esihistoriallisen ajan elämää.

Aineiston puutteellisuuden vuoksi kokonaiskuva esihistorian tapahtumista on esineellinen, tulkinnallinen ja vaillinainen. Muinaisten tapahtumien jäsentämiseksi arkeologit ovat luoneet pääasiassa löytöaineistoon, etnologiseen vertailutietoon, harvoihin historiallisen ajan lähteisiin ja luonnontieteellisiin menetelmiin pohjautuvan kulttuurisen ja kronologisen kuvan esihistoriallisesta ajasta. Yläkemijoen arkeologiset löydöt ovat osa laajempaa Kemijoen vesistöalueen muinaista asutushistoriaa. Peräpohjolan muinaislöydöt ja useimmat niistä tehdyt päätelmät soveltuvat myös Yläkemijoen esihistorian tulkintaan.

Vanhimmat muinaislöydöt

Ensimmäiset mesoliittisen eli keskisen kivikauden metsästäjäryhmät etsiytyivät Jäämeren rannikolle, Pohjois-Ruotsiin ja Suomen Lappiin jo yli 10 000 vuotta sitten.  He seurasivat sulavan mannerjään reunaa, jonka alta vapautuva maa kohosi maannousun seurauksena aluksi yli 10 m vuosisadassa. Maannousu hidastui nopeasti ja se oli 8300–7000 vuotta sitten enää 2,6 m vuosisataa kohti, mutta vielä nykyisinkin noin 0,7 m/vuosisata (Saarnisto 1996, 21). Kun kasvillisuus ja eläimistö valtasivat alueen, saattoi kalan ja riistan varassa elävä ihminen selviytyä arktisissa oloissa. Ilmaston lämmetessä metsittyminen ja soistuminen jatkuivat. Ihmisen asettuessa nykyiseen Pohjois-Suomeen Itämerien allas muodosti laajan makeavetisen Ancylusjärven, jonka vuono ulottui Kemijokivarressa Vanttauskoskelle asti.

Rovaniemen seudun vanhin radiohiiliajoituksella määritetty todiste muinaisihmisten oleskelusta on Käyrämöstä, läheltä Sodankylän rajaa. Hirvenluut kärisivät näiden pioneeriasuttajien sytyttämässä liedessä 9 500–9 300 vuotta sitten. Rovaniemen vanhin ajoitettu esinelöytö on maankuulu Lehtojärven puinen hirvenpääveistos, jolla on ikää yli 8 500 vuotta (Erä-Esko 1958, 8–18; Kotivuori 1996, 51–53). Yläkemijoen löytöaineistoa ei ole ajoitettu luonnontieteellisin menetelmin, mutta alueelta erottuu ilmeisiä mesoliittisia asuinpaikkoja ja irtolöytöjä, joiden ikä ylittänee 7000 vuotta. Usein kuitenkin samoja asuinsijoja jokien ja järvien rannoilla on käytetty vuosituhansia, jolloin eri aikakausien aineisto on sekoittunut keskenään.

Pyytäjän elämä

Metsästäjä-keräilijät jakautuivat ilmeisesti johdettuihin alueellisiin heimoihin, sukuihin ja perheisiin. Kullakin heimolla lienee ollut muista ryhmistä erottuvia kielellisiä, uskomuksellisia ja kulttuurisia piirteitä. Selviytymiskeinot olivat pohjoisella metsävyöhykkeellä pääosin yhteneviä. Jaottelu arkeologisiin kulttuureihin perustuu lähinnä esineistön, raaka-aineiden ja valmistustapojen alueellisiin ja ajallisiin eroihin. Havaittavat kulttuurierot saattavat olla ympäristömuutosten, ravintotilanteen, muuton tai yhteisöjen välisten kontaktien seurausta. Pyytäjät elivät sukupolvesta toiseen ympäristön ehdoilla, jolloin heidän yhteisönsä, uskomuksensa, välineensä, asumuksensa, toimintatapansa ja elinalueensa vakaus oli selviytymisen tärkein ehto.

Pyyntiyhteisön väestömäärä oli suhteessa luonnon kantokykyyn, etenkin keskimääräiseen saalismäärään.  Historiallisten lähteiden (esim. Itkonen 1948 I, 185; Tegengren 1952, 40) perusteella havumetsävyöhykkeellä pyyntikiertoa harjoittaneiden väestöryhmien perhekoko oli 5–7 henkilöä.  Oletettavasti kukin alueellinen suku- tai pyyntiyhteisö käsitti 6–10 perhettä. Vastaavia tuloksia saadaan käytettäessä arviopohjana tunnettujen kivikautisten talvikylien kotamääriä. Kemijokivarren laajimmat tunnetut kivikautisten talvikylien sijat ovat nykyisen Tervolan alueella. Siellä on muinaisrannan myötäisessä rivissä yleensä 6–10 samanikäiseksi oletettavaa asuinpainannetta. Niissä asustaneen pyyntiryhmän koko lienee ollut noin 10–15 metsästäjää ja arviolta 20–35 muuta henkilöä (esim. Kotivuori 1993, 146 ja 1996, 81). Yläkemijoen kivikautinen väestömäärä saattoi olla yhden pyyntikunnan verran eli 30–50 asukasta, kun koko Kemijoen ja Ounasjoen alajuoksun alueen kivikauden väestömäärä oli noin 200–300 henkilöä. Tämä aluekokonaisuus saattoi muodostaa kampakeraamisella ajalla, noin 4500–7000 vuotta sitten, yhden pyyntikiertoa harjoittaneen heimon elinpiirin.

Pyytäjän välineet

Jo ihmisen varhaiset esivanhemmat käyttivät alkeellisia työkaluja. Lapin asuttamisen alkuvaiheessa mesoliittisen kivikauden metsästäjäryhmillä oli pitkälle kehitetyt kulku- ja pyyntivälineet sekä aseet ja työkalut. Valtaosa arkeologisista löydöistä koostuu kiviesineistä, sillä orgaaninen aines säilyy vuosisatoja vain poikkeusolosuhteissa, kuten hapettomassa suokerrostumassa. Suomen soista on löydetty esimerkiksi lähes 200 suksea, josta kolmannes on ns. muinaissuksia (esim. Kotivuori 2004). Lisäksi soista on saatu talteen erityyppisiä muinaisjalaksia, rekiä ja ahkioita yli 100 kappaletta sekä muutamia puulusikoita ja erilaisten pyydysten jäänteitä. Tunnetuin tällainen löytökokonaisuus on yli 10 000 vuotta vanha Antrean verkkolöytö (Pälsi 1920). Yli-Iin Kierikin liistekatiskojen jäänteet ja muut puiset pyydyslaitteet ovat näistä tunnetuin pohjoinen esimerkki.

Selviytyäkseen ihminen oppi taidokkaasti käyttämään elinympäristönsä luonnonvaroja. Elinehtona olevat tiedot, taidot ja tavat siirtyivät sukupolvelta toiselle. Ihminen oli luontotiedon herkeämätön havainnoija, käyttäjä ja välittäjä. Todennäköisesti kukin pyyntiyhteisön jäsen suoriutui aikuisiällä metsästykseen, kalastukseen, esineiden valmistukseen, ruoanlaittoon ja ravinnon säilymiseen liittyvistä perustehtävistä. Silti yksilön taito, terveys, voima ja ikä vaikuttivat siihen, mihin askareisiin kukin parhaiten soveltui. Sukupuoleen liittyviä eroja muinaisajan askareissa ei ole voitu luotettavasti todentaa. Kuitenkin esimerkiksi Äänisen ja Vienan Karjalan kivi- ja varhaismetallikauden kalliopiirrokset viittaavat siihen, että metsästys oli miesten askare.

Monet raaka-aineet, tavat ja tuotteet kulkeutuivat vaihtokaupan välityksellä alueelta toiselle. Äänisen itäpuolelta saatiin kaapimiin ja nuolenkärkiin oivallista piitä eli limsiötä, Kölivuorten reunamilta tuotiin ylellisiin veitsiin ja keihäänkärkiin soveltuvaa punaliusketta. Itämeren eteläosista kuljetettiin kaulakorujen ja nappien valmistukseen kallisarvoista meripihkaa. Kemijokivarren tavoitelluin raaka-aine lienee ollut nykyisen Tervolan seudulta saatu liuske, emäksinen tuffiitti, josta suuret liuske-esineet yleensä valmistettiin. Tämä vihertävä kivilaji irtoaa kiintokalliosta tankomaisina lohkoina. Kiviseppä saattoi vain reunoja iskemällä ja terää hiomalla muodostella tuuraksi, taltaksi tai kirveeksi sopivan työkalun. Tämä oivallinen kauppatavara levisi vesireittejä pitkin jopa Jäämerelle asti.

Yleensä liuske-esine sovitettiin iskuvoiman lisäämiseksi puuvarteen, kuten usein vielä nykyisin. Tällaisia varsia ei ole Suomessa säilynyt, mutta joissakin kiviterissä on varttamista avittavia loveuksia. Pienten kiviterien paikallinen raaka-aine oli tavallisesti kvartsi, jota oli saatavissa kiintokallion juonteissa ja irtokivinä. Kivikautisen asuinpaikan tunnisteena toimivat usein kvartsi-iskokset, joita syntyi tuhatmäärin valmistettaessa pieniä kaapimia, uurtimia, leikkureita, nuolenkärkiä ja poranteriä. Alituiseen välineistöä työstettäessä asuinpaikkojen maaperään kerrostui myös pii- ja liuske-iskoksia, esineiden ja hioimien katkelmia sekä palanutta savea ja rikkoutunutta keramiikkaa. Astiapalojen vähäisyys osoittaa, että tällä alueella keramiikkaa valmistettiin ja käytettiin vähän. Kaikki orgaanisesta aineesta tehdyt valmisteet, kuten nahkapukineet, leilit, tuohi- ja pajupunosastiat sekä luu- ja sarviesineet ovat happamassa maaperässä maatuneet olemattomiin. Kittilän Kuusanjoen tunnettu hirvenpääsomisteinen ja isopesäinen puulusikka osoittaa millaisia taidonnäytteitä kivi- ja varhaismetallikauden veistäjät aikaansaivat (Huurre 1983, 292). Samaa silmiä hivelevää taituruutta on Savukosken Tenniöjoen suulta löydetyssä mäntypuisessa melassa, joka ajoitettiin 4500 vuotta vanhaksi (Kotivuori 2006 a, 36–37).

Löytöjä kivikauden asuinsijoilta

Tennilä ja Viirinkylä

Viirinkylän Koskensaaren tuntumasta poimitut kivikautiset löydökset kuuluvat aikaan, jolloin Kemijoki virtasi vielä saaren pohjoispuolelta. 7000 vuotta sitten Kemijoki ei ollut vielä uurtanut uomaansa nykyiseen syvyyteen saakka. Ancylusjärven ja sitä seuranneen Litorinameren vuonot ulottuivat vielä Vanttaukselle asti. Eräs ilmeinen mesoliittisen kivikauden asuinpaikka on tuolloin sijainnut nykyisen Viirinkylän Lehtomäen talon länsipuolen törmällä, paikalla joka nyt on noin 100 m mpy. Hiekansekaisesta peltomullasta on poimittu pienten kvartsiterien ja -iskosten lisäksi kivitaltta ja kaksi liuskekirvestä. Paikka on kaukana nykyisestä jokiuomasta, mutta sijaitsi aikanaan sen äyräällä. Saman mesoliittisen rantaviivan tuntumasta, Salon tilan maalta, löytyi keväällä 1981 liusketuura. Alueen tunnetut löytöpakat ovat Kemijoen pohjoisella, auringonpuoleisella rannalla.

Tennilän ja Viirin kylien alueelta on löytynyt muutamia kivikautisia esineitä. Varhaisin talletettu muinaisesine on arkeologi Hjalmar Appelgrenin 1879 Yli-Viirin talosta saama kvartsiittinen, keskeneräinen, reikäkivi (Appelgren 1881, 15). Tällaisia kiviä käytettiin verkojen ja muiden kalapyydysten painokivinä. Tervakarin alapuolelta, Niemelän talon maalta on puolestaan saatu irtolöytönä terältään huolella hiottu 21,5 cm pitkä liusketuura Vuonna 1959 löysi myymälänhoitaja silloisen Rovaniemen Osuuskaupan luota kivikirveen katkelman. Tennilästä on museokokoelmiin toimitettu myös mustavihreä 18,5 cm pitkä liusketaltta, jonka löytöpaikka sijoittuu kuitenkin kauaksi Kemijoen eteläpuolelle, Ala-Kuohunkijärven tuntumaan. Löytö osoittaa, että yksittäisiä kiviesineitä on kirvonnut erä- ja kalastusmatkoilla käyttäjiensä käsistä myös kaukaisille korpimaille.

Vanttauskoski, Alajärvi ja Vanttausjärvi

Jalmari Martimo löysi vuoden 1952 vaiheilla Vanttausjokeen laskevan Alajärven luusuasta noin 150 itään olevasta paikasta ojaa kaivaessaan kvartsiitista valmistetun uurrenuijan. Esine on vasarakivenä käytetty työkalu, jonka keskellä kiertää varttausta helpottava ura. Paikka on alavaa kosteikkoa, johon esine lienee hukattu joskus 5000–3000 vuotta sitten. Muinaisasuinpaikaksi soveltuva paikka on myös Nivankangas, Alajärven luusuan länsirannalla. Lapin maakuntamuseon inventoinnissa 1988 tältä paikalta löytyi vähäisiä viitteitä muinaisasutuksesta – kvartsiainesta ja hiotun liuske-esineen särö.Alajärveltä Välijokea noustaessa tullaan suurelle Vanttausjärvelle, jonka rannoilta on löydetty useita viitteitä kivikauden asujista. Vuoden 1948 tietämissä Maija Saraniemi löysi Vanttausniemen kärjestä reikäkiven, joka löytötietojen mukaan toimitettiin Ouluun. Samalta paikalta löydetty kivikirves ei ole säilynyt. Leo Hynynen toimitti keväällä 1975 Suomen Kansallismuseoon liusketuuran teelmän, joka on löytynyt Kaitaniemestä, Vanttausjärven koillisrannalta. Arkeologisten inventointien yhteydessä löydettiin puolestaan esihistoriallisen pyyntiasutuksen jälkiä Sattaniemen, Pikkusaaren ja Isosaaren huuhtoutuneilta rannoilta. Isosaaren luoteispuolen niemellä on lisäksi kalatupien perustoja ja koillisrannalla maatuneita peurahautoja. Kivikautiset asutusmerkit ja tuonnempana tarkemmin selostettavat rautakautiset löydöt osoittavat, että Kemijoelta on noustu Vanttausjärven pyytömaille kivikaudelta alkaen.

Sen sijaan Alajärven itärannalla oleva hienohiekkainen niemi, jolla sijaitsee Kilpelän tila, on löytörikas kivikauden asuinsija. Rinteellä on runsaasti kvartsiainesta, liusketta, palaneita riistaeläinten luusippuja – paikoin paljon pientä kalanluuta – sekä hiiltä ja nuotiokivien jäänteitä. Kivikauden asuinpaikan ohella tämä niemi näyttää luukeskittymien perustella olleen historiallisella ajalla jokivarren talonpoikien käyttämä kalakenttä. Luuaineistosta on osteologi Pirkko Ukkonen luuta (luuanalyysi 17.3.1991) tunnistanut majavan luun ja nisäkkään – nähtävästi peuran tai hirven – luita sekä hauen ja särkikalojen luita. Lisäksi paikalta tehtiin erikoinen luumääritys, yksi hylkeenluu (Kotivuori 1996, 77–78). Löytö selittyy sillä, että kivikauden kulkijat ovat tuoneet jokivarren ja merenrannan ravintoa kesäjärvilleen. Hylkeenluita on löydetty muiltakin Rovaniemen kivikautisilta asuinsijoilta, joista osa voi ajoittua jo muinaisen Itämeren rantavaiheeseen.

Voimalaitoksen rakentamista edeltävällä ajalla Vattauskoski oli karikkoinen ja luonnonkaunis joenmutka. Kampakeraamisen ajan alun tietämissä, noin 7000 vuotta sitten, Törmälän vanhan peräpohjalaistalon vaiheilla asui joukko kivikautisia pyytäjiä. Heidän oleskelunsa jälkinä on poimittu talteen liusketaltta, kourutaltta, hioin ja kvartsi-iskoksia. Vanhin löydös on hyvin hiottu pyöreäteräinen ja 14 cm pitkä taltta, jonka talon isäntä Heikki Törmälä luovutti Suomen Kansallismuseon kokoelmiin 1896. Kauttaaltaan hyvin hiottu kourutaltta löytyi 1957 todennäköisesti noin 200 m Törmälän talosta etelään olleelta soranottopaikalta.

Kaihua ja Pekkala

Iso-Kaihua on nykyisin säännöstelty järvi, jonka muinaiset rannat ovat kokeneet monia muutoksia. Onni Pekkala löysi 1965 järven etelärannalta, Luusuan tilan mailta, vesurimaisen kiviesineen ja liusketuuran. Arkeologi Aimo Kehusmaa tarkasti paikan pari vuotta myöhemmin toteamatta varsinaista muinaisasuinpaikkaa. Myös Pikku-Kaihuan pohjoisrannalla on kivikaudella tulisteltu, sillä kesällä 1995 löytyi nuotiopohjasta kvartsi-iskoksia ja palaneita luita.

Pekkalasta on paikannettu kaksi kivikautista asuinpaikkaa, joista yksi on entisen Kariniemen lauttapaikan luoteispuolella. Pienellä peltokaistaleella oli kynnökselle noussut kvartsi- ja luusäröjä, jotka usein ovat esihistoriallisen asutuksen ainoat säilyneet jäänteet. Toinen asuinsija on joen eteläpuolella, Kivalon kankaalla, oleva Ruskela (A. Erä-Eskon tiedoissa Ruskola). Haavuri Kaarlo Moilasen 1896 museoon toimittaman poikkiteräisen kivitaltan löytäjäksi mainitaan torppari Matti Perälä. Tämä 15,5 cm pitkä ja vain terältä hiottu työkalu oli tietojen mukaan löytynyt ”kiven päältä.” Lapin maakuntamuseon inventoinnissa 1989 löytyi kolmisen metriä nykyistä vedenpintaa ylemmältä rantapelloilta kaksi kvartsiaineskeskittymää, joiden lomassa oli myös palaneita luusäröjä.

Kemijoen pääuomaan laskevien jokien suut olivat keskeisiä kala- ja kulkupaikkoja, joihin yleensä keskittyy myös muinaislöydöksiä. Nähtävästi muinaisesineiden kerääjä ja haavuri Kaarlo Moilanen toimitti Suomen Kansallismuseoon 1896 Kaihuan talon rantapellosta löydetyn kivikirveen. Vuonna 1982 löysi Veikko Kaihua tältä alueelta tasataltan, mutta varsinaista kivikautista asuinpaikkaa ei ole paikallistettu. Perimätiedon mukaan tämä tasainen ja hiekkaperäinen peltotörmä oli joitakin vuosisatoja sitten metsäsaamelaisten asuinpaikka.

Juotasniemi ja Säpsänkoski

Juotasniemen koulun esineistöön kuulunut kivikirveen puolikas on puolestaan Albi Merkkiniemen löytö Niskaniemeä vastapäätä olevan Välitalon maalta (Juotas 4). Paikalta on löydetty 1977 myös historiallisen ajan metallinen solki, joka on Lapin maakuntamuseon kokoelmissa. Eteläinen jokitörmä on nykyisin entistä rantaniittyä ja -peltoa, jolla on veltattaessa kohdattu useita vanhoja liesiä (Juotas 2). Koulun kokoelmassa oleva tasataltta löytyi 1954 Mikkolan tilan maalta.Koulun kokoelmassa on ollut myös Nestori Hiltusen löytämä tuuran katkelma. Sen löytöpaikka (Juotas 1) on hieman edellistä idempänä, mutta samalla peltotörmällä, jonka halki Kuusamontie nyt kulkee.Kehusmaa jatkoi parin päivän ajan kaivauksiaan Säpsänharjun alla, kosken kaakkoisrannalla (Säpsä 2), jossa oli todettu muinaisasutuksen jälkiä. Tuloksena oli vain muutamia kvartsi-iskoksia, jotka kuitenkin todentavat alueen olleen kivikaudella käytössä. Haavuri Kaarlo Moilasen Suomen Kansallismuseoon välittämä tuuran kärkiosa lienee löydetty tältä alueelta. Myös Säpsänharjun päältä on paikannettu kivikauden kulkijan muistona kvartsi-iskoksia. Yksi Juotasniemen koululle toimitettu tasataltta löytyi 1953 Toivo Karjalaisen tilan eteläpuolelta (Säpsä 1). Löytöpaikka on 120 m mpy. olevalla törmällä, joten esine voi olla jo mesoliittisen kivikauden tuote (ajalta yli 7000 vuotta sitten).Toinen Säpsänkosken pohjoisrannan tutkimusalue oli Niskaniemen itäpäässä oleva peltotasanne (Säpsä N2 ja N3), jonka tutkimuksia johti Marja Mustakallio. Alueelta löytyi ainoastaan hiiltä, palanutta luuta ja kvartsiaineistoa.

Kesällä 1969 kaivaukset jatkuivat Kemijoen pohjoisrannalla, Aholan talon itäpuolella (Säpsä N1; ks. Lavento 2001, 218). Arkeologi Aarni Erä-Esko oli löytänyt paikalta kesällä 1962 muinaisasuinpaikkaan viittaavia kvartseja. Hietikkoinen rantatasanne Säpsänkosken kohdalla rajautui 30 m korkean törmän alle. Leena Tomanterän johtaman kaivauksen (200 m²) tuloksena paikannettiin noki- ja palomaakerrostumia sekä runsaasti kvartsiesineitä ja –iskoksia. Löytöihin kuuluu mm. kolme kivitalttaa, tuuran katkelma, kirveen teelmä, piikaavin ja painokiviä. Tärkeä löydös on Lovozeron-tyypin asbestisekoitteinen keramiikka, jota käytettiin varhaismetallikauden alkupuolella (noin 4000 vuotta sitten, Carpelan 2003, 46). Palat ovat kuuluneet kuuteen eri astiaan (Lavento 2001, 218). Joukossa on mahdollisesti pieniä tekstiilikeraamiseen ryhmään kuuluvia paloja. Maaperään kätkeytyi myös noin 2,0–0,7 m laaja, lähes suorakaiteen muotoinen hiilialue, jonka keskellä oli suuria murentuneita kiviä. Kysymys lienee saaliin valmistamiseen käytetystä liedestä.

Vuonna 1967 Aimo Kehusmaa suoritti voimalaitostöiden vuoksi Juotasniemellä (Juotasniemi 2 ja 4) ja Säpsänkosken alla (Säpsä 2) arkeologisia kaivauksia useissa kohteissa. Kuusamontien ja rannan väliselle alueelle tehdyistä koeojista ei todettu merkkejä muinaisasutuksesta. Varsinaisen Juotasniemen alueella vierekkäin olevien löytöalueiden vaiheille tehtiin myös koeojia. Alueen itäreunassa tehtyjen töiden tuloksena oli yksi historiallisen ajan palokuoppa tai liesikohta. Niemen koillispuolella saatiin löydöiksi hieman kvartsiaineistoa. Tuolloin ei vielä havaittu kaivauspaikan läheisyydessä olevia maatuneita painanteita, jotka Lapin maakuntamuseo inventoinnissa 1989 todettiin pyyntikuopiksi.

Yläkemijoen kenties runsaimmat muinaislöydöt keskittyvät Juotasniemen ja Säpsänkosken alueelle. Vuonna 1896 haavuri Kaarlo Moilanen toimitti Suomen Kansallismuseoon suurtuuran. Tämä 35,5 cm pitkän ja vain terältä hiotun työkalun löytäjä oli Antti Juotasniemi. Löytöpaikka on pelto Juotasniemen talon läheisyydessä. Aluetta 1955 tarkastanut arkeologi Aarni Erä-Esko arveli, että samalta seudulta saattavat olla peräisin myös Juotasniemen kansakoululla tuolloin säilytetyt kiviesineet, tuuran katkelma, kirves ja alkeellinen tasataltta. Erä-Eskon arvion mukaan yksi kansakoululla säilytetyistä esineistä on ehkä löydetty nykyisen Kuusamontien pohjoisreunasta, entisen Juotaskosken alapuolelta. On epäselvää mistä löydöstä on kysymys. Juotasniemen itälaidalta inventoija keräsi joitakin muinaisasuinpaikkaan viittaavia kvartseja.

Juotasjärvi

Muinaisasutukseen viittaavia kvartsi-iskoksia paikantui myös Markunharjun itäreunan vesijättömaalta sitä tarkastettaessa. Enimmät esihistoriallisen asutuksen merkit löytyvät nykyisin kuitenkin varsinaisen Juotasjärven rannoilta. Alueella suoritettiin useita kaivauksia arkeologi Matti Huurteen johdolla vuosina 1956–1957. Kustannuksista vastasi Keski-Lapin Voima Oy. Juotasjärveltä oli tehty jo aikaisemmin joitakin kiviesinelöytöjä ja niitä toimitettiin myös Huurteelle. Yksi tällainen on Yrjö Soraniemen löytämä kourutaltta, joka tuli esiin Yrjölän tilan pellosta.Huurre kaivoi vuonna 1956 aluksi Salmelan naapurissa olevan Alaluusuan rantapellolla (Hujanen). Samaa kokonaisuutta edellisten kanssa oleva kohde tuotti kvartsi- ja liuskekappaleiden sekä palaneiden luiden lisäksi kaksi kirveslöytöä, kaksiteräisen taltan, taltan katkelman ja veitsimäisen liuske-esineen. Toinen kirveistä on kaksiteräinen, sillä myös kanta on hiottu tuuramaiseksi. Koekaivauksia jatkettiin vastarannalla olevan Lahenojan (Lahdenoja) tilan rantakaistalla, josta löytyi kivikautta nuorempaa aikaa edustavaa varhaismetallikautista (noin 4000–2000 vuotta sitten) asbestikeramiikkaa, kirvesmäinen tuuranterä, liusketta ja kvartsia.Juotasjärven itärannalla oleva Autionkenttä on vanha asumasija, jonka kautta entisajan kulkijat taivalsivat metsien läpi Auttiin. Huurre kaivoi 1956 tuolloin maanviljelijä Arvid Hujaselle kuuluneelle kentälle koeojia, joista löytyi runsaasti kiintoisia esineitä. Joukossa on kaukaa idästä tuotua piikiveä, josta muodosteltiin esimerkiksi nahkojen työstämiseen soveltuvia kaapimia. Löydöissä on myös erilaisia liuske-esineitä, kuten kaitataltta, tuura, taltan katkelmia ja huolella hiottu kirves. Historiallisen ajan kalastajien jäljiltä löytyi myös pieni painokivi, jonka yläreunaan on porattu 7 mm laaja reikä. 2000-luvun alkuvuosina Eero Vaarala teki paikalla olleelta perunamaalta lisää löydöksiä, joiden joukossa on kolme vastaava reikäkiveä, kolme karkeatekoista liuskeveistä, kapeateräinen pikkutaltta, kaksi tavanomaista kokoa olevaa talttaa ja kirveen teelmä. Löydöissä on myös kauttaaltaan huolella hiottu taltta, joka on tehty katkenneesta liuskekeihäänkärjestä. Arvokasta kiviainesta ei ole haluttu hukata.

Huurre kaivoi kesällä 1956 koeojan myös Rytiniemen rantatörmään, jolta kerrotaan löydetyn sittemmin kadonneita kiviaseita. Kaivaus tuotti kvartsi-iskoksia, joista päätellen myös tätä aluetta on kivikaudella asutettu. Aivan järven eteläpäässä tarkastettiin Järvenpään tilan aluetta, josta oli löydetty esihistorialliseksi arvioitu hioinkivi, mutta uusia löydöksiä ei tehty.

Lapin maakuntamuseo sai kokoelmiin liitettäväksi tältä töyräältä myöhemmin löydettyä aineistoa, jossa on kiertäen hangattu hioinkivi, tasataltta ja kaksi terältään katkelmallista tuuraa. Tasataltta on perin karkeatekoinen, vain terältä hiottu, ja saattaa ajoittua jo yli 7000 vuoden takaiseen mesoliittiseen kivikauteen. Kaivauksissa löydetyn keramiikan pinnan ohut ja samankeskinen viivakoriste on ominaista noin 2000–2500 vuotta sitten käytetylle Kjelmøyn keramiikalle. Juotasjärven asuinpaikoilla näyttääkin olevan tuhansien vuosien käyttöhistoria.

Joutasjärven entinen luusua on odotetusti keskeinen löytöalue. Juotasluusuan talon pellosta isäntä Heikki Salmela löysi jo 1896 haavuri Kaarlo Moilasen museoon toimittaman lähes 32 cm pitkän liuskekirveen (Juotasluusua 1). Myöhemmin talo on kulkenut nimillä Keskiluusua ja Salmela. Paikalla 1955 inventoinut arkeologi Aarni Erä-Esko kokoili mullasta joukon pienempiä muinaislöydöksiä. Tuolloin 12–15 m järvenpintaa korkeammalta paikalta hän poimi lisää kivikauden asukkaiden pirstomia kvartseja ja palaneen savinokareen (Juotasluusua 2). Löytöpaikkojen väli on vain satakunta metriä, joten kysymyksessä on sama muinaisasuinpaikka.

Juotasjärveltä löydettyjä kivisiä painoja. Kuva Lapin maakuntamuseo (Hannu Kotivuori).

Juotasjärveltä löydettyjä kivisiä painoja. Kuva Lapin maakuntamuseo (Hannu Kotivuori).

Säännöstelyn vuoksi Juotasjärvi on kokenut suuria muutoksia. Entisaikaan järven lasku-uomana toiminut Juotasjoki on nykyisin laaja Juottaan tekojärvi, jonka alle lienee jäänyt runsaasti vanhan asutuksen muistoja. Marja Mustakallio sai Säpsän kaivausten aikana museoon toimitettavaksi Manne Telkkälän 1950 poimiman esineen. Noin 27 cm pitkä liusketaltta löytyi Pieni-Namalikkojärven länsirannalta, jolle vesiyhteys kulkee nykyisin tekojärven kautta. Vastaava tarina sisältyy Markku Vaaralan vuoden 2005 vaiheilla löytämään liusketalttaan, jonka hän poimi Namalikkojoen pohjoisrannan raiviolta (Hermanninjänkä).

Autti ja Pirttikoski

Pirttikosken lounaispuolella olevan Niskalan talon pellosta isäntä Olli Niskala löysi 1800-luvun lopulla tuuraksi luokiteltavan kiviaseen terän (Pirttikoski 2). Näiden ensimmäisten irtolöytöjen yhteydestä ei ole tavattu mitään varsinaiseen asuinpaikkaan viittaavaa. Kesällä 1955 arkeologi Aarni Erä-Esko jatkoi Auttissa Kemijokivarren inventointiaan ja paikansi Juurakkaniemestä kaksi kivikauden asunsijaa. Ala-Niskalan talon pohjoispuolella oli todettu maapohjassa vanhan tulisijan jäänteet. Samalta paikalta inventoija poimi runsaasti kvartsisipaleita, joita paikantui myös maakuntamuseon tarkastuksessa 1989 (Autti 1).Kolmas Väinö Niskalan paikalta löytämä, myös 22 cm pitkä, esine on sekin luetteloitu pyörökirveeksi, mutta se on poikkileikkaukseltaan pikemminkin nelikulmainen. Mesoliittiseksi muodoksi helposti mieltää myös viidennen kirveen. Se on peräti 37 cm pitkä ja kaksiteräinen eli kirves on hiottu terälle molemmista päistään. Auttijoen suupuolen pelloilta on saatujen tietojen mukaan löydetty myöhemminkin kiviesineiksi arveltuja löydöksiä, mutta niitä ei ole voitu toistaiseksi varmentaa.Pikkukylän Pitkäsen tiluksilta löydetty kauttaaltaan hiottu käyräselkäinen kourutaltta on mesoliittisen kivikauden esinemuoto. Hieman pohjoisempaa, Alatalon maalta, löysi Pekka Saunavaara haavuri Kaarlo Moilasen 1896 Suomen Kansallismuseoon toimittamat viisi kivikautista löytöä. Nämä Rajaniemestä, Kemijärven ja Rovaniemen rajan uudispellolta tehdyt löydöt ovat kiviesineen katkelma, hioin, kaksi tuuraa ja taltta. Pelto kuului tuohon aikaan Männikön (myöh. Ylitalo ja Välitalo) kruununtorpan maihin. Moilanen toimitti Pikkukylästä museoon myös kolme kivitalttaa, teelmän, esineen katkelman ja hioimen. Moilasen kiviesinekeräily johdatti myös arkeologi Hjalmar Appelgrenin kesällä 1898 Kemijokivarteen ja Pikkukylään, jossa hän suoritti Rajaniemessä – Kemijärven ja Rovaniemen rajalla – Rovaniemen seudun ensimmäisen arkeologisen kaivauksen.Hän oli jo stipendiaattimatkallaan 1879 saanut Männikön kruununtorpan pellolta löydetyn kivituuran ja ”kalvaimen” (Appelgren 1881, 14). Tuuran oli löytänyt Itsellinen Joh. Lehtoniemi ja esinettä oli ”käytetty kylässä taikakaluna sairaita parantamassa.” Lisäksi oli löydetty suuri kourutaltta, jonka ”muu´an Venäläinen” oli ostanut. Kaivelu jatkui joen länsirannalla, Ylitalon eli entisen Männikön maalla ilman uusia löytöjä. Alueelta oli kuitenkin maatöissä löydetty kiviesineitä, joista Appelgren sai mukaansa pienen tasataltan.

Appelgren toteaa kaivausraportissaan: ”Rupesin tässä siis kaivelemaan ensin ojittamalla ja sitten levittämällä kaivausta kunnes siitä tuli neliön muotoinen ala.” Kaivaus kattoi 7 x 7 m laajan alan eli 49 neliömetriä. Kaivauspaikalta löytyi mm. kvartsi-iskoksia, kaksi hiointa ja ruskeaa piiainesta. Kenties tärkein löytö oli varhaismetallikautinen Lovozeron keramiikka, mutta joukossa saattaa olla myös ns. tekstiilikeramiikkaa (Lavento 2001, 216; Kotivuori 1996, 104).

Pisiönkönkään kaakkoispuolella olevan Päivärannan talon läheisyydestä löydetty luu- ja kvartsiaines viittaavat esihistorialliseen asuinpaikkaan. Toinen vastaava löydöskohta on 300 m talosta koilliseen olevalla törmällä. Hienohiekkaisessa maaperässä todettiin Lapin maakuntamuseon inventoinnissa 1988 liuskepala, murentuneita liesikiviä, likaantunutta maakerrosta ja kvartsisipaleita.

Toinen vastaava löydöskohta oli talon eteläpuolella, josta löytyi kolme kivikirvestä, kaksi pyörökirvestä ja sahamainen kiviesine (Autti 2). Kuvailujen mukaan maaperästä oli löydetty myös varhaismetallikaudelle ominainen uurrenuija, mutta löydös oli hävinnyt. Tälle on lähin vastine edellä mainittu Alajärven löytö. Yksi kirveistä on huolella hiottu, mustanpuhuva ja pönäkkä kapine. Pyörökirveeksi luettava ja 22 cm pitkä esine on mahdollisesti jo mesoliittisen kivikauden tuote eli ajalta yli 7000 vuotta sitten. Löytäjä Väinö Niskala oli toimittanut esineet kotiseutumuseonhoitaja Aapo Kiviniemelle, jolta Erä-Esko otti esineet 22.7.1955 liitettäväksi Suomen Kansallismuseon kokoelmiin.

Autti on tärkeiden muinaisten vesiteiden yhtymäkohdassa. Kemijoen ja Auttijoen kautta kuljettiin sisämaan vesiteitä Perämeren, Jäämeren, Vienanmeren ja Laatokan rannoille asti. Lukuisat kivikautiset löydöt kertovat alueen vuosituhansien takaisesta asutushistoriasta. Haavuri ja muinaislöytöjen keräilijä Kaarlo Moilanen kokosi myös täältä joukon kiviesineitä, jotka talletettiin Suomen kansallismuseoon 1896. ”Auttiniemen” kärjessä olevan Niemelän talon maalta oli isäntä Iikka Ingerö löytänyt kaksi kiviesinettä, taltan katkelman (Pirttikoski 1) ja 15 cm pitkän liusketaltan.

Kuoppapyytäjän keinot

Säilyäkseen ihmisen tuli vuosituhansien ajan saalistaa metsänriistaa, linnustaa ja kalastaa sekä säilöä kaikki keräämänsä ravinto ankaran talven varalle. Muinaisasuinpaikoilta löydetään kaivauksissa lähes aina palaneita luunsiruja tai maatuneita luita. Osteologi eli luututkija kykenee parhaassa tapauksessa määrittämään 10 % luista lajitarkasti.

Eräs jo kivikaudella alkanut pyyntitapa, ansakuoppien kaivu, oli erityisen suosittua varhaisella metallikaudella eli noin 4000–2000 vuotta sitten. Pyynti- tai peurahauta oli hirvieläimien kulku- ja laidunmaille kaivettu salahauta. Ansa naamioitiin ja varustettiin limittäin katkotuin puumurroksin siten, että ansakuoppa sijoittui johdinaidan aukkoon. Maastosta ja tarpeesta riippuen kuoppia saattoi olla yksi tai kymmeniä samalla pyyntipaikalla. Yksittäisten pyytäjien tai pyyntiryhmien tavoittelema saalis oli yleensä metsäpeura. Kaivausten perusteella on päätelty, että tyypillinen pyyntikuoppa oli jopa pari metriä syvä, useimmiten 2–4 m laaja, pyöreä, suppilomainen tai pitkänomainen. Ryhmässä on usein muutamia pieniä ja jokin iso keskuskuoppa (esim. Halinen 2005; Kotivuori 1996, 101 ja 2006 b, 28–29). Ruotsin Lapissa kuoppapyynti kiellettiin vasta 1864, kun sitä oli harjoitettu kivikaudelta alkaen. Pyynti väheni ajanoloon peurakannan huvettua ja poronhoidon vallattua alaa.

Yläkemijoen alueella on todennäköisesti paljon vielä todentamattomia muinaisia pyyntikuoppakohteita. Yksi paikannettu kohde on Juotasniemen pohjoisreunassa. Suurin maatunut kuoppa on sisäreunoiltaan peräti 7,5 x 4,7 m laaja ja nykyisin lähes metrin syvyinen. Sen vieressä on kaksi pienempää painumaa ja yksi vastaava etäämmällä lännessä. Oivallinen peurojen kulun sulkukohta näyttää olleen Ahvenlammit, kahden pienen lammen välinen moreenikangas Namalikkokivalon ja Kivalonkankaan välissä. Siinä on soranotolta säilynyt vielä kolme pientä kuoppamaatumaa. Vain osittain säilyneitä pyyntikuoppakohteita ovat esimerkiksi Markunharju ja Auttiköngäs. Usein myöhempi maankäyttö on hävittänyt osittain tai kokonaan muinaiset pyytösijat.

Yhä varsin eheä kokonaisuus on Vanttauksen Isosaaressa oleva kolmen pitkänomaisen kuopan ryhmä. Niemet, kannakset ja saaret olivatkin peuroille mieluisia laidunalueita ja kulkuteitä. Myös korkeilla vaaranselänteillä saattoi olla oivallisia pyytömaita. Kolme pyöreää pyyntikuoppaa on soranotosta huolimatta säilynyt Kaihuan eteläpuolella, Kalkkinulkin ja Höpöttäjävaaran välisellä kankaalla. Nämä löytöpaikat osoittavat, että esihistoriallisen ajan ihminen saattoi kulkea kaukaisilla ja vaivalloisillakin saalismailla.

Rautakauden kulkijat

Vanttausjärven itäpuolella olevan Sattajärven kuivatustöissä löytyi 1935 ns. botnisen suksen kantakatkelma, joka on radiohiilimenetelmällä ajoitettu 700-luvulle (Itkonen 1938, 15; Kotivuori 1996, 117, viite 35). Se on toistaiseksi ainoa talteen saatu muinaissuksilöytö Rovaniemeltä. Tarkempi löytöpaikka oli Sattajärven ”luusuasta n. 200 m alaspäin, Vaisko-ojan pohjasta rantapartaan kohdalta” (Itkonen 1938, 15). Mäystinreiän kohdalta muinoin katkennut mäntypuinen suksi on ollut noin 105–110 cm pitkä ja siinä on kohopäläs. Löytö voidaan luontevimmin liittää alueen metsäsaamelaisiin.

Hjalmar Appelgren (1881, 43) kertoo kuulleensa Metsän-ylihoitaja Kaarlo Nummelinilta seuraavaa: ”Vanttauskosken kohdalla on Kemijoki tämän vuosisadan alussa kaivanut uuden uran; kun vanha joen vuoma niinmuodoin kuivasi, löytyi sen pohjassa kattila, täynnä kaikenlaisia muinaiskaluja.” Entisinä aikoina löydetyt muinaisesineet päätyivät usein hukkateille tai metalli sulatettiin uusien esineiden raaka-aineeksi. Niin lienee käynyt näillekin kapineille, joiden tarkemmasta laadusta tai iästä ei ole säilynyt tietoja.

Rovaniemen Kotiseutuyhdistyksen kokoelmissa olevan rautaisen kirveenterän löytöpaikasta on vähäinen maininta, ”Vanttausjärven rannasta.” Lisäselvitysten jälkeen on käynyt ilmeiseksi, että esine on Vanttausjärven itärannan Sattaniemestä 1967 löydetty kirveenterä. Se oli tietojen mukaan ison männyn alla, vain pari meriä vesirajasta. Kirvestyypille on ominaista silmän molemmin puolin olevat suuret korvakkeet. Vastaavia parrattomia ja nelikorvakkeisia kirveenteriä tunnetaan Suomesta vähintään 30 kappaletta. Ne on ajoitettu ristiretkiaikaan eli vuosiin noin 1150–1300, mutta jokin löytö on jo 1000-luvulta (Wuolijoki 1972, 21). Pohjois-Suomessa löytöjä on toistakymmentä, ja niiden levintä on itäinen (Huurre 1983, 378–380). Kirves on jykevä työkirves, jonka vartta korvakkeet hyvin tukevat.

Timo Illikainen löysi ”Kemijoen Vanttaussaaresta” vuonna 1958 rautaisen kirveenterän. Saari lienee ollut nykyisen Vanttauskosken voimalaitoksen vaikutusalueella. Ohut- ja leveäteräinen kirves on varustettu hamaralla ja kapealla varsiputkella.  Tapparamainen ja ohut terä (leveys 14 cm, kaula 3,5 cm, korkeus 21 cm) antaa vaikutelman, että kysymyksessä on taisteluaseeksi ajateltu kirvestyyppi (Kotivuori 1996, 114, viite 21). Tasainen hamara puolestaan osoittaa, että kirveellä oli merkitystä myös työkaluna. Osa sirosta puuvarresta on yhä jäljellä kirveen silmässä. Korroosion kaltoin kohteleman kirveenterän ikää on hankala tarkasti arvioida, mutta se voi olla noin 300–500 vuotta.  Etenkin 1400-luvulta 1600-luvun alkupuolelle ulottuvana aikana elettiin Kemijokivarressa rauhattomia aikoja, sillä Ruotsin kuningaskunnan ja nousevan Venäjän valtiomahdin rajat olivat pohjoisessa vakiintumattomat. Tällaiset löydöt voivat liittyä ns. vihavenäläisten eli vienankarjalaisten ja Perämeren rannikon suomalaisten väliseen vihanpitoon.

Vanttauskoskelta ja Vanttausjärveltä löytyneitä rautakautisia kirveitä. Kuva Lapin Maakuntamuseo (Hannu Kotivuori).

Vanttauskoskelta ja Vanttausjärveltä löytyneitä rautakautisia kirveitä. Kuva Lapin Maakuntamuseo (Hannu Kotivuori).

Pauli Savolainen löysi toukokuussa 2011 Juotasjärven Autioniemestä pitkähamaraisen rautaisen kirveenterän. Tieto löydöstä välittyi Koillis-Lappi -lehden toimituksen kautta Lapin maakuntamuseoon ja paikka tarkastettiin yhdessä löytäjän kanssa. Esine on lähinnä ns. karjalainen partakirves, jollaisia käytettiin ristiretkiajalla eli 1100–1300-luvulla. Lapista vastineita on ainakin kolme – Kemijärven Isokylän, Ranuan Simojärven ja Sallan Onkamon kirveslöydöt (L. Erä-Esko 1978, 106; Wuolijoki 1972,33).

Juotasjärveltä löytynyt rautakirves. Kuva Lapin maakuntamuseo (Hannu Kotivuori).

Juotasjärveltä löytynyt rautakirves. Kuva Lapin maakuntamuseo (Hannu Kotivuori).

Paikka myöhemmin tarkastettaessa ilmeni, että löytökohta on aivan Autioniemen kivikautisen asuinpaikan vieressä ja voidaan lukea samaan yhteyteen. Koneuralla erottui heikosti rikkoutunut tupasija, kooltaan noin 4 x 3,5 m. Tuvan nurkassa ollut puolitoista metriä laaja tulisija oli hajotettu. Paikalla oli myöhemmän ajan toimintojen jäljiltä hieman metallirojua.  Rinteeseen on rakennettu lisäksi noin 5,5 m laaja, kivistä kylmämuurattu, varastorakennuksen perusta. On ilmeistä, että kirveenterä ja matala tupasija liittyvät ajallisesti toisiinsa. Ristiretkiajan asukas lienee ollut paikallista pyyntiväestöä tai karjalaislähtöinen asukas.

Auttin Pisiönkankaalla, Päivärannan talon koillispuoleisella rantatöyräällä, on ns. lapinrauniota muistuttava kivirakenne. Noin 40 cm korkea kiveys on melko pyöreä ja kolme metriä laaja. Hiekkaperäisellä rantatörmällä ei ole sanottavasti kiviä, eikä merkkejä viljelyraivioista, joten kivet on todennäköisesti nostettu tarkoituksellisesti uoman pohjalta. Kivirakenteen tarkoitusperä on epäselvä, mutta hautaraunion mahdollisuutta ei voida tutkimatta sulkea vaihtoehdoista. Lähimmät varhaismetallikauden (noin 4000–2000 vuotta sitten) tai rautakauden (noin 2000–700 vuotta sitten) haudoiksi arvioitavat rauniot ovat Alisen Kemijoen Pahtajalla.

Viitteitä metsäsaamelaisuudesta

Keskiajan (noin 1300–1550-luku) ja uuden ajan alun (noin 1550–1700-luku) kantaväestöä tavataan kutsua metsäsaamelaisiksi (ks. Kotivuori 1996, 122–123). He olivat esihistoriallisen ajan pyytäjien suoria jälkeläisiä, joiden vähäväkinen katras sai elantonsa etupäässä peuranpyynnistä ja kalastuksesta. Muukin metsänriista, pettu, sienet ja marjat toivat kaivattua lisäravintoa tälle luonnonkansalle, jonka jälkiä löytyy satunnaisesti Peräpohjolan jokien ja järvien rannoilta. Kemijärven kappalaisena toiminut Nils Fellman kirjoittaa metsäsaamelaisten nautinnasta vuonna 1748 seuraavaa (käännös ruotsista): ”Lappalaiset ovat etenkin varhempina aikoina kesäisin elättäneet itsensä kalalla ja talvella villipeuroilla, joita he kaatavat nuolillaan, sekä kaivaneet myös suuria hautoja kuin susikuoppia niille – ja majavilla, joiden lihaa lappalaiset pitävät herkullisimpana lajina; mutta itse eläintä hän kutsuu nimellä Päldό = raha (ruots. åkerpenning), sillä sen turkilla hän ostaa jauhoja venäläisiltä (Fellman 1906, 368). ”

Arkeologi Aarni Erä-Eskon inventointitietojen (1955–1957) mukaan Kaihuanjoen suupuolella, Kaihuan tilan rantatörmällä, on ”muinoin ollut lappalaisten asentopaikkaa maan sisään kaivettuine asumuksineen. Myös Auttijoen suun itäpuolella sanotaan olleen ”lappalaisten asuntopaikka”, mutta mikään konkreettinen rakenne tai löydös ei sitä todenna. Paikallisten tietojen mukaan Rajasaari olisi myös toiminut lappalaisten asuinpaikkana. Edellä kuvattu Sattajärven muinaissuksen katkelma antaa pienen välähdyksen metsäsaamelaisten aineellisesta kulttuurista. Valtaosa heidän elämästään on ikiajoiksi jäävä tuntemattomaksi, johon vain eräät tupasijalöydöt ja yksittäiset esineet antavat lisävalaistusta.

Lapin maakuntamuseo on tutkinut kaivauksin tupasijoja Sierijärvellä (Kotivuori 1994), Valajaisilla (Kotivuori 2000) ja Kemijärven Soppelassa (Kotivuori 1990 ja 2008). Näistä rakennuspohjista, niiden sijainnista ja ajoituksesta on pääteltävissä, että talonpojat ja metsäsaamelaiset asuivat Peräpohjolassa vuosisatoja rintarinnan ilman aineistosta havaittavaa ristiriitaa. Syynä on nähtävästi ollut se, että kumpikin väestöryhmä sai pääasiallisen elantonsa eri lähteistä. Lisäksi molemmat hyötyivät tosistaan, talonpoika pyytäjän saaliista ja metsäsaamelainen moninaisesta kauppatavarasta. Saattoipa moni metsäsaamelainen 1700–1800-luvulla auttaa talollisia porokarjan hoitamisessa, toimia pororaitiona, kuten Muurolassa tiedetään toimitun (esim. Ahvenainen 1970, 285).

Yksi Kuohunkijoen suusta länteen ollut tupasija tuhoutui vuonna 1992 loma-asuntoa pystytettäessä. Paikalla oli jäänteet nurkkauunilla varustetusta nelisivuisesta ja noin 4 x 5 m laajasta asumuksesta. Usein näillä paikoilla on niukasti löydöksiä, palanutta luuta ja hiiltä muistona ruoan valmistuksesta. Puhtaanvaalea hiekkapatja vaatimattoman pyöröhirsituvan pohjalla kertoo kattolappeen päällä aikanaan olleesta eristehiekkakerroksesta. Tarkastushavaintojen mukaan samalla törmällä on säilynyt toinen vastaava rakennusala.

Ranskalainen Jean-Franqois Regnard (1982, 63) kirjoittaa vuonna 1681 tekemästään lapinmatkasta liioitellen, mutta varmasti pääpiirteissään totuudenmukaisesti metsäsaamelaisen elämästä. Kartiomaisesta keilakodasta hän mainitsee, että ”nuotio palaa jatkuvasti kesät talvet, ja tästä syystä useimmat lappalaiset menettävät näkönsä vanhemmalla iällä. Kodan lattiana on koivun tai männyn oksia, ja oksakasa toimii myös vuoteena. Lappalaisilla on myös toisenlainen asunto, kiinteä ja muodoltaan kuusikulmainen. Se rakennetaan latomalla männynrunkoja päällekkäin ja tilkitsemällä raot sammalella. Se oli katettu vain oksapunoksella, jonka päällä oli sammalta.”

Metsäsaamelaisten asumukset näyttävät kaivauksien nojalla olleen viimeistään 1700-luvun puolivälistä alkaen pyöröhirsistä salvettuja tupasijoja (vrt. Itkonen 1948 I, 205). Niissä oli nurkkauuni, piisi eli takka, jonka perustuksena oli hiekalla täytetty hirsisalvos ja sen päällä suuri laakakivi, josta kohosivat pystyyn pistetyt kuvelaa´at. Varhemmin käytettiin sisäänlämpiäviä savutupia, joissa oli lakeinen eli savuaukko, mutta myöhemmin jo laakakivistä rakennettu hormi. Asumuksessa oli matala oviaukko, makuulava, ikkunaa toimittava räppänä ja varhain jo pöytätasokin. Itkosen (1948 I, 207) mukaan maanvaraiset tuvat olivat niin matalia, että mies mahtui seisomaan suorana vain keskilattialla. Rovaniemellä tutkituissa tupasijoissa ei näytä olleen lattialaudoitusta, sillä tallautuneeseen permantoon oli kaiveltu kalakeiton ja peuran luiden jäänteet.

Lautamies Juho Hoikka teki 1860-luvulla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja kielitieteilijä D. E. D. Europaeuksen toimeksiannosta joukon pienimuotoisia arkeologisia kaivaustöitä Rovaniemen historiallisen ajan asuinpaikoilla (Kotivuori 1996, 41–41). Eräässä kirjeessä (SKS/kirje 16.12.1867) hän toteaa: ” Se lienee ainakin epäilemätön totuus, että täällä Pohjolan tanteren sisässä lepää muinaiskansain ruumisten jäännöksiä, sillä totta hän kiviasetten käyttäjäki on kuolema kohdannut ja niin muodoin heidänkin ruumiinsa jäännöksiä maan kätköön jollakin tavoin sorrettu, mutta sepä voipi olla ajassa ja onnesa kellä lykästänee niistä jonkunlaistakaan selkoa saadakseen. ”

Kirjallisuus

Ahvenainen, Jorma. 1970. Rovaniemen historia II. Rovaniemi.

Appelgren, Hjalmar. 1881. Muinaisjäännöksiä ja Tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja V. Helsinki.

Carpelan, Christian. 2003. Inarilaisten arkeologiset vaiheet. Inari – Aanaar. Inarin historia jääkaudesta nykypäivään.Toim. Veli-Pekka Lehtola. Oulu 2003:29–95.

Erä-Esko, Aarni. 1958. Die Elchkopfskulptur vom Lehtojärvi in Rovaniemi. Suomen Museo 1958:8–18.

Fellman, Jacob. 1906. Anteckningar under min vistelse I Lappmarken. I–IV.  Helsingfors.

Halinen, Petri. 2005. Prehistoric Hunters of Northernmost Lapland. Settlement patterns and subsistence strategies. Iskos 14.

Huurre, Matti. 1983. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin esihistoria. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia I. Kuusamo.

Itkonen, T. I. 1938. Muinaissuksia ja -jalaksia. Suomen Museo  XLV 1938:13–33.

Itkonen, T. I. 1984. Suomen lappalaiset vuoteen 1945. I. Porvoo.

Kotivuori, Hannu. 1990. ”Vihtala” – rautakautinen lapinkylä Kemijärvellä. Raito 1/90:42–52.

Kotivuori, Hannu. 1993. Kivikauden asumuksia Peräpohjolassa – vertailua ja tulkintoja. Selviytyjät. Lapin maakuntamuseon julkaisuja 7:120–160.

Kotivuori, Hannu. 1994. Sierijärven tupasija ja muita lappalaismuistoja Rovaniemellä. Kentältä poimittua 2. Kirjoitelmia arkeologian alalta. Museovirasto, arkeologian osasto, julkaisu n:o 4. Helsinki 1994:41–50.

Kotivuori, Hannu. 1996. Pyytäjistä kaskenraivaajiksi. Rovaniemen asutus noin 6000 eKr.–1300 jKr. Rovaniemen historia vuoteen 1721. Jyväskylä 1996:34–125.

Kotivuori, Hannu. 2004. Hankien taivaltajat: muinaisajan talvikulkuvälineet.  Talven tuntemus (toim. Maria Huhmarniemi, Timo Jokela, Susanna Vuorjoki). Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan julkaisuja. Sarja D. Opintojulkaisuja 9. Rovaniemi 2004:20–31.

Kotivuori, Hannu. 2000. Valajaskosken tupasijoja tutkimassa. Raito 2000:41–43.

Kotivuori, Hannu 2006 a. Savukosken kivikautinen mela. Raito 2006:36–37.

Kotivuori, Hannu. 2006 b. Kiven ja raudan Posio. Posion historia. Toim. Reino Hämeenniemi. Jyväskylä 2006:10–34.

Kotivuori, Hannu. 2008. Aarteita hevoshaassa. Raito 2008:46–51.

Lavento, Mika. 2001. Textile Ceramics in Finland and on the Karelian Isthmus. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 109. Vammala.

Pälsi, Sakari. 1920. Ein steinzeitlicher Moorfund. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja  XXVIII. N:o 2:1–19.

Saarnisto, Matti. 1996. Rovaniemen luonnonmaiseman synty. Rovaniemen historia vuoteen 1721. Jyväskylä 1996:10–33.

Regnard, Jean-Franqois. 1982. Retki Lappiin. Keuruu.

Tegengren, Helmer. 1952. En utdöd lappkultur i Kemi Lappmark. Studier i Nordfinlands kolonisationshistoria. Acta Academiae Aboensis. Humaniora XIX:4.

Wuolijoki, Helena. 1972. Suomen rautakauden silmäkirveet. Helsingin yliopiston arkeologian laitos, moniste n:o 4.

 

 

 

Mainokset

1 kommentti

    Trackbacks

    1. Ylä-Kemijoen historia | ylakemijoenhistoria

    Vastaa

    Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

    WordPress.com-logo

    Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Twitter-kuva

    Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Facebook-kuva

    Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Google+ photo

    Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

    %d bloggers like this: