Komulainen, Irma: Monena oli oltava

Monena oli oltava – Anna Komulaisen muisteluksia

Parhaudessaan olevien miesten lähtiessä rintamalle joutuivat naiset ennennäkemättömän urakan eteen. Sen lisäksi, että he yksin kotona hoitivat sekä naisten että miesten normaalit työt, he osallistuivat innokkaasti ja uskollisesti lottatyöhön. Auttin koululla oli ilmavartioasema. Katolla olevassa rakennelmassa vartiointia suoritti yksi nainen kerrallaan kahden tunnin vuoroissa. Käytössä oli puhelin, jolla piti heti tehdä ilmoitus havainnoista alakertaan vartiopäällikölle. Päällikkönä toimi Väinö Komulainen, varalla Heikki Niemelä, myöhemmin Kauko Vornanen ja Uula Neitola.

Vartijanaisen tuli pitää kirjanpitoa havainnoistaan; kone tulossa, tarkka aika, mahdollinen tunnistaminen ym.

Harju-Auttin talossa toimi puhelinkeskus. Sen hoitajina olivat sota-aikana Kerttu Harju-Autti ja Annu Saunavaara.

Kotona elettiin armeijan tarpeiden tahdissa. Armeijan auto toi säkeittäin likapyykkiä rintamalta. Naisten tehtävä oli pestä vaatteet, korjata ne, säkittää uudelleen, ja taas auto vei vaatteet rintamalle. Pesu tapahtui pyykkilautoihin hangaten. Lipeää valmistettiin ”rykytynnyrissä”, jonka pohjalla oli ritilä, sen päällä säkki, sitten koivuntuhkaa ja kiehuva vesi päälle. Lipeä tuli ulos tynnyrin sivussa olevasta reiästä. Saippuan keittämiseen käytettiin laardia ja potaskaa.

Rintamalle leivottiin suuret määrät leipää. Blomsterin Ernesti toi säkeittäin ukrainalaisia vehnäjauhoja leivontatarpeiksi. Outoja olivat jauhot ja vaikeita leipoa. Ohuiksi leivotut reikäleivät kuivattiin vartaissa, paketoitiin; lappu päälle, mistä selvisi leipien määrä ja leipojan nimi. Armeijan auto haki pakkaukset. Usein tuli kiitoskirjeitä sotilailta leipureille.

Suuret määrät tehtiin sormikkaita, villasukkia, kintaita, aseen käsittelyä varten suunniteltuja kalvokkaita. Osa lähetettiin yhteiseen käyttöön, osa omille sotilaille, osa ”tuntemattoman sotilaan ” paketteihin.

Villaa saatiin lampaista, mutta lisänä käytettiin nypöksiä. Se oli vanhoista villavaatteista purettua pätkää, joka sekoitettiin villaan, karstattiin, kehrättiin langaksi. Viholaissäkistä purettua hamppua kerrattiin myös mukaan. Jämerästä langasta kudottiin kangaspuissa hevosenloimia rintamalle. Loimi kudottiin kahtena kapeana kankaana ja ommeltiin keskeltä yhteen. Reunat kantattiin. Hevosia varten tehtiin myös suittiperiä.

Lumipukuja tehtiin lakanoista tai joskus uusistakin kankaista, joita armeija toimitti. Lisäksi käytettiin nisujauhosäkkejä, jotka oli lipeässä keitetty valkeiksi. Kuminauhojen puuttuessa nauhoiksi pyöriteltiin nyörejä kalastajalangasta. Tallukoita ommeltiin sarkahousuista; pohjat tehtiin vanhoista vinkkelitossuista tai nahasta.

Rintamalle piti jatkuvasti toimittaa sidetarpeita; joskus tehtiin uusista kankaista, joskus puhtaista vanhoista vaatteista.

Isolta Aholta revittiin tuohta, kerittiin ne kerälle ja tuotiin kotiin lähetettäväksi sotilaiden puhdetyöainekseksi. Kallioilta kerättiin kivenpalasia, joissa oli kiiltävää katinkultaa. Näistä sotilaat saivat koristeita käsitöihinsä. Pikkunauloja lähetettiin myös. Puhdetyönä syntyi sitten kaikenlaista rasiaa, suolakopsaa, pullonpäällistä.

Omille sotilaille lähetettiin useasti paketteja. Niihin pantiin tupakkaa, leipää, kalakukkoja, paistettua lihaa, suolalohta, lihapurkkeja, sörriä sekä sokeria pikkumurusina.

Heinänteko oli rankkaa aikaa. Yö oli saattanut mennä leipomisessa, sillä pärekattojen aikaan ei päiväsaikana uskaltanut tulistella. Tee sitten aamulla navettatyöt, laita maidot maitomiehille, piimimiset kuntoon, evästä niittyväelle, hoida siinä sivussa lapset. Ja sitten Paloaavalle niitylle. Niityt olivat usein niin pehmeitä ruostejänkiä, ettei hevosella ollut sinne mitään asiaa. Siitä vaan naiset siipiviikate käteen ja niittämään. ”Haravapaavot” vetelivät käsin niitokset luokopäille kuivumaan. Jos poutaa riitti, kuivat heinät haravoitiin karheille, joilla saivat vielä vähän tuulahtaa.Usein kuitenkin piti vielä haravoida laphoille ja antaa siinä olla yön yli. Sitten poudalla hajoteltiin ja taas illan suussa karheille. Heinänläjäys tapahtui sapilailla kantaen. Pitkien sapilaiden päälle pantiin poikkipäin seitsemän ruokotikkua, joiden päälle heinät nosteltiin. Toinen nainen kantoi edestä, toinen takaa. Monesti porskuteltiin pehmeässä ruosteravassa polvia myöten. Heinä oli kuitenkin saatava latoon tai suovaan.

Väliaikoina leikattiin lehtiä kerpuiksi, poimittiin hilloja, miten milloinkin. Osa yöpyi niittyladossa tai kämpässä, mutta naisväestä oli jonkun tultava kotitöille illaksi. Juholaisilla oli lehmäkin mukana niityllä, sai maitoa naapuripellon väkikin. Eväänä oli kuivattua leipää ja kuivaa lihaa. Auttijärvellä käytiin verkoilla. Muikkuja oli suolattu viidenkymmenen litran puuastiaan, joka oli voitu viedä piimäleilin kanssa jo lumikelien aikaan niitylle. Eläinten ruokintaa varten oli myös kortteenkoraus. Karjalanjärvestä korattiin. Työvälineenä oli kolmen metrin varressa oleva lyhyt viikatteen terä. Vyötäröä myöten kahlattiin, ja lopuksi kortteet rantaan haasialle kuivamaan. Lehmien appeeseen pantiin kortteen lisäksi ruumenia, lehtiä, suolaa. kiehuvaa vettä ja paino päälle.

Kalastus kuului jokivartisten elämän jokapäiväiseen kulkuun. Nyt vain piti naisten hoitaa tämäkin homma ukin apuna. Lohia pyydettiin verkoilla, suolattiin paljon ruoaksi. Lohen nahan paistaminen hellalla rapeaksi herkuksi oli lapsille mieleen. Lohta saatiin toisinaan niin paljon, että mielellään vaihdettiin happamiin ahveniin välillä.

Auttijärvellä vedettiin nuottaa. Sitä varten piti tehdä nuottaköysiä: metsästä kerättiin juuria, keitettiin ja punottiin köysiksi. Peltotyötkin tulivat naisväelle entistä paremmin tutuksi. Kyntäminen, karhiminen, kylväminen, kaikki. Sonta ajettiin hevosella pelloille, kärrykorillinen aina yhteen paikkaan. Lannoituksen määrä piti osata suunnitella viljasortin mukaan. Talikalla sitten hajoteltiin. Ukki opetti kylvämään hiekanjyvien avulla. Hakojen hakkuu oli myös tärkeä työ. Sitä varten oli vakituinen hakopölkky. Hakoja tarvittiin karsinoihin ja tunkioon. Suosta nostettiin kunttaa ja kuivattiin heinäseipäissä. Silputtuna sitä käytettiin myös kuivikkeeksi. Tunkiota tehtäessä pantiin ympärille kunttaa, keskelle hevosenlantaa ja karsinaa, hakoja, kunttaa, lantakerros. Tunkio piti tehdä ja hoitaa huolella, sen piti palaa höyryten koko ajan. Aiheesta järjestettiin kilpailujakin.

Turnesmaahan kannettiin virtsaa ja peltoa hoidettiin tarkasti, koska oli meneillään kilpailu turnesmaan hoidossa. Menestys olikin niin hyvä, että palkinnoksi tuli kylvövakka ja hopealusikka. Palkinnot kylläkin annettiin ukille, naisia ei tässä huomioitu.

Niemelän rannassa oli pärehöylä. Ennen sotia oli aloiteltu rakentamista ja päreitä tarvittiin kattoihin. Useampi vaimo oli ketjussa; parkatut puut katkottiin pölkyiksi, höylättiin päreiksi; seuraava pisti päreen punamultaliuokseen ja seuraava päreet pinoon. Punamultareuna auttoi katolle ladottaessa tulemaan suoria rivejä.

Rakennustarpeiksi tehtiin myös tiiliä, savitiiliä tai sementtisekoitteisia arinatiiliä: käsin hämmennettiin muotteihin ja haudassa poltettiin punaisiksi.

Kaikkeen työhön piti tarttua, joutuipa naisväki muuraamaan luonnonkivistä kerran saunankiukaankin. Kun kerran kiuas tarvittiin, niin tehtävähän se oli. Ja hyvä tuli.

Hevosenkengitys oli normaalisti ollut miesten työ, mutta nyt senkin oli sujuttava naisilta, tai oltava ainakin auttamassa. Viljanpuinti oli talkootyönä mukavaa, usean talon väki pui viljan sakilla. Yhteistyössä työ sujui, syöttäjä katkoi puukolla sidottujen lyhteiden siteet ja sitten puinti alkoi. Rukiit ja vehnät puitiin riihessä, silloin otettiin erikseen patjaoljet.

Puuntekoon osallistuttiin myös. Hevosella ajettiin puut metsästä rantteelle, missä ne justeerilla ja pokasahalla pienittiin. Pöllejä parkattiin koloraudalla. Metsästä koottiin juurakoita ja sahattiin piisipuiksi. Naiset kävivät myös mottitalkoissa. Palkaksi sai kahvipakan ja rusinapakan. VAPO:lle myytiin osa moteista.

Karjanpitoon kuului talosta toiseen kiertävä siitossonni. Sen päästäminen astutettavaksi tuodun lehmän luo oli voimia ja rohkeuttakin vaativa työ. Nyt oli naisten oltava mukana siinäkin. Joskus sattui nokkarengas katkeamaan ja siinä olikin ohjelmaa niin naisille kuin miehillekin, ennen kuin sonni saatiin rauhoittumaan takaisin navettaan.

Lampaat vietiin kesäisin metsään, monen talon yhdessä. Ensin ajettiin kärryillä sopivan tien päähän ja siitä sitten kävellen. Kesällä käytiin keritsemässä, jos vain lauma löydettiin, irrallaan kun olivat. Syksyllä lauma haettiin kotiin, korvamerkeistä kukin tunsi omansa.

Eläinten teurastuksen toimittivat yleensä miehet, mutta nylkemisen jälkeen työ jäikin naisten haltuun. Kaikki käytettiin hyödyksi, karvat sekoitettiin villaan langoiksi, vuota käsiteltiin kenkiä varten, hevosennahasta voitiin tehdä nahkapeitto. Ruokaa tehtiin monenlaista. Tavanomaisen lihan lisäksi käytettiin veri, suolet, utareet, kaikki. Päistä ja sorkista tehtiin sylttyjä, aivoista muhennosta, utareet keitettiin, painotettiin syltyiksi. Suolet puhdistettiin hiekalla, rukiinolkipillillä puhallettiin ja tarkastettiin puhtaiksi. Suoliin tehtiin makkaroita. Porolla on erityinen rasvainen suolenmutka, jota sanottiin nimellä tunka.

Se käsiteltiin siten, että ensin käännettiin nurin, sitten pestiin, liotettiin pari vuorokautta ja käännettiin sitten oikeinpäin. Täytteeksi tuli veren, ruisjauhojen, suolan ja pippurin seos. Makkara kiehautettiin suolavedessä, pisteltiin haarukalla ja pantiin uuniin pellille paistumaan. Rapamaha, jota myös vatsapaidaksi sanottiin, käännettiin nurin, liotettiin kalkkivedessä, raavittiin puhtaaksi, keitettiin suolavedessä, lisättiin pippuria ja sipulia. Kypsänä se leikottiin 4 x 5 cm:n paloiksi, jotka painotettiin puupyttyyn ja tarjottiin perunain kanssa. Rasvat otettiin myös talteen, kuurasvaa käytettiin kastikkeena, osa rasvoista keitettiin saippuaksi. Eläinten häntä paloiteltiin ja keitettiin soppaa.

Kaikki normaaliin elämän kulkuun kuuluvat työt pyrittiin tekemään; huoneet pestiin keväisin perusteellisesti. Katot maalattiin vesimaalilla. Kenkäsuutarit tekivät sota-aikanakin kenkiä. Majavan Kalle oli työkseen suutarina, kun ei senikäisen tarvinnut rintamalle mennä. Naisten tehtävänä oli pajuparkkien keruu nahan käsittelyä varten. Parkit kuivattiin kerppuina ja käytettiin parkkiliemeen. Naisten kengät tehtiin lehmän vuoasta tai kesän juosseen nahasta, miehille sonnin vuoasta. Pikkulapsille tehtiin näppäriä vasikan- tai lampaannahkakenkiä.

Jossakin välissä piti lapsetkin tehdä ja olla vielä kätilönä toisillekin.

Raskasta oli naisen elämä tuolloin. Yhteisen asian edessä oli kuitenkin itsestäänselvyys, että kaikkeen työhön tartuttiin. Monien murheiden ja menetysten keskellä oltiin silti varmasti yhtä onnellisia kuin nykyajan yltäkylläinen ja tasa-arvoinen nainen.

Haastattelu tammikuussa 1991.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: