Alaviiri, Raili: Runo Viirinkylästä (ja kyläläisistä)

Nytpä mie, Erkin eukko, sivupersoona suvussa
vähän teille tarinoitten, sananpoikia sanelen
kerroskelen entisistä, nykypäivistä porisen.

Kun en tähän kyllään kuulu, aina täällä asuvaisiin
otin aiheet tarinoista, vanhimpien väitännöistä
monen muijan mutinoista, monen miehen muisteloista.
On tässä osana omatki, päässä tehyt päätelmäni
tästä kauniista kylästä, jokivarren viiripäistä.

Vuosisatain vieriessä tänne Tornbergit tulivat
virran myötä vaelsivat, asukkaiksi asettuivat.
Siitä suku suureniki, vierasverellä värittyi,
miehet vaihtui, nimet muuttui, väljenivät sukusiteet.

Nuorna neitinä somana, nykyisempää nätimpänä
miehenpuolta mietiskelin, hakupäällä harhaelin.
Löytyi seppä seurakseni, aivan liimautu likelle
armaaksensa ajatteli, pyrki pian peiton alle…

Soli suurempaa sukua, papinpoikien perua
vaikka – piennä pahoin pielty
koparalla kopisteltu, poron pieksämä polonen.

Hän se minut sukuun saattoi, tutustutti Tornbergeihin,
veipä ensiesittelyyn poiketen Poikelan pihalle
iso-siskonsa ovelle.

Siellä olin outo lintu – ikkunasta ihmettelin:
Onpa poikia pihassa, kaikenikäistä kakaraa
oli maassa, oli puussa, aijallaki aika liuta…

Siinä sivulla selitti, Liisa-sisko lipsahutti:
”Se on suku sikiävää näissä Tomperin taloissa;
mie oon meistä vanhimmainen, tuo on tuolla nuorimmainen,
siinä viisi on välissä saman pesän poikasia,
serkkuja sitä enemmän, saman kartanon kasuja.”

Soli aikaa otollista, lapsilykky luontevaista;
joka vuojelle jokunen, persommille parittainki.

Ajanmyötä – arvatenkin, tuli tietoa enämpi
asukkaijen tuntemusta.

Mäen alla Alaviirit, kahen veljen kartanossa.
Mäen päällä Mustosia, Määtän sukua seassa.
Aikioita aika parvi, kahen puolen kantatietä.
Tennilät tien sivulla Huhta-Mikon pellon päässä.

Poikavoittoiset porukat anto elämää pihoille
kepposien keksijöitä, painikilvan panijoita.
Tuli heistä taitajia, monen homman hoitajia
osa omalle kylälle, kelvolliset muualleki.

Oli siellä tyttösiäki, viiruhaaroja vireitä
helmat päällä heiluvia jokapuolella jokea.
Keskemmällä kylää kasvoi piikasia pirtillinen
korreimpia koivuloita;
kaikki kauniita katella, kopesniekkojen kosia.
Oli niitä rinteelläki tiilentekijäin tuvassa
Virta-Maijalla monia lettipäitä lempukoita.
Salossa soriat neijot, Pöykössäki niitä pyöri.
Oli monta muuallaki neitosiksi nousemassa.

Kun on laajat lapsiluvut, katraat keskenkasvusia
tarvittiin kouluja monia ojentammaan oppivaiset,
vaikka vastentahtoisetki.
Oli koulu Tennilässä, Viirilläki vielä myöhään
Vanttauskoskella omansa, täyvet luokat lukijoita.

Niin ne asiat ennen oli, nyt ei ole – eikä tule…

Mistä niitä lapsosia, tulis tutinimijöitä,
kasvavia koulukkaita pulpettien täyttäjiksi
kun jo kuuesluokkalaiset ylleisesti opetettaan
kuinka pölli pussitettaan, siistitähän siimahännät
tehhään tuho tapleteilla…
ennen touhua tai touhun jäläkeen.

Siitä sitten kiista käytiin, piettiin pahat porinat:
Missä se on koulun paikka, opinahjo oikeampi?
Yhet väänsi ylävirtaan, toiset toista tillaa näytti
jokkaisella perusteensa – tojet taikka epätojet.

Koetti se pappikin puhua, saarnaamatta sanoskella,
mitä mieltä on jutussa.
Siitä kiivaat kiukustuivat: panivat pappia pahasti
käskien pönttöönsä paeta, pitää pirut torjunnassa
pahat henget pois katoilta!

Ei se pappi oo pahempi, rovasti rouvisananen.
Vaan – saipa kerran saarnatuksi, ronskit miehet mielenmuuttoon

Ne kun teki talakootöitä, seinämaalia sutivat
juluki – kaiken kansan nähen keskeisimmällä kylällä,
vaikka sillon saarna-aika oli kirkossa papilla.

Jo se synti on sen kokonen, että paimenkirjeen paikka:
Käski kirkonpenkkiin tulla seuraavana sunnuntaina!

Tulihan ne rumahiset, partajäärät papin etteen
kuuntelemmaan liturkiat, virrenveisuut, rukoukset
kaikki kerralla samalla…
Soli synti sillä pesty, paha mieli pois papilta.

Kemijoki, kylän äiti, muuttanut on muotoansa
mahtavuuttaan monet kerrat.
Siiton yli sata vuotta, kohta kaksiki kulunu:
virta tukki kulukutiensä kevättuluvassa kovassa,
lautat esty liikkumasta, jäiset järkäleet jämähti
Kaarrekosken niskan päälle.

Jottei uhkais’ ullivesi kyläkeskuksen taloja,
Räisäs-poika lapioitti, iski kunttaan kuokanterän.
Antoi notkean norua, vähävirran suuretakki…
Vesi uursi uuen uoman yli maaston matalamman
nykyiselle paikallensa.

Nyt on virta valjastettu, monet patopenkat päällä.
Vesi laskee – tai ei laske, voimaherrain mielten mukkaan.
Vesipinnan vaihtelu se nyt on riesa suurimmainen
vaikeus verkkojen piossa, kuin myös muissa toiminnoissa.

Kemijoki ennen oli kulkureitinä kylille
maalikyliin matkatessa, kirkonkylään kulettaessa.
Laivat kuluki, venheet lipui, liikkui raskas rahtilasti.
Tarpeen oli miesten voimat – sekä miesten että naisten.
Kuinkas muuten syvänteestä, multapenkkojen perältä
oisi saatu muonapussit, jauhot, suolat ja sokerit
törmän päälle tyrkätyksi.

Näinpä kerrotaan kylällä Vappu-vaimon vahvuuvesta
sinninnäytöstä hyvästä:
Jauhopussi juntattuna, selän päälle sivottuna
nousi muija penkan päälle jokiuomasta syvästä
kuusikymppinen selässään…
puotti sen vasta pihalla Inkeröisen porraspuille!

Tänään toiset kulukumallit eivät kinttuja kuluta;
nyt on hyrrätä hyvempi, maata myöten matkustella
oman pirttinsä ovelle, kesämökin rantamille
tulla tänne juurillensa, perityille peltomaille.

Vuosku-oja ennen oli hyötykäytössä hyvempi
lanssinpaikka laatuisampi.
Viisi – kuusi myllyäki leipäjauhoja jyrisi,
saha ylinnä sihisi, lankkulautoja lateli
talollisten tarpeen mukkaan.

Nyt on siinä hupipaikka, ojansuussa oiva tila
pinnistellä pallon perrään, taikka pittää lauluseurat,
juhannussa juhliakki, katella kokkotulia
istuksia iltojansa.

Se on, kuulkaa, kaunis paikka! Silimin nähä, korvin kuulla,
solinassa sielustansa poistaa paineista pahimmat
liiat liat lennätellä.

On niitä muitaki iloja tehtynä tälle kylälle
jokivarren joutilaille, terveyveksi Tennipäässä.

Vanhan ruunan ruokapaikka nyt on siistitty somaksi
viinituvaks’ viimeistelty.
Sieltä saapi iloksensa miejonpuoleista mehua,
Eini-Marjan ehtaa juomaa;
navetassa nautiskella jos ei kanna kotiansa
taikka ryypi reissunpäällä.

Vanttauskosken Koski-Krouvi juhlapaikka juopommille
ilta-aikaan ilostella, turinoija tuhmempia
taikka tahtiin tanssatakki.
Jos ei siejä sitä menoa, pyörähtääpi Pupin puoleen,
litkii siellä siiterinsä, kaljatuopit tyhjentääpi.

Ei se elo aina ole juluki jouten olemista:
Ei se ole – eikä tule!

Ennen tehtiin mehtätöitä, ronttitöitä rutistettiin
möyhennettiin mullat maasta käsipelin, pollen kanssa.
Nurmet, heinät, jokikortteet karjanruuaksi kerättiin.
Peltotilkku viljamaana oli oman jauhon ehto.
Maitotilkka, voinokare oli äitien työn takana
navetalta nouvettava.

Nyt on paketissa pellot, joissa kasvaa koivunhuiskat
männyntaimet muotoutuvat.
Ammatit on aivan toiset niinkuin maassa muuallaki;
yksi vain on yrittäjä, tuhti poika Tornberg’eita,
Matti maijen viljelystä, maitokarjan kasvatusta
jatkaa uusin menetelmin.

Harrastusten huima into kantaa joukkoon kaltaistensa,
viepi vaikka villat päästä, miehet melkein mieltä vaille…

Jahtihomma, hirventappo, se on sääntöjen alaista
yhteispeli parhaimmillaan joukonjohtajan luvalla.
Ajojätkät, passipylyväät, tornin päältä tähtäilijät
kukin tietää tehtävänsä: huutaa – vaiko eikö huutaa!

Se on julumaa juoksuaikaa, kovvaa korpiloikkareille
hyppyheikeille hikevää…
Sinne pyrkii nuoret nulukit, jopa vaarinkarvaisetki
könyävät kontallansa, ontuvat osajaolle.

Kun on saatu sarvet kummoon, lihat pilikottu paloiksi
naiset ottaa hommat hoitoon:
kypsentävät käristykset koko kylän syötäväksi,
mahantäytteiksi makeat.

Näin on täällä aina tehty, tullaan vastaki tekemään!

Urheilu on aina ollu kunniassa näillä mailla:
kehon kunto, mielen vire siitä palkinto on paras.
Monta miestä mainittavaa kylästä on kyllä noussut,
ehkä ennen enemmäki, naisenpuolia nykysin.

Paavo-poika Koivulasta kaikkein korkeimmalle hyppi,
Illikaiset, Alpo, Kalle sekä Pekka Kuuselasta
maineen saivat hiihännästä.
Vahvat veljet Tennilästä: Ahti, Tarmo sekä Pentti
voitot yleisurheilussa veivät.

Teija Maria Alaviiri isän kanssa intomiellä
ensin latupohjaa lykki, talavisaikaan taistot kesti
kunnes keksi kesän tullen sarvipäisen selekään nousta.
Siitä alakoi hurja ryyki, pyörän kanssa painiskelu.
Nyt hän – Suomen mestarina kuuluisin on kylässänsä!

Millainen on luontees laatu, sellainen on seura sulla,
yhteishomma sopuisina ain’ on kiinni yksilöistä…

Täällon tehty talakootöitä;
joukkovoimin valamistettu seuraintalo, pelikenttä
monta muuta hyötytillaa, rakennusta, koristusta.
Tulikuja kynttilöistä kirkonpäästä hautuumaalle
jouluyönä taivaan alla
kertoi mielenherkkyyvestä, kaipauksesta kauneuteen.

Ei oo suotta ilimi tuotu, kuulutettu kauan sitten:
Viirinkylä, kaunein kylä yli koko laajan Lapin,
yhteisvoimin aikaansaatu, omin ryhmin rakennettu!

Se on soma ilimapiiri, omanlaisensa olo
aika-ajoin tavattaissa sukuseuran setvinnöissä:
Lämmin katse, huulten hymy, kätten herkät heilahukset
lujii yhteenkuuluvuutta…

Vaikk’ois iho itupotuilla, ruumiinosat rusinoilla,
se ei haittaa halausta, tuttujen tykö tuloa!

Tornbergien sukukokoukseen 02. 08. 2003
Kirjoittaja on yhteisk.tieteiden maisteri Raili Alaviiri Rovaniemeltä, synt. Posiolta Ronkaisten suvusta.

2 kommenttia

  1. Älyttömän hieno kooste ja analyysi!!

Trackbacks

  1. Ylä-Kemijoen historia « ylakemijoenhistoria

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: