Kyläniemen Ontto: Matka Kemijoelle 1924

Vanttauskoski vapaana keväällä. Kuvaaja tuntematon.
Viiri-laiva Puurosenrannassa. Myös Viiri oli Lapin höyryvene Oy:n omistama laiva, joka kulki Rovaniemi Puurosenranta väliä.

Syyskuun syksyisenä päivänä viime viikolla suuntasin muitten muassa matkani laivarantaan, jossa oli lähtövalmiina Lapin höyryvene Oy:n Wanttaus-laiwa viiden viikon rokulin so. levähdyksen jälkeen, jonka se oli saanut veden vähyyden takia seisoa. Toisen ja kolmannen kerran hihkaistua käänsi laiva keulansa kohden matkan suuntaa, ylös Kemijoen vuolaita virtoja, vieden lukuisia matkustajia mukanaan, niiden joukossa tämän kirjoittajankin.

Matka Kemijoelle, mitäpä merkillistä siinä lienee. Sellaisiahan laiva on tehnyt vuodesta 1915 alkaen joka kesä säännöllisesti kerran päivässä edestakaisin, eikä tämä matka ole missään suhteessa merkillisempi kuin ennenkään tehdyt matkat. Lukijani suonet kuitenkin anteeksi, jos tässä hieman pakinoin matkani havaintoja. Minulle juuri oli monessa suhteessa tämä matka mielenkiintoinen, minulle, joka lähes 40 vuotta sitten, nuoruuteni päivät olen täällä viettänyt. Kuinka paljon olot ja elämä ovatkaan sen jälkeen muuttuneet.

Oli kaunis, suorastaan herttaisen lämmin syyskuun päivä, kuten jo mainitsin. Tukkeja, noita Pohjolan rikkauksia, tuli vastaan joen täydeltä, sillä Kemijoen lauttausyhdistys suoritti parhaillaan loppu-uittoa joessa ja kuljetti karun Pohjolan karhapäisiä aarteita suuren maailman markkinoille. Pum! pum! tuon tuostakin kajahti, kun nuo suuret jättiläiset töytäsivät laivankylkeen.

Sivuutettuamme useita taloja ja kyläryhmiä saavuimme Olkkakoskelle, jossa vaahtopäiset kuohut voimakkaasti laivaamme tervehtivät. Hitaasti, mutta varmasti lipuen olimme kosken päällä ja edessämme oli tyven suvantovesi ja sen päässä häämotti uusi Raudanjoen kansakoulu. Pian oli laivamme koulun rannassa. Koulu on vasta rakennettu, uusi ja ajanmukainen. Sanottiin sillä olevan oma maatila. Ajan lyhyyden takia en voinut käydä lähemmin sitä katsomassa, sillä laivamme taaskin lähti kyntämään Kemijoen uomaa, silloin tällöin poiketen seisahduspaikoissa.

Iltapäivällä kello puoli kuusi saavuimme Viirinkylään, 5 ½ tunnissa olimme tämän matkan, joka on 50 km pitkä, suorittaneet.

Kylä, samoin kuin koko jokiuoma, on vauraasti asuttua seutua. Suuria taloja, mahtavia rakennuksia erittäinkin tässä kylässä oli runsaasti. Kaikkiaan sanottiin Viirinkylässä olevan 50 savua, rakennettuna pääasiallisesti pohjoispuolelle joen törmälle. Seutu on juhlallisen mahtava. Molemmin puolen jokea kohoavat mahtavat hiekkatörmät, todisteena valtavista luonnonvoimista, jotka täällä vuosituhansia sitten ovat myllertäneet.

Korkealla mäellä, keskellä kylää, sijaitsi kylän punaiseksi maalattu kansakoulu. Kylän yläpäässä taas, mäntymetsän keskellä, pistää silmään huvilamallin aistikkaasti maalattu vihreäkattoinen, upea rakennus. Se on tehtailija K.W. Auttin maatilan päärakennus. Kun yhtä ja toista tästä tilasta kerrottiin, päätin lähemmin käydä katsomassa seuraavana päivänä tätä metsän siimekseen sijoitettua mallitilaa. Aurinko heitteli viimeisiä kultasäteitään näille tunturimaisille hiekkasärkille, kun laivamme saapui matkansa päämäärään: Puurosen rantaan.

Auto oli juuri lähdössä ylös Kuusamoon päin. Työnnyin autoon ja yks ‘kaks’ oltiin Vanttauskosken niskalla, jossa eräässä ystävällisessä perheessä sain yösijan. Osa matkaseurueestani saapui myöhemmin samaan taloon.

Aamulla varhain herättyämme toiset seurueen jäsenet Iähtivät paluumatkalle, tämän kirjoittajan jäädessä viettämään täällä luonnon helmassa rauhaisan lepohetken. Ihailin Vanttauskosken mahtavia kuohuja. Korkeitten vaarojen välissä kulkee se ensin etelään, sitten pohjoiseen suuntaan ja vyöryy siitä alas. Mahtawa vesivoima, ketään hyödyttämättä, palvelematta! Koska koittaa se päivä, jolloinka nämä mahtavat voimat otetaan käytäntöön?

Nuoruuteni muistot kosken kuohuja katsellessa uusiutuivat. Olihan jo monta vuosikymmentä jäänyt unhojen joukkoon, kun näitä törmiä olen tallustellut nuorena, reippaana, elämänhaluisena, ja rakentelin tuulentupia tulevaisuudesta. Kuinka aika kaikki muuttaakaan. Nyt vanhana, raihnaisena, väsyneenä tämän maailman menoihin samoilla paikoilla käyskentelen.

Koko kylä on muuttanut muotoansa. Taloja on jaettu, uusia rakennettu, viljelyksiä lisätty ja kaikkialla pistää silmään työn ja toimen hedelmiä. Vanhat raatajat ovat jo aikoja painaneet päänsä lepoon, jättäneet kuokkansa ja lapionsa seuraamille polville, joiden lapset ja lastenlapset nyt niitä heiluttelevat ja täydentävät esi-isäin hyödyllistä työtä.

Astellessani kylän läpi uutta maantietä, jota parhaillaan kylän sivu rakennetaan, ja vaipuneena nuoruuden muistoihin, olin huomaamattani juuri savuttamassa eilen näkemäni huvilatalon. ”Hei vieras”, kuului ääni. Kun nostin pääni, olin juuri tämän hakemani talon kohdalla ja portilla seisoi mies, joka lausui minut taloonsa tervetulleeksi. Hän oli juuri itse talon omistaja, tehtailija K.W. Autti.  ”Käypä sisään”, sanoi hän. Olimmekin vanhoja tuttuja, vaikka pitkälti aikaa on kulunut, kun toisemme viimeksi olimme tavanneet.

Kohta höyrysi kahvi, pöydässä, ja maistui se hyvältä asioista rupateltaessa. Mielihyvällä hän kertoi talonsa vaiheet. Vuonna 1918 hän oli ostanut tämän rappiolla olevan tilan sekä myöhemmin vielä kaksi tilaa lisää, jotenka hänen talonsa oli kylän suurimpia. Huolellisella työllä ja tarmolla on talo saatu sellaiseen kuuloon, missä se nyt on. Rakennukset oli kolonaan uusittu, ovista ja ikkunoista alkaen.

Talosta johti keskelle puutarhaa tammipuitteinen kaksipuolinen tamminen paraatiovi, jonka yläosa oli hiottua lasia. Talo oli ulkoa laudoitettu ja maalattu. Sisällä olivat vielä työt keskeneräisenä, mutta tulee talosta upea kolmikerroksinen huvilamainen rakennus.

Taloa ympäröi suuri puutarha, jonka pituus oli 80 metriä ja leveys 40 metriä. Puutarha oli jaettu säännöllisiin osastoihin, joita erottivat huolellisesti hoidetut hiekkakäytävät. Ympäri puutarhaa sijaitsivat hyvin in järjestetyt kukkaistutukset, joista et puuttunut mitään sellaisia laatuja, jotka täällä menestyvät. Sembramäntyjä, pihta- ja hopeakuusia oli istutettu useaan kohtaan puutarhan ympärille. Puutarhassa oli myöskin 70 viinimarjapensasta, suuri mansikkamaa, josta sanottiin saadun runsaan sadon. Kaikki marjat käytetään omassa tehtaassa virvoitusjuomiin. Autti omistaa, niin kuin tunnettua, Rovaniemen kirkolla tunnetun Ounas-höyrypanimon ja virvoitusjuomatehtaan.

Talon joen puoleisella sivulla oli ylhäällä paviljonki ja sivulla, samalla tasolla kuin puutarhakin, noin 5 metrin levyinen penger, joka maan kaltevuuden takia oli kiviseinällä tuettu suoraksi. Samoin oli siellä aistikkaasti maalatulla aidalla varustettu parveke, josta kahdet portaat johtivat alas laivarantaan. Täällä oli monenlaisia kukkaistutuksia, pöytiä ja tuoleja, jotka olivat huolellista puusepänliikkeen työtä.

Tiluksista mainittakoon suoviljelys, jota oli ylösotettu 6 ha, ja lisää tulee siihen saman verran, joten suoviljelystä kaikkiaan tulee 12 ha. Kotipalstalla on heinänkasvussa 7 ha ja työn alla noin 15 ha, joten kotipalstaan tulee 22 ha viljeltyä maata. Ulkopalstassa on kasvukunnossa 2 ha ja tulee siihen lisää 20 ha, joten ulkopalstaan tulee viljelyksiä 22 ha. Tila ostettaessa oli niin rappiolla, että se voi elättää ainoastaan 2 lehmää ja yhden hevosen. Nyt voidaan elättää 20 lehmää ja kaksi hevosta, ja kun tila saadaan täyteen kasvukuntoon noin kolmen vuoden kuluttua, voidaan siinä elättää 35—40 lehmää ja viisi hevosta. Kun lopuksi mainitsen, että taloon tulee laitettavaksi vesijohto painovedellä, sillä vesi virtaa korkealta vaaralta jokeen kartanon ja puutarhan vieritse, olen tästä mallitalosta maininnut mitä matkailija pikakäynnillä voi havaita. Kehottaisin niitä, joiden matka sattuu sinne, käymään taloon tutustumassa, sillä käynti palkitsee kyllä kävijän vaivat.

Ennen kuin talosta lähdin, söin ystävällisen isännän seurassa päivällisen. Pöydässä oli tarjolla kaikkia puutarhatuotteita. Lopuksi herkuteltiin puutarhan makeilla mansikoilla. Kahvit juotua löin kättä, kiitin vieraanvaraista isäntää ja lähdin tallustelemaan majapaikalle.

Rautatiekysymys tuntui olevan päivän polttava asia, sillä kaikki toivoivat, että Rovaniemen—Kemijärven rautatie johdetaan Kemijokea ylös Viirinkylään, että Pekkalaan ja sieltä Luusuaan, jonne tulisi satamapaikka. On luonnollinen ja ainoa oikea tämä kanta, sillä mitä hyödyttää suora linja Rovaniemi—Kemijärvi, kun se kulkee karuja, aivan asumattomia seutuja. Valtio säästää kyllä hieman rakennusrahoja ja tavarat Kemijärvelle vietynä tulisivat ehkä noin 1 penni kiloa kohden halvemmaksi, jos rakennetaan suoraan, mutta jos aiotaan saada rata hyödyttämään, ei ainoastaan yhtä paikkakuntaa vaan koko maata, niin rakennettakoon rata silloin Kemijoen uomaa seuraten ylös Pekkalaan ja siitä Luusuaan, — silloin tiestä tulee se hyöty, mitä sillä tarkoitetaan. Paitsi Kemijokea tulisi suurinta osaa Kuusamon ja Ranuan kuntia tämä ratasuunta hyödyttämäiän. Rata Rovaniemeltä Pekkalan kautta Luusuaan ja edelleen Kemijärven kirkolle, se olkoon kaikkien yhteinen vaatimus.

Kello 6 a.p. lähti laiva paluumatkalle, joka sujui entiseen tapaan. Eräältä laiturilta tuli laivaan maanviljelijä, joka aikanaan oli valinnut elämän urakseen kynän ja musteen käyttämisen, mutta ei hän liikemiehen polkua voinut kulkea, vaan kompastui. Epäonnistuttuaan hän vaihtoi kynän kuokkaan ja valitsi turpeenpuskijan osan. Nyt sanoi hän olevansa matkalla ”Turmeluksen kaupunkiin koijarien kokoukseen”. Missä tämä kaupunki sijaitsi, hän kai tietää sen monista kokemuksistaan. Laiva ”piippasi”. Oltiin taas Lapin pääkaupungissa.

”Tämä juttu löytyi 25.09.1924 julkaistusta Rovaniemi lehdestä. Kirjoittaja, joka käytti nimimerkkiä Kyläniemen Ontto, kertoo olevansa kotoisin Kemijokivarresta, ilmeisesti Viirinkylästä, mutta lähteneensä sieltä jo vuosikymmeniä sitten. Olisi mukava tietää, ken hän oli. Puulajien tuntemus saattaisi viitata siihen, että kirjoittajalla oli metsäalankoulutus.

Jouko Saraniemi”

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: