Saunavaara, Toivo: Lanssilan jälleenrakennus

Toinen maailmansota päättyi suomalaisten osalta Lapin Sotaan (27.9. 1944 – 28.4. 1945), jossa saksalainen vetäytyessään Pohjois-Suomesta tuhosi lähes kaiken asutuksen. Tästä seurasi valtava jälleenrakennusurakka, joka kesti Kemijokivarren kylissä vuosiin 1950-52 saakka.

Jälleenrakennusta valvovana ylimpänä virastona oli Kulkulaitos ja yleisten töiden ministeriön Rakennusosasto, joka ohjasi ja valvoi rakentamista kuntien jälleenrakennuslautakuntien ja jälleenrakennustoimistojen kautta. Yksi tällainen jälleenrakennustoimisto oli Pekkalassa, palamatta jääneessä Kinnusen talossa. Toimisto siirtyi syksyllä 1945 omaan parakkiin Heikki Ollilan maalle. (Parakki oli niin suuri että maamiesseura alkoi järjestää siinä tansseja.) Ensimmäisenä jälleenrakennusmestarina oli Eemil Hetki ja hänen jälkeensä rakennusmestari Ylöstalo. Toimistojen tehtävänä oli normaalin rakennusvalvonnan lisäksi hoitaa rakennustarvikkeiden ostolupa-asiat.   Pankkilainalla ja valtion maksamilla sotavahinkokorvauksilla rakentavien rahaliikenne tai ainakin sen valvonta kulki näiden toimistojen kautta.

Rakentamista vaikeutti se, että rakennustarvikkeista oli kova puute. Varsinkin lasi, sementti ja naulat olivat aluksi kiven alla. Ammattitaitoisten rakennusmiesten saanti oli monesti onnen kauppaa, pohjoisen kova työvoiman kysyntä ja täällä maksettava lähes kaksinkertainen palkkataso sai liikkeelle monenkirjavaa porukkaa, jopa selviä huijareita. Pian isännät kuitenkin oppivat erottamaan huijarit kunnon rakennusmiehistä ja monista vähemmän kokemusta omaavista kehittyi hyviä ammattimiehiä ja he työskentelivät täällä vuosikausia. Monet löysivät täältä vaimonkin ja jäivät pysyvästi asumaan pohjoiseen.

Siviiliväestö oli evakuoitu syyskuussa 1944 sodan jaloista Ruotsiin ja Pohjanmaalle. Saksalaiset perääntyivät Rovaniemen seuduilta lokakuun puolenvälin aikoihin polttaen lähes kaikki rakennukset, räjäyttäen kaikki sillat ja tierummut ja vielä miinoittaen päätiet ja siltojen ja lossien seudut. Heti kun Suomen armeijan pioneerit olivat raivanneet miinat pääteiltä ja korjanneet tiet jonkinlaiseen kulkukuntoon alkoivat sodasta kotiutetut miehet palata kotiraunioille. Siitä alkoi monen nuoren miehen jälleenrakennusurakka. Miten saada ensi hätään jonkinlaista kattoa päänsä päälle, kun ei ollut edes työkaluja rakennustarpeista puhumattakaan. Onneksi useimpiin kyliin jäi joku syrjäisempi talo tai mökki polttamatta, johon pääsi ensi hätään.

Tavallisin ensi asunto oli sodassa käytetty ja hyväksi koettu korsu. Se oli helppo tehdä eikä vaatinut kummoisia rakennustarpeita ja oli lämmin. Korsu tehtiin kaivamalla johonkin sopivaan rinteeseen monttu johon tehtiin hirsistä seinät ja katto, joka peitettiin mullalla, etuseinällä oli pieni ikkuna ja ovi. Lämmittimenä oli pieni kamina tai piisi.

Eino-veljen ei tarvinnut olla Lapin Sodassa. Hänet kotiutettiin jo melko aikaisessa vaiheessa ja hän tuli kotiraunioille jo marraskuun puolivälin paikkeilla vuonna 1944. Kerttu-siskon mies Kustaa (Ville) Haarahiltunen oli tullut samoihin aikoihin. Villen mökki oli jäänyt palamatta, niin että miehillä oli hyvä kortteeri. Mitään vakituista autoliikennettä ei vielä ollut, lossipaikatkin olivat juuri jäätymässä, lähin kauppa oli ollut Suutarinkorvasta vähän Oikaraiselle päin Pallarin parakilla. Sieltä leipää ja mitä vähän muuta korttiannoksia sai reppuun ja kävellen kohti Pekkalaa. Kotiin tullessa Eino oli huomannut että perunat on kaivamatta, mikä tiesi sitä että perunaa oli kuitenkin riittää talven yli. Lunta oli ollut muutama sentti ja maa noin viisi senttiä jäässä mutta rauniosta löytyneellä rautakangella lohkoen pääsi sulaan maahan. Onneksi oli ollut niin lauhat ilmat että perunat pysyi sulana kannettaessa Hiltusen kellariin.  Perunoita jäi vielä maahan niin että keväällä saatiin kaivaa siemenperunaa, isompia piti tosin halkoa, että saatiin ne riittämään.

Jälleenrakennustyöt alkoivat rakennuspuiden ajolla helmikuulla, kun isä palasi hevosen kanssa evakosta.   Jo syystalvesta oli metsähallitus ja metsäntutkimuslaitos aloittaneet rakennuspuiden leimaukset, joita sitten kohtuullisella hinnalla oli annettu tarvitseville. Isä oli Jalmarin ja Einon kanssa kerinnyt kevääseen mennessä hakata ja ajaa 650 tukin lanssin sahapuita. Pienimmät latvatukit oli ajettu kartanon laitaan ja veistettiin hirsiksi, joista väliaikainen kämppä rakennettiin. Kämppä oli salvettu jo tasakertaan, kun me toukokuun lopussa tulimme evakosta. Isä oli muuraamassa kämppään tulisijaa, minun ja Veikon ensimmäiseksi työksi tuli purkaa raunioista kamarin kakluunien tulipesistä tiiliä kämpän uunia varten.   Siinä purkutyössä sattui pieni vahinko: kova tuuli löi irrallaan heiluvan kakluunin peltikuoren ranteeseen, johon tuli aikamoinen haava, joka ei tahtonut millään parantua. Muutaman vuoden päästä alkoi samaan ranteeseen noin 3-4 sm yläpuolelle nousta nahan alle patti, joka vähitellen muuttui kutiavaksi ja märkiväksi. Viimein siitä alkoi näkyä musta terävä särmä ja kun vedin sen pois, oli se palaneesta peltistä irronnut karstapalanen.

Viikon verran evakosta paluun jälkeen jouduttiin nukkumaan Hiltusen savusaunassa, ennen kuin päästiin omaan kämppään. Eino oli syksyllä perunan kaivun jälkeen purkanut Kortteenmäestä, puolalaisten vankien parakilta laudoista tehdyn käymälän ja kantanut laudat omalle maalle hevoshakaan. Nämä olivatkin tarpeeseen kämppää sisustaessa, niistä sai pöydän, sängyt ja vielä varastokopin (kahaverin) kämpän päähän, yliselle vuorattiin pahvista koko veljessarjalle nukkumatilat, jossa nukuttiin pitkälle syksyyn. Seuraavaksi tehtiin tilapäinen navetta ja talli, joita sitten myöhemmin käytettiin lammasnavettana ja kesänavettana lehmille, kaksi heinälatoa tehtiin vielä kesän 1945 aikana. Sauna saatiin tehtyä vasta syyspuoleen, aluksi piti käydä saunomassa Hiltusessa tai Laineella.

Rakennuspuiden sahaukseen päästiin jo alkukesästä 1945, Pekkalassa oli vuonna 1935 perustettu saha- ja puimaosuuskunta, jonka osakas isäkin oli. En muista sitä jäikö sirkkeli johonkin palamatta vai kerittiinkö hankkia tilalle jostakin käytetty sirkkeli ja moottori, uusia ne eivät ainakaan olleet. Moottori oli betroolilla käyvä yksisylinterinen ns. kuulamoottori, sylinterin päällä oli teräskupoli, joka ennen käynnistystä kuumennettiin puhalluslampulla niin kuumaksi, että sen kautta kulkenut polttoaine kaasuuntyi ennen sylinteriin menoa. Siinä ei ollut kai käynnistinmoottoria tai se ei ollut kunnossa, koska sitä veivattiin vauhtipyörässä olevasta kahvasta käyntiin pantaessa ja vielä pari miestä kiskoi apuna sahaa pyörittävästä remmistä. Tässä oli aikamoinen ristiriita, kun Neva-Arttu oli konemiehenä, niin remmiin ei meidän poikasten saanut koskea sormellakaan, että remmi ei sinkuisi. Arttu ei oikein tykännyt siitä, kun Veikko ihmetteli, että miksi se remmi ei singu siinä, kun monta miestä siitä kiskoo minkä jaksaa. Sahurina oli Matti Ronkainen ja perämiehenä hänen veljensä Toivo, Posiolta.

Jälleenrakennuksen tarvikepulassa meitä auttoivat jonkin verran naulat, jotka saksalaisten vankeina olleet puolalaiset kähveltivät siltatyömaalta ja vaihtoivat meiltä leipään ja maitoon. Naulat oli peitettynä tallin loukkoon heinän roskalla, jossa säilyivät melko hyvinä. Raunioista kaivetuista palaneista nauloista osa oli käyttökelpoista. Kesä 1946 oli meillä kovin rakennuskesä. Heti keväällä rakennettiin aitta sitä silmällä pitäen, että vieraat rakennusmiehet kortteeraisivat siinä. Pirttirakennuksen perustustyö oli aika suuritöinen, koska perusmontut kaivettiin melkein kokonaan uudestaan. Sora ajettiin pikku-ruunalla kurusta, lossille menevän tien yläpuolelta. Useita rakennusporukoita kävi neuvottelemassa urakasta mutta eivät päässeet sopimukseen. Sitten tuli Ilmajoelta, Hopposen veljekset, Vilho ja Väinö taisi olla toisen nimi sekä sinne asettunut karjalan siirtolainen Santeri Venojärvi, kaikki kokeneita rakennusmiehiä. Nämä eivät halunneetkaan urakkaa vaan pyysivät kohtuullisen päiväpalkan ja hyväksyivät sen, että talon oma väki sai olla rakennustöissä mukana. Tämä olikin hyvä ratkaisu sillä työ joutui rivakasti ja velipojat saivat arvokasta kokemusta rakennustöistä.

Kun Santerille tuli vaimo käymään, oli hän heti tullessa äreällä päällä, kun mies ei ollut vastassa linja-autolla eikä asiaa parantanut se, että talossa ei ollut tarjota heille erillistä nukkumapaikkaa. Santeri vain rauhoitteli että ” älä sie huoli kyl tää tästä iloks muuttuu” Pirttirakennuksessa oli runko pystyssä ja vesikatto päällä mutta ei seiniä. Niinpä hän ratkaisi pulman vuoraamalla pahveilla vintin pihanpuolen pienemmän komeron nukkumapaikaksi, johon tikapuita myöten kulkivat. Komeroa alettiin kutsua Santerin komeroksi

Kesän 1947 suurimpana rakennuskohteena oli navetta. Jalmari ja Karjalaisen poika-Eelis salvoivat sen hirsistä. Varsinaisessa navetassa oli parsitilaa 6-8 lehmälle riippuen karsina tilan tarpeesta, 3 hevosen talli ja pieni kanala, jossa pidettiin pikku vasikoita, heinälato ja lisäksi oli sauna ja karjakeittiö, jonka suuressa muuripadassa lämmitettiin saunavesi. Olihan sitä pientä rakentamista vielä monena kesänä, latoja, liiteri, kellari ja mitä niitä nyt oli. Jälleenrakentamiseen kuului myös tiilenteko, jota me harrastimme myyntiin asti joka kesä joenrannassa Isonloman suussa. Tiilentekokone ja korit säilyivät palamatta, kun ne olivat lainassa Pekka Ollilalla eikä saksalaiset polttanut Ollilan taloa.

Poltettua savitiiltä ei tahtonut sodan jälkeen saada ennen kuin Leo Kuusela perusti tiilitehtaan Säpsälle.  Rakennusviranomaiset hyväksyivät sementtitiilenkin hormitiileksi, kun siihen pantiin normaalia enemmän sementtiä.

Vuosiin 1950-52 mennessä oli jälleenrakennus käytännöllisesti katsoen saatu loppuun. Kun Helsingin olympialaiset olivat tulossa, käytiin lehdistössä ja radiossa kovaa kampanjaa tienvarsimaisemien, rakennusten ja pihojen kuntoon panemiseksi. Uskottiin, että kisaturistit kisojen päätyttyä levittäytyvät ympäri maan tutustumaan tähän kauniiseen metsien ja järvien maahan, sen urhoolliseen kansaan ja siihen uskomattomaan voimannäyttöön, millä se muutamassa vuodessa hoiti jälleenrakentamisen ja siirtolaisten asuttamisen. Se propakanta tehosi, ainakin täällä Kemijokivarressa. Meilläkin pantiin pensselit heilumaan, uudet rakennukset saivat maalit, istutettiin koriste- ja marjapensaita, jotka aidattiin laudoista tehdyllä pystyaidalla. Koko pihapiirin kruunasi huljakka 18 metrinen lipputanko.

Viljelykset oli saatu rakentamisen ohessa hyvään kasvuun ja muutenkin kuntoon perkaamalla sarkaojat viiva suoriksi. Ymmärrettiin kyllä, että tuskinpa näitä turistit katselee kun ei oltu tienvarressa mutta mukavahan niitä oli itsekin katsella. Olipa sentään yksi Amerikan vieras, joka ihasteli ympäröiviä maisemia. Isän veljen, Heikki Alatalon leski, Hilda Talo oli käymässä Suomessa, vuosi oli muistaakseni 1952.

Niihin aikoihin maanviljelysseura nimesi hyvin hoidettuja tiloja ns. mallitiloiksi joille maamiesseurat järjestivät retkiä. Jälkeenpäin olen kuullut, että jotkut luulivat Lanssilaa tällaiseksi mallitilaksi, niin hyvässä kunnossa se oli.

 

 

Mainokset

1 kommentti

    Trackbacks

    1. Ylä-Kemijoen historia | ylakemijoenhistoria

    Vastaa

    Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

    WordPress.com-logo

    Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Twitter-kuva

    Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Facebook-kuva

    Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Google+ photo

    Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

    %d bloggers like this: