Saraniemi, Jouko: Kemihaaran karhumiehet I

Jutun juuret

Karhunkaadot olivat 1800-luvulla seutukuntiensa merkkitapauksia. Yleensä niistä uutisoitiin sanomalehdissä, olivathan ne jännittäviä, laajaa lukijakuntaa kiinnostaneita sankariseikkailuja, joten yhä yli 100 vuoden jälkeen voimme lukea niistä ja niihin liittyneistä tunnoista. Myös muistitietoa karhunmetsästyksestä on säilynyt jonkin verran. Polvi, joka syntyi ennen suullisen kertomisperinteen hävittänyttä televisiota, ehti lapsuudessaan ja nuoruudessaan kuulla pirtti-iltojen tarinointia, aiheena toisinaan karhujen kanssa koettu. Jotkut näitä tarinoita mieleensä painaneet ovat välittäneet muistikuviaan eteenpäin, kuka kertoillen, kuka kirjoittaen – isäni heidän joukossaan.

Olen koostanut tämän esitykseni yläkemijokisten karhukokemuksista ja alueella 1800-luvulla vaikuttaneista karhumiehistä eri tiedonlähteitä käyttäen ja pyrkinyt pitäytymään historiallisissa tosiasioissa. Joissakin tapauksissa olen joutunut tekemään myös oletuksia yhdistellessäni epävarmaa muistitietoa ja vajavaista lehtiuutisointia. Olen ottanut muutamat Kemihaarassa eläneistä maankuuluista karhunkaatajista Pekka ja Antti Piittisjärvestä julkaistut aikalaiskertomukset mukaan lähes sellaisenaan, hieman muokattuina ja lyhennettyinä. Osa teksteistä on peräisin ruotsinkielisistä sanomalehdistä, mikä on edellyttänyt niiden kääntämistä. Käännöksiini voi olla pujahtunut joku virhe. Työtäni on helpottanut se, että Yläkemijoen miesten karhunkaatoja koskevia uutisia on vanhoissa sanomalehdissä, Lapin moniin muihin paikkakuntiin verrattuna jokseenkin paljon. Tiedä sitten, tapettiinko täällä karhuja tavallista enemmän vai päätyivätkö ne vain herkemmin lehtiuutisiksi. Niin tai näin, mainemiehiä täällä on elänyt.

Karhu Yläkemijoen alueen paikannimistössä

Yläkemijoen kairat olivat ensiasukkaiden aikaan ja vielä paljon myöhemminkin karhujen elinpiiriä. Kotiseutumme monissa paikannimissä, joita seuraavassa esimerkinomaisesti esittelen, on säilynyt muisto niiden kohtaamisista. Tämä nimistö näyttää olevan suomalaisperäistä. Siihen on syynsä. Täällä asuneiden metsälappalaisten vastaavia nimeämisiä eivät heidän aikanaan täällä liikkuneet ja tänne asettuneet suomalaiset tulleet nähtävästi tuntemaan, koskapa näiden kanssakäynti sinä aikana, jolloin lappia vielä täällä puhuttiin, liittyi pääasiassa kalastukseen ja siten vesistöihin. Niinpä tulijat omaksuivat paikallisilta kyseistä toimintaa sivunnutta, yhä käytössä olevaa lappalaisnimistöä, vähemmän muuta. Saattaapa myös olla, että alkuperäisasukkaiden karhu-uskomukset ovat jotenkin ehkäisseet heitä ilmaisemasta karhulle nimettyjä paikkoja tulokkaille.

Karhualkuiset nimet ovat maassamme yleisiä ja täällä niitä ovat mm. Karhuaapa, -kumpu ja oja, sijaintipaikkoinaan Kaihua, Tennilä ja Vuoskujärvi. Muita, mutta vaikeammin tunnistettavia karhua tarkoittavia kiertoilmauksia ja hellittelynimiä, on myös käytetty nimeämisessä. Sellaisia tällä seudulla saattaisivat olla outo ja äijä, ehkäpä pahakin joissain tapauksissa. Joskus pelkkä sana metsä voi viitata karhuun: Outo-oja, -vaara ja -viita sijaitsevat Vanttausjärvellä ja niiden pohjoispuolella on Äijänoja. Auttissa on Pahalampi ja Viirinkylässä Metsätulkkivaara. ”Metsä liikkuu” sanottiin, kun karhuja tiedettiin olevan kulussa. Karhua on puhuteltu sen värin mukaan nimellä musta, mutta milloin se viittaa paikannimessä karhuun tai vain visuaalisiin maasto-ominaisuuksiin, esimerkiksi tummaan kuusimetsään, emme voi tietää. Vanttausjärven Mustaselkä olkoon esimerkkinä näistä. Vanttauskosken Mustonjänkä ja -kuru saattavat nekin kantaa muistoa karhusta, ellei ole sitten henkilönimi. Vastaavaa musti -etuliitettä, joka voi viitata väriin tai koiraan/karhuun ja on yleinen Länsi-Lapissa ja Posiolla, ei täällä esiinny. Kuitenkin sanalla oli täälläkin käyttönsä ainakin eräässä vanhassa loitsuntapaisessa. Ketäpä lie isäni kutsunut tuulen nostatukseen, kun aikanaan, ennen venemoottori Pikku-Pekan hankkimista, seilatessamme purjeen avulla Vanttausjärven toiseen päähän tai sieltä takaisin, hän tapasi huudahtaa isiensä tavoin: ”Meren Musti, söö”. Koiraa tarkoittava ja koira-alkuinen paikannimistö on mielenkiintoinen. Seudullamme niitä on kertynyt Kaarni- ja Vanttausjärven alueelle, jossa jälkimmäisen piirissä karhunimistöä on muuhun Yläkemijoen alueeseen nähden muutenkin runsaasti: Koirajänkä, -lammit, -niemi, -perä ja -vaara. Tämä nimeämistapa on ollut yleinen Etelä-Lapissa ja Kuusamossa, missä niitä laskujeni mukaan on yhteensä noin 130 kappaletta. Monet niistä on annettu varmaankin oikeaa koiraa tarkoittaen, mutta osa on epäilemättä omistettu karhulle. Koira -nimityksen käytön nähdään liittyvän nimenomaisesti vanhoihin karjaloitsuihin, joissa karhun rooli oli pahantekijä, jota haluttiin koiran tapaan hallita.

Seutumme metsästykseen liittyvistä paikannimistä, esimerkiksi sadin ja loukas alkuisista, on vaikea tietää, minkä eläimen pyyntiin ne liittyvät. Koska karhua pyydettiin aikanaan nimenomaan loukuiksi kutsutuilla tappavilla tai vangitsevilla pyytölaitteilla, on mahdollista, että Herajärven Loukasniemessä ja Kaihuavaaran Loukasjängällä ovat sellaiset olleet viritettyinä. Karhunrautojen käyttö taas saattaa olla nimeämisperusteena Kampsajoen Rautakummulle ja -koskelle. Joskus sana rauta nimessä saattaa tosin viitata paikan kosteikoissa tavattavaan ruosteen väriin.

Karhunpyynnistä eri aikoina

Yhä vieläkin kuusamolaiset lähtevät yksinänsä vailla pelkoa syviin erämaihin korven kuninkaan kaatoon, vain karhukeihäs tai suustaladattava aseenaan – muinoin heillä oli tapana kutsua keväisin karjansa varjeluun Mielikkiä ja metsän muita suojelusjumalia. Nimityksiä karhu tai kontio ei käytetty, vaan erilaisia hellittelynimiä, kuten ohto, ohtopoika, harvakarva, tasakärsä, pikkusilmä, lyhytjalka, korpien kuningas, lullo, lallo, omena, marjamaha, verkahousu jne. Tähän tapaan kirjoitti kuulu Lapin pappi Jacob Fellman (1906) 1800-luvun alkupuolen kuusamolaisten suhtautumisesta karhuihin. Sama se oli kaikilla maamme erämaiden suomalaisasuttajilla. Luontoriippuvaisen pyyntikulttuurin aikaiset karhu-uskomukset olivat karisseet vähä vähältä miespolvien matkan varrella elämäntavan vaihtuessa talonpoikaiseksi. Korvenraatajien toimeentulo edellytti alituisten katovuosien takia epävarman pellonannin lisäksi karjaa ja pohjoisessa myös poroeloa ja nämä puolestaan varjelua pedoilta. Tämän tosiasian totesi myös aikanaan Kalliosalmen poroisäntänä toiminut isoisäni isä Juho Heikki Saraniemi kokouspuheenvuorossaan16.8.1893 Namman kylässä, yhdessä niistä poroasioita käsitelleistä kokouksista, joita Oulun läänin kuvernööri oli senaatin kehotuksesta määrännyt järjestettäväksi eri osissa Pohjois-Suomea, tavoitteena poronhoitoa koskevan lainsäädännön aikaansaaminen (Poronhoitoa koskevat asiakirjat 1891–1898):

Täällä sikijäis mettät petoeläimiä täyteen, jos poromiehet eivät niitä tappaisi. Ne ovat hyvin urhoolliset ahmain ja susien tappajia ja vieläpä sattuvat karhun pesänkin löytämään. Ne kyllä saattaisit tehä paljon tuhoja kotielukoille, jos niitä ei kukaan ahkera pois tappaisi. Kalliosalmen poroyhtiö maksaa muillekin vielä erityisen säännön mukaan susista ja ahmoista päämaksun. Vielä pääliseksi mainitsen, että ei ole kukaan poronomistaja joutunut tähän asti häviöön. Vaan jos täälläkin ostaa jonkunlaisen maatilan, niin siinä on tullu häviö. Niin tärkeä kuin tärkeä mahtaa olla, on monessa suhteessa poronhoito sivuelinkeinona.

Poromiehille ja metsälaitumilla karjaansa pitäneille suurpedot aiheuttivat aika-ajoin tuntuvia menetyksiä poron, lehmän tai lampaan jouduttua niiden saaliiksi. Ankarien luonnonolojen armoilla, puutteessa, vain yhden lehmän tai muutaman lampaan varassa eläville, tällainen, joillekin jopa ainoana olleen särpimen menetys, saattoi olla kohtalokas ja sen seurauksena edessä veronmaksukyvyttömyys tai talo ajautua kokonaan autioksi. Erätalossa lapsen elämä oli joskus kiinni lehmästä saatavasta maitotilkasta. Koko Suomessa pedot tappoivat 1800-luvun loppuneljänneksen alussa, juuri kiivaimman petovainon käynnistymisen kynnyksellä, keskimäärin vuodessa 10 050 lammasta, 1 750 nautaa, 3 550 poroa ja 1 100 päätä muuta karjaa (Suomen viralliset tilastot 1877 – 1880, Mykrä.S. ym.2006). Ei siis ihme, että jahtiin lähdettiin ahneesti, kun vain vihi pedosta saatiin. Muut hommat saivat silloin jäädä.

Yksi tuon ajan monista karhun tekemistä kotieläinten hävityskerroista on sattunut syntymäkotini mailla Vanttausjärvellä, silloisessa Vanttausniemen kruununtorpassa joskus vuoden1890 tienoilla. Isoisäni Hannes Saraniemen (s.1885) kertoman mukaan silloin oli ollut varhaisen kesäaamun hetki. Pian sen jälkeen kun lehmät oli laskettu aamulypsyn jälkeen metsälaitumelle, sieltä oli kuultu kovaa ja katkonaista lehmänkellon kalkatusta. Niin erikoisena ääntä pidettiin, että piika oli pantu ottamaan asiasta selvää. Ensimmäisenä tämän silmiin oli sattunut metsänreunassa mölähtelevä ja jaloilleen yrittelevä talon kellokaslehmä ja kohta myös sen ympärillä pyörähtelevä karhu. Aina kun karhu tarttui käpälillään lehmään, tuo elukkariepu yritti reuhtoa itseään vapaaksi ja samalla kalkatti kello. Karhu sitä säikkyi ja kaikkosi heti kellon kalistessa vähän ulommaksi. Miten kauan tuo kamppailu kestikään, lopputulos oli se, että karhu lehmän tappoi. Sillä kertaa otso pääsi maksutta pahanteostaan, koska ainoatakaan pyssymiestä ei siihen hätään ollut. Perheen pää, Juho Heikki, oli ollut jo päiväkausia porometsällä ja kotona vain naisväki lasten kanssa (Koskiniemi Vilho 2014).

Jonkun auttilaisen kaksi lehmää joutuivat karhun repimäksi kesällä 1906. Toisen niistä niin pahasti, että se kuoli (Perä-Pohjolainen 2.8.1906).

Karhun tapporaha lisäsi karhunpyyntihaluja. Vuonna 1442 voimaan tullut Ruotsin maanlaki määräsi, että ”karhun, sudhen ia ketun mahta iocainen caikis paikois wapadhesti tappa”, ja vuonna 1647 metsästäjiä alettiin kannustaa valtion tapporahan avulla.  Andersonin (1915) arvelun mukaan pitäjäkohtainen tapporahojen maksu Rovaniemellä olisi aloitettu vuonna 1848, jolloin sudet tappoivat paljon poroja ja muuta karjaa. Tuolloin pitäjänkokous päätti, että jokaisesta tapetusta sudesta oli kunkin savun maksettava 5 kopeekkaa. Maksaminen on kuitenkin alkanut jo aiemmin, ainakin jo vuonna 1844, sillä tuolta vuodelta on varhaisin löytämäni asiaa sivuava uutinen. Sen mukaan Rovaniemen pitäjässä kihlakunnan talvikäräjien 20.2.1844 päätöksellä määrättiin talonpoika Pekka Piittisjärvelle eli Karhu-Pekalle maksettavaksi tapporahat hänen edellistalvena kaatamistaan 11 karhusta, niistä 5 täysikasvuista, joilta hän enimmäkseen yksinään on turkin ryöstänyt (Maamiehen Ystävä 20.4.1844). Vuonna 1873 tarvittavat varat kerättiin kunnanverojen yhteydessä siten, että jokaisen karjanomistajan oli maksettava karhun tappajalle 12 penniä ja ahmasta sekä sudesta 6 penniä. Samana vuonna palkkiota korotettiin ja karhusta alettiin maksaa 40 ja sudesta, ahmasta sekä ilveksestä 20 markkaa. Vielä 1890-luvulla karhusta sai Rovaniemellä saman 40 mk (Anderson 1915, Mikkelin Sanomat 2.6.1896). Summa ei ollut vähäinen: porotöissä se oli miehen viikon palkka tai neljän poron hinta. Myös paliskunnat saattoivat vielä erikseen palkita petojen kaatajia. Valtion maksettavaksi jossain vaiheessa siirtynyt karhun tapporaha poistettiin meillä laista vuonna 1953, jolloin sitä oli maassamme maksettu kaikkiaan 292 vuotta (Mykrä S. ym. 2006).

Yleisin, vanhin ja varmin karhun saalistustapa oli karhun kiertäminen. Pyytömies seuraili ensilumien aikaan talvilevolle hakeutuvan eläimen jälkiä ja kulkemisia ja selvitti näin talvipesän sijainnin. Talvella mentiin koirien kanssa paikalle, ajettiin otus ylös ja surmattiin – varhemmin karhukeihäillä tai kirveillä, myöhemmin tuliasein. Vielä 1800-luvulla käytössä olleet piilukkoiset suustaladattavat, vaikka tehostivatkin metsästystä, olivat epävarmoja ja silloin turva oli perinteisissä tappoaseissa. Joskus tuloksen ratkaisi miehen ja karhun paini, jossa kunnon koirat olivat korvaamattomia: karhun kääntäessä huomion niihin, mies sai paremman tilaisuuden karhun nujertamiseen.

Karhujen kaatomäärät vaihtelivat vuosittain ja olivat suurimmillaan noin 140 yksilöä vuodessa 1870-luvun puolivälissä ja vähenivät siitä niin, että 1900-luvun alkuvuosina luku oli enää 20 – 30. Tämä oli heijastusta kovan metsästyksen verottamasta ja pienenevästä karhukannasta, ei miesten laiskistumisesta. Karhujen havaittu väheneminen Rovaniemen seudulla lie alkanut jo 1870-luvulla, jolloin se noteerattiin myös sanomalehdissä. Nimimerkki Pellervon sanomalehti Pohjois-Suomen 10.12.1879 numeroon lähettämässä pikku-uutisessa kerrotaan karhujen vähentyneen niin, ettei niitä tavattu edes Kivalostakaan. Tästä esimerkkinä mainitaan samana syksynä kolmen uljaan Viirinkylän pojan lähteneen ensilumen tultua Kivaloille etsiskelemään karhun jälkiä niiltä paikoilta, joissa karhujen oli ollut tapana oleilla. Neljä päivää he olivat tuloksetta hakeneet merkkejä karhuista. Kirjoittajan aikalaisasenne käy ilmi hänen loppukaneetistaan: Kunpa olisivatkin kadonneet ikiajoiksi.

Kovan metsästyspaineen lisäksi karhujen määrään vaikuttivat myös 1870-luvulta alkaen lisääntyneet metsänhakkuut ja niiden eteneminen vesistöjen varsilta yhä kauemmaksi selkosiin. Vilkastunut ihmistoiminta metsissämme häiritsi karhuja ja hakkuut supistivat niille mieluisia elinympäristöjä. Ne kaikkosivat syviin erämaihin, missä luonnontila ja -rauha vielä vallitsivat. Hakkuiden vaikutus oli välillinen, joskin joku kerta lie sattunut, että karhu on menettänyt ainoansa itse hakkuussa. Rovaniemen seudulta tiedetään ainakin yksi tällainen tapaus. Vuoden 1888 huhtikuussa eräs tervolalainen Spelimanni niminen mies oli ollut tukinhakkuussa kauppaneuvos Snellmanin savotalla, ehkäpä jossain Raudanjoen vesistön alueella. Kun miehen kaatama suuri petäjä rojahti maahan, alkoi tukin alta kuulua surkeaa mörinää. Puu oli kaatunut talvipesässään nukkuneen karhun päälle ja joku oksakin oli tunkeutunut karhun ruumiiseen. Tukki painoi metsolan vaaria maata vasten, eikä se päässyt pälkähästä. Mies lopetti avuttomassa tilassa olleen karhun sivaltelemalla sitä muutaman kerran kirveellään (Savonlinna 24.05.1888).

Karhujen vähetessä 1800-luvun loppua kohti muuttui karhunkaato maassamme nopeaan tahtiin välttämättömyydestä jonkin sortin metsästysmatkailuksi, joskin Itä- ja Pohjois-Suomessa muutos oli hitaampi. Tienestien tarpeessa paikkakuntien vanhat karhumiehet ja nuoret eräveriset rupesivat myymään karhunkierroksiaan tapporahat itse yleensä pitäen. Tulos oli näin parempi kuin itse tehtynä. Karhun pesäpyynnin suosio kasvoi 1900-luvun alkukymmeninä, sillä yhä enemmän ilmaantui niitä, jotka mielivät tulla luetuksi karhunkaatajien kunniakkaaseen kastiin. Aseiden kehittyessä pesästä ampumisen riskit olivat vähentyneet, eikä se yleensä ollut ollut lahtausta kummempaa. Olletikin, jos karhu lopetettiin yhteislaukauksin, kuten usein oli laita. Herrajahteihin siis sopiva. Sotien aikaan kierroksesta saatettiin maksaa nykyrahaksi muutettuna jopa 7000 Euroa (Mykrä S. ym.2006). Pesäpyynti siirtyi historiaan vuonna 1964, jolloin karhu rauhoitettiin talviajaksi lokakuun puolivälistä toukokuun 10.päivään muualla paitsi poronhoitoalueella, missä kevätmetsästys sai vielä jatkua.

Entisaikojen kunniakkaiden karhunmetsästysperinteiden piirteitä omannut harrastus oli karhunhiihto vapuntienoon keväthangilla. Joko itse jäljet etsien tai koirien ne löydettyä lähdettiin ajamaan pesästään sulamisvesien häiritsemänä jo ylös noussutta karhua. Hiihto aloitettiin aamuvarhain ja jatkettiin ajoa olosuhteiden mukaan: jos tuuri kävi niin jossain vaiheessa iltapäivällä auringon pehmitettyä lumenpintaa se rupesi upottamaan karhua ja jos se edelleen kantoi miestä, karhu oli saavutettavissa ja kaato mahdollinen. Tästä metsästyksen lajista sen harrastaja, nyt jo edesmennyt, Metsäntutkimuslaitoksen pääjohtajaksi urallaan edennyt sallalaisen poromiehen poika, Elias Pohtila tapasi sanoa: Karhua kannattaa pyytää, vaikka ei saisikaan. Se kertoo asiasta oleellisen: saaliin sijasta tärkeintä oli itse pyyntikokemus, vaikka eipä silti: kyllä kaato olisi reissun kruunannut. Kevätmetsästys loppui poronhoitoalueellakin uuden metsästyslain myötä vuonna 1993.

Karhunmetsästys jatkuu nyt lupakiintiöitynä syyspyyntinä karhukantojen säätelelemiseksi, tavoitteena niiden suotuisa taso. Se tarjoaa yhä tilaisuuden kokea ison saaliin metsästyksen nostaman kiihkon ja vaatii menestyvältä harrastajaltaan erähenkisyyttä, -taitoja ja lujaa jalkaa sekä rohkean koiran.

Karhumuistumia kotikylästäni Vanttausjärveltä

Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston.Tapiolan vainiolla, karhun kanssa painii käyn, ja maailma unholaan jääköön

Omana kansakouluaikanani lauloimme usein tätä Sibeliuksen Aleksis Kiven runoon säveltämää Metsämiehen laulua. Sen tunnelma ja sanoitus, varsinkin yllä olevan säkeen rohkea haave, kiehtoi ja luokan yhteislaulanta teki pontevan olon. Karhutarinoita on kerrottu aina. Joitakin olen poikasena jännännyt itsekin, useimmat nyt jo unohtaen. Saattaisikohan niissä olla tämän esitykseni alitajuiset sytykkeet, sitä kirjoittaessani pohdin ja muistelin mummoani Hilda Saraniemeä os. Sirniö, joka oli lahjakas kertoja. Meille totisena kuunnelleille lastenlapsilleen hän mm. kertoili tyttöaikaisesta heinäntekoreissustaan Marjalasta, Pernussa sijainneesta kotitalostaan Korouoman niityille ja siellä tapahtunutta karhun kohtaamista – sitä kuinka niittyväen polulle ilmestynyt karhu oli noussut kahdelle jalalle, takonut kämmenillään rintaansa ja viheltänyt. Metsän liikkumista oli sitten kuulosteltu työn lomassa myöhemminkin. Nythän meilläkin, pitkästä aikaa, karhukannan kasvun myötä tällainen törmääminen karhuun alkaa taas olla mahdollista.

Kuulemaani on myös isäni Veikko Saraniemen Lapin Kansan lukijan palstalla 3.8.2003 julkaistu juttu, joka liittyy esivanhempiini ja kotipaikkaani Vanttausniemeen:

Isäni Hannes Saraniemen ollessa nuori poika oli eräs kevättalvi ja lumi jo kantavaa, kun hän kävi kotinsa lähellä olevalla kankaalla. Näki siellä hajotetun muurahaismättään ja jälkiä, joiden arveli olevan karhun jättämiä. Hän palasi kertomaan näkemästään isälleen Juho Heikille, joka oli alkuun todennut, että auringonpaiste oli vain isontanut jäniksen jäljet. Tähän poika, että syökö jänis muurahaismätästä? Niin mentiin paikan päälle, jossa isäkin totesi karhun olleen asialla.

Se aika oli niin sanottua suustaladattavan aikaa ja karhu oli poromiehen vihollinen numero yksi. Ukkovaarini, Juho Heikki oli pitkäaikainen poroisäntä. Karhu oli saatava hengiltä ja 10 kilometrin päässä asuva Koivulan vanha Pekka oli paras mahdollinen kaveriksi. Hänelle lähetettiin sana ja kun jahtikaveri tuli, niin ei muuta kuin karhumetsälle. Kun lunta ei ollut satanut, jälkiä oli ollut hyvä seurata. Karhun perässä oli edetty Ulkujärven takamaastoon pitämättä rätinkiä siitä, kumpi menee edessä. Siellä Pekka oli esittänyt, että hän voi hiihtää tästä eteenpäin edessä. Juho Heikki oli tähän tuuminut, ettei se hänenkään henki ole arvokkaampi kuin sinun. Pekka oli vielä perustellut ehdotustaan: ”Jos karhu hänet syö, kyllä veli Aukusti talon asiat hoitaa, sinulla on toisin, on perhe ja iso talous hoidettavana”. Jäljestystä kesti Isonheran ja Kivijärven välille, missä karhun matka päättyi suustaladattavan kertapaukkuun. Siitä kumpi karhun kaatoi, ei ole tietoa.

Vanttausjärven Isosaarta kutsuivat kyläläiset toisinaan myös Karhusaareksi. Jonain vuonna 1930-luvulla, omana aikanaan hyvinkin tunnettu rovaniemeläinen tohtori, Onni Laitinen, vuoden 1918 Petsamon retken nokkamies ja aikanaan suositun Veto-haavavoiteen kehittäjä, oli tuonut muassaan kylälle tullessaan kaksi karhun pentua. Lie käynyt niin, että hän oli ollut kevättalvella mukana jahdissa, jossa emokarhu oli kaadettu talvipesästä ja sieltä löydetyt pennut otettu enempiä tuumimatta talteen. Ehkäpä, kun kauppalasta ei keksittykään aljoiksi otetuille sopivaa pitopaikkaa, sellainen piti löytää jostain muualta. Laitinen oli jo aiemmin tutustunut Vanttausjärvellä Saariniemessä asuviin Strandeihin, ja niinpä hän toi karhunpojat heidän eläteikseen. Ne vietiin Isosaareen, jossa talon pojista Matti Strand (myöh. Sahranta) kävi niitä ruokkimassa. Yleensä tarjolla oli kaloja ja niiden perkuutähteitä. Tietysti näin meni helposti keväästä syksyyn, mutta talven painaessa päälle oli edessä leikin loppu. Nallukat jouduttiin lopettamaan, muutenhan ne olisivat livistäneet jäitse omille teilleen. Tappotyöntekijöiden tullessa paikalle jo villiintyneet karhut pakenivat kiiveten lopulta puuhun, mihin ne ammuttiin (Liimatainen Lauri 2015).

Isosaaren luoteiskulman kapeaa niemekettä ovat eräät kyläläiset, mm. Koskiniemet, kutsuneet Peto-Aapon niemeksi (Koskiniemi Vilho 2015). Se selittynee vastarannan Kiviniemessä asuneen Juho Arvid l. Aapo Poikelan (s.22.1.1877 k.18.1.1963) lukeutumisella karhunkaatajiin: hänen tiedetään varmuudella olleen miesjoukon mukana ainakin 4.5.1896 tapahtuneessa karhunkaadossa, josta tarkemmin seuraavassa.

Pekka Koivula, Kalliosalmen paliskunnan luottomies ja hänen kumppaninsa

Viirinkylässä syntyneestä ja siellä eläneestä Petter Koivulasta eli Iso-Pekasta (s.12.1.1851) ja hänen edesottamuksistaan, eikä vain karhujen kurittajana, on monia tarinoita. Koska sukuyhteydet ja samalähtöisyys olivat menneinä aikoina tärkeitä selittäen paljolti silloisten ihmisten kanssakäymistä, kerrottakoon alkuun miehen taustoista lähemmin. Kuusamolaisia muutti 1800-luvulla runsaasti Yläkemijoelle, yhtenä heistä Juho Pekka Nissin aik. Tornberg myöh. Koivulan (17.2.1820) perhe vuonna 1870. Isä, äiti ja 10 lasta, heidän joukossaan tarinan Pekka, asettuivat Viirinkylään Koivulan tilalle. Perheen äiti, Brita Kaisa (17.9.1814), oli kotoisin Posion nykyisen kuntakeskuksen paikalla sijainneesta Aholan talosta. Hänen isänsä, Juho Oikarainen, naituaan talon Walborg tyttären oli tullut sinne kotivävyksi Vasaraperän Kesälahden talosta ja vaihtanut sukunimensä Aholaksi. Brita Kaisan vanhin veli, Juho (1808—1875), josta tuli Auttin suvun kantaisä, oli muuttanut Kemihaaraan jo liki 30 vuotta aikaisemmin, vuonna 1843. Omaan sukuuni Ahola myös liittyy: kyseisen talon pojista Paavon (s.1821), muutama vuosi avioliiton solmimisen jälkeen kuollut ensimmäinen vaimo oli Margareta Eliaksentytär Saraniemi (s.25.5.1819 k.19.7.1849). Hän oli naapuritalosta, Posiojärven Saraniemestä, mistä hänen Paavo veljensä, perheen vanhin poika ja sukuhaaramme kantaisä, lähti vuonna 1855 Vanttausjärvelle asettuen siellä Vanttausniemeen, syntymäkotini sijaintipaikkaan.

Koivuloiden perheen 10 lapsesta poikia oli kahdeksan. Melkoinen veljessarja, josta poikamiehiksi jäivät Petter ja Herman (s.16.6.1852). Pekka kuuluu olleen pienikasvuinen, mutta omanneen lujan luonnon ja sisua senkin edestä – siksipä häntä Iso-Pekaksi puhuteltiinkin. Hän oli myös äkkilähtöinen ja ainakin vanhemmiten äkäisen puoleinen, toisin kuin hänen vuotta nuorempi Hermanni veljensä, jonka mainitaan olleen monin tavoin veljensä vastakohta – rauhallinen ja lempeäluonteinen. Tästä esimerkkinä on seuraava sattumus eräällä heidän monista yhdessä Vanttausjärvelle tekemistään kalareissuista. Parivaljakon oli tarkoitus soutaa jokivarresta Vuoskujärvelle tultuaan veneellä sen yli ja kävellä raputella siitä eteenpäin. Kävi niin, että Pekka saapui ensiksi veneelle ja kun Hermannia ei heti kohta alkanut kuulua, tämä ei malttanut odottaa, vaan soutaa ruopaisi yksin yli ja painalsi samaa kyytiä Vanttausniemen kautta Saariniemeen. Meni tuntikausia, kun pikkuveli ilmestyi sinne hänkin ja tuumi muina miehinä lempeään sävyyn: ”Kyllä se on lysti hipsutella tuo Vuoskuselän laita” Tämä on luultavasti tapahtunut myöhäisellä 1890 – luvulla ja miehet silloin olleet jo likemmäs viisikymppisiä. Koivuloiden kalamatkat lienevät suuntautuneet Vanttausniemen sijasta Saariniemeen sen jälkeen, kun Strandit asettuivat sinne vuonna 1890 Matti Strandin silloin aloittaessa uutena metsänvartijana. Välit olivat muutenkin läheiset: Strandit olivat asuneet Koivulan mailla olleessa mökissään ja Matin sisar Briitta Kustaava (s.13.12.1849) naimisissa Antti Juhonpoika Koivulan (s.6.10.1845) kanssa. Koivuloiden nuottaa pidetiin Saariniemessä, missä Strandin pojat odottelivat sen vetäjiä pyyntikäyntien välillä korvat aina hieman luimussa. Kun Pekka tuli, silloin lähdettiin, eikä meinattu ja poikien piti toimia airollisina ja porkkamiehinä. Pekan melkoisen mekastuksen kiiriessä yli järven selkien nuotta sotkettiin veteen ja saatiin ylös, vaikka aina pojille ei selvää ollut soutaako piti, vai huovata. Saatiin toki kalaa näinkin, olihan vesi varma-antoinen (Liimatainen Lauri 2016). Eipä silti, kirvaamallahan verkot yhäkin veteen saadaan.

Tarinan lisätaustoituksena on hyvä palauttaa mieliin, että monet kuusamolaistulijat toivat porokarjansa mukanaan muuttaessaan Yläkemijoelle. Joen pohjoispuoliset palkivat porojaan Kalliosalmen paliskunnassa, missä niitä oli 1880-luvun alussa yhteensä vajaa 2000. Ne olivat, huomioon ottamatta yksittäisiä poroja, esimerkiksi ajoporoja pitäneitä, kaikki kuusamolaislähtöisten sukujen omistamia: Pääluvuiltaan suurimmat olivat Auttin (900) ja Tennilän (500) talojen tokat. Muiden poromäärät vaihtelivat 10 – 80 välillä seuraavasti: Koivula 80, Keskiviiri 50, Puuronen 30, Vuopala ja Kaihua 20 ja Ingeröinen 10 (Kamarikonttorin arkisto.1882). Näistä luvuista puuttuvat varmuudella ainakin poroisännyyttä hoitaneen Paavo Saraniemen porot, joista hänen perunkirjassakin (1878) oli merkittynä 350. Jostain syystä kaikki eivät näköjään tulleet luetuksi virallisiin tilastoihin.

Poronhoidossa piti vetää yhtä köyttä ja aikanaan paliskunnan sijasta puhuttiinkin poroyhtiöstä. Toimittiin osuustoiminnan tapaan ja Kalliosalmen palkisessa se sujui luultavasti hyvin, kun kaikki Kemihaaran miehet olivat kuusamolaistaustaisia. Siihen näyttää myös luotetun, koskapa tarvittavia raitiomiehiä värvättiin Kuusamon puolesta ajan myötä useampia. Vaikka varsinaisesti poroja ei tässä paliskunnassa paimennettukaan pidettiin aika ajoin kiekerövahtia: poroja tarkkailtiin ja jäkälän käydessä vähiin ajettiin porot uuteen syönnöspaikkaan. Porometsällä kuljettaessa petojen silmällä pito oli jatkuvaa. Sudet ja ahmat hävitettiin aina tavattaessa ja karhut kierrettiin.

Pekka Koivulasta tuli luultavasti pian Viirille tultuaan Kalliosalmen paliskunnan luottomies, joka poronhoitotöiden lisäksi omistautui sen alueella poroja vaanineiden ja tappaneiden suurpetojen jahtaamiseen, turvaten näin omaa ja muiden kotoperän miesten omaisuutta. Hän oli karhukommando, joka kutsuttiin hädän tullen apuun. Pekan on kerrottu kaataneen 7 karhua ja 42 ahmaa (Koivula Antero 2015, Koskiniemi Vilho 2014). Ahmaluku kyllä tuntuu epäilyttävältä, mutta karhuluku arvelujeni mukaan pitää ja saattaa olla suurempikin – miksipä ei siis toinenkin? Tulostensa ja kaatolykkynsä vuoksi Pekalla oli omat erityisoikeutensa. Hänellä, ja vain hänellä, oli lupa liikkua suopungin ja aseen kanssa yksin metsällä ja sen lisäksi hänellä sanotaan olleen lupa tappaa poro tarpeeseensa aina, kun nälkä tuli. Yhden Pekan kaataman karhuntaljan muistelee Antero Koivula (2015) olleen heillä Viirillä vielä ennen sotia rekivällynä.

Paitsi että oli metsästäjä, Pekan tiedetään osallistuneen tukkilauttojen laskuun Vanttauskosken alta Kemiin. Paluumatkan Viirinkylään hän kuuluu tehneen yöpymättä välillä lainkaan. Tarinat kertovat hänellä olleen rahojaan varten pankkilipas tai raha-arkku tms, jota kukaan ei ole vielä löytänyt kotipaikan läheisestä kivikkovaarasta, mihin on arveltu Pekan sen kätkeneen. (Saraniemi Veikko 2003). Omaa erikoislaatua tämä Vanha Pekka eli Iso Pekka lienee ollut.

Ennen seuraavia karhunkaatokuvauksia, on paikallaan pari huomautusta. Jotta aivan kaikkea ei luettaisi yksin Pekan ansioksi, on aihetta todeta, että Pekan veljistä myös Juho (25.6.1844) ja Aukusti (13.5.1854) ovat olleet karhun kaadossa. Toisekseen Pekka oli usein jahdissa kumppanien kanssa. Heistä eräät tulevat seuraavassa esille, mutta useimmat ovat jääneet unohduksen hämärään.

Vuoden 1884 jahti

Kevään 1884 kuluessa Rovaniemen pitäjässä kaadettiin kuusi karhua, kirjoitti 30.5.1884 ilmestynyt Tammerfors Aftonbladet. Näistä yhden kaadosta lehti kertoo tarkemmin ja otsikoi kuvaamaansa kahden miehen karhun kanssa käymän kamppailun kalabaliikiksi. Asialla olivat olleet Pekka Koivula ja Esaias Kiviniemi (s. 20.2.1855). Esaias oli tullut hänkin Kuusamosta, tarkemmin Vasaraperältä, joskus1870-luvun jälkipuoliskolla ja perustanut melkein heti Jokelan kruununtorpan naituaan sitä ennen Vanttausjärveltä Strandin Matin esikoistytär Gretan. Kiviniemet kuuluvat laajaan Määtän sukuun, mutta asuinpaikan Kuusamossa vaihtuessa tämän sukuhaaran nimeksi tuli ensiksi Lehtoniemi ja seuraavan muuton myötä Kiviniemi.

Lehti väritti juttuaan aloittaen: Karhu suoritti juuri ennen surmaansa yksintanssin, josta tuskin riemastuivat paikalle sattuneet katsojat. Myöhemmästä kyllä selviää, että ainoat paikallaolijat, Esaias ja Pekka, eivät katselijoiksi joutaneet. Miehet olivat jäljittäneet pakenevaa karhua ja tulleet koivutihikkoon. Siellä vähän matkaa edettyään he joutuivat yllättäen ajettavansa kanssa naamatusten. Pekka ehti ampua täräyttää petoa luotipyssyllään, mutta sen ainoa vaikutus oli, että karhu hyökkäsi kädenkäänteessä hänen päälleen ja kaatoi alleen. Olisi tarvittu vain hetki kauemmin, niin Pekka olisi menettänyt kätensä, mutta juuri ajoissa Esaias sai tällättyä raivoavaa karhua kaikin voimin takaapäin kirveellä selkään, johon se miesten epäonneksi juuttui. Siitä karhu pyörähti ja kävi pystyasentoon noussen päin ahdistelijaansa. Esaias puolustautui parhaansa mukaan ja sohi karhua rautakärkisellä suksisauvallaan, sillä ainoalla aseella, joka hänellä enää oli. Karhun käännähtäessä alle joutunut Pekka sai hetkensä, ponnahti kärppänä jaloilleen ja onnistui saamaan kourallaan otteen yhä karhun selässä kiinni olleen kirveen varren, vaikka se tanssahteli sinne tänne otuksen liikkeen mukana. Mutta ei vain ehtinyt vääntää terää irti, kun kivun säväyttämä karhu jo käännähti taas päin, ja niin ote kirposi. Miesten onneksi kontion selkä ja kirves sattuivat nyt Esaiaksen kannalta hyvälle hollille, ja kun ainoa mahdollisuus selvitä voittajana, oli saada kirves haltuun, hän touvasi nyt kaksin käsin siihen ja tempaisi rajusti. Siinä oli tuurikin mukana ja kirves irtosi. Aikailematta Esaias kohotti tappoaseensa ja suuntasi voimaiskun otson kalloon, joka murtui lopettaen hetkessä veren vuodosta muutenkin jo heikentyneen eläimen. (Kun lehti ei ole maininnut kirjoituksessaan miesten rooleja tässä kamppailussa, olen päätellyt Pekan olleen ampuja, koska hänen tiedetään aina metsällä kulkiessaan kantaneen asetta.)

Lehden päätössanoja lainaten: Nämä reippaat miehet, nimeltään Petter Koivula ja Esaias Kiviniemi, selvisivät hommasta jokseenkin vähin vammoin, saaden vain pienehköjä ruhjeita ja haavoja käsiinsä ja käsivarsiinsa.

Vuoden 1896 jahti

Tässä jahdissa, josta oululainen Kaiku julkaisi pikku-uutisen 8.6.1896, oli mukana neljä miestä: Juho ja Aukusti Koivula sekä Vanttausjärveltä Juho Nevala Kumpulan ja Juho Arvid l. Aapo Poikela Kiviniemen kruununtorpasta. Tapahtumaympäristö oli Kalliosalmen paliskunnan länsilaidalla, lehden mukaan Vikajärven kestikievarista noin 6 kilometriä itään, mikä kartan perusteella näyttäisi sijoittuvan Lautavaaran maastoon. Oliko kyseessä kaato talvipesästä vai hankikelillä tehty kaatoon päättynyt jäljitysajo, ei uutinen kerro. Kun ilmoitettu päivämäärä oli 4.5.1896, on todennäköistä, että karhut olivat jo tuolloin nousseet hangelle. Uutinen kertoo miesten tappaneen tuon yhden päivän aikana kaksi karhua! Molemmat niistä olivat keskikokoisia naaraskarhuja. Lehti puhuu emäkarhuista, mutta kaiketi pennuttomia, koskapa niitä ei mainita.

Kahden lumilla jo liikkuneen karhun kaato yhden päivän kuluessa, vaikka valon puolesta jahtirupeama on voinut olla hyvinkin pitkä, on melkoinen temppu. Porometsällä karaistuneita ja metsästäjinä osaavia ja kokeneita miehet varmaan olivat, mutta on tarvittu tuuriakin sekä sen lisäksi vielä muutakin. Auttoiko hyvä riivanne, jonka miehiä, mutta ei karhuja kantanut luistava hanki joudutti karhunhiihtoa? Ehkäpä miehiä auttoivat hyvät pysäyttävät koirat? Sattuivatko karhut olemaan yhdessä liikkuneita edellisvuoden erauspoikasia? Vai tavattiinko mesikämmenet vielä unipöpperöissään kierroksessa olleen pesänsä lähettyviltä pöppöilemästä. Vai osuivatko mammat vain vahingossa miesten tielle? Enempien arvailun sijaan lienee parasta vain todeta saavutus tehdyn kovan työn tulokseksi.

Lehti päätti uutisensa todeten: Luullaan näittenkin metsänkuningattarien viime kesinä syöneen lampaita ja poroja. Viime kevät on ollut suuri surma karhuille.

Vuoden 1898 tulokseton jahti

Ei lykästänyt Koivulan Pekkaa 11.7.1898, silloin sattumalta eteen tulleessa karhuntappoyrityksessä, mutta silti tapauksesta uutisoi Kaiku jo reilun viikon päästä 20.7. ilmestyneessä numerossaan aloittaen juttunsa: Harvinainen karhun jahtaus sattui… On miehellä laajempaakin mainetta täytynyt olla, kun joku lehtimiehille tietoja välittänyt on näin tarkkaan seuraillut Pekan tekemisiä ja toisekseen että tällaisestakin on sitten vielä uutisoitu! Ei sitä kuvatun kaltaisille epäonnistumisille ollut tapana palstatilaa tuhlata.

Lehden mukaan kolme miestä, joista vain Pekka on nimetty, olivat kulkeneet metsää katsellen. Missä, sitä ei lehti mainitse. Miesten kaikessa rauhassa kävellä juputellessa he äkkäsivät yhen äkin edessään juoksuun lähtevän karhun. Miehet säntäsivät sen perään eikä heidän tarvinnut sitä pitkälti ajattaa, kun jo saavuttivat. Karhunpoika, joksi miehet sen ensinäkemänsä perusteella tiesivät, ei ollut miesten seuraa vailla, vaan näytti heille puuhun kiipeämistaitonsa ja rupesi heti latvaan päästyään kovasti ärhentelemään kutsumattomalle yleisölleen. Koska miehet olivat sillä kertaa liikkeellä muussa kuin metsästystarkoituksessa, ei ampuma-asetta ollut kellään. Kirveet olivat ja niitä he käyttivät. He hakkasivat puun nurin, mutta karhu livisti. Miehet eivät luovuttaneet ja uudistivat ajonsa. Ja kun nallukka taas tavoitettiin, se toisti temppunsa kipaisten oravana puuhun. Sekin kaadettiin, mutta karvaturri pakeni pensaikkoon pelastuen sillä kertaa lopullisesti. Poikasta puusta hätyytellessään miehet olivat havainneet pensaikossa lymynneen emokarhun heittämättä sen vuoksi puunkaatoaan kesken. Aikamoista, jopa tyhmänkin rohkeutta miehet näyttävät tässä osoittaneen, vaikka varmaan hyvin tiesivät poikastaan varjelevan emokarhun vaarallisuuden. Lehti toteaa Pekka Koivulan vain tuumineen metsolan muorin havaittuaan: ”Tuleppas nyt tänne, olen minä ollut ennenkin käsisillä karhun kanssa”. Järki kuitenkin voitti, koskapa pyynti jäi tähän.

Vuoden 1896 jahti

Sanomalehti Kaiku kertoi 26.5.1900 pikku-uutisessaan lakonisesti, että 7.5.1900 Rovaniemen Kemihaaran kylässä kaatoivat karhun talokkaat P. Uusiautti, Augustit Koivula ja Juujärvi sekä torpparit A. Karvonen ja Nevala.

TENNILÄN KARHUNKIERROS VUONNA 1889

Kertomuksen tausta

Tennilässä vuoden 1889 tammikuun lopulla tapahtunut karhunkaato on erityinen siksi, että siitä on julkaistu uutisten lisäksi kaunokirjallinen kertomus. Sen kirjoitti jahdissa mukana ollut metsänhoitaja Arthur Böök heti tuoreeltaan ja julkaistiin ruotsinkielisessä, urheiluharrastajien Sporten -nimisen aikakauslehden 15.04.1889 ilmestyneessä numerossa. Olen suomentanut kertomuksen ja sisällyttänyt sen tähän esitykseeni. Se kuvaa eläväisesti itse jahtitapahtumaa ja on henkilö- ja paikallishistoriallisesti kiinnostava.

Eräiden kertomuksen ja lehtiuutisten ristiriitaisuuksien vuoksi käsittelen seuraavassa niihin liittyviä kysymyksiä ja taustoitan tapahtunutta muutenkin.

Eräät Lapissa aikanaan toimineista metsänhoitajista olivat innokkaita ja moninkertaisia karhuntappajia. Varsinkin viime vuosisadan vaihteessa Kemiyhtiön metsäpäällikkönä toimineen Hugo Richard Sandbergin maine tunnetaan. Myöskään kertomuksemme laatija Arthur Böök oli moninkertainen karhujahdeissa kävijä, kertomusta edeltäneenä talvena 1888 hän oli metsällä Rovaniemen kairoissa yhdessä aluemetsänhoitaja Henrik Heikelin kanssa, jolle puolestaan sen kertainen kaato oli jo 11:sta. Böökin saldo tässä kerrotun Tennilän jahdin jälkeen oli 6 aikuista ja viisi pentua (Uusi Suometar 14.2.1888, Kaiku 21.2.1889). Useimmiten metsäherrat kävivät ampumassa karhun miesjoukon avustuksella talvipesältä, jonka esimerkiksi joku metsänvartija tai kruununtorppari oli kiertänyt. Tavallisesti se tapahtui maksua vastaan ja tilattuna. Erämaiden asukkaista jotkut ihan erikoistuivat talvipesien ”pystymyyntiin”. Saatettiinpa niitä jopa kaupata sanomalehdissä. Myös Yläkemijoella, missä paikalliset olivat harjoittaneet menestyksellisestä karhunmetsästystä, niin että tietoa siitä oli kiirinyt koko maahan, karhuturisteja alkoi vierailla 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien.

Arthur Böökin lisäksi Tennilän jahdista kirjoittivat oululaiset sanomalehdet Kaiku (21.2.1889) ja Oulun Ilmoituslehti (20.2.1889) [1], joista selviävät mukana olleet Böökin kumppanit, Metsähallituksen Kemin metsäntarkastuspiirissä työskennelleet metsänhoitajat Andel ja Lang. Sanomalehtien mukaan karhu kaadettiin 26.1.1889 kierroksesta, jonka Viirinkylän miehet Matti Strand ja Matti Körkkö olivat löytäneet. Matti Strandille onnistuneesta jahdista saattoi olla oma etunsa: hänet pestattiin seuraavana vuonna metsänvartijaksi, asuinpaikkanaan Saariniemi Vanttausjärvellä. Böök mainitsee karhunkiertäjiksi vain Kivijärvi ja Kumpu nimiset miehet. Tämä selittynee sillä, että sama karhu kierrettiin kahdesti: ensiksi sen tavoittivat Narkauksen läheltä Kivijärvi ja Kumpu, mutta karhua ei löydetty ja se muutti talvimajansa Tennilän seudulle, josta sen paikallistivat Matit Strand ja Körkkö.

[1] Kertomuksen ja Oulun ilmoituslehden uutisen yhtäläisyydet kaadon päivämäärää myöten osoittavat niissä puhuttavan samasta tapahtumasta. Vaikka kertomus on julkaistu nimimerkillä ”Arth”, voidaan käytettävissä olevien tietojen perusteella päätellä metsänhoitaja Arthur Böök (s.25.6.1853) sen kirjoittajaksi. Böök käyttää kertomuksessaan tovereistaan kirjaimia A ja E. Olen muuttanut ne Oulun ilmoituslehdessä mainituiksi sukunimiksi Andel ja Lang.

Koska Oulun Ilmoituslehden (20.2.1889 no 15) uutinen kertoo tapahtumasta hieman eri tavoin kuin Böök, olen liittänyt sen esitykseeni kokonaisuudessaan:

Viime kuussa karhun ampuivat metsäherrat Andel ja Böök sekä metsäntarkastaja Lang suuren koiraskarhun. Poromiehet Matti Körkkö ja Matti Strand olivat kiertäneet tämän karhun, joka oli tappanut poroja ja makasi väliin ainoastaan paljaaseen lumeen tekemässään pesässä, oikeaa pesää sillä ei ollut lainkaan. Kun ampujat lähestyivät sitä paikkaa, jossa karhun arveltiin makaavan, hiihtikin muuan, joka oli ehtinyt muita hiukan edelle, huomaamattaan erään lumitöyränteen ylitse, jonka alla Metsolan vaari makasi. Silloin karhu kiljahtaen ryntääkin esiin lumen kätköstä ja karkaa hiihtäjän kinterille. Kun karhu oli ainoastaan muutaman syllän päässä hiihtäjän selän takana, ei tällä ollut aikaa kääntyä päin ja asettua ampuma-asentoon, täytyi hiihtäjän välttääkseen karhun hyökkäystä kiirehtiä pakoon. Paljon lumen aikana ei näet karhu saavuta sukkelaa suksimiestä. Mutta sillä suunnalla, jonne hiihtäjä yritti, oli sula joen valvake edessä, joten hänen täytyi kiivetä kuuseen. Toiset ampujat saapuivat kumminkin pian karhun kimppuun, jolloin mesikämmen joutui semmoiseen tuleen, että suistui suin päin hengetönnä kylmään kinokseen.

Vaarallinen karhujahti (En farligt björnjakt) Arthur Werner Böök’in kertomana

Sporten 15041889

Leike aikakauslehti Sporten’in 15.04.1889 ilmestyneen numeron etusivusta, jossa A.Böökin kertomus julkaistiin. (Käännös ruotsinkielestä Jouko Saraniemi). 

Viime marraskuun 16. päivä 1888 kokoonnuimme virkatoverini Andel ja Lang, allekirjoittanut sekä karhunkiertäneet Kivijärvi ja Kumpu monine apumiehineen eräälle metsälohkolle Rovaniemen pitäjässä sijaitsevan Narkausjärven lähelle, missä karhu oli kierroksessa. Huolimatta koko päivän kestäneestä ahkerasta haeskelustamme karhua ei löydetty, sillä kierros oli laaja ja seuraavana päivänä vielä paha myryilma teki lumen upottavaksi eikä hiihtämisestä siten tullut mitään. Niinpä jouduimme sillä kertaa luopumaan aikeestamme.

Muutama viikko myöhemmin sain kirjeen Andelin välityksellä toiselta karhunkiertäjistä. Siinä kerrottiin, että karhu oli kohta käyntimme jälkeen noussut talvipesästään ja siirtynyt noin 15 km päähän Juomujoelle asettuen siellä talvilevolle, missä se on nyt kierrettynä. Järjestelimme uuden jahtiajan ja niin me kolme toverusta varustauduimme jälleen metsälle. Rovaniemen kirkonkylästä matkaa tapaamispaikkaan, Tennilän taloon, tuli noin 35 km. Sen Lang ja minä taitoimme hevoskyydillä ja Andel porolla ajaen. Reitti kulki lumenpeittämää kylätietä ylös Kemijokivartta. Karhunkierros sijaitsi noin 7 km päässä talosta. Sinne siirryimme osa hiihtäen, osa hevosreellä.

Oli Tammikuun 25. päivä vuonna 1889. Päivä oli hämärä ja lunta sateli tasaiseen pilvipeitteiseltä taivaalta. Seutu oli luonnontilaista ja asumatonta, pääosin suoperäistä maastoa, jossa kasvoi tiheää kuusitureikkoa. Me hiihdimme peräkanaa kierrokselle asti sellaisessa ryhmässä, jossa paikallisista kenelläkään ei ollut asetta mukana. Talvipesän haku alkoi heti kierrokselle tultua eikä vienyt pitkään, kun kuului huuto: ”Täällä on, tulkaa tänne!” Ryntäsimme paikalle. Karhu oli maannut erään laajalatvuksisen kuusirönin tyvellä, ilman kummempaa asumusta kuin kuoppa lumessa, mistä se oli heti sännännyt ylös ja karannut korven kätköihin.

Jotta voisi ymmärtää seuranneen jahdin kulun, on tarpeen kertoa tapahtumaympäristöstä. Lukija kuvitelkoon alavan, möykkelikköisen, kuusitureikkoa kasvavan laajan korpimaan, jossa paikaltaan ei näe muuta kuin tiiviisti itseään ympäröivät nuokkuvat nuoret kuuset ja niiden lumimassojen maahan saakka painamista oksistoista muodostuvat valkoiset seinämät. Etenemään pääsee vain näreikön läpi tunkeutuen ja samalla on varottava, ettei jompikumpi suksista pujahda maahan luokille painuneiden koivuriukujen alle tai näreen väärälle puolen.

Tällaisessa ryteikössä karhu pöykkäröi karkuun melkoista vauhtia. Se painalsi ali ja läpi kaikkein tiheimpien pöheikköjen. Me toikkaroimme suksinemme perässä parhaamme mukaan, kuka mitäkin kautta eteenpäin yrittäen, väliin taas peräkanaa kulkien. Kiihkomme saada nalle näkyviin oli suuri. Helposti se ei käynyt. ”Tuoss oli!”,Kas tuossa!”, kuului huudahduksia ajoittain, mutta vain varjonomaisen hetkellisen häivähdyksen kuusten keskellä ehti joku välillä nähdä tästä suuresta eläimestä. Kuitenkin onnistui Andel ampumaan kolme heittolaukausta hienokaliiberisella drillingillään, mutta koska kunnon tähtäyslinjaa ei ollut ja karhu vain hetken näyttäytynyt kahden lumenpeittämän kuusipyramidin välissä, ei laukauksilla ollut muuta vaikutusta kuin, että jäljelle jäi muutama veripisara. Vaikka olin kevyesti pukeutunut, hiki valui valtoimenaan. Heitin takkini ja lakkini lumeen ja jatkoin ajoa tovin, mutta kun rintaan pisti ja huohotukseni höyry sumensi silmälasini, etten juuri eteeni nähnyt, luovutin aseeni yhdelle miehistä.

Hiihdellessäni hiljakseen jahtiseurueen perässä korviini kantautui kotvasen kuluttua karhun karjahdus, jota seurasi laukaus ja perään toistuvia, katkonaisia ärjähdyksiä. Samassa tuiskahtivat kumppanini karhakistosta täyttä vauhtia kohti minua, eräs heistä huutaen täyttä kurkkua: ”Jo tulee päälle!” Käänsin kiiruusti sukseni tulojäljille ja syöksyin muiden perään. Paettuamme omasta mielestämme kyllin pysähdyimme eteen osuneelle avoimemmalle paikalle ja eiköhän taas kuultu karhun kiukkuinen karjunta. Huomasimme, että joukostamme puuttui Andel. Huusimme häntä useita kertoja vastausta saamatta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että otso on toverini hävittänyt – juuri hän oli äsken sitä tiheikössä ampunut. Tämä ajatus jähmetti veret suonissani. Mutta samassa kuulimme toverini huutavan: ”tännepäin” ja lähdettyämme äänen suuntaan saavutimme hänet pian.

Oli käynyt niin, että karhu, nähtävästi tuskaisten haavojensa ärsyttämänä oli yllättäen käännähtänyt päin ajattajiaan ja hyökännyt muutaman kymmenen kyynärän päästä. Kerran ehti Andel laukaista aseensa, mutta kuolettavan jatkolaukauksen esti tiheikkö. Niin joutuivat takaa-ajajat kääntämään suksensa pakosuuntaan ja sama oli tarkoitus Andelillakin ollut. Hän oli kuitenkin epäonnekseen pudottanut sauvansa ja kurottaessaan sitä hangelta hän ei ehtinytkään kääntää suksiaan muiden mukaan kuin vain puolittain sivulle. Karhu oli jo saavuttamaisillaan suksiensa kanssa kompuroineen ja joukon viimeiseksi jääneen Langin, kun se käännähtikin nyt sivullaan havaitsemansa Andelin perään. Sauvattomana tämä olisi ollut tuhon oma, ellei olisi sattunut osumaan pienelle aukeamalle. Siihen saakka oli raivostunut karhu seurannut aivan kannoilla, mutta aukean tullen jättäytyi suojaavan metsän kätköön.

Nyt pidettiin tuumaustauko. Totesimme seuraavat asiat. 1) kirotussa kuusitureikossa ei voinut kunnolla ampua 2) haavoitettu karhu voi hyökätä kimppuun 3) hiihtäessämme hajallaan, kuten oli tehtävä, ei tovereitten auttaminen ollut mahdollista 4) muullakaan tapaa ei voitu toimia. Kun itse olin jo palautunut väsähtämisestäni, otin taas kiväärini haltuuni ja niin lähdettiin taas jälestykseen. Näin jatkoimme jokusen tunnin, eikä tilaisuutta ampumiseen tarjoutunut. Päivä alkoi kääntyä päätökseensä. Karhu osasi valita kulkunsa närheikön hankalimpien paikkojen kautta, väliin tunkien itsensä kuin jänis jonkun kuusen lumen peittämien tyvioksien alle piiloon. Ja juuri kun olimme saavuttamaisillamme nallen, se koukkasi ja palasi takaisin vanhoille jäljilleen. Saatoimme pysyä jäljillä vain hiihtämällä kierroksen tällaisen kohdan ympärille ja jatkaa ajoa siitä, mistä eläin oli latumme ylittänyt. Toisinaan joku näki vilahduksen elukasta puiden runkojen lomassa ehtimättä kuitenkaan enempää. Sattui kahden paikallisen miehen hiihtäessä edelläni ja ehdittyä pari syltää erään kuusen ohi ja tultuani itse sen kohdalle, piirtyi verkkokalvolleni kuin välähdyksenä lumisten alaoksien välistä karhun pää. Siinä silmänräpäyksessä käännähdin suksillani ja saatuani aseen selästäni ja huudettuani muille: ”ampukaa!”, karkasi tuo mörri salamana näkemättömiin.

Vaikka harmituksemme kasvoi, jatkoimme jahtia tarkoituksena saada otus kierrokseen. Tarkastimme jokaisen kuusen persuksen ja tutkimme myös aiempia jälkiä, joista sitten paljastui, että takaa-ajettu oli palannut omia jälkiään takaisin päin. Jo illan painaessa päälle huomasi Matti, yksi joukkomme jäsenistä, aivan kuten minäkin hänen jäljessään hiihtäessäni, oksien liikettä noin 30 askeleen päässä meistä oikealla: karhu oli siellä änkeytymässä kuusen alle. Tällöin muut porukastamme levittäytyivät meistä vasemmalle. Epäselvästi erottautui karhun hahmo hieman tummempana möykkynä lumimassojen takana ja ampumalinja oli kaikkea muuta kuin selvä. Otimme kontion kuitenkin jyvälle ja samanaikaisesti kajahti laukaus meidän molempien, minun ja Matin, aseista. Karhu pysyi liikkumattomana paikallaan, joten ehdin jo huudahtaa: ” Jo taisi jäädä,” kun se siinä samassa hyökkäsi karjuen esiin ja vauhdilla suoraan kohti meitä. Olimme ampuneet molemmat yli. Siinä tilanteessa me, joilla, joko minulla tai Matilla, jolla sillä hetkellä oli Langin kivääri, olisi ollut varma tilaisuus kaataa karhu seuraavalla laukauksella, käännähdimme pikaisesti suksinemme ja Matti jäljessäni hiihtäen säntäsimme pakoon. Jo kohta Matti rääkäisi: ”älkää menkö!” Hän oli kompuroinut kuusten välissä ja joutunut pois suksiltaan. Toinen niistä oli lumessa pystyssä ja toinen karannut ladun vastakkaiselle puolelle. Karhu karjui parin kyynärän päässä lumeen vajonneen, ylös pyrkivän Matin selän takana. Mikä lie karhun tullut, se jätti Matin repimättä – katosi vain jälleen korpeen.

Tästä selvittyämme kiersimme alueen tarkaten, ettei ulostulojälkiä ollut ja lähdimme yöksi Tennilän taloon. Sinne oli päivän kuluessa kokoontunut lähiseudun miehiä, poromiehiä enimmältään, jotka olivat silmin nähden kiinnostuneita asiasta ja pyysivät päästä mukaan jahtiin seuraavana päivänä. Illan mittaan juttua riitti ja karhutarina seurasi toistaan. Eräs tapaus oli ollut sellainen, jossa karhu oli tappanut syksyllä sulan maan aikaan linnunpyytäjän, joka oli ensin haavoittanut sitä. Kerrottiin myös monista kevätpyynneistä, joissa karhu oli hyökännyt kimppuun, jolloin tapana oli hiihtää karkuun, ellei keihäitä ollut sattunut mukaan, jos taas oli, katsottiin, että kaksi tai kolme miestä avoimessa maastossa kyllä kamppailun voittaa.

Koitti tammikuun 26. päivä, kirkas taivas ja kireä pakkanen. Varhain aamulla lähdimme joukolla liikkeelle, mukana paikallisista mm. Kivijärvi, Kumpu, Kraatari ja Heikki Kulusjärvi, joilla oli aseinaan yksinkertaiset luotipyssyt sekä yksi karhukeihäs. Sitä paitsi puolitusinaa koiraa juoksenteli matkassamme. Hiihdimme suoraan suoalueelle, jonne olimme karhun edellisenä iltana kiertäneet, ja saimme nähdä, että se pahalainen oli poistunut kierroksesta yön aikana, tehnyt lenkin viereiselle kankaalle ja palannut takaisin suojaavaan rääseikköön. Muutamia tunteja meni samanlaisessa jäljityksessä kuin edellisenäkin päivänä. Koirat osoittautuivat täysin kelvottomiksi: luikkivat vain perässämme latuja kulkien. Karhua vain ei saatu kunnolla jyvälle. Toimintamaasto alkoi jo muistuttaa Kaarle XII aikaista taistelutannerta eikä kenelläkään enää eilisestä viisastuneena ollut haluja kurkistella liika liki kuusten tyviä, pelosta joutua sieltä karhun mahdollisesti hyökätessä melkoisella varmuudella sen skalpeeraamaksi. Karhu noudatti eilistä taktiikkaansa kiertäen aina vanhoille jäljilleen, minkä vuoksi me sitten jakauduimme useampaan ryhmään. Osa asettui vaanimaan jälkien tuntumaan, toiset jatkoivat otuksen seuraamista. Jouduin kaverieni kanssa odottelemaan siksi kauan omalla kyttäyspaikallamme, että aloin jo pahasti palella, varsinkin vasemman jalan varpaita kipristeli.

Yhtäkkiä kuului kolme laukausta, heti perään karhun karjuntaa, miesten huutoa ja vielä laukaus. Olimme tapahtumapaikalta noin 200 askelen päässä, mutta äänten perusteella selvää oli, ettei karhu antautunut helpolla. Hiihdimme minkä kintuista pääsimme tappelupaikkaa kohti, äänten joukosta korvamme erottivat huudon: ” Tuokaa pyssyjä!” Muutamia miehiä seisoi tiiviinä ryhmänä karhun ympärillä, toiset latasivat aseita ja veivät niitä hiihtäen sinne. ”Tänne, tänne!” huudettiin miesjoukosta. Vielä kajahti muutama laukaus.

Tilanne oli minulle epäselvä aina siihen saakka, että ehdin etummaisena miehenä olleen Kraatarin luokse, joka osoitti minulle kuusen alla makaavaa, raskaasti hengittävää karhua. K. tavoitteli siinä karhukeihästään, ja minä puolestani tähtäsin huolella, laukaisin ja luoti tavoitti näkyvillä olleen silmän. Ruho vavahti ja se oli siinä.

Nyt kuultiin, miten kaikki oli käynyt. Kun miehet tavoittivat karhun, se oli jälleen käännähtänyt palatakseen vanhoille jäljilleen, saanut kuitenkin samassa vainun siellä vaanimassa olleista miehistä, ja joutuen siitä ikään kuin pyörälle päästään, se hämääntyi, kääntyi toisaanne kuin piti ja päätyi ensi kerran erehtyen avoimelle paikalle. Tällöin sekä Kumpu että Kraatari saivat tilaisuuden ampua ja otus haavoittui vaikeasti. Loppuraivossaan se yritti vielä hyökätä, mutta vaipui kuusen juurelle päättäen päivänsä.

Olimme tietysti tyytyväisiä raskaan jahdin onnekkaasta päättymisestä, varsinkin kun kaksi vahingonlaukausta oli käynyt miesjoukossa sen koossa ollessa. Seuraavaksi kiedottiin köysi karhun kuonon ja käpälien ympäri ja saalis hinattiin miehissä korvesta metsänreunaan, jossa odotti reen eteen valjastettu poro. Karhu nostettiin rekeen ja matkattiin Tennilän taloon. Siellä, talon suuressa pirtissä nyljimme karhun saman illan aikana. Karhuvaari oli vanha ja painoi noin 15 leiviskää (127,5 kg) huolimatta siitä, että se oli epätavallisen laiha. Yllätys oli, että löysimme ruhosta vain neljä luotia.

Ja nyt arvon lukijat, on johtopäätösten vuoro: Meistä jokaisen on helppo omissa kamareissaan arvostella jahtiamme. Joku kukaties voi arvella, että olimme liian pelokkaita. Myönnettäköön, että emme olleet asialla, kuten kokeneet metsästäjät, jotka huolella valmistautuen ja kaikkien teurastustaiteen sääntöjen mukaisesti laukaisevat kuulan karhun kalloon, tehden sen piiloisesta kyttäyspaikastaan. Mutta mistään hinnasta en haluaisi olla jäänyt paitsi jahdin tuomasta äärimmäisestä jännityksestä ja kaikista siihen liittyneistä monista tuntemuksista. Tähän saakka olen naureskellut talonpoikain karhun kunnioitukselle. Nyt, tämän metsästyskokemukseni jälkeen (olen kaatanut 6 aikuista ja viisi pentua), ymmärrän suuren karhunkaatajan, Piittis-Antin sanat: ”Karhu on peto, sitä pitää pyytää ja peljätä.”

Kemissä Helmikuussa 1889.   Arth

Mainokset

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: