Sääskilahti, Pentti: Joulukirkko

Alle parinkympin pakkanen sävytti 50-luvun sinihämyistä jouluaattoa. Serkkuni Martti haki minut kuomupotkurilla kotiinsa seuraamaan heidän aattotunnelmiaan. Kaikkialla oli suuren juhlan jännitystä ilmassa lasten odottaessa illan suurta tapahtumaa. Oman pukkisessiomme jälkeen illalla menimme vielä Vaaralan mummolaan hevosella katsomaan olisiko joulu-ukolla jäänyt meille kuuluvia paketteja konttiinsa. Juuri parahiksi päästyämme istumaan pukki saapuikin susiturkissaan keppi kädessä ja karvalakki päässään. Pukki näytti hyvin vanhalta. Joku kyselikin hänen ikäänsä saaden vastauksen pakkasen panemalla hieman kireällä, kärisevällä äänellä:`Onhan tuota tullut mittariin jo tuhatkuusituhatta vuotta`.

Olihan siellä paketteja mullekin: villavanttuut, sukat, jopa makeisiakin. Paperipäälliset namuset olivat tuiki harvinaista herkkua puoli vuosisataa sitten. Kotiin piti kuitenkin päästä ja ajoissa nukkumaan, sillä joulu oli ihmeellistä, yllätyksellistä aikaa. Minulle oli luvattu jouluaamuksi kuskin paikka sanireen etupankolla! Pieni pääni oli täynnä aaton tapahtumia sekä huomisaamun tulevaa rekiretkeä. Jotenkin se unimaakari sai minusta niskalenkin ja kuljetti mukanaan tiedottomuuden maahan. Äiti herätteli aamulla ennen viittä jo kuskia tallille. Ulkona oli tosi pimeää vain muutamien tähtien näyttäessä valoaan talvimaisemaan. Isällä oli hasakki kädessään, joten talliin tuli kerralla valkeus.

Eläimet olivat myös viettäneet joulua ylimääräisten rehuannosten sekä kuivuneiden leivänkannikoiden toimiessa juhla-ateriana. Kuiva leipä oli elukoille todella suurta herkkua. Minusta ei juuri paljon apua ollut hevosen valjastuksessa. Ojentelin kuitenkin maharemmejä isälle, joka sitoi niitä kiinni ja talutti sitten tamman aisojen väliin. Minä kannoin heiniä reslan pohjalle pehmikkeiksi ja estämään alhaalta tulevaa ”kylymän henkeä”. Mummo ja äijä tulivat pirtistä asettuen sanireen peräpäähän istumaan. Vällyjä sekä raanuja pantiin peitoksi alapään suojaksi. Äijällä oli lisäksi yksi kummajainen yllänsä, nimittäin joulupukin turkki!  Miten ihmeessä se oli hänen päälleen joutunut? Sain selityksen jonka mukaan pukki oli jättänyt sen meille vuodeksi lainaan.   Niin päästiin matkaan minä pikkuinen miehen alku istuin paksuissa tamineissa kuskin paikalla suitset käsissä. Kyllä oli leuhka olo. Hevonen lähti menemään kevyttä nulkkaa aisakellon helähtelyjen saattelemana.

Taloista näkyi valon kajoa ikkunoissa kun kynttilät tuikkivat. Koko kylä oli herännyt jouluaamuun. Tunnelma tuntui taianomaiselta, suorastaan käsin koskettavalta.

Viirin kappeli jouluna (kuva Rovaniemen seurakunta)

Viirin kappeli jouluna (kuva Rovaniemen seurakunta)

Lähestyttäessä kappelia näkyi muitakin kulkijoita matkaamassa samaan määränpäähän kuka jalkaisin, kuka potkukelkan kanssa, kirkonmäelle käännyttäessä jopa ruuhkaksi asti. Äijä osoitti minulle mäntyä, jonka viereen hevonen tulisi ajaa. Männikössä oli paljon muitakin hevosia reet perässään pureskelemassa kuivaa heinää ”karvaooppeleiden” omassa parkissa. Sidoin hevosen puuhun Äijän nostaessa raanun loimeksi tamman selkään.

Lähes uusi Viirin kirkko tuli tupaten täyteen väkeä. Meille löytyi kuitenkin istumapaikat käytävän vasemmalta puolen takaosasta. Kuusi koristeineen seisoi ylväänä kirkkosalin etupuolella ja elävät kynttilät alttarilla antoivat lisätunnelmaa. Itse saarnasta ei ole jäänyt muistikuvia mutta kun veisattiin virsi 21 Enkeli taivaan, se jopa tuntuikin taivaalliselta. Saavuttaessa säkeistöön ”Nyt Jumalalle kunnia”, kirkkokansan noustessa seisomaan, se jätti lähtemättömän jäljen pienen pojan sydämeen. Joulukirkko kesti noin tunnin verran ja pääsimme suuntaamaan kotia kohti. Ajettuani kirkonmäeltä päätielle, aloitti tamma sellaisen menon, jota en olisi uskonut niin pulskalta hevoselta löytyvän. Mummo ja Äijä laittoivat ”heltit” päänsä suojiksi mutta minulla ei ollut kuin käsimutka laittaa silmien eteen. Kavioista lensi niin paljon tilsaa ilmaan, että vain sivuilleen vilkuilemalla näki mitä muuta tapahtui. Tamma paineli ohi kaikista muista hevosista käskemättä. Sitä ei tarvinnut ohjastaa, eikä sitä voinutkaan koko tulomatkalla. Kotitiellekin se kääntyi itsekseen, pysähtyen vasta tallin ovella. Isä tuli riisumaan hevosen yrittäen piehtaroittaa sitä pihatantereella vaan ei onnistunut sillä kertaa. Olisiko ollut tamman mielessä eilinen juhla-ateria, kun niin hoppu oli päästä tuttujen seinien sisäpuolelle. Äitikin oli päässyt navettahommista pirtin puolelle ja pitänyt pannua kuumana hellän päällä köökissä. Kylläpä maistui silloin kahvi pipareineen ja joulutorttuineen tosi hyvältä.

Tämän joulun tunnelma on säilynyt yhtenä kirkkaimmista muistoista elämäni varsitiellä. Vielä kun kahvihetkeä viettäessämme kuului radiosta tuttuakin tutumpi joululaulu ”Taas kaikki kauniit muistot….”.

1 kommentti

  1. Aura Kuukasjärvi

    Olipa kauniisti kerrottu,ihan kuin olisin ollut itse mukana.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: