Puuronen, Vesa: Kaihuan kalanviljelylaitoksen historia 1926-1990

Kaihuan kalanviljelylaitos, taustalla Kaihua-vaara.

Yläkemijoella Pekkalan kylässä Kaihuajoen suulla toiminut ja jossakin muodossa edelleenkin toimiva Kaihuan kalanviljelylaitos perustaminen voidaan ajoittaa 1920-luvun alkuun. Laitoksen perustamisen syyt olivat kuitenkin syvemmällä historiassa. Kemijoen asutus ja Kemijokivarren asukkaiden vauraus olivat perustuneet kalastukseen ja jokivarren talonpojat pitivät uittoa keskeisenä syynä kalastuksen tuoton vähenemiseen.  Talonpoikien ja heidän edusmiestensä vaikutuksesta valtio halusi, että Kemijoen uittoyhdistys korvaisi uiton kalastukselle ja kalakannoille aiheuttamat haitat. Senaatti asetti vuonna 1909 komission tutkimaan kuorimattoman puun uitosta kalakannalle aiheutuneita vahinkoja.  Komissio kävi Kemijoella kesällä 1912 ja sen tutkimuksen tulokset julkaistiin vuonna 1915 sarjassa Kalastuksentarkastajan julkaisuja.  Raportissa todettiin, että kuorimattoman puun uittamien ei aiheuttanut kalastolle tai se elinympäristölle havaittavaa haittaa. Tulvat veivät pohjiin kertyneen parkin mennessään. Tuossa tutkimuksessa uiton todettiin haittavan kalastusta lähinnä, koska verkot likaantuvat vedessä ajelehtivasta nilasta ja parkista sekä lohipadot rikkoontuvat, kun tukit törmäilivät niihin.

Myöhemmissä tutkimuksissa huomattiin kuitenkin, että puista irtoavat parkki ja nila peittää kalojen syönnös-, kutu- ja oleskelupaikkoja alueilla, missä virtaama on vähäinen.  Suurten tukkisumien todettiin estävän kalojen nousun ja koskien ja kokonaisten jokien perkausten  muuttavan kalojen elinympäristöjä. Toisaalta uitettavien puiden mukana jokiveteen tuli hyönteisiä ja toukkia ja muita ravinteita, joiden ansiosta syntyi levä- ja planktonkasvustoja, jotka olivat kaloille erinomaista ravintoa. Näin ainakin uskoi Itkonen kirjoittamassaan Kemijoen uittoyhdistyksen historiassa.  Paikalliset asukkaat ja päättäjät kuitenkin uskoivat, että uitto vaarantaa kalakantoja ja sen takia vuonna Korkeimman hallinto-oikeuden 30.9 1921 päätöksellä määrättiin että lauttausyhdistyksen eli Kemijoen Uittoyhdistyksen on kalaston lisäämiseksi ”Kemijokeen rakennettava ja siinä kunnossa pidettävä kalansiittolaitos.” (Itkonen 1976, 80, Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1926-1927).

Oulun läänin maaherra vahvisti Kemijoen Lauttausyhdistyksen kalanviljelyslaitoksen järjestyssäännön 8.7.1924. Laitoksen hoidosta ja hallinnosta määrättiin vastaamaan Kemijoen Lauttausyhdistys Maataloushallituksen Kalatalousosaston ohjeiden mukaan ja sen valvonnassa. Järjestyssäännön mukaan hautomorakennuksen tulisi olla valmiina ennen 1.9.1926 ja kasvatuslammikot tulisi rakentaa vuosien 1927-1932 kuluessa. (Sahlman 2021).

Kalanviljelylaitoksen paikan löytäminen ei kuitenkaan ollut kovin yksinkertainen asia, sillä Kemijoki ja sen sivujoki Ounasjoki olivat korkea- ja jyrkkärantaisia ja vedenkorkeuden vaihtelut niissä niin suuria, että niihin ei katsottu olevan mahdollista rakentaa kalanviljelylaitosta. Sen sijaan muutamien sivujokien varsien katsottiin olevan soveliaampia. Asiaa piti kuitenkin selvittää. Professori T. H. Järven, kalastusneuvos P. Brofeldtin, lauttauspäällikkö Werner Öhrlingin ja kalastusmestari Alvar Holmströmin tekemien selvitysten jälkeen sopiviksi paikoiksi katsottiin Meltausjoen ja Ounasjoen yhtymäkohta, Kaihuajoen ja Kemijoen yhtymäkohta sekä Hakoköngäs Raudanjoessa. Parhaimpana paikkana pidettiin Hakoköngästä mutta siellä maanomistaja ei halunnut myydä maitaan, joten kalanviljelyslaitoksen paikasta piti tehdä uusia selvityksiä. 

Selvitysmiehet totesivat, että ”Kaihuajoen vesi on kristallinkirkasta ja erittäin sopivaa kalanviljelytarkoitukseen, mutta joen vesimäärä kuivimpana vuoden aikana on siksi vähäinen, että kalanviljelylaitoksen toiminta sentakia voisi joutua kärsimään.” Lisäksi paikalla olevaa maa-aluetta pidettiin liian pienenä tarvittavan suurten lammikoiden rakentamiseen. Jatkoselvitysten jälkeen vuonna 1926 tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että Kaihuajoki on paras paikka, koska sen vesi on puhtainta, happipitoisinta, sopivimman lämpöistä ja vettä on riittävästi laitoksen toimintaan. Maata laitoksen ja lammikoiden rakentamiseen oli saatavana paikallisilta maanomistajilta kohtuu hintaan ja koska laitos sijaitsisi keskeisellä paikalla mädin ja poikasten kuljetus olisi helppoa. (Sahlman 2021, Kaihuan kalanvlijelyslaitoksen vuosikertomus 1926-1927).

Kaihuan kalanviljelylaitoksen alkuperäinen tarkoitus oli kalakannan, erityisesti lohikannan, lisääminen ja ylläpitäminen Kemijoessa ja siihen laskevissa sivujoissa. Sen päätehtävä oli kasvattaa merilohen poikasia, joita oli tarkoitus tuottaa miljoona kappaletta vuodessa. Laitoksen rakentaminen alkoi kesäkuussa 1926, ensimmäinen toimintavuosi syksyllä 1926 ja varsinainen toiminta vuoden kuluttua. Maataloushallituksen kalatalousjaosto siunasi laitoksen rakentamisen hiukan rakentamisen aloittamisen jälkeen 8.9. 1926 todeten, että kalanviljelylaitos voidaan perustaa Kaihuajoen alajuoksun varrelle Rovaniemen pitäjän Kemihaaran kylässä. Maat kalanviljelylaitosta varten ostettiin Yliviirin perikunnalta, Kaihuan perintötilan omistajilta ja Iida ja Matti Tennilältä. Lisäksi Metsähallitukselta vuokrattiin maata. (Sahlman 2021, Kaihuan kalanvlijelyslaitoksen vuosikertomus 1926 – 1927, 4).

Kaihuan kalanviljelylaitoksen päärakennus oli 20 metriä pitkä ja 9,5 metriä leveä eli sen pohjapinta-ala oli 190 m2. Rakennuksessa oli useampia kerroksia, joista pohjimmaisessa, maan sisään rakennetussa kerroksessa sijaitsi mätimunien hautomo. Asuinkerros oli hautomon päällä. Laitoksella oli oma lämpölaitos, josta lämpö johdettiin niin hautomoon kuin asuinrakennukseenkin.  Laitoksen rakentaminen kokonaisuudessaan sama katon alle säästi kustannuksia, lisäksi sen arveltiin helpottavan laitoksen hoitoa koska ”hoitaja, tarvitsematta lähteä ulos pääsee asunnostaan suoraan hautomoon.”(Kaihuan kalanvlijelyslaitoksen vuosikertomus 1926 – 1927, 5).

Ensimmäiset lohen mätimunat saatiin laitokseen jo syksyllä 1926. Kaikkiaan niitä saatiin12 000 kappaletta. Silmäpisteelle mäti kehittyi helmikuun alussa 1927 ja poikaset kuoriutuivat 20.5-15.6. 1927. Nykyisessä Vanttauskosken kylässä asuneet Kalle ja Aukusti Kivilahti kalastivat lohia Mustonniemessä. Mustoniemi sijaitsi Kemijoessa noin kilometrin alavirtaan päin Viirin nykyisestä hautausmaasta. Osa syntyneistä lohenpoikasista (1500 kpl:tta) palautettiin Kemijokeen Vertinsaaren luona. Vertinsaari on sijainnut hiukan Viirin hautausmaan yläpuolella, mutta on – kuten Mustonniemikin – kadonnut kokonaan Vanttauskosken voimalaitoksen rakentamisen jälkeen. Nimensä saari oli saanut Rajalan Vertistä, joka asui Kemijoen rannalla saaren kohdalla. Vertinsaaresta on noin kolme kilometria Kaihuan kalanviljelylaitokselle. Lohien mäti hankittiin Kemijoesta pyydetyistä emokaloista, joita saatiin pyytää myös lohen rauhoituskauden ulkopuolella tietyissä tarkasti määritelyissä paikoissa Maataloushallituksen luvalla. (Ollonen Viljo, suullinen tiedonanto 18.5. 2021, Kaihuan kalanvlijelyslaitoksen vuosikertomus 1926 – 1927, 5-6).

Syksyllä 1926 pyydettiin myös kutusiikoja Pikku-Kaarnijärvestä. Kaloja saatiin yhteensä 363. Mätiä saatiin kuusi litraa, josta syntyi huhtikuun lopun ja toukokuun puolivälin välisenä aikana 282 000 istutettavaa siianpoikasta. Poikaset istutettiin Pikku-Kaarnijärveen, Kaihuajärveen, Viiksijärveen (joka sijaitsee Nivankylän ja Sinettäjärven välissä Ounasjokivarressa) ja Kunnarusjärveen. Keväällä 1927 pyydystettiin kutuharreja eli harjuksia. Kalat pyydettiin ilmeisesti liian aikaisin, sillä suuri osa niistä ei ollut vielä kutukypsiä. Kuitenkin noin 5000 harrinpoikasta laskettiin Kaihuajoen suulle Kemijokeen. (Kaihuan kalanvlijelyslaitoksen vuosikertomus 1926 – 1927, 5-6).

Täydellä teholla laitos alkoi toimia syksystä 1927 alkaen, jolloin 20.9. – 10.10. lypsettiin 227 lohta. Lohia pyydettiin seitsemällä pyyntipaikalla ja niistä saatiin yli puolitoista miljoonaa mätimunaa.

Taulukko 1. Pyyntipaikat ja pyydettyjen lohien lukumäärät 1927

                                                          kojamot                                         naaraat                                           yhteensä

Pikkukylä                                       23                                                     24                                                     45

Autti                                                18                                                     24                                                     42

Säpsänkoski                                 13                                                     12                                                     25

Juotaskoski                                   10                                                     14                                                     24

Mustonniemi                               13                                                     29                                                     42

Valaja(i)skoski                             15                                                     16                                                     31

Petäjä(i)skoski                             3                                                        15                                                     18                       

                                                                                                                                                                              227

Lohien keskipaino oli 10 kiloa, eli niiden yhteispaino oli 2 270 kg. Mätiä saatiin 374 litraa. Samana vuonna pyydettiin Pikku-Kaarnijärvestä 462 kutusiikaa, joista saatiin mätiä 30 litraa. Kalanviljelylaitoksen ensimmäisen puolentoistavuoden toimintakertomuksen allekirjoittivat Kemijoen Uittoyhdistyksen lauttauspäällikkö Werner Öhrlig ja kalastusmestari Alvar Holmström. (Kaihuan kalanvlijelyslaitoksen vuosikertomus 1926 – 1927, 7).

Vuoden 1928 toimintakertomuksesta ilmenee, että lohenpoikasten kuolleisuus herätti laitoksella suurta huolta. Tuolloin mädistä kuoli 37 %. Syyksi suureen kuolleisuuteen arveltiin sitä, että mäti kuljetettiin laitokselle ilmatiiviissä lasitölkeissä mutta maiti koeputkissa, joissa oli myös hiukan vettä, jolloin maidin laatu kärsi ja suuri osa munasouluista jäi hedelmöittymättä. Toinen syy korkeaan kuolleisuuteen oli kylmä kevät, joka johti siihen, että ”Veden lämpö laski juuri kuin kuoriutuminen oli alkanut, jonka tähden heikoilla poikasilla ei ollut tarpeeksi voimia tulla kuoresta, vaan kuolivat pään tultua näkyviin.” (Kaihuan kalanvlijelyslaitoksen vuosikertomus 1928, 1).

Kuolleisuudesta huolimatta kesän aikana istutettiin Kemijokeen 760 500 lohenpoikasta ja Torniojokeen 30 000 poikasta. (Kaihuan kalanvlijelyslaitoksen vuosikertomus 1928, 1-2). Kemijoella istutuspaikkoja olivat: Pikkukylä, Pirttikoski, Säpsänkoski, Juotaskoski, Nikkilänkari (joka sijaitsi noin kilometrin päässä Pekkalan lossilta alaspäin), Kaihuajoen suu, Vertinsaari, Pitkäkari, Soudunkorva (joka sijaitsi Mustonniemestä hiukan alaspäin ja oli niin vuolas, että se piti sauvoa ylöspäin mentäessä), Mustonniemi, Puurosenkorva (Vanttauskosken alapuolela), Tervakari (Tennilän koulun kohdalla), Piimäkallio, Petäjäskoski. Jokaiseen paikkaan laskettiin kymmeniä tuhansia lohenpoikasia. (Kaihuan kalanvlijelyslaitoksen vuosikertomus 1928, 1-2 ja 1929,2; Ollonen Viljo, Suullinen tiedonanto 18.5. 2021, Olli Sääskilahti, suullinen tiedonanto 18.5. 2021).

Laitoksella oli pieniä ongelmia myös talvella 1928: jää rikkoi yhden poikaslammikon. Keväällä kun poikaslammikoita tyhjennettiin yhdessä lammikossa oli suuri poikaskato, jonka aiheuttajaksi arveltiin madetta, ”joka oli tullut lammikkoon tuntemattomalla tavalla.”  Myös myöhemmin vuonna 1929 lammikoista löydettiin sinne tuntemattomalla tavalla joutuneet ahven ja made. Parin kuukauden ikäisten poikasten keskimitta oli 5,54 cm ja paino vajava 2 g. Poikasia ei oltu ruokittu. Siianpoikasia istutettiin 210 000 kappaletta. Uusina istustusjärvinä mainitaan Kaihuajärvi, Iso-Kaarnijärvi Ruuhijärvi ja Namalikkojärvi. (Kaihuan kalanvlijelyslaitoksen vuosikertomus 1928, 1-2 ja 1929,2; Ollonen Viljo, Suullinen tiedonanto 18.5. 2021).

Syksyllä 1928 pyydettin jälleen lohia. Uutena pyyntipaikkana oli Puurosenkorva, josta saatiin kuitenkin vain 14 lohta. Eniten lohia saatiin Pikkukylässä 49 Mustonniemessä 46 ja Valajaskoskella 52. Yhteensä saalis oli 289 kalaa, joista saatiin 362 litraa mätiä eli hiukan alle 1,5 miljoonaa mätimunaa. Vuonna 1928 laitoksella oleskeli professori Toivo Henrik Järvi, joka toimi Kalataloudellisen tutkimustoimiston johtajana yli 26 vuotta eli vuodet 1927- 1953 (Savikko 2021). Järvi keräsi tutkimustarkoituksiin kalan luita ja selkärankoja/ruotoja sekä suomunäytteitä. Tätä varten melkein kaikki saadut lohet tapettiin. Kun lohet oli tapettu huomattiin, että huolimatta huolellisesta pusertamisesta eli lypsämisestä suuri osa mädistä jäi kalan sisään.  Tapetut kalat toimitettiin ”Rovaniemen kunnan kunnalliskotiin, joka täten on saanut tuntuvan lisän ruokavaroihinsa.” (Kaihuan kalanvlijelyslaitoksen vuosikertomus 1928, 4).

Vuoden 1928 kokemuksen perusteella toimintakertomuksessa esitettiin, että mädin talteenottamisen edistämiseksi olisi hyväksi ottaa pyydetyt lohet talteen ja myydä ne, mihin laitoksella ei kuitenkaan ollut lupaa. Toimintakertomuksessa arveltiin, että jos laitos saisi myydä kalat, voitaisiin mädin talteenottamisen kustannuksia alentaa jopa 30 prosenttia. Lisäksi esitetään, että kun kalat päästetään takaisin jokeen lypsettyinä ne joutuvat salakalastajien verkkoihin, ja jos ne jäävät talveksi jokeen ne jäätyvät jäihin tai musertuvat jäiden lähdön yhteydessä kuoliaaksi. Kertomuksessa esitetään myös, että ”kalanviljelys voi joutua huonoon huutoon, sillä, niin pian kuin kuollut lohi tavataan joessa, on yleinen melipide valmis väittämään, että lohi on lypsettäessä turmeltunut ja sen vuosi kuollut.” Vuonna 1928 pyydettiin Pikku-Kaarnjärvestä 437 siikaa, joista saatiin mätiä 50 litraa. (Kaihuan kalanvlijelyslaitoksen vuosikertomus 1928, 4).

Kaihuan laitokselta myös myytiin mätiä vuonna 1928 Ruotsiin, Porlan (Lohjan kaupungin lähellä), Myllypuron (Näsijärven vesistössä) ja Simunankosken (Laukaassa) kalanviljelylaitoksille sekä 31 000 lohenpoikasta Torniojoen Lauttausyhdistykselle. Lohenpoikasten kuljetus Torniojoelle onnistui kertomuksen mukaan hyvin 100 litran vesiastioissa ukonilmsta huolimatta. Astioiden vettä viilennettiin jääpalapusseilla. Kaihuan kalanviljelylaitos osallistui 1928 pidettyyn Oulun läänin talousseuran järjestämään näyttelyyn. Näyttelyssä esiteltiin lohen ja siian hautomalaitteita, kalan- ja mädinkuljetuslaitteita sekä kalanpyydyksiä. Eniten näyttelyvieraita kiinnostivat elävät kalat, lohen- siian ja harrinpoikaset, purolohet ja suuret elävät harrit. ”Laitos sai ensimmäisen palkinnon kunniakirjan.” Laitoksella oli T.H.Järven lisäksi paljon ulkomaisia ja kotimaisia vieraita ja myös paikallisväestö ”on osoittanut kiintoa kalanviljelykseen, joka näkyy siianpoikasten vilkkaasta kysynnästä istutustarkoituksiin. ” (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1928, 5-6).

Vuoden 1928 jälkeen kalanviljelylaitoksen toiminta vakiintuu. Uusia istutuspaikkoja oli muun muassa Unarinjärvi, johon oli tarkoitus istuttaa siianpoikasia. Meltauksessa lasinen kuljetusastia kuitenkin halkesi, joten poikaset laskettiin Meltausjokeen, ”etteivät joutusi aivan hukkaan.” Siian poikasten kysyntä kasvoi kaiken aikaa, koska Pikku-Kaarnin siika oli ”tunnustettu olevan maan parasta siikalajia.” Uutena aluevaltauksena oli järvilohen mädin hankkiminen Kuusamosta Oulankajoen Käylänkoskesta, josta saatiin keväällä 25 000 mätimunaa. Vuonna 1929 mädin kuolleisuus oli hyvin alhainen, vain 2,8 %. Kalastus, joka oli suuri kustannuserä mädin hankinnassa muutettiin kappalepalkkaiseksi. Kojamosta maksettiin 100 markkaa ja mätikalasta 150 markkaa. Kalastuskustannukset laskivat huomattavasti.  Vuonna 1929 pyydystetyistä kaloista 186 palautettiin jokeen. Loput 21 pyynnin yhteydessä vaurioitunutta ja kuollutta kalaa luovutettiin Rovaniemen kunnan kunnalliskodille.  Pikku-Kaarnissa pyynnin ja lypsämisen yhteydessä vahingoittuneet siiat suolattiin ja toimitettiin kunnalliskotiin. Vuonna 1929 lohen mätiä myytiin Saksaan Königsbergin yliopistoon, josta laitoksella oli myös vierailijoita. Kalanviljelylaitoksen kustannukset on vuoden 1929 toimintakertomuksessa laskettu uitettua kuutiojalkaa kohti, jolloin n saatu hinnaksi 0,63 penniä / kuutiojalka (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1929, 6, 1931, 5).

Vuonna 1930 Iso-Kaarnijärveen ja Köyryjärveen istutettiin järvilohenpoikasia. Köyryjärven istutukset hoiti yksityinen taho. Siian poikasia istutettiin laitoksen ja ykstyisten toimesta 37 eri järveen Rovaniemen, Sodankylän, Ranuan, Kemijärven ja Ylitornion pitäjissä. Yksityiset ja yhteisöt istuttivat 160 000 siianpoikasta, mikä oli noin kolmas osa kaikista istutetuista poikasista. Kutulohien pyyntiä harjoitettiin jälleen pääosin vakiintuneilla paikoilla. Uutena oli tullut mukaan Tikkasenkari, josta saatiin kuitenkin vain yksi mätikala. Lohien pyynti oli kokonaan urakkatyötä, jota kalastajat tekivät osin omilla ja osin laitoksen välineillä. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1930, 2-3). Vuonna 1930 kokeiltiin hauen kasvatusta. Tulokseksi saadut 10 000 hauenpoikasta istutettiin Pikku-Kaihuajärveen ja Mäntylampeen.  Vuoden 1930 toimintakertomuksessa on tietoja Pikku-Kaarnista pyydettyjen kutusiikojen painosta: suurin painoi 3,3 kg, pienin 0,4 kg. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1930, 3)

Vuonna 1931 laitoksen toimintaa haittasi jossakin määrin Kaihuajoen uitto, jonka vuonna Kaihuajoen patoa pidettiin suljettuna koko kevään ajan. Veden lämpötila vaihteli, minkä vuoksi kuolleisuus nousi 39,6 %:iin. Lohenpoikasia istutettiin etupäässä vakiintuneisiin paikkoihin, uutena istutuspaikkana tuli mukaan Rovaniemen kaupungin lähellä Lainaansuvanto. Lohenpyyntiä ja mädin saantia haittasi syystulva, jonka vuoksi kalastus vaikeutui. Ensimmäistä kertaa laitoksen toiminta-aikana ei onnistuttu hankkimaan tavoitteena ollutta miljoonaa mätimunaa vaan jouduttiin tyytymään 846 000:een, vaikka kalastusta yritettiin Ounasjoellakin. Saatujen kalojen joukkoon oli eksynyt kahdeksan kirkasta lohta (jokkala), jotka eivät olleet vielä kutukykyisiä vaan olivat vasta syksyllä nousseet jokeen. Jokkaloiden suuren määrän arveltiin johtuvan korkeasta vedestä.  Lisäksi todetaan, että kalanviljelylaitos olisi voinut täyttää velvollisuutensa mitä mätimäärän tulee, ”ellei aivan esteetöntä salakalastusta olisi harjoitettu pitkin koko jokea.”  Syyksi salakalastuksen yleisyyteen arvellaan työmarkkinoiden heikkoa tilannetta, elettiinhän juuri 1930-luvun lamavuosia. Myös vartioinnin puutetta moitittiin: vartijoiden määrä sanottiin olevan liian pieni ja järjestelyn epätyydyttävän. Vartijoiden matka-avustus todettiin liian pieneksi, se ei sallinut matkustamista paikasta toiseen riittävän nopeasti.  Kaloja varastettiin kalastajien verkoista muun muassa Pikkukylässä. ”Auttissa olivat salakalastajat öisillä retkillään laahanneet Kalanviljelylaitoksen verkot pyyntipaikoilta ja heittäneet ne rannalle.” Elingonkoskella oli varastettu yhdeksän verkkoa. Petäjäskoskella oli uhkailtu ja ahdisteltu laitoksen kalastajia. ”… nämä salakalastajat olivat pitäjän yleisesti kunnioitetun ja luotetun suurtilallisen poikia.”  Käylästä pyydettyjen järvilohien mätiä hedelmöitettiin Auttissa tammakkojen mädillä, mikä onnistui hyvin.  Pirttijoesta (ehkä Pirttioja) pyydettiin tammakoita, joista saatiin lypsettyä 15000 mätijyvää. Nämäkin mätijyvät hedelmöitettiin Auttissa ja hedelmöitys onnistui hyvin. Lohen mätiä myytiin entisille ja uusille ostajille, joita olivat Pyhäkosken kalanviljelylaitos Oulujoella ja Bydszozin yliopisto Puolasta. Vuonna 1931 laitos sai jälleen kunniakirjoja palkinnoksi osallistumisestaan Rovaniemellä järjestettyyn maatalousnäyttelyyn. Osastolla esiteltiin kalastusvälineitä, mädinkuljetusvälineitä, eläviä kalanpoikasia jne.  (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1931, 1-4).

Vuoden 1932 aikana laitoksella kokeiltiin poikaskuolleisuuden alentamista lämmittämällä vettä paloöljykeittimillä, mikä kuitenkin todettiin tehottomaksi ja kalliiksi. Lohenpoikasten istuttaminen Ounasjokeen aloitettiin: marraskoskeen ja Meltausjokisuuhun istutettiin 35 000 ja 36 000 poikasta. Lohen poikasia ruokittiin lammikoissa Pikku-Kaarnista pyydetyistä ahvenista jauhetulla, tuoreella ahvenella. Vuoden 1932 toimintakertomuksessa raportoidaan siianistutusten tuloksista. Kivalikkolampeen (ehkä Kivalonlampi) oli istutettu vuonna 1928 vastakuoriutuneita siianpoikasia. Vuonna 1931 siitä saatiin 250 g painanut siika. Ranuan Saarijärveen istutettiin keväällä 1930 siianpoikasia ja syksyllä 1932 siitä saatiin 800 g painanut siika, Latvajärvestä, johon istutettiin samaan aikaan poikasia, saatiin syksyllä 1932 siika, joka paino 525 . Kivalon Kalatonlammesta syksyllä 1932 saatu siika taas painoi 350 g. Näissä järvissä ja lammissa ei aiemmin ollut siikaa lainkaan. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1932, 2-3). Lohen saanti oli syksyllä 1932 hankalaa edellisen syksyn tapaan korkean veden vuoksi. Sen takia lohta yritettiin pyytää myös Ounasjoesta, josta sitä saatiin Helpistä 13 kpl, Lohinivasta 14, Kyrpäkoskesta 4, Meltauksesta 23 ja Patokoskesta 1 kpl.  Vuonna 1932 mätilohien keskipaino oli 9,45 kg ja kojamoiden 9,04 kg. Molempien keskipituusoli 94,82 cm eli viittä senttiä vaille metrin. Kalat punnittiin lypsyn jälkeen. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1932, 2-4).

Siian kalastus Pikku-Kaarnijärvellä epäonnistui osittain järven jäätymisen vuoksi mutta osittain myös siksi, kuten toimintakertomuksessa arvellaan, että paikalliset torpparit olivat hankkineet siikaverkkoja ja huolimatta laitoksen kanssa tehdystä sopimuksesta harjoittaneet huomattavaa siiankalastusta. Toimintakertomuksessa esitetään, että lauttausyhdistys eli uittoyhdistys ryhtyisi toimiin Pikku-Kaarnijärven rauhoittamiseksi ja niiden kalavesien, joita oli erotettu torpille palauttamiseksi valtiolle. Korvaukseksi esitettiin annettavaksi kalavesiä Iso-Kaarnijärvestä. Näillä toimilla arveltiin Pikku-Kaarnijärven vartioinnin helpottuvan, minkä ansiosta arvokas siikakanta säilyisi ja sitä voitaisiin käyttää kalakannan lisäämiseen Pohjois-Suomen järvissä. Tuo viimeinen pyrkimys heijasti kalanviljelylaitoksen taloudellisia pyrkimyksiä. Siian poikasten myynnistä saatiin tuloja, mutta se ei ollut laitoksen alkuperäinen tarkoitus. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1932, 2-4).

Myös Kaihuajoen uitto haittasi jälleen laitoksen toimintaa sillä uitetut tukit katkaisivat laitokselle tulevan vesijohdon, josta syystä kalanpoikasia uhkasi happikato.  Lisäksi uiton kerrotaan syövyttävän lammikoiden seinämiä, joen törmiä ja samentavan joen vettä. Näiden haittojen ehkäisemiseksi ehdotettiin ulkonevien kohtien vuoraamista tukeilla. Vuonna 1932 maataloushallitus päätti, että Kemijoen lauttausyhdistyksen tulisi järjestää kalastusvartiointi Kemi- ja Ounasjoissa. Vartiointia varten myönnettiin määräraha ja laitoksen kutulohenpyytäjät määrättiin toimimaan vartijoina. Ja lisäksi palkattiin kolme kiertävää vartijaa. Kaikkiaan vartijoita oli tämän jälkeen 32, joista 16 oli valantehnyttä. Rauhoitusajan alussa takavarikoitiin verkkoja. Jaatilassa salakalastajien ja vartijoiden välit kiristyivät niin pitkälle, että yhden vartijan poika ammuttiin kuoliaaksi. Käräjillä ampujat, murhaajat, kuten toimintakertomuksessa todetaan, saivat tuomionsa. Tämän vuoksi vartijoille esitettiin hankittavaksi valopistoolit, jotta he voisivat todeta rikkomukset ja tunnistaa henkilöt kauempaa, jotta käsikähmät voitaisiin välttää ja kunnioitus vartijoita kohtaan lisääntyisi. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1932, 6).

Vuonna 1933 laitoksen toiminnassa ei tapahtunut sanottavia muutoksia. Kalojen ruokinnassa käytettiin ahvenen sijasta jauhetun norssin ja ruisjauhon sekoitusta. Ruokinta tehtiin 2 kertaa päivässä. Istutettavat kalat siirrettiin istutuspaikoille kuorma-autoilla puisissa laatikoissa. Kutulohia pyydettiin 30 eri paikassa, joista 19 oli Kemijoella ja 11 Ounasjoella, Saaliiksi saatiin 601 lohta, joista 102 kuollutta ja loukkaantunutta toimitettiin kunnalliskodille. Kemijoesta saatujen lohien keskipaino oli 8,64 kg ja Ounasjoesta 4,98 kg. Suurin Jaatilassa saatu kojamo painoi 26 kiloa ja suurin naaraslohi 18 kiloa. Naaraslohesta lypsettiin 6 litraa mätiä. Lohissa huomattiin merkkejä vahingoittumisista, joiden arveltiin aiheutuneen laittomista padoista tai ohjeverkoista, joita oli huomattu kesän aikana joen alajuoksulla. Siian kalastus Pikku-Kaarnijärvellä epäonnistui täydellisesti: mätiä saatiin vain 6 litraa. Salakalastusyrityksiä havaittiin erityisesti Ounasjoella, jossa takavarikoitiin verkkoja ja nuottia sekä tuulastusvehkeitä. Kymmenkunta henkilöä haastettiin käräjille. Valopistoolien huomattiin olevan tehokkaita ja niitä hankittiin lisää. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1933, 4-5).

Vuonna 1934 laitokselta myytiin lohen mätiä Ruotsiin Norbottens läns Fiskeriföreningille ja Umeå älvs Flottningsföreningille ja Mörrums Fiskodlingsanstaltille sekä Königsbergin yliopistolle Saksaan.  Kuolleisuus nousi uudelle kymmenluvulle 44,52 %, josta kuljetuksessa 13,72 %, talven aikana sekä hedelmöittymättömyyden vuoksi 14,98 % ja kuolleisuus syntymäaikana 15,82 %.  Kuolleisuuden nousua selitettiin sillä, että mädin määrä oli ollut suurempi, jolloin sen hoito oli ollut vaikeampaa. Ounasjoella uutena istutuspaikkana otettiin käyttöön Sinettä aikaisempien Meltausjokisuun ja Marraskosken lisäksi.

Vuonna 1934 kutulohia pyydettiin Kemijoella 18 paikassa ja Ounasjoella 11 paikassa. Yläkemijoella paikkoja olivat Pirttikoski, Auttinniemi, Juotasniemi, Mustonniemi ja Vanttauskoski.  Lohia saatiin kaikkiaan 695 ja mätimunia arvion mukaan yli 2,5 miljoonaa. Lohien keskipaino oli 8,89 kg ja pituus 96,5 cm. Lämpimän sään takia lohia tapettiin varsin paljon, 191 kappaletta. Viisi lohta lähetettiin Helsingin normaalilyseon kokoelmiin. Muut kuolleet lohet toimitettiin pyyntipaikkojensa mukaan Rovaniemen, Kemin ja Tervolan kunnalliskoteihin. Lohista kalastajille maksettavia korvauksia muutettiin jälleen siten, että jokaisesta yli kahden kilon naaras- ja uroslohesta maksettiin päärahaa 65 markkaa ja lisäksi mädistä 25 markkaa litralta. Alle 2 kilon uroslohista maksettiin vain 10 markkaa. Muutoksen syynä oli tälläkin kertaa kustannusten pienentäminen. Siian pyynti Pikku-Kaarnissa onnistui hyvin, jonka uskottiin johtuvan kalanistutuksista. Salakalastuksen ehkäisemisessä otettiin käyttöön uutta teknologiaa. Lentävät komennuskunnat ajoivat jokivarsia autoilla ja saivat kiinni salakalastajia, joilta takavarikoivat kalastusvälineet. Valopistoolien lisäksi oli saatu käyttöön kannettava valonheitin. Pahimpia salakalastusseutuja olivat Jaatila Kemijoella ja Kittilän pitäjän rajaseudut Ounasjoella. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1934, 4-5).

Vuonna 1935 yli kolmasosa vastasyntyneistä lohenpoikasista istutettiin Torniojokeen (500 000) ja Paatsjokeen (51 666 kpl). Lohenpoikasten kuolleisuus laski lähes puoleen edellisestä vuodesta, josta oli kiittäminen hyvää säätä, hyvässä kunnossa olevia teitä. Yläkemijoelle istutettiin Pirttikoskella (170 000), Säpsänkoskella (85 000), Juotaskoskella (40 000), Nikkilänkarissa (50 000), Kaihuajokisuussa (4 738), Soudunkorvassa 25 000), Vanttausjokisuussa (30 000), Puurosenkorvassa (30 000), Tervakarissa (30 000) ja Tikkasenkarissa (45 000 kpl). Yhteensä Kemi- ja Ounasjokeen istutettiin 904 738 lohenpoikasta. Lohia saatiin syksyllä kutupyynnissä 519. Lohenmätiä saatiin noin 1 850 000 mätijyvää. Vuoden aikana Kaihuajoen uitto tuli Kemijoen Uittoyhdistyksen hoidettavaksi, joten oli toivoa että laitoksen lammikot ja muuta laitteet ovat paremmassa suojassa kuin aikaisemmin. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1935, 1-5).

Vuonna 1936 laitokselta myytiin lohenmätijyviä lähes 300 000 Ruotsiin kolmelle eri kalanviljelylaitokselle (Ovansjö, Gideåbacka, Trollhättan). Lisäksi myytiin siian poikasia Haaparannan seudulle. Mädin kuljetustapa muuttui siten, että mätiä alettiin kuljettamaan peltikannuissa vedessä harsopusseihin suljettuna, minkä arvellaan pienentäneen kuljetusaikaista kuolleisuutta. Kalanruokinnassa oli siirrytty kalajauhoihin. Vuoden aikana tehtiin mielenkiintoinen kokeilu, kun USAsta saatiin teräspäälohenmätiä, jonka laitoksen johtajan oli määrä istuttaa valtion toimeksiannosta Inarin Juutuanjokeen. Mäti vietiin suureksi osaksi, minne oli tarkoituskin mutta osa siitä otettiin Kaihuan laitokselle kehitettäväksi. Mädistä kuoli suuri osa haudottaessa mutta yli tuhat lohenpoikasta syntyi. Syntyneet poikaset siirrettiin kasvatuslammikkoon, josta syksyllä löytyi 530 hyvin kehittynyttä poikasta, jotka siirrettiin toiseen lammikkoon, jossa suurin osa poikasista kuoli. poikasten kuoleman arvellaan johtuneen siitä, että lammikko, johon poikaset siirrettiin, oli pari päivää aikaisemmin puhdistettu kalkilla. Loput henkiin jääneet 120 teräspäälohen poikasta istutettiin Iso-Kaarnijärveen. Vuonna 1936 aloitettiin siianpoikasten istutus Kemijokeen. Aluksi poikasia istutettiin 100 000 kappaletta. Kutulohien pyyntiä harjoitettiin Yläkemijoella enää kolmessa paikassa: Pirttikoskella, Säpsässä ja Mustonniemessä. Niistä saatiin vain 25 lohta, kun yhteissaalis oli 396. Pikku-Kaarnin siikojen keskikoko oli kasvanut jo 700 g ja mätiä olisi tullut enemmän kuin pystyttiin käyttämään. Salakalastus oli vähäisempää kuin aikaisemmin mutta lähes kolmekymmentä verkkoa takavarikoitiin ja neljä henkilöä pääsi käräjille. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1936, 1-5).

Vuonna 1937 Kemi- ja Ounasjokiin istutettiin yhteensä  853 287 lohenpoikasta. Poikasia kuljetettiin kuorma-autolla astioissa, joissa jokaisessa oli 6 000-10 000 poikasta.  Poikasten ruokintaa oli tiivistetty siten, että niitä ruokittiin sekä hautomossa että lammikoissa. Pikku-Kaarnijärven siikoja pyydettiin edellisvuotta harvemmilla verkoilla, jolloin kalojen keskikokokin kasvoi kiloon. Lisäksi pyydettiin muikkua, joka oli kasvanut suureksi, keskikoon ollessa jopa 100 g.  Salakalastus oli edelleenkin vähentynyt huonon lohennousun vuoksi.  Laitokselle rakennettiin pieni vesivoimala, joka tuotti 4,5 KW sähköä. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1937, 1-5).

Vuonna 1938 muutettiin kutulohien maksuperusteita, ehkä sen vuoksi, että saatujen lohien määrä laski huolimatta lukuisista kalastuspaikoista jo 285:een. Isompien kalojen hinta oli 75 mk/kpl, ppienistä kosseista 25 markkaa ja mätilitrasta 40 markkaa. Siian mädin kysynnän jatkuvan kasvun vuoksi laitos ryhtyi pyytämään siikoja useista eri järvistä ympäri Etelä-Lappia. Järviä myös vuokrattiin siihen tarkoitukseen. Uusia järviä olivat muun muassa Törmänkijärvi, Vientosjärvi, Toramojärvi, Iso-Kaarnijärvi, Saukko-, Katiska- ja Saarijärvi. Vuokrattuina olivat Saukkojärvi, Ylä-, Keski- ja Ala-Katiskajärvi sekä Saarijärvi, jotka kaikki kuuluvat Vanttausjoen vesistöön. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1938, 1-6).

Vuoden 1939 syksyllä kutulohien pyyntiä häiritsivät ylimääräiset kertausharjoitukset. Lohia saatiin kuitenkin yli kolmesataa, mutta olosuhteiden vuoksi kuolleisuus oli korkealla. Pyydetyistä kutulohista osa jaettiin kunnalliskoteihin, osa reserviläismuonitukseen ja osa jaettiin Suojeluskunnan vartiopaikoille jokivarressa. Salakalastusta ei poikkeusaikana juuri ollut mahdollisuus harjoittaa. Talvisodan aikana myytiin silmäpisteasteella ollutta lohenmätiä Ruotsiin, koska laitoksen toiminnan jatkuminen vaikutti epävarmalta. Sota-aikana lammikkojen valvonta oli ilmeisesti heikompaa, joten routa pääsi rikkomaan yhden kasvatusaltaista ja poikaset karkasivat jokeen. Vuonna 1940 saatiin vain 149 lohta, mikä johtui korkeasta tulvasta. Kaikki lohet tapettiin ja annettiin puolustusvoimien käyttöön. Tuolloin siian kalastuksen painopiste oli Torniojoen vesistöalueen järvissä, joista saatiin erittäin paljon mätiä. Muikkua kalastettiin Iso-Kaarnijärvestä, jossa kalastustulokset olivat hyvät. Kalastusmestari Alvar Holmström kuoli vuoden 1941 syksyllä. Laitoksen v.a. hoitajana toimi Pekka Nevala vuoden 1942 heinäkuun alkuun saakka. Hänen jälkeensä hoitajaksi valittiin S Ahvonen, joka joutui kuitenkin sotilastehtäviin marraskuun 20 päivän jälkeen.  Hänen lomansa epävarmuuden vuoksi kutulohien pyyntiin ei ryhdytty lainkaan. Kalastajiakaan ei olisi ollut. 

Työvoimapulan vuoksi laitoksella ei voitu suorittaa vuosina 1941-1942 altaiden vallien korjauksia eikä muitakaan korjaustöitä. Siian istuksia pystyttiin kuitenkin jatkamaan, 53 järveen istutettiin yhteensä 1 735 000 poikasta vuoden aikana. Yläkemijoella istutettiin Pikku- ja Iso-Kaarnijärveen, Pikku- ja Iso-Kaihuajärveen, Iso- ja  Pieni-Kulmunkijärveen, Namalikkokivalonlampeen, Tenhosenlampeen, Kuikkalampeen, Kotilampeen, Arvonkankaanlampeen, Pikku-Rautulampeen, Kaitajärveen, Niemijärveen ja -lampeen, Mikkolanjärveen, Korkeanlehdonlampeen, Antinlampeen, Tammilampeen, Kivilampeen, Tynnyrilampeen, Pietarinjärveen, Karjalanjärveen, Vuoskujärveen, Pikku-Kulusjärveen ja Kolulampeen. Siian mätiä pystyttiin saamaan suhteellisen hyvin erityisesti Pikku-Kaarnijärvestä, josta siikaa pyydettiin jään alta. Salakalastusta ei valvottu. Vuonna 1943 Laitoksen johtaja oli edelleen sotilastehtävissä, jolloin laitosta hoiti Pekka Nevala. Siian poikasia istutetiin yli 5,6 miljoonaa kappaletta 44:ään järveen Lapin maakunnassa. Poikaset kuljetettiin autoilla, pisin kuljetusmatka oli 200 km. Samana vuonna Kaihuajärven Luusuassa oleva uittopato murtui, jolloin aiheutuneessa tulvassa laitoksen sähkölaitos joutui veden alle. Myös lammikoiden patoja murtui. Korjaukset saatiin tehtyä syksyyn mennessä. Sähkölaitoksen koneet saatiin kuivattua ja ne toimivat hyvin. Vuonna 1943:kaan ei hankittu lohenmätiä. Laitoksen pyydykset olivat lahonneet eikä uusia onnistuttu hankkimaan, myöskään pyyntimiehiä ei ollut saatavana.  T.H. Järvi vieraili laitoksella ottamassa näytteitä siikatutkimuksiaan varten. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomukset 1939, 1940,  1942,1943, Itkonen mt., 86-87).

Vuoden 1944 toimintakertomus alkaa seuraavasti: ”Sodan johdosta jatkuivat poikkeukselliset olot edelleenkin kertomusvuonna. Sotatoimien syksyllä siirtyessä Pohjois-Suomeen, muodostui tästä Kaihuan kalanvlijelyslaitokselle hyvinkin kohtalokkaat seuraukset. Saksalaisten sotavoimien peräytyessä Kuusamo – Rovaniemi tiensuunnassa, hävittivät he kaikki kylät ja jonka hävitysvimman kohteeksi joutui myöskin kalanvilejlylaitos.” (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1944, 1).  Evakuoinnin alkaessa kalanviljelylaitoksen helpoimmin kuljetettavat tavarat saatiin evakuoitua, joskin niiden kuljetus Rovaniemeltä eteenpäin tuotti suuria vaikeuksia. Laitoksen hoitajan ollessa evakossa sitä hoiti väliakaisesti Erkki Jumisko. Hän joutui jättämään laitoksen saksalaisille näiden tullessa sinne 19.9. 1944. Sotatoimien siirtyessä pohjoisemmaksi laitokselle voitiin palata lokakuun 20. päivän tienoilla. Saksalaiset olivat polttaneet asuin- ja talousrakennukset ja miinoittaneet alueen. Huolimatta siitä, että laitoksen rakennukset oli poltettu, oli betonista rakennettu hautomo-osa, sähkölaitos, padot ja vallit sekä maanalainen vesijohtoverkosto säästyneet.  Koska miinanraivausta ei oltu voitu suorittaa Jumisko astui miinaan ja menetti toisen jalkansa. Myös tiepiirin työmies haavoittui miinan räjähdyksessä laitoksen alueella. Myöhemmin miinanraivaajat löysivät alueelta vielä noin 20 miinaa. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1944, 1, 1945,1). 

Vuonna 1943 hankitun siianmädin turvin saatiin laitoksella tuotettua vuonna 1944 yli 3,3 miljoonaa siianpoikasta, joita istutettiin maakunnan järviin kevään ja kesän aikana. Myös muikunpoikasia istutettiin yli 1.3 miljoonaa kappaletta. Syksyllä 1944 ei voitu hankkia mitään mätiä sodan ja evakuointien vuoksi. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1944, 1-4 ). 

Vuonna 1945 laitoksen toiminta jäi varsin vähäiseksi sodan tuhojen vuoksi ja koska Jumisko haavoittui pahasti miinassa heti vuoden alussa. Miinaraivaus saatiin tehtyä loppuun kesäkuun lopussa 1945, minkä jälkeen aloitettiin palaneiden rakennusten raunioiden raivaus ja puhdistus sekä jälleenrakennuksen suunnittelu. Jälleenrakennustöiden suorittamista hidastivat rakennustarvikkeiden puute ja kuljetusten hankaluus. Ensi vaiheessa pyrittiin suojaamaan tuhoutumatta jääneet hautomon osat.  Laitoksen hoitajalle saatiin rakennettua pirtti ja keittiö vesikattoon väliaikaiseksi asunnoksi. Asuinrakennus tehtiin entisillä säilyneillä piirustuksilla. Rovaniemen tiepiirin kanssa tehdyn sopimuksen nojalla saatiin puutavaraa järjestettyä tiepiirin Pekkalan sahalta ja rakennustyö aloitettua elokuun alussa 1945. Urakoitsijana oli kirvesmies Sem Raappana Rovaniemeltä. Jo lokakuun alussa laitoksen hoitaja pääsi asumaan laitokselle noin vuoden mittaisen evakkomatkan jälkeen. Sähköt saatiin tarvikepulan vuoksi marraskuussa. Talon lämmitys hoitui puu-uuneilla ja myös keittiössä oli puu-uuni. Kalanistutuksia ei tehty vuonna 1945 eikä myöskään lammikkoviljelystä ollut. Rakennustöiden vuoksi lohenmätiä ei voitu hankkia, hautomo oli rakennustarvikevarastona ja työmiesten asuntona. Lohenmärin kehityslaitteet olivat tuhoutuneet eikä uusia saatu hankittua. Siian mätiä sensijaan ryhdyttiin hankkimaan lokakuun puolivälin jälkeen. Talvi tuli kuitenkin aikaisin, eikä jään alta kalastettaessa onnistuttu saamaan kuin neljä litraa mätiä Pikku-Kaarnista, Jostakin tuntemattomasta syystä siikakanta oli siellä pienentynyt voimakkaasti. Yritykset saada mätiä Ylitornion Mieko- ja Alposjärvestä sekä Ranuan Simojärvestä eivät nekään olleet kovin tuloksellisia. Simojärvellä kalastusta haittasi työvoiman puute, koska metsätyöt olivat alkaneet eikä jään alta kalastaminen kovilla pakkasilla ollut miellyttävää työtä. Myös vaikeat kulkuyhteydet haittasivat mädin kuljetuksia. Muualtakaan ei saatu juuri mätiä, jolloin sen kokonaismääräksi jäi 16 litraa. Lohta kalastettiin syksyllä 1945 runsaasti vaikka pyydykset olivatkin varsin heikossa kunnossa. Salakalastusta ei valvottu. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1945, 1-4). 

Vuonna 1946 jatkettiin jälleenrakennusta ja varsinaisesti laitos pääsi toimintaan kesän jälkeen. Lohen mätiä ei kuitenkaan voitu edelleenkään hankkia sillä keskuslämmityksen uusiminen kesti lokakuun lopulle saakka. Edellisen syksyn siianmädin kehittyminen oli pitkälle epäonnistunut lämmityksen puutteen vuoksi. Huolimatta ongelmista saatiiin vuonna 1946 tuotettua 410 000 siianpoikasta, joista osa istutettiin Koululampeen (25 000) ja Kemijokeen (50 000) ja loput järviin Ranualla, Rovaniemellä ja Kemijärvellä. Lammikkokasvatusta ei voitu vielä aloittaa lammikoiden huonon kunnon vuoksi, eikä niitä voitu kunnostaa työvoimapulan vuoksi.  Lohta oli edellisvuoden tapaan Kemijoessa runsaasti mutta lohenmädin hankintaan ei voitu ryhtyä haudontalaitteiston tuhouduttua. Siianmädin haudontavälineiden saamisen jälkeen mäytiä ryhdyttiin hankkimaan Pikku-Kaarnista ja uutuutena Kemijoesta. Kemijoen siiat pyydettiin Viirnkylästä. Niiden koko oli 0,5 kilosta 1 kiloon. Puolet kaloista oli ns. Kaarnin siikaa, joka erosi lyhyen ja paksun ulkonäkönsä puolesta selvästi merisiiasta. Toimintakertomuksessa arvellaan, että kyse on järvistä jokeen kulkeutuneista siioista, jotka ”ovat asettuneet paikallisiksi kaloiksi.” Lisäksi epäiltiin, että merisiikakaan ei enää vaella mereen. Viirinkylässä siikaa pyysivät paikalliset asukkaat, joille maksettiin mädistä palkkio. Pikku-Kaarnista laitoksen palkkaamat kalastajat saivat siikaa saatiin hyvin ja kalat olivat varsin suurikokoisia (0,5 – 1 kg). Lisäksi siianmätiä pyrittiin hankkimaan Pessalompolosta Ylitorniolta, Paattingista Piittisjärveltä, Peräposion Lehtiniemestä ja Hautalammista. Kalastuksen hoitivat paikalliset asukkaat laitoksen verkoilla, myös päiväpalkalla työskenteleviä kalastajia jouduttiin käyttämään.  Mätiä saatiin yhteensä väähän yli 80 litraa.  (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1946, 1-6 ). 

Vuonna 1947 jatkettiin edelleen laitoksen jälleenrakennusta. Laitoksella vieraili ruotsalaisia kalanviljelyksen asiantuntijoita ja laitoksen kalastusmestari Ahvonen sekä insinööri Öhrling kävivät vastavierailulla Ruotsissa. Edellisenä syksynä hankitusta siianmädistä kuoriutuneita poikasia istutettiin 2,6 miljoonaa kappaletta järviin Lapissa. Enimmäkseen istutukset tehtiin vesitöihin, joissa uitettiin puita suurempia määriä. Kustannukset maksoi Kemijoen uittoyhdistys. Lohenmädin haudonta-asettimia saatiin lainaksi Käylän, Kuusankosken ja Porlan kalanviljelylaitoksilta, joten lohen mädin keruukin voitiin aloittaa. Kutulohia pyydettiin Kemijoesta. Saaliiksi saatiin 234 lohta. Mätiä saatiin 282 litraa. Kalastus suoritettiin seisovilla verkoilla. Lohista maksettiin 500 markkaa kappaleelta ja mätilitrasta 200 mk. Mätiä saatiin enemmän kuin laitoksella tarvittiin. Ylijäämä lahjoitettiin Länsi-Suomen Voima Oy:n Harjavallan ja Kymi OY:n Kuusankosken kalanviljelylaitoksille. Siianmätiä saatiin edellisvuoden tapaan Pikku-Kaarnista ja Kemijoesta pyydetyistä siioista. Mätiä saatiin yhteensä 94,2 litraa. Lisäksi hankittiin muikunmätiä 10 litraa Viiksjärvestä pyydetyistä muikuista. Kalastajille maksettiin mädistä litrahintaa. Pikku-Kaarnilla kalastettiin päiväpalkalla. Laitos ei enää sodan jälkeen huolehtinut salakalastuksen vartioinnista vaan sitä valvoivat poliisit. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1947, 1-5). 

Vuonna 1948 aikana laitoksen toiminta palautui sotaa edeltävällä ajalla vakiintuneisiin uomiin. Lammikot oli saatu korjattua. Laitoksella vieraili sekä ulkomaisia että kotimaisia retkikuntia ja yksittäisiä henkilöitä. Kesäkuun lopussa, jolloin lohenpoikasten keltuaispussi oli kulunut loppuun, Kemijokeen istutettiin 708 500 lohenpoikasta. Yläkemijoella istutuspaikkoja olivat Mustonniemi, Nikkilänkari, Säpsänkari, Tynnyrinkari, Souvunkorva, Viirinkylä, Pekkalanlossi, Vanttauskoski, Tynnyrinkarin alapuoli, Tikkasenkari, Tervakari, Pirttikoski ja Kaihuajoensuu. Lammikoissa vehnänleseistä ja kalanmaksaöljystä tehdyllä ravinnolla kasvatettuja lohenpoikasia istutettiin Yläkemijoella Kemijokeen 25 788 kappaletta. Ruotsista Kusträskin kalanviljelylaitoksesta tuodusta lohenmädistä haudottiin laitoksella lähes 100 000 kappaletta lohenpoikasia, jotka istutettiin Torniojokeen. Siianpoikasia istutettiin 3 675 000 kappaletta.  Lohta pyydettiin syksyllä Kemijoesta 16 pyyntipaikalta 357 kappaletta. Yläkemijoella pyyntipaikkoja olivat  Tynnyrinkari, Souvunkorva, ja Autti. Näistä saatiin yhteensä 32 lohta. Mätiä saatiin lähes kolmesataa litraa. Siianmätiä saatiin Pikku-Kaarnijärvestä yli sata litraa ja muikunmätiä Viiksjärvestä 24 litraa. Laitoksen kalastajat auttoivat poliisia salakalastuksen valvonnassa. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1948, 1-8 ).  

Vuonna 1949 laitoksen historiassa tapahtui merkittävä käänne, sillä merilohi ei enää päässyt nousemaan Kemijokeen Pohjolan Voima Oy:n Kemihaaraan rakentaman padon suljettua joen. ”… lohen mätiä ei laitokselle saatu niiltä varsinaisilta pyyntipaikoilta, joilta se aikaisemmin laitoksen perustamisesta saakka on hankittu.” (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1949, 1).  Lohenpoikasia kuitenkin istutettiin Kemijokeen edellisvuosien tapaan 950 000 kappaletta. Lisäksi Torniojokeen istutettiin 50 000 lohenpoikasta. Siianpoikasia istutettiin ympäriä Lappia 3,6 miljoonaa kappaletta. Lohen mätiä yritettiin hankkia Isohaaran voimalaitospadon alapuolelta pyydetyistä lohista mutta tulokset jäivät heikoiksi. Kutuaikana lohia ei padon alla ollut kovin paljoa, minkä arveltiin osoittavan, että kun lohet eivät päässeet enää kotijokeensa ne yrittivät kutuajan tultua hakeutua vielä muualle kutemaan. Siian mätiä saatiin 235,5 litraa, josta 100 litraa ostettiin Harjavallan kalanviljelylaitokselta. Vuoden 1950 toimintakertomuksessa kuvataan Kemijoen patoamisen aiheuttamia muutoksia laitoksen toiminnassa. Lohenviljelystä luovuttiin melkein kokonaan, vaikka Isohaaran alle sijoitetuissa sumpuissa säilytetyistä kaloista saatiin mätiä 22 litraa.  Tämän kokeilun perusteella esitettiin toiveikkaasti, että merilohen viljelyä voidaan jatkaa kunnollisten säilytysaltaiden avulla. Siian ohella ryhdyttiin viljelemään muikkua, harria ja järvilohta. Järvilohen mätiä hankittiin Posiolta Kitkasta. Mädin hankinnassa ja istutuksissa yhteistyötä tehtiin Lapin läänin Kalastuskuntain liiton, Perä-Pohjolan maanviljelysseuran ja Lapin Maatalousseuran kanssa.  Siian mätiä hankittiin merestä asti ensimmäistä kertaa laitoksen historiasta järvien lisäksi. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1949, 1-7, 1950, 1-9). 

Vuoden 1951 toimintakertomuksessa todetaan järvilohen viljelyn tulleen uutena laitoksen toimintaan, vaikka kokeiluja oli tehty aiemminkin. Ilmeisesti ne kokeilut olivat jääneet uusilta laitoksen hoitajilta huomaamatta. Laitoksen toiminnan kanalta oleellinen muutos oli se, että mädin hankinta ja poikasten kuljetus ulkoistettiin Lapin läänin Kalastuskuntain liitolle. Uittoyhdistykselle jäi laitoksen muun toiminnan hoitaminen. Laitoksen valvoja kalastusneuvos P. Brofeldt vieraili tavalliseen tapaansa. Merkittävä oli myös Ruotsin ja Suomen vaellukalakomiteoiden vierailu, jota johti Ruotsin kalastushallituksen ylijohtaja tohtori Hult ja vuorineuvos R. Erik Serlachius. Edellisenä vuonna Isohaaran alta saadusta merilohen mädistä haudottuja lohenpoikasia istutettiin Yläkemijoella Tervakarilla, Vanttauskoskella ja Souvunkorvassa 10 000 kpl:tta sekä Säpsänalustalle, Pirttikoskeen, Kaihuajoensuuhun ja Juotasjoensuuhun kuhunkin 5 000 kpl:tta.  Järvilohia istutettiin muun muassa Yläkemijoelle Kaihuajärveen ja -jokeen  ja Vanttausjärveen sekä muihin järviin ympäri Lappia yhteensä 123 000 kpl:tta. Siianpoikasia istutettiin  Yläkemijoella Vanttaus- Outo-, Kaihua-, Pikku-Kaihua, Karjalan-, Vene-,  ja Alajärveen sekä Musta-, ja Pulkkalampiin. Isohaaran alle rakennetussa kalojen säilytysaltaassa säilytetyistä lohista saatiin mätiä 127 litraa, minkä lisäksi Kuusinkijoesta ja Kitkalta saatiin 26 litraa järvilohen mätiä. Siian mätiä saatiin lähinnä merestä 297 litraa. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1951, 1-12 ). 

Vuoden 1952 vuosikertomuksesta selviää, että Lapin läänin Kalastuskuntien liitto vuokrasi kalastusoikeuden Isohaaran padon alta Pohjolan Voima Oy:ltä 1951, jolloin se sitoutui haudottamaan 400 litraa siianmätiä Kaihuan kalanviljelylaitoksella. Lisäksi liitto sitoutui kuljettamaan kalanpoikaset kustannuksellaan istutuspaikoille. Lisäksi maatalousministeriö päätti 19.5. 1951, että liiton tulee käyttää Isohaaran kalastuksesta tulevat voittovarat Kemijoen sadealueen kalakannan lisäämisen ja kalatalouden edistämiseen. Tämä lisäsi entisestään Kaihuan laitokselle tulevan mädin määrää. Lohien poikasten istutusmäärät kasvoivat, Yläkemijoelle niitä istutettiin kaksin-nelinkertainen määrä edellisvuoteen verrattuna samoihin istutuspaikkoihin. Järvitaimenen (ei siis lohen) Kuusamosta saadusta mädistä haudottuja poikasia istutettiin  Yläkemijoella Iso-Kaarnijärveen, Vanttausjärveen, Auttijärveen ja Kaihuanjärveen. Siianpoikasia istutettiin lähes kymmenen miljoona eri puolilla Lappia sijaitseviin järviin. Mätiä hankittiin edellisvuosien tapaan Isohaaran alta (lohi), mereltä ja järvistä (siika) ja järvistä (muikku). (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1952, 1-10).  

Istutustoiminta ja poikasten tuotanto jatkuivat ilman suurempia muutoksia vuosina 1953-1965.  Vuonna 1953 toimintakertomuksessa mainitaan, että poikasten lammikkokasvatuksesta oli jouduttu luopumaan koska lammikkoaluetta ei oltu voitu kunnostaa Kaihuajoen voimalaitosrakentamissuunnitelman keskeneräisyyden vuoksi. (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomukset 1953, 9).   Vuonna 1955 Ruotsista saatiin järvitaimenen mätiä ravuilla vaihtamalla, näin oli ilmeisesti menetelty jo aiempinakin vuosina (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1955, 3).  

Vuonna 1957 laitoksen tontista myytiin 1,730 ha Rovakairan sähkölle voimalaitoksen rakentamista varten. Samassa yhteydessä sovittiin, että Rovakairan Sähkö Oy toimittaa laitokselle sähkön jatkuvasti. Rovakaira sitoutui ylläpitämään veden säännöstelylammikon  sekä veden saannista hautomoon, lamiikkoihin ja talouskäyttöön. Rovakaira rakennutti laitokselle kaivon ja vesijohdon laitoksen hoitajan asuntoon.  Helsingin yliopiston perinnöllisyystieteen professorin Esko Suomalaisen toimeksiannosta suoritti maisteri Ulla Gripenberg lohen ja siianmädin kromosomitutkimuksia kalanviljelylaitoksella vuosina 1957 ja 1958. Vuonna 1959 hänelle toimitettiin kalanäytteitä. Lammikkoalueiden kunnostusta ei oltu edelleenkään suorittaa, tällä kertaa koska Vanttauskoskeen suunnitelmun voimalaitoksen patoamiskorkeutta ei oltu ratkaistu. Vuosina 1958 ja 1959 laitokselle ei voitu ottaa lohen mätiä laisinkaan, koska Kaihuajoen voimalaitostyömaan vuoksi vesi oli liian likaista. Voimalaitostöistä ja voimalaitoksesta johtuneet ongelmat jatkuivat vuonna 1959. Voimayhtiöiden ja viranomaisten kanssa käytiin neuvotteluja kalanviljelytoiminnan kehittämiseksi Kemijoen vesistöalueella (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1957, 2-3, 1958, 2-3, 1959, 1-4).

Lohen tulo kuitenkin väheni vuosi vuodelta ja loppui (käytännössä) kokonaan vuoteen 1965 mennessä, jolloin myös lohen mädin haudonta loppui. Tämän jälkeen Kaihualla keskityttiin siian viljelyyn, jota varten mätiä saatiin edelleen Isohaaran alapuolelta. Lisäksi tuotettiin muikun, kirjolohen, järvitaimen, purolohen ja harjuksen poikasia. Siian poikasmäärät olivat valtaisia: vuosituotanto oli jopa 20 miljoonaa poikasta, muikun poikasia tuotettiin parhaimmillaan lähes neljä miljoonaa ja järvitaimenen poikasia lähes puoli miljoonaa vuodessa (Itkonen mt., 151).

Uittoyhdistys yritti saada luvan lopettaa Kaihuan kalanvlijelylaitos vuonna 1969. Yhdistys vetosi siihen, että koska Kemijoki oli rakennettu, uitosta ei enää voi aiheutua haittaa kalakannoille, eikä kalanväljelylaitoksen ylläpitäminen uittajien kustannuksella ole enää perusteltua. Pohjois-Suomen vesioikeus teki yhdistyksen kannalta myönteisen päätöksen vuonna 1973 mutta jako- ja kalastuskunnat valittivat päätöksestä ja KHO kumosi sen vuona 1974. (Itkonen mt., 151).  Itkosen mukaan kalastus Kemijoessa väheni joen rakentamisen jälkeen niin paljon, että kalastuksen ja uiton välillä ei enää ollut suurta ristiriitaa (mt., 152). 

Vuonna 1980 laitoksen johtajana toimi kalastusmestari Jouni Alm. Tuona vuonna laitoksella haudottiin järvitaimenen, siian ja harjuksen poikasia. Siianpoikasia istutettiin luonnon vesiin ja luonnonravintolammikoihin 15 740 000 kappaletta. Järvitaimenen poikasia istutettiin 120 700 kpl:tta. Maa-altaissa kasvatettiin järvitaimenia emokaloiksi ja harjuksen poikasia.  Istutusten kriteereiksi määriteltiin vuoden 1980 toimintakertomuksessa suurimpien uittoreittien vaikutuspiirissä olevat kohteet ja kalataloudellisesti kannattavat kohteet. Ensiksi mainituista Yläkemijoen alueella sijaitsee Kemijoki, Auttijärvi ja Juotasjärvi. Kalataloudellisesti kannattavina kohteina taas mainittiin Pietarinjärvi, Iso-Namalikko ja Mustalampi.  Myöhemmin vuonna 1982 kalataloudellisesti merkittävinä kohteina mainittiin edellisten lisäksi Iso-Kaihuajärvi, Venejärvi ja Kaarnijärvi (Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1980, 2, 1982).

1980-luvulla uittoyhdistys uudisti vaatimuksensa kalanviljelyslaitoksen lopettamisesta, koska vaelluskalakannat oli sen käsityksen mukaan menetetty jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Samaan aikaan kehittyi kaupallinen kalanviljely ja se takasi poikasten saannin ja istustusvelvoitteen täyttämisen. Viranomaiset hyväksyivät uittoyhdistyksen esityksen. Kemijoen uittoyhdistyksen hallitus teki 15.12. 1989 päätöksen, että velvoiteistutukset tullaan vastaisuudessa hoitamaan yksityisiltä kalankasvattajilta ostetuilla poikasilla ja että kalanviljelylaitos myydään tarpeettomana. (Itkonen 2001, 198, Kaihuan kalanviljelyslaitoksen vuosikertomus 1990, 1).

Kirjallisuus (lähteet).

Itkonen, Martti (1976). Kemijoen uittoyhdistys 1901-1976. Pohjolan Sanomat Oy Kemi.

Itkonen, Martti (2001). Kemijoen uittoyhdistys 1901-2001. Tornion Kirjapaino Ky. Tornio.

Ollonen, Viljo 2021. Suullinen tiedonanto 18.5. 2021.

Sahlman, Pävi (2021). Kaihuan kalanviljelylaitos. Esittely. https://www.suomenkalakirjasto.fi/kaihuan-kalanviljelyslaitos/. Luettu 17.5. 2021.

Savikko, Ari (2021). Toivo Henrik Järvi, kalatutkija vailla vertaa. https://www.suomenkalakirjasto.fi/toivo-henrik-jarvi-kalatutkija-vailla-vertaa/ Luettu 18. 5. 2021.

Sääskilahti, Olli 2021. Suullinen tiedonanto 18.5. 2021.

Kirjeet 1-6. Suomen kalastusyhdistys, arkisto. Suomen kalakirjasto.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: