Saraniemi, Jouko: Kemihaaran karhumiehet II

KARHU-PEKKA PIITTISJÄRVI JA HÄNEN KLAANINSA

Ensimmäinen maamme vanhoista sanomalehdistä löytämäni maininta Kemihaaran kuulusta karhunpyytäjästä, Karhu-Pekasta, on Maamiehen Ystävässä 20.4.1844 julkaistu uutinen hänelle Rovaniemen käräjillä myönnetystä 11 karhun tapporahasta. Tästä viiden vuoden kuluttua miehen maine oli kiirinyt niin, että Pekka Antinpoika Piittisjärvi sai ansioistaan valtakunnallisen tason tunnustuksen: Suomen Talousseura päätti kokouksessaan 1.6.1849 palkita miehen 30 luodin (noin 400 g) painoisella hopeapokaalilla ja tehdä vielä alamaisen esityksen Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen Piittisjärven huomioimiseksi vahinkoeläinten surmaamisesta. Perusteluissa todetaan Pekan kaataneen 60 karhua, joista osan luotipyssyllä, osan keihäällä. Pentuja joukkoon mahtui vain 10 (Ilmarinen 9.6.1849). Rihma oli tullut täyteen jo tuon vuosikymmenen alkupuolella, ennen Pekan 57 vuoden ikää ja Maamiehen ystävä tietää 21.11.1846 kertoa hänen vanhuutensa vuoksi luovuttaneen pyynnin nuoremmilleen. Samaisen lehden 24.11.1849 julkaistu numero kertoo, että palkintopokaali luovutettiin Pekalle henkilökohtaisesti Rovaniemen kirkossa 14.10 pidettyjen kirkonmenojen yhteydessä. Palkinto ehti parahiksi, vain pari vuotta ennen miehen kuolemaa 64 vuotiaana vuonna 1851.

Topelius_Maamme_kirja_1905_Karhunkaataja_Martti_Kitunen

Karhuntappo talvipesästä. (Kuva kirjasta Sakari Topelius.1905. Maamme kirja. Karhunkaataja Martti Kitunen)

Palkittu Pekka Antinpoika Sääskilahti (s.23.5.1787 k.7.5.1851) syntyi vielä tuolloin Pudasjärven pitäjään kuuluneessa Simojärven kylässä, Rovaniemen rajaa lähellä sijainneessa, Olli Tuomaanpoika Hiltusen 1770-luvun alussa, suuren Porosaaren kohdalle rakentamassa ja maineikkaassa Sääskeläisen l. Sääskilahden talossa. Hän avioitui kotikylänsä Impiön talosta syntyisin olleen Anna Jaakobin tyttären (7.11.1785) kanssa 27.8.1815. Tuon, seudun vanhimman talon, oli ensiasukkaiden sieltä lähdettyä asuttanut vaimon isoisä, Saarijärven talosta tullut Pekka Hyttinen (Hiltunen M. 1990). Anna oli ehtinyt olla aviossa Juho Laurinpoika Tuhkasen kanssa, mutta jäänyt Anna-tyttärensä (s.1808) yksinhuoltajaksi puolison kuoltua rintapistoksiin vuonna 1811. Kun Pekan kotitalossa oli monta veljestä, aviopari asuttuaan aluksi kotipuolessa tovin jossain torpassa muutti vuonna 1821 heillä jo tuolloin olleiden kolmen lapsensa kanssa Rovaniemen puolelle Piittisjärvelle, järven mukaan nimettyyn taloon (no 27). Perheen sukunimi vaihtui talon mukaiseksi. Kaikkiaan lapsia perheeseen syntyi kahdeksan, yhtä paljon molempia sukupuolia

Talon paikka ei kylläkään ollut Piittisjärven, vaan heti sen itäpuolella, siihen lyhyen virtakapeikon kautta vetensä laskevan Syväjärven länsirannalla, muodoltaan niemenomaisella maakappaleella näiden järvien välissä. Piittisjärvi osana Simojärven puolenvälin tasalta pohjoiseen olevaa aluetta kuului Kemihaaran kylään vuoteen 1917 saakka, jolloin se liitettiin tuolloin perustettuun Ranuan kuntaan.

Pekan isän, Antti Sääskilahden, kerrotaan olleen paitsi hyvä metsästäjä myös karhunpyytäjä. Kuten maataloissa on aina tapana ollut, lasten piti osallistua Sääskilahdessakin talon töihin heti, kun kynnelle kykenivät. Näin oli laita myös metsällä käynnin suhteen. Se oli silloin vain yksi erätalojen toimeentulonmuoto muiden joukossa, ei mikään erityinen, kuten nykyihminen sen kuvittelee. Työnjaossa pyyntityö kuului perheen miespuolisten tehtäviin. Pekka poika oli vasta toisella kymmenellä, kun isä antoi hänelle pyssyn ja otti pojan mukaansa karhumetsälle. Siitä sitten Pekalla pyyntiä piisasikin vanhoihin päiviin asti. Aluksi 34 ikävuoteen asti kotikairoissa ja sen jälkeen vielä parikymmentä vuotta Piittisjärven ympäristössä, todellisilla karhumailla, sijoittuihan paikka Kivaloiden etelänpuoleisille helmoille. Tämä noin sata kilometrinen vaarajakso, joka alkaa Kemin Penikoilta ja päättyy Kivalonottaan Pekkalan tienoilla, vajaa 10 km pohjoiseen Piittisjärvestä, on ympäristöään korkeammalle kohoavaa vedenjakaja-aluetta, joka erottaa vedet Kemijoen ja Simojoen vesistöalueisiin. Se oli asumatonta, villiä erämaata vielä Pekan aikoihin, ja luonteensa se on säilyttänyt, niin ettei siellä nykyäänkään ole kuin yksittäisiä ihmisasumuksia, mutta karhu pesii yhä sen kiveliössä.

Ensimmäisen suomalaisasukas asettui Piittisjärvelle ja perusti Narvan talon vuonna 1795. Se jäi pian autioksi. Narvan lisäksi, Pekan pesueen tuloa edeltäneiden 25 vuoden aikana Kemihaaran tälle osalle olivat nousseet lisäksi Salmelan ja Vaaralan l. Putkivaaran uudistalot, jotka perustettiin vuonna 1800 (Hiltunen M.1990). Pekan talo oli pitkään, kolmisenkymmentä vuotta, yksinäistalo, sillä muita asukkaita ei ollut lähimaillakaan kuin vasta 1850-luvulta alkaen. Vasta silloin muutaman kilometrin päässä, Piittisjärven pohjoisrannalla sijainnut Narvan autio sai uudet asukkaat. Lähimmät naapuritalot Pudasjärven pitäjän puolella olivat Simojärven rannoilla siksi kaukana – Putkivaaraan matkaa oli linnuntietä 8 km ja seuraavaksi lähimpään Salmelaan 18 km – etteivät ne Pekan eivätkä karhujen elämää häirinneet. Niinpä ei ihme, että pedot käpsehtivät Pekan isännyyden ajan aivan piittisläisten kotipyörtänöillä ja vähensivät heidän elikoittensa lukua navettojen ja tallien parsista. Tämän suhteen Pekka ei jäänyt toimettomaksi.

Omansa varjelu, eräverisyys ja monivuotinen tottumus jahtipoluilla kulkemiseen ajoivat Pekkaa vuosi toisensa perään kontioiden jäljille. Eikä hän aina yksinään erää kulkenut, vaan otti oman isänsä tavoin pojat mukaansa. Ensinnä matkaan lähti pojista vanhin Antti (s.21.12.1816) jo kymmenvuotiaana ja hänen jälkeensä kasvunsa ja kykyjensä myötä muut kolme veljeä, kukin vuorollaan. Pekan jahtikoulu tuottikin seudulle maamme mitassa ainutlaatuisen karhunkaatajien klaanin. Antista, joka asui vuoteen 1846 saakka synnyinkodissaan, kasvoi isänsä veroinen, ja kaatolukujen perusteella kovempikin kouvojen kurittaja, ja vuonna 1865 Suomen talousseura palkitsi myös hänet petoeläinten, mm. 53 karhun, surmaamisesta. Ennen poismuuttoaan Antti oli ehtinyt Piittisjärvellä asuessaan nitistää niitä kolmattakymmentä (Maamiehen Ystävä 21.11.1846). Käsikirjoitukseksi jääneessä Rovaniemen historiassaan Anderson (1915) toteaa eräässä kunnan pöytäkirjassa vuodelta 1899 Antin kaatomääräksi kirjatun likemmäs 100 karhua. Luotettavin luku on kuitenkin 75, minkä Antti itse 70 vuotiaana on ilmoittanut häntä haastatelleelle Hugo Richard Sandbergille (Helsingfors Dagbladet 8.10.1885). Samassa yhteydessä hän kertoi veljiensä Jaakon, Pekan ja Ollin kaataneen 20 – 25 karhua kunkin. Näiden viiden miehen yhteissaalis lienee noin 200 kontiota. Sitä sopii verrata silloisiin maamme vuosittaisiin keskikaatolukuihin, jotka 1870-luvun puolivälissä olivat 140 yksilöä ja 1900-luvun alkuvuosina enää 20 – 30. Melkoinen rekordi siis.

Sekä Karhu-Pekasta että Piittis-Antista maamme lehdet ovat julkaisseet monet tarinat, joita on eri yhteyksissä kerrattu ja muisteltu yhä uudelleen. Pekan on jopa Topelius maininnut teoksessaan Maamme kirja. Nykyiset alan harrastajat tuntevat hekin miesten maineen yhä vielä.

Karhu-Pekan jahdeista

Seuraavassa kerrotaan eräistä Pekka Piittisjärven karhunkaatokerroista nojaten sanomalehti Maamiehen Ystävän vuoden 1844 kolmessa numerossa (20.4.1844, 25.5.1844 ja 1.6.1844) hänestä julkaistuihin kertomuksiin.

Pekka poika oli vasta toisella kymmenellä, kun isä, Antti Sääskilahti, antoi hänelle pyssyn ja otti pojan ensi kerran mukaansa karhumetsälle. Oli kevättalvi ja karhut jo nousseet pesistänsä lumelle. Pian pyytömiehet kohtasivat karhun, mutta se pötki pakoon. Pekka innostui tästä niin, että lähti hiihtämään nallen perään siksi vikkelästi, että muut jäivät. Tovin kuluttua edellä pakeneva karhu alkoi väsyä, jolloin Pekka tavoitti sen, sauvoi kyllin likelle, ampui ja äijäpaha kellistyi. Jo tällä ensireissullaan poika osoitti uskalluksensa ja voivansa sen puolesta vastaisuudessakin käydä karhun kaatoon.

Muutettuaan perheineen noin kolmekymmenvuotiaana Piittisjärvelle, Pekka, silloin jo Piittiseksi puhuteltu, suuntasi talvisin karhukorpiin ja vain paransi tappotahtiaan. Eräänä noista talvista hän oli taas kerran koirineen metsällä. Sydänmailla hiihtäessään hän kuuli haussa olevan koiransa alkavan oudon kuuloisen haukun ja arvasi siitä metsänäijän löytyneen. Enempiä arvelematta hän kiiruhti koiransa luokse ja huomasi heti puun juurella lumessa talvipesän reunoiltaan keltaiseksi värjäytyneen hengitysreiän. Hän arssinoi sopivan mittaisen karahkan ja tuikkasi sen reiästä sisään koitellakseen sillä ensin, missä pedon pää olisi ja ampuakseen sitten karahkan myötäisesti pesän sisään. Tällaisesta kutittelusta ärsyyntynyt peto syöksähti karjuen ylös, mutta sai välittömästi tähänkin valmiina olleen Pekan tarkan iskun kirveen teräpuolella otsaluuhunsa ja vajosi tyrmättynä takaisin pesään. Paha kyllä, kirves tarttui lujaluiseen kalloon kiinni, ja jotta ei olisi menettänyt sitä, Pekka piti toisella kädellä kiinni kirvesvarresta ja toisella puun rungosta välttääkseen pesään pyörähtämisen. Oli siinä Pekalla olemista ja jännötystä, mutta kotvan kuluttua alkoi kolhittu jo tointua. Peto punaisi päätänsä, jolloin kirvesvarsi kirposi Pekan kourasta ja solahti lumeen uppeluksiin. Ja karhu rynnisti uudelleen Pekan kimppuun, mutta miespä karjaisikin kurkun täydeltä: Elä tule miehen päälle! Siitä ällistynyt otus pysähtyi ja pyörähti päin sen peräpäätä repinyttä koiraa. Siinä vaiheessa otso oli kuitenkin suuresta verenhukasta jo uupunut ja niin se vaipui kuolleena hangelle.

Joku toinen talvi Pekalla oli useampia karhuja kierroksessa. Loppiaisen jälkeisenä lauantaina hän päätti lähteä pyhäpaistin noutoon. Niinpä hän nousi aamusella ani varhain suksilleen tappaakseen yhden kierroksissa köllöttelijöistä. Yksinään hän hiihteli puolipimeässä parin peninkuorman matkan talvipesälle ja päästyään perille teki sen viereen valkean, söi, levähteli ja tupakoi odotellen päivän valkenemista. Kun aika tuli, Pekka kaatoi pienehkön, tiheäoksaisen kuusen. Sen hän sitten sysäsi vastakarhiin, latvaa myöten lumen läpi pesään. Jopa alkoi karhu ärähdellä ja vetää närettä pesäänsä. Se koitti myös kiivetä kuusta myöten ylös kortteeristaan, mutta kun oksat ja neulaset pistelivät, se joutui tekemään sen silmät ummessa. Kun karhun pää ilmestyi näkyviin, Pekka jäsäytti kirvespohjalla kuonoon. Lyönnistä karhu pökertyi ja oli jo vajoamassa takaisin pesään, mutta Pekka nappasi vasemmalla kouralla sen korvasta kiinni, kohotti kontion päätä ja paranteli ensimmäistä lyöntiään oikeassa kädessään olleella kirveellä.

Tällä samalla tavalla Karhu-Pekka on nutistanut monta petoa aivan yksinään. Monet hän on surmannut myös kevätlumilta ampumalla. Useita kertoja hän on katsonut äreää karhua silmästä silmään tämän noustua kahdelle jalalle. Niinä kertoina Pekka on tappanut karhun keihäällä. Näissä kamppailuissaan Pekka ei ole saanut verinaarmuakaan.

Omista karhujahdeistaan on Pekka itse haastellut: Toivoa pitää ja pyytää, mutta kyllä veret liikkuvat pesälle päästessä, vaikka sitä sitten pyytää kuin tavallista työtänsä tekisi. Ei se Jumala toki ole suonut minua pedon ruoaksi.

KARHUNMETSÄSTÄJÄ ANTTI PIITTISJÄRVI, HUGO RICHARD SANDBERGIN KERTOMUS

Seuraava kertomus on julkaistu ruotsinkielisenä sanomalehti Helsingfors Dagbladet’in numeroissa 3.10 ja 8.10.1885. Olen kääntänyt tämän Hugo Richard Sandbergin nimimerkillä H.R.S. alun perin ruotsalaiseen Sveriges Jägarförbundets Nya Tidskrift lehteen samana vuonna kirjoittaman kertomuksen ja se on seuraavassa lähes alkuperäisen sisältöisenä. Olen jättänyt siitä pois vain vähän ja kertomuksen selkeyttämiseksi olen sisällyttänyt siihen joitakin pieniä lisäyksiä.

Usein kun täällä napapiirin seudulla tuli puhe karhunmetsästyksestä, kertoivat paikalliset metsästäjät Rovaniemellä asuvasta miehestä, Piittis-Antista, jonka metsästystaidot, sisu ja rohkeus olivat olleet huippua. Kiinnostukseni vain kasvoi kuullessani metsästysreissuillani ja puutavara-asioissa liikkuessani hänen uroteoistaan, jotenka aloin toivoa hänen tapaamistaan. Ja vasta se kasvoi, kun sain tietää hänen olevan kuulun, Sakari Topeliuksen kirjoituksessaan Karhu-Pekaksi kutsuman miehen poika. Toiveeni täyttyi vihdoin tämän vuoden 1885 maaliskuun 4. päivä, jolloin ystäväni H. järjesti Rovaniemellä, Hyvösen talossa, tapaamisen tämän miehen, Antti Pekanpoika Piittisjärven kanssa.

Antti syntyi 21.12.1816 (k. 18.9.1893) Rovaniemen pitäjässä, kirkolta Kemijokivartta ylöspäin, missä hänen isällään oli talo. Jo poikasena hän oli kuunnellut korva tarkkana isänsä karhumetsästystarinoita ja odotti vain sitä päivää, jolloin hän pääsisi tämän kaverina metsälle. Isä ottikin vanhimman poikansa Antin mukaan jo 10 vuotiaana. Tätä ensimmäistä jahtiaan Antti muisteli eloisasti, kertoen kuinka isä oli survaissut keihään talvipesästään tormanneen karhun päähän. Keihään varsi oli siinä katkennut ja karhu karsinut Isä-Pekan kimppuun. Koirat saivat karhun huomion käännettyä, ja niin tilanteesta päästiin loitommalle. Kohta otus kaikkosi karkuun keihään kärkiosa kalloon kiinni juuttuneena ja eräässä rinteessä, luultavasti haavasta valuvan veren sokaisemana, se juoksi pahki petäjään. Keihäs irtosi ja karhu köntsähti selälleen. Heti kohta se jatkoi kuitenkin pakoaan ja meni muutama päivä, että isä sen uudelleen tavoitti ja sai otson ammuttua. Antin mukaan hän ei ollut tuntenut pienintäkään pelkoa tämän ensijahtinsa aikana, ei, vaikka oli nähnyt, kuinka karhun hyökätessä isän kimppuun, jahdissa kolmantena ollut renki oli lennähtänyt sen töytäisemänä hangelle.

Niin huntalo kuin Antti vielä tuolloin oli, hän päätti jo silloin, että keihästä hän ei huoli – niin kehnoksi puolustusvälineeksi se oli osoittautunut. Tästä hän piti kiinni läpi elämänsä ja käytti karhunkaadossa keihään sijasta kirvestä.

Ensimmäisen karhunsa Antti ampui 12 vuotiaana Kivalon rinteillä ajettuaan sitä yhdessä isänsä kanssa. Koirat olivat saaneet vainun nallen jäljistä ja lähteneet seuraamaan niitä. Tovin päästä isä ja poika kuulivat koirien seisontahaukun, mutta eivät ehtineet paikalle kyllin nopeasti, vaan pienikokoinen ja kevyt karhu, jota hanki ei paljoakaan upottanut, irtosi vikkelästi haukusta. Sitä vastoin miehet joutuivat itse äheltämään kevätsään pehmittämässä lumessa. Koska lumi kantoi kuitenkin Anttia paremmin kuin isää, tämä kehotti poikaansa pitämään vauhtinsa ja saattamaan jahdin päätökseen. Antti saavutti koirien paikallistaman karhun ja sen lavan taakse osunut luoti päätti paon. Karhu vaipui kuolleena maahan. Nallukka oli ollut poikkeuksellisen pieni, painanut vain 42,5 kg – mutta Antti oli syystäkin ylpeä laukauksestaan. Isän tultua paikalle tämä kehui poikaansa pystyväksi ja osaavaksi ampujaksi.

Seuraavana vuonna, kun Antti oli mukana metsällä, kuten siitä eteenpäin joka kevät, karhun kaatoi isä, mutta sitten oli taas 14 vuoden ikään ehtineen Antin vuoro. Myös sillä kertaa isä ja poika olivat karhunhiihdossa kahdestaan. He olivat jo muutaman päivän ajan turhaan etsiskelleet suurta karhua, joka aamupäivisin kovan hangen aikana näytti käyttävän kaikki juonensa jälkiensä sotkemiseen. Yönsä isä ja poika viettivät tulilla. Eräänä iltana he olivat jälleen palaamassa rättiväsyneinä leiriinsä ja Antti jo niin nälkäinen, että hänen oli pakko elpyäkseen pysähtyä hieman haukkaamaan. Isä jatkoi edeltä tulipaikalle.

Ennen eroamista Antti pyysi ja sai luvan tehdä ruokapaussinsa jälkeen koirien kanssa mukan lähimaastoon, josko sieltä sattuisi löytymään tuoreet jäljet. Syöpästyään hän lähti ja onnistui siinä. Hän löysäsi kytkettyinä olleet koirat, jotka saivat heti hyvän vainun ja katosivat näkyvistä hurjasti haukkuen. Pojan sydän takoi riemusta, sillä hän tiesi karhun olevan lähellä ja isänsä koiriin ”Kairiin” ja ”Pyytiin” hän isänsä vakuuttelujen takia luotti ja olihan hän itsekin omin silmin monet kerrat nähnyt niiden pystyvyyden. Kevyesti luistivat hänen suksensa iltapakkasen vasta pinnasta ohuesti kovettamalla rävähangella, joka ei vielä kunnolla karhua kantanut. Koirien haukun opastamana hän seuraili etenevää ajoa melko lähellä hiihtäen. Ei kestänyt kauaa, kun jo kajahti seisontahaukku ja hän pääsi näkemään, kuinka suuri karhu ryhtyi kiipeämään järeään petäjään. Se ikään kuin syleili puuta eturaajojensa välissä ja veti itseään nykäyksittäin ylöspäin. Nousuaan se auttoi takajaloillaan vetämällä ne ensin yhtäaikaisesti vatsansa alle ja sitten ponnistaen niiden varassa itseään ylöspäin. Antti katseli ihaillen eläimen ketterää ja nopeaa liikehdintää siihen saakka, että se ehti oksattoman rungon latvaan ja sai keinautettua itsensä tukevalle oksalle. Siihen otso ojentautui pitkälleen ja alkoi tuijottaa vuoroin koiria, vuoroin Anttia samalla möyryten tyytymättömyyttään. Enempiä jahkailematta Antti otti nyt aseensa, asetti jyvän varmasti karhun silmien väliin ja painoi liipaisinta. Karhu putosi hallitsemattomasti, silti yhä vihaisesti äristen, kunnes rysähti elottomana etukäpälät edellä kinokseen puun tyvelle. Pian kiiruhti myös Isä-Pekka paikalle koirien mekkalan sekä laukauksen kuultuaan. Siinä yhdessä saalista hangen sisästä kiskoessaan isä uteerasi pojaltaan, kuinka kaikki oli oikein käynytkään. Haeskellessaan luodin osumakohtaa vainajasta, he totesivat sen olevan suurikokoisen uroksen, jolla oli kaunis tumma turkki. Luodinreikä löytyi silmien välistä. Näin isä sai jälleen näytön poikansa kyvyistä ja tuumasi tälle, että poika voi hänen puolestaan nyt kulkea yksin metsällä.

Siitä lähtien Antti kulki metsällä ja yleensä yksin, vain koirat apunaan. Kuitenkin vielä sinä aikana, kun hän asusteli syntymäkodissaan, Antti osallistui joitakin kertoja isänsä apuna jahteihin ja metsästi joskus myös veljensä kanssa. Ostettuaan vuonna 1846 Pyhtisen tilan Kemijokivarresta hänellä oli vain harvoin joku jahtikaverinaan, paitsi tietysti hyvät koirat. Niistä hän kehui erityisesti kahta eri aikoina hänellä ollutta yksilöä, eniten ”Hallia”. Tämä ruskean harmaa, pienikasvuinen koira oli ollut pystykorvainen ja kippurahäntäinen. Kerran se oli jopa pelastanut hänen henkensä.

pyhtinen

Antti Piittisjärven vuosina 1846 – n.1880 omistuksessa olleen Pyhtisen talon sijainti. Pitäjän kartat 1865.

Syy siihen, että hän metsästi yksin, oli osaksi hänen asumisensa yksinäistalossa (lapsettomana pariskuntana vaimonsa Helena Pekantytär Ruokamon (s.1804) kanssa). Mutta kyllä se eniten johtui siitä, että Antti oli niin kova hiihtomies, ettei kukaan Rovaniemen hyvistä hiihtäjistä, joista paikkakunnalla ei pulaa ollut, pysynyt pitkään hänen vauhdissaan. Tämän otti puheeksi ystäväni H. joka kysäisi asiasta Antilta viitaten erääseen kertaan, jolloin Antti oli antanut ehdolla olleelle jahtikaverilleen etumatkaa ennen kuin varsinainen karhun ajo oli alkanut. Myhäillen Antti kertoi yhtäpitävästi tapauksesta saman, minkä H. oli aiemmin kyseiseltä jahtikaverilta itseltään kuullut. Eräs Antin tuttu, jota pidettiin hyvänä hiihtäjänä, oli eräänä keväänä tullut käymään ja pyytänyt päästä mukaan karhujahtiin, johon Antti oli juuri valmistautumassa. Antti ei halunnut kieltää toveriltaan sitä iloa ja niin he lähtivät yhdessä metsälle. Ensimmäiset pitkät taipaleet he etenivät rauhallisesti, kunnes Antti ryhtyi koettelemaan ystävänsä pystyvyyttä vauhdinpitoon. Siksi hän pyysi miestä ylittämään edessä olleen avosuon niin nopeasti kuin tämä pystyisi. Antti jäi itse seisoskelemaan vetureineen suon laitaan piippuaan täytellen. Jahtikaveri lähti osoitettuun suuntaan, ehti suunnilleen puoliväliin suota ja vilkaisi taakseen nähden Antin laittelevan piippua taskuunsa ja tarttuvan sauvoihinsa. Ei kulunut monta hetkeä, kun jo väsähtämässä olevan edellä menijän selän takaa alkoi kuulua lähestyvä suksien suihke. Pikemmin kuin tämä osasi arvatakaan, Antti suhahti ohi veturi vain perässä sukkulana soutaen. Antti saavutti pian metsän reunan ja katosi puiden taakse, eivätkä kaverukset tuon jahdin aikana enää toisiaan tavanneet.

Pyhtisen taloa asuessaan Antti omistautui maanviljelykselle. Syksyisin hän kulki lintu- ja oravametsällä samalla tutkien tarkemmin niitä seutuja, joissa hän kohtasi merkkejä talvikortteeria haeskelevista karhuista. Kevätajat, niin kauan kuin lumikelejä riitti, Antti käytti poikkeuksetta karhujahteihin. Jo Marian päivän aikoihin (maaliskuun lopulla) hän häipyi näihin puuhiin tervattuaan ensin suksensa huolellisesti. Niistä vasemman, toista selvästi pitemmän suksen eli sivakan, jonka pohjaan hän oli kiinnittänyt poronkarvataljaa, hän oli veistellyt lylyisestä kaarelle kasvaneesta suomännystä. Oikean jalan suksi oli sileäpohjainen, hieman yli 2 m pitkä ja tehty puolestaan koivusta. (Koska tässä kohtaa ollut Antin suksiparin kuvaus poikkeaa mittojen osalta Hugo Richard Sandbergin kirjassaan vuodelta 1891 Hiihtourheilu Suomessa esittämästä, olen jättänyt sen tästä pois, koska voi olla, että kirjaa varten tehty mahdollinen uusi mittaus on antanut tarkemman tuloksen). Mukaansa Antti varasi viikon evästarpeet, ammukset, aseen, kirveen, tervaa suksien kulumisen varalle sekä pienen ohutseinäisen kattilan taikka paistinpannun ja pakkasi ne veturiinsa. Kaksi koiraa seurasivat tietysti mukana.

ANTTI PIITTISJÄRVEN SUKSET JA HIIHTOTAPAsukset

 

Hugo Sandbergin (1891) kirjassaan Hiihtourheilu Suomessa esittämän kuvauksen mukaan:

 

Antin sukset lyly (a) ja sivakka (b) poikkesivat hieman vastaavista seutukunnan tavanomaisista suksipareista. Lyly oli lyhyempi (285 cm)ja leveämpi (10,5 cm), sivakka taas pitempi (pituus 220 cm ja leveys 9,2 cm). Ero selittyy sillä, että Antin sukset oli tarkoitettu metsässä, eikä vain aukeilla hiihtämiseen.

 

Nopeassa hiihdossa Antti ponnisti sivakallansa ja kahdella sauvallaan työnnellen vauhtia lylylle, jonka varassa hän sitten liukui joka potkulla 20 -30 syltää eli 35 – 53 metriä.

 

Ennen jälkien löytymistä hän laski koirat vapaasti juoksentelemaan, varsinkin jahdin alkupuolen viikkoina, jolloin karhut vielä makoilivat pesissään eivätkä vielä olleet nousemassa sieltä. Mutta heti, kun kontion jäljet yhytettiin, koirat sidottiin ahkioon ja jälkiä seurattiin mahdollisimman hiljaa kulkien. Missä karhu rupesi lisäämään vauhtia tai näkyi ruvenneen peräti pakojuoksuun, Antti piti tuumaustauon ja arvioi maastoa. Mikäli hiihtokeli ei ollut sellainen, että olisi kannattanut ryhtyä suoraan takaa-ajoon, hän siirtyi kappaleen matkaa takaisin päin, kaatoi hongan, laati tulet ja vielä makuusijan kuusen oksista sen viereen. Siinä hän makoili parempaa hiihtokeliä odotellen, mihin saattoi mennä päiväkausia. Aina ajoittain hän teki suuren kierroksen olettamansa karhun olinpaikan ympäri ollakseen selvillä sen liikkeistä. Mutta heti, kun sattui sellainen pakkasilta, joka rakensi ohuen kohvahangen, Antti pani toimeksi. Hän laittoi ampumavalmiiksi suustaladattavansa, joka oli malliltaan yksi seudulla yleisesti käytetyistä oravanmetsästysaseista ja kaliiberiltaan niin pieni, että luotia, kuten Antti kuvasi, ei voinut nähdä peukalon ja etusormen nokkien välistä, kun hän sen hyppysiinsä otti. Hän kaatoi puolentoista teerilatingin verran ruutia aseeseensa, työnsi piippuun tavallisen pyöreän kuulan ja saattoi lataamisensa päätökseen asettamalla sytytysnallin paikalleen. Tätä asetta hän käytti, vaikka Pyhtiseen muutettuaan oli hankkinut myös nallilukollisen kiväärin. Joka kerta hän vyötti ahkion peräänsä ja koirat remmillä kiinni siihen.

Karhun makuuksen löydettyään hän päästi koirat karhun perään. Niin pian kuin koirien hänelle tuttu, kovasointinen seisontahaukku alkoi, Antti jätti kamppeensa, riisui takkinsa, pujotti aseen remmistä olalleen sekä laittoi kirveen selkäpuolelleen terästään vyön alle roikkumaan ja varasi vielä mukaansa ylimääräisiä ampumatarvikkeita. Näin varustettuna hän kävi nopeavauhtiseen takaa-ajoon. Oikealla jalalla hän potkaisi vauhtia ja paransi sitä molempien sauvojen voimakkailla työnnöillä liukuen eteenpäin vasemmalla suksella, jonka varassa pääosa hänen ruumiinpainostaan oli. Kun lumi oli syvää ja sen pinnassa vain ohut hankikuori, hän tavoitti karhun nopeasti, joskus siihen riitti vain puolen virstan kilpa, mutta toisinaan sattui, että piti ajattaa pitkäänkin, vaikka koirat ärhäkästi otusta pidättelivätkin. Yhdesti hänen piti rehkiä peräti viisi tuntia ennen kuin saavutti karhun.

Kerran erään tällaisen pitkän ajon yhteydessä kävi niin, että hän oli jättänyt takkinsa, vaikka pohjoinen puhalsi purevasti. Karhu jatkoi pakenemistaan pitkän matkaa ennen kuin hän pääsi ampumaan sen. Silloin Antti olisi saattanut itsekin joutua turmioon – vaatteet olivat hiestyneet ajossa läpimäriksi, yö painamassa päälle ja hän vain paitahihasillaan – ellei hän olisi kyllin nopeasti ehtinyt takaisin paikalle, mihin oli jättänyt takkinsa ja ruokatarpeensa. Tuo matka, totesi ukko, olisi varmasti jäänyt hänen viimeisekseen, ellei hänellä olisi sattunut olemaan vasemmanpuoleisessa liivintaskussa pikkupulloa paloviinaa. Sen hän tyhjensi tulia tehdessään.

Toisinaan myös hankikannon aikaan koirat olivat toppuutelleet karhua paikallaan hänen tuloonsa saakka ja hän muisteli tappaneensa kymmenisen karhua puuhun, mihin ne olivat nousseet koirien teräviä hampaita välttääkseen. Ellei Antti onnistunut tavoittamaan ajamaansa karhua ensimmäisen yön kuluessa, hän kävi lepäilemään ja odotti, kunnes auringon paiste tai suvennut sää oli pehmittänyt lumen. Ajon hän aloitti vasta sitten, kun tällaisen pehmenneen lumen pintaan oli muodostunut ohut hankikerros. Usein sattui myös, että aamua kohti hanki alkoi kantamaan karhua niin, etteivät sen käpälät jättäneet minkäänlaista havaittavaa jälkeä. Koirilla taas oli monesti pakkasen jomottamalla hangella vaikeuksia seurata saalista – varsinkin lämpötilan laskiessa alle -10 asteen. Jos niin kävi, Antti kytki taas koirat, mutta itselleen hän ei suonut lepoa ennen kuin oli tavoittanut jäljet uudelleen. Yleensä se onnistui vasta päivän ehdittyä pitemmälle, jolloin jäljet taas näkyivät pehmenneen lumen pinnalla.

Silloin kun Antti tavoitti karhun, ja se jäi joko paikalleen puolustautuakseen tai kiipesi puuhun, tappohomma kävi joutuisaan: nalle sai kuulan korvansa taakse, silmien väliin tai aivan lavan taakse alas, sillä luodin piti osua sydämeen. Useimmiten, joskaan ei joka kerta, hän onnistui osumaan karhua niin arkaan paikkaan, että se kuoli yhdellä laukauksella. Hiihtojahdeissa Antin ei ollut tarvinnut koskaan turvautua kirveeseen, mutta sen sijaan muutamissa, jokseenkin harvoissa tapauksissa, kun hän kaatoi karhun talvipesästä, sille oli käyttöä.

Antin jahtilykky tietysti vaihteli. Yhtenä keväänä kaatui kuusi karhua, toisena viisi, mutta tavallisimmin 1 – 3 kevättä kohti ja olipa vuosia, ettei kohdalle sattunut yhtään.

Antti suuntasi metsästysretkensä ei vain Rovaniemen laajoihin erämaihin, vaan myös kauemmaksi. Mieluisina hän muisteli Orajärven[1] itäpuolisia kairoja, Raudanjoen varsilla Sodankylän pitäjän rajamaissa, mutta kulki myös Sodankylän ja Kemijärven pitäjänrajan selkosilla aina Pyhätunturilla saakka. Erityisen hyviksi karhumaiksi Antti mainitsi Kilsoaapaa[2] ympäröivät maastot kutsuen sitä Tornion kairaksi, josta osa Tervolan, osa Ylitornion puolella. Erään kerran häntä oli pyydetty asiasta tehden ja niin lähtenytkin karhujahtiin Venäjän rajalle Kuusamon pitäjässä. Näistä reissuistaan hän kertoili meille poikamaisella innostuksella.

Antti kuvaili myös karhun touhuja, kun se sai omassa rauhassaan kömpiä talvipesästään ja aloittaa kevätelonsa. Kerran hän oli katsellut kukkulan päältä, sen eteläpuolella olleessa notkelmassa, josta lumi oli jo sulanut, majailleen täysikasvuisen karhun sydämensä riemusta huvittelevan kaikenlaisilla ruumiinliikkeillä. Karhu oli kahdella jalalla seisten tarttunut etukäpälillään muutaman jalan korkuiseen koivupökkelöön, heilutellut ja irrottua kannellut sen jonkun matkan päähän. Siellä se oli heittäytynyt vikkelästi selälleen, kiepsauttanut siitä pökkelön ilmaan, napannut sen taas käpäliensä väliin ja sillä keinoin liikutellut sitten puutötsää näppärästi kaikkiin mahdollisiin suuntiin, yhtä helposti kuin ihminen kevyttä suksisauvaa. Tämän harjoituksen jälkeen karhu oli ojentautunut ja hilpaissut läheisen hongan luo ja kiivennyt siihen samalla tavoin kuin Antti oli poikasena nähnyt. Puusta se laskeutui varovasti takajaloilleen maahan ja jatkoi pystykävellen. Liikunta ja keskipäivän lämmin auringonpaiste alkoivat raukaista karhua ja se köllähti pehmeään sammalikkoon. Nalleraukka ei vain tiennyt, että hänen sukunsa kauhistus ”Piittis-Antti” oleili tuulen alla puolentoistasadan jalan päässä ja suunnitteli yllätystä. Hiihtokeli oli silloin kuitenkin pahimmillaan ja niin asettui Anttikin lepäilemään. Mutta tuli ilta, hanki jomoi hyväksi ja silloin Antti pyyhkäisi koirineen vilauksessa kontion luokse. Se ehti paeta vain 60 metrin päähän, missä sai paneutua makuulle viimeisen kerran.

Karhun kevään ensimmäisenä nauttimiin ja persoamiin syömisiin kuuluvat haavan lehtisilmut ja edellisvuoden latvaversot. Sen jälkeen karhu, oli nuori tai vanha, kiipeää puuhun. Karhujen parittelu tapahtuu, Antin käsityksen mukaan, toukokuun jälkipuoliskolla ja silloin voi kuulla erikoista karhujen ääntelyä, mitä Antti jäljitteli kuulostaen sanovan: pum, pum, pum. Eräällä havainnoimallaan parittelupaikalla oli Antti nähnyt kaksi naarasta ja yhden uroskarhun, joka yritti astua niistä toista.

Erään kevätjahdin aikana, jolloin Antti liikuskeli Nampajärven seudulla, oli ilta toukokuun lopulla, kun hän yhtä äkkiä kuuli koiran rähähtävän haukkuun, joka sitten pian vaihtui seisontahaukuksi. Tultuaan paikalle, mistä haukku kuului, hän huomasi pienehköllä alalla yhden suuren ja kahden pienen karhun jäljet, jotka jatkuivat läheiselle mäen töyrylle. Koira haukkui siellä kahden toisiaan vasten nojaavan kalliopaaden välissä, minne oli muodostunut 3,6 m pitkä ja 1,2 m korkea kolmionmuotoinen onkalo. Vaikka Antti sai koiransa pois onkalon suulta, hän ei vieläkään nähnyt karhua, joten hän ryömi sisään kirves ja muutaman kyynärän pituinen kuusenkarahka mukanaan. Sitä edellään tyvipäästä työntäen ja pitäen kirvestä iskuvalmiina oikeassa kädessään hän eteni syvemmälle. Päästyään kapean käytävän päähän hän huomasi vasemmalla puolellaan suuren aukon ja onkalon jatkuvan siitä kallion sisään, mutta karhua hän ei siellä nähnyt. Niinpä hän ryömi närettä yhä edellään tunkien pidemmälle kalliokomeroon, mutta huomasi sitten, että latvapäähän oli tarttunut joku paljon häntä itseään vahvempi, koskapa kuusi temmattiin hänen käsistään lähes koko pituudeltaan vuoren sisään, vaikka hän harasi vastaan kaikin voimin.

Karhumamma, jonka kanssa hän oli nyt tekemisissä ja joka oli luolassa kahden pentunsa kanssa, löysäsi kuitenkin nopeasti otteen kuusensaikarasta ja sillä siunaamalla, kun Antti sai vedettyä sitä itseensä päin, emä hyökkäsi, mutta sai heti otsaansa napakan iskun kirveenhamarasta. Teräpäätä Antti ei koskaan tarjonnut, sillä hän pelkäsi, että kirves voisi juuttua eläimeen ja silloin se olisi mennyttä kalua ja mies aseeton. Karhu karjahti ja katosi luolan perälle. Verijälki todisti osumasta. Pimeys alkoi painaa päälle eikä Antilla ollut muuta keinoa kuin tukkia karhukortteerin sisäänkäynti puunrungoilla ja jäädä odottamaan uutta päivää. Antti teki tulet onkalon suuaukon lähelle, laittoi koiransa kiinni vartioitavan kulkureiän tuntumaan ja asettautui lepäämään nuotion toiselle puolelle. Pian puolen yön jälkeen hän havahtui siihen, että koira murisi ja alkoi kohta haukkua. Samassa hän hoksasi kuinka nuotion liekkien valaiseman suuaukon sulkuna olleet puunrungot liikahtelivat. Silloin myös Antti rupesi siirtelemään uloimpia runkoja syrjään ja oli valmiina vastaanottoon aseinaan kirves ja luodikko. Näkösille pahalainen ei tullut, vaan painui takaisin luolan takaosaan. Mikään Antin koittama konsti ei saanut sitä tulemaan esiin. Kun niitä touhutessa päiväkin oli jo koittanut, Antti päätti ryömiä uudelleen koloon muassaan paitsi kirves ja luodikko nyt lisäksi pitkä pihlajapuinen vapa. Päästyään onkaloon hän totesi sen niin pimeäksi, että vaikka hän voisi erottaa karhun hahmon, hän ei varmuudella tietäisi, missä sen pää oli ja niinpä hän ei uskaltanut ampua. Sen vuoksi hän alkoi tunnustella vavan kärjellä, missä asennossa karhu luolassa makasi ja koska se vain hieman liikahti sivulle eikä enempää ärsyyntynyt miehen läsnäolosta, Antti sai näin paikallistettua sen lavan. Nyt hän tälläsi aseensa vavan suuntaisesti ja kun vavan kärki osui taas karhun lapaan, hän painoi liipaisinta. Karhurouva ei siitä toennut. Pennut hän ampui, kun oli ensin hakenut lähitalosta apuvoimia ja karhunruho saatu ulos luolasta.

Ainuttakaan kertaa ei karhu ollut saanut vahingoitettua miestä, mutta kerran se oli ollut hilkulla. Silloin hän oli ollut jahtaamassa mahtavan suurta, melkein mustaa uroskarhua, joka edelliskesinä oli tehnyt suurta tuhoa karjalle. Jo aiemmin Antti oli pannut merkille, että ne karhut, jotka ovat tuolla tavoin päässeet veren makuun, ovat muita häijympiä puolustautumaan joutuessaan, vaikka nekin, kuten karhut yleensäkin, mieluummin pakenevat ihmistä, elleivät satu olemaan haavoittuneita. Jahtikiihkossaan Antti oli silloin kuitenkin unohtanut varovaisuutensa: hän hiihteli alas jyrkkärinteisen metsäkumpareen laidetta, kun havaitsi karhun ja malttamatta kunnolla tähdätä ampui sitä. Luoti osui takareiteen, jolloin Antti, joka oli jo laskemassa suksillaan lähemmäs karhua, yritti kääntyä siitä sivuun, mutta kellahti kovan vauhdin takia kumoon. Silmän räpäyksessä otus rynnisti kohti maassa makaavaa, nousi takajaloilleen täyteen pituuteensa, huitoi käpälillään sekä karjui kita ammollaan. Kun karhu sitten talloi hänen jaloissaan tiukasti remmeillä kiinni olevien suksiensa päällä, Antti luuli jo olevansa mennyttä miestä. Mutta silloin hyökkäsivät koirat, varsinkin hänen uskottunsa Halli kävi sisukkaasti kiinni karhun takavilloihin, ja viime hetkiä oli, kun tuo kiusa sai raivoa kiehuvan kontion kääntymään niitä päin. Koirat perääntyivät tällöin sopivan välimatkan päähän, mutta heti kun karhu kääntyi päin Anttia, ne kävivät kiinni pedon tuuheaturkkiseen persukseen, jolloin se pyörähti taas koirien suuntaan. Tätä jatkui jonkun aikaa, kunnes karhu käänsi huomionsa kokonaan niihin. Lopulta roolit vaihtuivat, karhu pakeni paikalta koirat perässään. Sillä välin oli Antti toipunut tyrmistyksestään, joka oli hetkeksi lamauttanut hänen toimintakykynsä. Itsensä jälleen reippaaksi tuntien hän nousi ja latasi luodikkonsa. Vauhti, jolla hän lähti nyt takaa-ajoon, ylitti sen, mihin hän olisi kyennyt normaali tilanteessa ja hieman oikaistuaan jäljiltä Antti pääsi ajettavansa eteen. Hän asettautui odottamaan järeän petäjän viereen, tuki aseensa sen runkoa vasten, ja kun karhu lähestyi mäen laitaa kulkien, Antti oli jo ennakkoon suunnannut aseensa puiden välissä näkyvää pientä aukeamaa kohti, mitä kautta hän ounasteli kontion kulkevan. Ja kohta karhu ilmestyikin sinne. Jyvä asettui lavan etuosaan ja laukaus kajahti. Etäisyyttä karhuun oli 40 – 50 metriä. Osuman vaikutus ilmeni heti. Otso nousi takajaloilleen, kouri käpälillään rintaansa, hoiperteli hetken ja kupsahti kuolleena maahan. Sillä hetkellä miehen valtasi sanoin kuvaamaton tyytyväisyyden tunne, ja Hallia kohtaan, johon hän oli tykästynyt jo ennestään, hän tunsi sellaista ystävyyttä, että sen voi täysin ymmärtää vain se, joka on joutunut samanlaiseen tilanteeseen kuin hän äsken. Laukaus oli osunut nallea suoraan sydämeen. Ruho painoi 153 kg ilman päätä, sisuskaluja ja nahkaa.

Antin sotatila karhukansan kanssa jatkui vuoteen 1873, jolloin hän kaatoi viimeisen karhunsa – sillä kertaa talvipesästä.

Tällaista kertoili ukko meille moniaiden tuntien verran, sattumuksia toinen toisensa perään hänen muistorikkaasta metsästäjätaipaleestaan. Kertoessaan hän joutui välillä ihan liikutuksiin samalla elehtien sen, minkä hänen jo jäykistyneet käsivartensa sallivat. Kaikkiaan Antin kaatamien karhujen lukumäärä on 75, missä luvussa on vain 7 pesistä löydettyä pentua. Talvipesästä Antti on tappanut ainoastaan 4 karhua. Paitsi mainitun määrän karhuja Antti on kaatanut myös 5 ahmaa. Suomen talousseura palkitsi Antin vuonna 1865 mitalilla, jossa oli teksti ”Taito ja toimi”, kun hän siihen mennessä oli jo 53 karhun kaataja. Myös miehen kolme veljeä: Jaakko, Pekka ja Olli ovat kaataneet 20 – 25 karhua kukin. Menneet rasitukset ovat kuitenkin vieneet Antin voimat ja reumatismisärkyjen alettua vaivaamaan hän ei pidä itseään enää työkykyisenä. Kun vaimo kuoli eikä perillisiä ollut, Antti myi talonsa ja tuli vuokralle Hyvösen taloon. Mutta vielä elää jahtihenki ukossa. Asuessaan ensimmäistä vuotta uudessa kodissaan sanotaan hänen kevätilloin seisoskelleen lumivallin vieressä, koetelleen asiantuntevasti kepillään lunta ja mutisseen itsekseen: ”Mainio hanki, nyt olisi oikea aika olla karhujahdissa.”

Antti Piittinen piti karhunmetsästystä velvollisuutenaan, jonka hän oli saanut perintönä isältään, ja hän oli tyytyväinen, kun oli saanut sen myös jossain määrin täytettyä.

Ylitorniolla heinäkuussa 1885

H.R.S.

kirjoittaja oli Hugo Richard Sandberg

Lähteet

Arkistot

Paavali Eliaksenpojan Wanttausniemen eli Saraniemen (k.20.9.1877) perunkirjoitus 4.1.1878. Rovaniemen pitäjän perukirjat. Kemin ja Kajaanin kihlakuntien tuomiokunnan arkisto, Perukirjat. FVI. Oma.

Arkistot Internet

Kamarikonttorin arkisto.1882. Kunnittaiset tilastot kylvöstä, sadosta ja karjakannasta. Kunnittaiset tilastot tilakohtaisesta kylvöstä, sadosta ja karjakannasta 1882-1882 (Em:5). Myös Arkistot > Kamarikonttorin arkisto (Digitaaliarkisto)

Painetut lähteet

Andersson 1915

Fellman, J. 1906c: Anteckningar under min vistelse i Lappmarken 3. Finska Litteratursällskapets Tryckeri, Helsingfors.

Hiltunen Mauno. 1990. Ranuan historia. Pohjolan Sanomat Oy. Kemi.

Mykrä. S., Liukkonen.T., Bisi.J., Kurki.S. 2006: Kansalaisten karhukannat. Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti. 06/2006. Seinäjoki.

Sanberg, Hugo Richard.1891. Hiihtourheilu Suomessa.

Saraniemi Veikko.2003. Lapin Kansa. Lukijan palsta 3.8.2003.

Digitaalinen sanoma- ja aikakauslehtiarkisto

Helsingfors Dagbladet 3. ja 8.10.1885

Ilmarinen 9.6.1849

Kaiku 8.6.1896, 20.7.1898 ja 21.2.1889

Maamiehen Ystävä 20.4.1844, 25.5.1844, 1.6.1844, 21.11.1846 ja 24.11.1849

Mikkelin Sanomat 2.6.1896

Oulun Ilmoituslehti 20.2.1889

Perä-Pohjolainen 2.8.1906

Pohjois-Suomi 10.12.1879

Savonlinna 24.05.1888

Sporten 15.04.1889

Tammerfors Aftonbladet 30.5.1884

Uusi Suometar 14.2.1888

Suulliset tiedonannot

Koskiniemi Vilho 2014

Liimatainen Lauri 2015

oivula Antero 2015

 

[1] Alkuperäisessä tekstissä Ounasjärvi, kuvauksen perusteella kyseessä luultavasti Orajärvi

[2] Tarkoittanee Kilsiaapaa neljän kunnan rajojen leikkauskohdassa, Muurolasta 25 km länteen, Aavasaksalle menevän tien eteläpuolella

 

Mainokset

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: