Saraniemi, Veikko: Muisteluksia sota-ajalta

Näiden muistelusten kirjoittaja Veikko Saraniemi (s.1927) oli kerrottujen tapahtumien aikaan 13 – 18 vuotias nuorukainen. Kaikki kirjoitukset ovat julkaistu joko kokonaan tai osittain aiemmin Lapin Kansassa.

  1. Desanttijahtia Vanttausjärvellä – muistelus talvisodan ajalta
  2. Syöksypommittajat yllättivät kalamiehet – muistelus jatkosodan ajalta
  3. Metsätöissä ennen evakkoa
  4. Lähtö evakkoon ja nuoren miehen evakuointikokemuksia
  5. Evakossa
  6. Paluu Suomeen ja metsätöihin
  7. Desanttijahtia Vanttausjärvellä – muistelus talvisodan ajalta

Saraniemi. Veikko

Vanttausjärven nuoria Kuluksen pirtillä 1944 matkalla alempana kerrottuun Misijärven uittoon. Vasemmalta Eino Koivuranta, Veikko Saraniemi (muistelusten kirjoittaja), Arvo Koivuranta, Eeva Hietala (Koskiniemi), Jaakko Niskala ja vilho Hietala. Nuorten keski-ikä oli 16 vuotta. (Kuvaaja kasööri Erkki Arminen)

Elettiin alkutalvea 1940. Iltasella neljän viiden aikoihin lensi kaakosta yksinäinen lentokone ihan matalalla. Vallinnut hernerokkasumu esti näkemästä konetta, mutta kuultiin, kuinka se teki kaksi kierrosta Vanttausjärven ympäri ja jatkoi tämän jälkeen luoteeseen, kohti 6 kilometrin päässä olevaa Mustalampea. Siellä olleen Keräsen talon asukkaiden kuulivat sen laskeutuvan lammen pohjoisrannalle. Väki hätääntyi siitä ja isäntä Hugo päätti, että nyt pakoon ja apua hälyttämään. Pelättiin desantteja ja oltiin varpaillaan.

Hugo valjasti hevosen, laittoi oman väkensä rekeen ja laukotti pakoon ajaen talosta toiseen ja keräten mukaansa niistä kaikki Mustalammen ja Vanttausjärven välillä asuvat, noin 20 henkeä. Joukko suuntasi Saariniemeen, jossa oli kaksi isoa taloa lähes tyhjillään. Itse hän jatkoi samaa kyytiä Vanttausniemeen ottaen mukaansa matkan varren taloista tapaamansa puolenkymmentä miestä. Hannes Saraniemen luo tultiin, olihan tämä sisällissodan jälkikahinoissa osallistunut Willamon joukossa Sallan taisteluihin. Miehissä pohdittiin: Olisiko viholliskone tuonut desantteja tiedustelu- ja tihutöihin. Vai oliko sotatoimialueelta palaava ruotsalainen vapaaehtoiskone tehnyt pakkolaskun. Varauduttiin pahimpaan. Vastassa voisi olla tuhoojapartio. Metsävaltiolla oli suursavotta lähellä ja puolenkymmentä kämppää miehiä täynnä. Lähellä oli rautatiekin. Neuvonpidon tulos oli, että kun ei ollut kuin kaksi kivääriä ja niihin vain jokunen panos, niin ensiksi olisi saatava apuvoimia ja aseita.

Lähin puhelin oli Viirinkylässä noin 11 kilometrin päässä ja viestiä tapahtuneesta lähtivät viemään Paavo Siila, Arvo Koskiniemi ja Viljo Ylitervo. Tarkoitus oli saada ainakin kaksi konepistoolia. Kun tieto asiasta meni eteenpäin, käski Rovaniemen suojeluskunnan esikunta Auttin ja Viirin kyläpäälliköiden koota ryhmän verran miehiä. Rovaniemeltä luvattiin lähettää asetäydennystä ja pari miestä.

Pekkalassa, metsähallituksen Säpsän virkatalossa asunut, Vanttauksen piirin työnjohtaja Werneri Herranen, joka oli alueen suojeluskuntapäällikkö, kokosi jokivarresta 12 miestä aseineen, ja lähtö Vanttausjärvelle tapahtui heti. Koska maantie kylään oli auraamatta, hevosilla liikkunut miesjoukko ajoi sinne Viirinkylästä lähtevää talvitietä.

Oli toimittu ripeästi. Suojeluskuntalaisten ryhmä saapui jo ennen puoltayötä Vanttausniemeen, jossa seitsemän paikallista miestä jo odotteli valmiina liittyäkseen siihen. Suunnitelma laadittiin Saraniemen pirtissä korviketta juodessa. Sen mukaan ensiksi edettäisiin puolen kilometrin päähän Hietaloiden Ulkuaavan talosta, jonka rannalle koneen sanottiin laskeutuneen. Sen takia Hietaloita ei oltu hälytetty ja niinpä he olivat kotonaan. Tilanteen vakavuutta lisäsi Joutsijärveltä kantautuva jatkuva tykistön kumu.

Määränpäässä miehet lähestyivät tien suunnasta taloa, jossa vihollisten arveltiin olevan. Noin 100 metrin etäisyydellä miehet ryhmittyivät ketjuun sen ympärille. Rengasta tiivistettiin, kunnes oltiin 40 metrin päässä. Tien tuntumassa oli useampia miehiä ja heillä tulivoimaisimmat aseet. Oli jo aamuviisi. Talossa ei havaittu liikettä ja tien suunnan miehet pääsivät portaille. Yksi heistä koputti oveen ja toiset suojasivat. Oven avasi alkusäikähdyksestään selvittyään talon isäntä, Aleksanteri Hietala. Heti kuultiin, että kyseessä oli väärä hälytys. Mitään konetta ei ollut Mustalammen jäälle laskeutunut. Emäntä keitti korvikkeet koko porukalle, johon kuului myös hälytyksen tehnyt Hugo Keränen.

Myöhemmin saatiin tietoa desanttijahdin aiheuttaneesta lentokoneesta. Ilmeni, että radioyhteyttä vailla olleen ja osittain eksyneen ruotsalaiskoneen vapaaehtoislentäjä oli tehnyt hätälaskun Mustalammelta vajaan 7 kilometrin päässä olevan Köyryjärven jäälle nähtyään sen rannalla tulet, jotka loimottivat Eero Harjun saunavesien lämmityspaikalta. Laskeuduttuaan lentäjä oli tarkistanut suunnan ruotsalaisten Olkkajärven lentotukikohtaan. Päästäkseen nousemaan lentäjän oli täytynyt keventää konetta, joten hän oli irrottanut koneesta ison pommin. Kone oli päässyt Köyryltä onnistuneesti Apukkaan.

Sellainen jälkiseuraus edellisestä oli, että Vanttausjärven kylään perustettiin heti kaksi päiväsaikaan liikkunutta hiihtopartiota. Tukikohta tuli Saraniemen taloon, jossa olivat sekä muonitus että majoitus. Partiot tarkkailivat metsätyömaiden ympäristöjä, rautatien suuntaa ja tekivät retkiä Vanttauskairan erämaihin.

Eräänä aamuna partioiden tehdessä lähtöä Vanttausniemestä kierrokselleen alkoi Rovaniemen suunnasta kuulua lentokoneiden ääniä ja pian ne myös nähtiin. Koneita oli kuusi. Kaksi lensi hieman jäljempänä ja kävi ilmataistelua, Se päättyi, kun Vuoskun suunnassa raskas venäläinen pommikone putosi.  Suomalaishävittäjä kääntyi heti takaisin Rovaniemelle, sillä se taisi olla ainoa kauppalan suojana ollut. Kun havaittiin, kuinka putoavasta koneesta irtaantui ainakin yksi laskuvarjomies, hyppäsivät molemmat partiot suksilleen ja suuntasivat pikavauhtia koneen putoamispaikalle. Tuolloin Vanttausniemessä oli osuuskaupan myymälä ja sattui niin, että kaupassa oli käymässä kaksi lomalla olevaa sotilasta, Ansu Koskiniemi ja Hannes Keränen, jotka liittyivät ryhmään, kuten myös kaupanhoitajana ollut Viljo Ylitervo Tapionkylästä. Partion muonittaja Maire Aspegren lupasi hoitaa myymäläasiakkaat tarvittaessa.

Ryhmä hiihti kompassisuunnalla kohti putoamispaikkaa, jonne matkaa arveltiin olevan viisi kilometriä Viirinkylään päin. Kone löytyi arvioitua kauempaa Sainvaarasta (vanh. Sajin-) Tennilän pohjoispuolelta, noin 8 kilometriä Vanttausjärveltä. Loppumatka konetta lähestyttiin varovasti ketjussa. Saavuttiin koneen luo. Yksi sen moottoreista oli repeytynyt irti ja sinkoutunut kauaksi koneesta. Myös koneen miehistö, sen kolme jäsentä, olivat paiskautuneet ulos koneesta ja kuolleet. Tämän todettuaan lähtivät etsijät tavoittamaan laskuvarjolla hypännyttä. Hänet löydettiin koneesta 500 metrin päästä kuolleena laskuvarjonsa päältä.

  1. Syöksypommittajat yllättivät kalamiehet – muistelus jatkosodan ajalta

Keväthanget olivat lopuillaan keväällä 1943. Olimme serkkuni Asseri Koskiniemen kanssa menossa kokemaan katiskoja Vuoskujärvelle, jossa kyläläiset tuohon aikaan tapasivat niitä talvisin pitää. Ennen kuin ehdimme järvelle ollen vielä metsän peitossa, näimme Rovaniemen suunnasta olevan tulossa 6 lentokonetta. Noin puolen kilometrin päässä meistä lentänyt keulakone kääntyi syöksyyn ja muut samaten kukin vuorollaan. Näytös oli nopeasti ohi ja Stukat, joiksi koneet olimme tunnistaneet, kääntyivät takaisin Rovaniemeä kohti.

Tuumailimme, että jokohan sakut käyttivät Vuoskun saarta maalinaan. Räjähdysääniä ei kylläkään kuulunut. Kun pääsimme katiskoavannoillemme saaren tuntumaan, havaitsimme siellä useita vastasyntyneitä reikiä jäässä ja kuoppia saaren puolella.  Koska maalla olevat olivat aivan pieniä, teki mieli selvittää, mitä koneet olivat oikein pudottaneet. Aloimme kaivaa erästä kuopista. Pian lapio osui metalliin ja kohta paljastui pieni osa maan sisään syöksyneestä esineestäkin.  Näkemäämme oletimme osaksi pommin pyrstöä. Vesi kuitenkin alkoi haitata kaivamista, joten lähdimme hakemaan Karjalaisen talosta lisää työkaluja. Pojista Leo Karjalainen lähti meille kaveriksi ja niin jatkoimme kaivuuta kolmistaan. Pyrstö alkoi olla jo enemmän näkyvillä, mutta kova veden tulo esti kaivamisen syvemmälle. Niinpä ajattelimme vetäistä esineen ylös hevosella. Yritimme monet kerrat, mutta se ei änähtänytkään – köydet vain katkeilivat. Pimeäkin tuli, joten jätimme homman sikseen. Katiskat jäivät sillä kertaa kokematta.

Oli kolmaskin tapahtunutta todistanut. Kun me Asserin kanssa seurasimme pommitusta kauempaa, koki Arvid Poikela sen paikan päällä. Jo aamuvarhaisella oli mies tullut Vanttausjärveltä katiskoilleen ja ollessaan juuri kokemassa niitä hän kuuli koneiden lähestyvän. Arvid oli juossut saareen piiloon. Hän kertoi nähneensä kuinka koneet tultuaan hänen piilosaarensa yläpuolelle lähtivät syöksyyn ja irrottivat pomminsa. Yksi niistä oli pudonnut lähelle puuta, jonka suojassa hän oli, Meteli oli ollut valtava.

Jatkosodan aikana Rovaniemen lentokenttä oli saksalaistukikohtana. Ilmeisesti kyseessä oli sinne sijoitettujen Stuka-koneiden tekemä pommitusharjoitus, johon sopivaksi maaliksi valikoitui Vuosku. Onneksemme pudotettiin kai vain harjoituspommeja. Ne taitavat olla siellä vieläkin.

(Veikko Saraniemen kertomaan tarjoaa lisänäkökulmaa Valtteri Karjalaisen (2014)antama tieto: Joskus jatkosotavuosina Vuoskulla asuneet olivat nähneet saksalaiskoneiden pudottelevan säkkejä. Ehkäpä ne harjoittelivat, miten tavarasäkit saadaan osumaan haluttuun paikkaan. Olihan toisinaan esim. kaukopartioille toimitettava täydennystä rintamalinjojen taakse. Tämäkin viittaa siihen, että Vuoskun tienoita lie käytetty lentotoiminnan harjoitusalueena)

 

  1. Metsätöissä ennen evakkoa

 

Vanttausjärven nuoria Kuluksen pirtillä 1944 matkalla tässä kerrottuun Misijärven uittoon. Vasemmalta Eino Koivuranta, Veikko Saraniemi tämän muisteluksen kirjoittaja, Arvo Koivuranta, Eeva Hietala (Koskiniemi), Aira Koskiniemi, Jaakko Niskala ja Vilho Hietala. Nuorten keski-ikä 16 vuotta. Kuvan ottaja kasööri Erkki Arminen.

 

Meneillään oli viimeinen sotavuosi 1944 ja talvi samanlainen edellisetkin. Täällä kotirintamalla metsäsavotat olivat käynnissä nuorten poikien ja vanhojen miesten voimin. Lisäksi useammalla metsätyömaalla oli sotavankeja töissä. Talven kääntyessä kevääksi oli edessä isoja purouittoja. Niissä minäkin sain vahvan ensikokemukseni uittohommista.

Misijärven yläpäässä oli ollut talvella iso savotta. josta karttui paljon uitettavaa. Koska yhteisuitto alkoi vasta Venejärveltä, puut oli toimitettava omana hommana sinne. Tämän urakan otti Oikaraisen Matti apunaan Aleksanteri Hietala Vanttausjärveltä, josta viimemainittu kokosi monenikäisistä koostuvan urakkaporukkamme, Meitä oli nuoria poikia, oli tyttöjäkin sekä vanhoja miehiä, iät 14 – 55 vuoden väliltä.

Lähtiessämme uiton valmisteluun talvitien pohjilla oli vielä vähän lunta. Menimme Vanttausjärveltä hevosilla Kuluksen asemalle, jonne matkaa tuli vajaa 20 kilometriä. Varhainen ukkonen ja kova vesisade haittasivat meitä sinne mennessä. Väillä pysähdyimme Kuluksen pirtillä, jossa uittoporukan nuorista jäsenistä otettiin oheinen kuva. Sieltä jatkoimme junalla Misiin. Kun siellä oli myös purouittoa, purot piti laittaa ensiksi valmiiksi, Se tehtiin niin, että molemmille puolin puroa vedettiin kekseillä tukkeja, jotka sidottiin vahvalla rautalangalla päistään yhteen. Joen varteen rakenneltiin myös puiden kulkua ohjailevia kosseja laittamalla useampia tukkeja, jopa viisikin päällekkäin, rautalangalla toisiinsa kiinnittäen. Uitto alkoi Kurttalammelta, eteni Misilammelle ja sieltä Misijärveen.

Seuraavana oli vuorossa pyrästäminen ja pyräitten kuljettaminen Misijärven toiseen päähän. Ne vedettiin sinne keluveneillä. Meitä oli kussakin veneessä viisi nuorta miestä ja yksi vanhempi mies perää pitämässä. Erityisenä mieleeni on jäänyt silloin viikkokausia jatkuneet helteet ja tyynet järven selät.

Tavallisen puutavaran ohella uitettavana oli huomattava määrä aisattuja kaksimetrisiä haloiksi meneviä koivuja, jotka uitettiin erillään muista. Koivupyräät vietiin Misijärven rannalle vedetyn rautatiepiston päähän odottamaan vaunuihin lastausta, jota ei kylläkään vielä silloin aloitettu. Havupuut – pöllit, sullit ja tukit – uitimme Venejärveen, johon meidän urakkamme päättyi pariviikkoa juhannuksen jälkeen.

Muutamia viikkoja uiton loppumisen jälkeen posti toi minulle ja uittokavereilleni työvelvollisuuslaput, joissa kehotettiin saapumaan Misijärvelle koivun lastaukseen junan vaunuihin. Samoihin aikoihin oli kuitenkin Valtion polttoainetoimisto Vapo aloittanut honkapinotavaran teon valtion metsässä Vanttausjärven takana. Menin sinne ja sain työnjohtajalta todistuksen työskentelystäni siellä, joten koivun lastaus minun kohdaltani jäi.

Kerkisin olla pari viikkoa pinotavaran teossa, kun tuli uusi työvelvollisuuslappu, kehotus mennä linnoitustöihin jo luovutetun Viipurin lähelle. Ilmoittauduttava oli Rovaniemellä Viirinkankaan kansakoululla. Määräpäivänä menin Rovaniemelle ja oikean ikäni osoittamiseksi hain kirkkoherranvirastosta papintodistuksen, sillä kutsussa minut oli merkitty kahta vuotta todellista vanhemmaksi. Ilmoittautumispaikalla sakkia oli paljon. Ilmoittautuminen eteni nimenhuudolla, jota vanhempi luutnantti veti, Vuoroni tultua annoin kutsulapun ja papintodistuksen luutnantille, joka ne luettuaan tiedusteli: Kumpikos se on oikea ikäsi? Tähän vastasin: Kyllä luutnantti sen näkee. Luutnantti ei tähän tyytynyt, vaan vielä tiukkasi, ettenkö halua lähteä linnoitustöihin, mihin vastasin kielteisesti. Tähän luutnantti, että kyllä siellä työvoimaa tarvittaisiin, mutta nuoren ikäni takia hän ei voi minua siihen velvoittaa.

Rovaniemeltä palattuani pinotavaranteko jatkui, tosin välillä oli oltava 2-3 viikkoa kotitalon heinätöissä. Järventakustyömaalla asuimme vanhassa niittymiesten piisikämpässä, johon mahtui 7 miestä. Siellä oltiin aina viikko kerrallaan reissulla.

Kesä oli jo kääntynyt syksyyn, kun taas kerran tulimme koko työporukka viikonlopuksi kylälle. Menimme ensiksi kotitalooni, jossa tapasimme pomomme, sinne äskettäin saapuneen Vapon ukkoherran Jussi Hassisen, joka tällä perällä liikkuessaan tapasi yöpyä meillä. Ukkoherran viesti oli, että taitavat hakkuut tältä erää pysähtyä ainakin toistaiseksi, joten huomenna puoleltapäivin tehdään tähän astisista hommista tili. Se kävi niin, että Hassinen pyysi kutakin kertomaan, paljonko tehtyjä kappaleita on – ei liikaa eikä liian vähän. Tilin hän maksoi sen mukaan.

  1. Lähtö evakkoon ja nuoren miehen evakuointikokemuksia

Syyskuun alkupäivinä tuli sanoma Vanttausjärven asukkaille. Se tarkoitti, että kaiken varalta piti väen kokoontua yksiin paikkoihin. Yksi kokoontumispaikka oli kotitaloni Vanttausniemi. Syrjätalojen tavarat piti myös toimittaa sinne. Aarne Koskiniemi vei sanaa taloihin.

Aselevosta oli jo aiemmin kantautunut jotain uutisia ja kai tietoa oli kulkeutunut myös sotavankileireille. Ehkä vartiointikin höllentyi ja karkaamisia tapahtui. Elo- syyskuun vaihteessa, siis jo ennen evakkomääräystä, Mustalammilla tienvarsitalossa asuva vapaussoturi ja rajakapteeni evp Arvid Niskala oli nähnyt tiellä talon ohitse kävelevän mieshenkilön, jonka vaatetus pisti silmään. Hän pysäytti miehen ja totesi tämän sotavangiksi. Hän vei miehen kotiinsa ja ilmoitti kiinniotostaan viranomaisille. Luultavasti venäläinen oli karannut saksalaisten Kuluksen leiristä, koska vanki luovutettiin heille. Tavallisesti saksalaiset teloittivat karkurit. Miten lie tämän käynyt.

Kotikylässämme meitä oli neljä vielä armeijan käymätöntä nuorta miestä, jotka komennettiin osallistumaan evakuointityöhön. Ensitöiksemme oli lähdettävä aseet mukana lammasjahtiin. Vanttausjärven Isosaaressa on kautta aikain pidetty lampaita ja tuolloin siellä oli erään talon viisi lammasta. Kun lampaat oli ammuttu ja nyljetty ja ruhot veneessä, tuli muuta mieleen. Joku keksi että saaressahan on paksu petäjä, eiköhän kokeilla, meneekö luoti siitä läpi. Oli kaksi ruotsalaista ja yksi suomalainen sotilaskivääri. Komea oli petäjä, ainakin 80 cm halkaisijaltaan. Ammuskelimme panoksemme loppuun. Ruotsalaisella meni läpi, suomalaisella ei. Päivähän siihen reissuun sitten meni.

Osallistuimme seuraavaksi kylän asukkaiden tavaroiden kokoamiseen. Osa kamppeista oli kuljetettava veneillä järven yli. Rahtaaminen vei useita päiviä.

Tuli määräys ihmisten siirtyä Viirinkylään paremman tien varteen. Suurin osa käveli sinne, muutamat menivät hevoskyydillä. Ainuttakaan autoa ei joutanut käyttöömme. Karjaa oli lähdetty kuljettamaan jo päivää ennen kuin ihmiset joutuivat jättämään kotinsa. Tavaroiden siirto Vanttausjärveltä Viirinkylään jatkui neljällä hevosella. Ainakin osa Viirinkylään tuoduista tavaroista vietiin veneillä Rovaniemelle. Siihen oli käytössä viisi venettä, Iso moottorivene veti perässään neljän veneen letkaa. Vähäiseksi jäivät tämän kuljetusmuodon saavutukset. Aivan kaikkea kotikylämme tavaroista ei ehditty ajamaan. Esimerkiksi ompelukoneita löysimme evakosta palattuamme yhteen kasaan poltettuina Koskiniemen pihalta.

Viirinkylässä me neljä kaverusta liityimme siellä koottuun 12 henkiseen evakuointiryhmään, jonka vanhimpana oli kyläpoliisi Teräsvuori. Tukikohtamme oli Auttin Kallen Törmäsen talo, joka on edelleenkin olemassa ja sijaitsee aivan voimalaitoksen patopenkan vieressä, patoaltaan rannalla. Siellä majailimme viikon verran ja suoritimme tavaroiden lastausta autoihin.

Sattui siinä eräänä noista päivistä, että Kuuselan talon kohdalle tulleesta karjakuljetuksesta säntäsi iso sonni omille teilleen (Vanttauskosken alapuolella vanha maantie kulki silloin jokitörmän alalaitaa ja Kuuselan talot olivat siellä). Se laukkoi ylös jyrkkää rinnettä, eikä antanut kiinni. Omistaja tuumi, että jos pyssy olisi, antaisi kyllä kiinni. Eräällä Vanttausjärven pojista oli ja sonni kellahti kertalaukauksella, pyöri rinnettä alas tielle ja pantiin lihoiksi.

Joku oli tullut huomanneeksi, että Kuluskairan eräälle savottakämpälle oli unohtunut kokki, Sana oli jäänyt viemättä, joten kahden toverini piti lähteä kokin hakuun. Matkaa kämpälle tuli Viiriltä 20 kilometriä sivu. Kaverukset olivat poikenneet puolimatkassa Korkeakummun tyhjään savottakämppään, hoksanneet ja mukaansa ottaneet ojankaivajilta sinne jääneet dynamiitin räjäytysnallit, joissa oli valmiiksi laitetut, noin 40 cm pituiset sytytyslangat. Ovat ajat mitä ovat, pojat ovat aina poikia ja nuoria miehiäkin penikastaa toisinaan. Niin nytkin. Kohta matkan taas jatkuessa toinen oli saanut päähänsä ehdottaa kilpailua, joka olisi voinut päättyä onnettomasti. Sytytyslanka tuli katkaista niin läheltä nallia kuin uskalsi, sytyttää ja heittää ilmaan, jossa nalli räjähti. Moniaita oli jo räjäytelty, kun toinen kavereista, jolla oli päällään napillinen, vyötäröltä tiukka nahkapusero. raapaisi kävellessään tulen sytytyslankaan, lipsahti rintaa vasten ollut nalli napinlävestä puseron sisään siellä palaen. Tuli hätä ja hoppu saada se sieltä äkkiä pois. Kaveri tunki kätensä puseron vyötäryksen alle ja sai kuin saikin nallin hyppysiinsä ja ehti juuri heittää sen menemään ennen kuin räjähti. Se kisa jäi siihen. Kun kaksikko sai tuotua kokin jokivarteen, palasivat kamraatit evakuointihommiin.

Kului pari päivää edellisestä ja saimme tiedoksi, että meillä olleet aseet oli luovutettava pois. Ne kerättiin ja pantiin puulaatikkoon. Syyskuun 15. päivä oli jo takana ja olimme edelleen Viirinkylässä. Joku evakuointiryhmästämme näki kortteeritalomme Törmäsen pihalta, kuinka talon ohi jonkun matkan päässä kulkevalle tielle ilmestyi Kuusamon suunnasta tuleva, reilua kävelyvauhtia askeltanut kolmituhantinen sotavankirivistö, kolmijonossa ja saksalaisten hoputtamana. Vauhtia ja vahtia pitivät sen sivuilla parinkymmenen metrin välein marssivat konepistoolimiehet. Jollakin näistä saksalaissotilaista kulki vierellään suomen pystykorva. Yhtäkkiä koira karkasi isännältään lähitalon pihalle, Se oli huomannut siellä muutaman kanan ja ajatti ne rakennuksen taakse. Paikalla ollut joukkomme pää, poliisi Teräsvuori juoksi koiran perään ottaen pistoolinsa esiin kotelostaan. Koiran saksalaisomistaja näki tämän ja pyyhälsi Teräsvuoren perään, Molemmat katosivat talon taakse. Odotimme laukauksia, joita ei kuitenkaan kuulunut. Hieman saksaa puhunut Teräsvuori oli saanut koiransa puolesta ärhennelleen saksalaissotilaan rauhoittumaan. He ilmestyivät näkyviin sulassa sovussa koira kiinni otettuna. Vankirivistö vartioineen jatkoi matkaansa.

Koitti täällä viimeinen tavaroiden lastauskerta, jossa olin mukana. Pekkalan suunnasta tuli kolme kuorma-autoa, joihin kolme meitä tehtävän saanutta kiipesi. Ajoimme Auttinniemeen, jossa teimme kuormat, ja jäimme odottelemaan kahta vielä tulevaksi luvattua autoa. Kun niitä ei alkanut kuulua, lähdimme kävellen kohti Viirinkylää. Päästyämme muutaman kilometrin lähestyi meitä samaan suuntaan menevä saksalaisten kuorma-auto. Onnistuimme sen pysäyttämään ja saimme luvan nousta kyytiin. Lava oli tyhjä, hytissä kaksi sotilasta. Nyt toinen sakemanneista kiipesi minun ja yhden toverini kanssa lavalle ja yksi meistä istui hyttiin. Lavalla asetuimme alkuun rinnakkain, selkä hyttiä vasten saksalainen keskellä. Saimme solkattua sen verran, että tulimme tietämään välissämme istuvan olevan, ei saksalaisen, vaan 18-vuotiaan norjalaisen SS-miehen, joka oli ollut vasta pari viikkoa Suomessa. Kaverini ehdotteli, mutta tietysti leikinpäältä, että mitähän, jos otetaan SS-nuorukaiselta ase ja pudotetaan hänet tienposkeen. Kielsin edes ajattelemasta sellaista. Näitä puhellessamme seuralaisemme näytti tulleen epäluuloiseksi, ja ihan kuin olisi jutuistamme jotakin ymmärtänyt, hän viittasi konepistoolinsa piipulla meitä siirtymään renkaan kohdalle istumaan.

Alkoi olla jo melko pimeä lähestyessämme Pekkalaa. Sieltä näkyi tulen loimu jo kaukaa. Pekkalassa oli saksalaisten aiemmin, tosin liian matalaksi rakentama pukkisilta, jota kuljettiin, sekä sen tilalle tarkoitettu, uusi rakenteilla oleva, jo puolijokeen ulottuva korkeampi silta. Entisten aseveljien välien kiristyessä saksalaiset olivat rakentamisen sijaan alkaneet polttaa keskeneräistä siltaa. Siitä alavirtaan, noin 150 metrin päässä oli sytytetty myös asuinrakennus palamaan, jonka äärellä saksalaissotilaita näkyi lämmittelemässä. Automme jatkoi pysähtymättä Viirinkylään. Seurannut yö jäi siellä viimeiseksemme.

Seuraavana päivänä tuli lähtö kohti Rovaniemeä. Menomatkalla Oikaraiselle lastasimme muutamaan kuorma-autoon välillä olleita tavaroita. Evakkokuormien tekoon en sen jälkeen osallistunutkaan. Meitä oli toistakymmentä henkeä porukassa ja yövyimme Oikaraisella Harjun Aarnen ja Olgan jo autiossa kauppatalossa. Aamulla ajoimme rautatieasemalle, jonne kuorma-autot oli määrä purkaa.

Asemalla joku virkaatekevä kyseli porukastamme vapaaehtoisia. Ilmoittauduin kaverini kanssa. Meidän tuli mennä Rovalaan, jossa tehtävämme selviäisi. Tultuamme sinne olivat ovet lukossa. Olimme jo palailemassa sieltä, kun vastaamme tuli vänrikki, ja kuinka ollakaan, juuri hänen puheilleen meidät oli lähetetty. Menimme kylmään ja tyhjentyneeseen Rovalaan ja aloitimme annetun tehtävän, joka oli vastata vänrikin poissa ollessa puheluihin ja kirjoittaa muistiin hänelle jätetyt viestit. Kerkesimme olla muutaman tunnin Rovalassa, kun sisään käveli kaksi herraskaista miestä kahden isohkon matka-askin kanssa. Ne heillä oli tarkoitus jättää vartioitavaksemme. Niin tehtiin ja askit nostettiin hyllylle. Siellä ne olivat seuraavaan päivään, jolloin uteliaisuutemme kuitenkin voitti. Yksi askeista otettiin alas hyllyltä ja kokeiltiin olisiko se lukossa. Laukku avautui. Se oli täynnä vielä nipussa olevia 5, 10, ja 20 mk:n uusia seteleitä. Toinen laukku oli samanmoinen, mutta lisäksi siinä oli pistooli koteloineen. Mitäpä, jos otettaisiin muutama setelinippu, ei kai sitä kukaan huomaisi, kaveri tuumaili. Jätimme rahat koskematta.

Oli taas yö vastassa ja kun minkäänlaisia petivehkeitä ei ollut saatavilla, nukuimme sen yön paljaalla lattialla vaatteet päällä. Puhelimen luota oli lupa päiväsaikaan poiketa muuallakin ja niinpä me seuravana päivänä pistäydyimme Ounaskosken sillan luona. Sen molemmissa päissä oli vartiot. Saksalaiset olivat poraamassa koneporalla reikiä sillan kiviarkkuihin. Vartiomies pysäytti meidät ja laittoi kädet korvilleen tarkoittaen ja varoittaen, että kohta räjähtää. Kohta silta-arkuissa alkoikin räjähdellä. Saksalaiset olivat tekemässä räjäytyskuoppia sillan tulevan tuhoamisen varalta – panoskuiluja kun ei vanhoissa silloissa ollut. Saksalaisten lopetettua räjäyttelyt, pääsimme palaamaan Rovalaan, jossa viivyimme kaikkiaan kolme vuorokautta.

Näiden päivien aikana kuljimme välillä suomalaisista lähes tyhjässä kauppalassa. Saksalaiset liikenteenohjaajat olivat ilmestyneet isompiin risteyksiin. Kuulimme, että saksalaiset olivat ottaneet omaan käyttöönsä evakkotavaravaunujen kuljetukseen tarkoitetun veturin. Niinpä suomalaiset yrittivät ajaa tavaraa saatavilla olevilla vähillä kuorma-autoilla sen minkä ennättivät. Rovaniemellä olomme kolmantena iltana meille käytiin sanomassa, että aamulla on kokoontuminen Kemiyhtiön Konttisessa. Aamulla, ennen sinne lähtöämme haettiin vartioimamme rahalaukut Rovalasta.

  1. Evakossa

Konttisen pihaan saapui noin 25 Rovaniemen ympäristössä evakuointitehtävissä ollutta. Mukana oli mm. Oskari Vanhamaa, Aku Rovasalo Muurolasta ja Jalmari Tallavaara Tennilästä. Evakuointiporukallemme annettiin uusi tehtävä. Vielä samana päivänä meidän piti ilmoittautua uittohommiin Tornion Hellälässä. Kaksi kuorma-autoa vei meidät siellä olevaan uiton tukikohtaan, jossa ei kuitenkaan ollut ketään. Emme jääneet sinne odottelemaan, vaan kaikilla oli selvänä seuraava määränpää. Meitä oli puolikymmentä nuorta, jotka ylitimme yhdessä Ruotsin rajan. Seuraavana päivänä koko uittoporukkamme oli jo Haaparannassa, Hämmennystä aiheutti se, että Suomesta oli tullut määräys palauttaa meidät takaisin Suomeen. Sitä ei tehty, vaan täisaunaanhan siitä jouduttiin. Sen jälkeen majailimme muutaman vuorokauden sotilasparakissa, minkä jälkeen meidät kuljetettiin junalla Vännäkseen.

Perillä meidät majoitettiin tilapäisesti isoon kivikouluun, joka oli kokonaan evakkojen käytössä. Vännäksestä koko 25 henkinen evakuointiryhmämme siirrettiin kohta 5 km Uumajajokea alavirtaan olevaan pieneen kylään ja majapaikaksemme annettiin maalaistalon vanha asuinrakennus joen rannalta. Saunaa kaipasimme ja kun sitä ei ollut, niin pitihän se rakentaa. Meille lahjoitettiin kovalevyjä, joista sen teimme ja saunankiuas ladottiin rantakivistä. Saunoimme ahkeraan.

Kylässä asuimme noin puolitoista kuukautta, jolloin osa pääsi siirtymään omaistensa luokse ja me loput Vännäsbyhyn rakennettuun uuteen parakkiin, jossa itse viivyin lähelle joulua. Saatuani selville äitini, toisen sisareni ja nuoremman veljeni olinpaikan pääsin asumaan heidän luokseen Lävangeriin. Isäni ja sisaristani vanhempi olivat karjan kanssa Sylsmarkissa, vanhin veljeni puolestaan rintamalla, joten perheemme oli joutunut moneen paikkaan. Olemiseni äitini luona jäi lyhytaikaiseksi, sillä kotimaassa tarvittiin työvoimaa. Tammikuun 12. päivänä meitä lähti nuoria poikia ja vanhoja miehiä junalla kohti Haaparantaa. Siellä meille annettiin Suomeen menijäisinä kahden viikon muona, kaikki yhteisissä pakkauksissa. Sepä sitten aiheutti pian omat hankaluutensa.

  1. Paluu Suomeen ja metsätöihin

Haaparannasta oli kuljetus Kaakamoon, jossa oli järjestetty parakkimajoitus ja keittoruokailu. Ennen Kaakamosta lähtöä ruotsalaisten antamat ruokapaketit avattiin, mutta tasajaon sijasta, se joka ensiksi apajalle ehti, otti haluamansa, ja niin kävi, että itse sain mukaani vain kipeneen tarkoitetusta, mm. kahvi- ja sokeripaketin.

Seuraavana päivänä, 15. tammikuuta, saatuamme Torniossa kulkuluvat kuntoon matkasimme kuorma-autoilla Rovaniemelle, jonne ehdimme iltapimeällä. Yövyimme jossain täyteen ahdetussa parakissa ja vasta aamulla silmiimme avautui kauppalan hävityksen kauhistus.

Viivyimme kauppalan raunioilla pari päivää, joiden aikana selvisi, että metsätyöt odottavat. Metsähallitus oli velvoitettu järjestämään metsätöitä kotiutetuille sotilaille. Se oli avannut metsätyömaan Kuluksen kairassa, jossa olivat valmiit kämpät ja runsaasti hakkaamattomia metsiä. Sinne meistäkin muutamat ohjattiin, koska kaikkien kotipaikat oli hävitetty. Ennen savottaan lähtöä laittelimme sukset ja muut kamppeet kuntoon. Repuista jätettiin kaikki ylimääräinen Urho Piilan varastoon, joka oli jäänyt palamatta.

Sattui niin sopivasti, että savotan postimies Toivo Röninki oli tullut kauppalaan postin hakuun, joten lyöttäydyimme minä, Eino, Toimi ja Kalle Röninki hänen mukaansa tämän lähdettyä paluumatkalle. Matkaa savotalle oli 35 km. Suksin sujuttelimme valmista ratapenkalla kulkevaa latua 25 km Piirun seisakkeelle asti ja asetuimme yöpuulle siellä polttamatta jääneeseen saunaan. Laitoimme saunan lämpiämään, ilman että kenelläkään olisi tullut mieleen mahdollinen miinavaara. Nukutun yön jälkeen hiihdimme Kuluksen pääpirtille ja sieltä minut ohjattiin 2,5 km päässä olevalle sivukämpälle. Matkalla sinne vastaani hiihteli kymmenkunta kotiutettua sotilasta, jotka olivat palaamassa hakkuulta. Tuttuja olivat. Käteltiin. Hymy oli vielä kaikilla kaukana.

Olin jo kämpän luona, kun huomasin toisesta suunnasta lähestyvän hiihtäjän. Hän oli sodasta naarmuitta selvinnyt, 21-vuotias vanhin veljeni Juho. Myös hän asusti kämpässä. Totiseksi veti, kun väliin mietimme mennyttä ja tulevaa. Olimme savotalla yhdessä 2,5 kuukautta, kunnes oli lähdettävä rakennuspuiden ajo- ja tekohommiin.

 

Mainokset

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: