Saunavaara, Toivo: Mitä tulikaan tehtyä? Työhistoriaa ja muita muisteloita elämän varrelta

Tämä kertomus alkaa ensimmäisestä ansiotyöstä, josta sain itse omalla nimellä kuitata tilin. Kerron työmaista ja ihmisistä sekä muista tärkeistä tapahtumista elämässäni viidentoista vuoden aikana, vuosina 1949 – 1964.

Odotettua paremmin onnistunut kulotus

Oli lämmin elokuun alun sunnuntaipäivä vuonna 1949. Kivalosta oli noussut savu jo useita päiviä, Tiedettiin että metsäntutkimuslaitoksen metsäteknikko Eelis Vuopala kulottaa Hyypiökivalon pohjoisrinnettä. Päätimme muutamien kaverien kanssa lähteä Artunlammelle ongelle ja samalla käydä katsomassa kulotusta. Kun tulimme lammelle huomattiin, että kumpu lammen Kemijoen puolella paloi ryskyen. Heti arvattiin, että tuli on päässyt ryöstäytymään hallinnasta ja levinnyt jo pitkälle Artun palstaan. Onkiminen sai jäädä sillä kertaa ja lähdettiin heti juoksemaan kotiin tekemään hälytystä.

Kotona olikin jo konstaapeli Viljo Arvaja kokoamassa sammutusporukkaa ja kaikki vähänkin kynnelle kykenevät kelpasivat mukaan. Isän porukkaan lähti meitä muutamia poikasia ja Väisäsen Jaakko. Tulimme palon laitaan siihen, missä Artunlammen kautta menevä polku menee metsäntutkimuslaitoksen puolelle, juuri siihen mihin mihin Höpöttäjän tie nyt päättyy. Tähän samaan paikkaan päättyi minun viimeinen työpäiväni 43 vuotta myöhemmin, kun pääsin eläkkeelle.

Isä jakoi meidät kahden hengen työpareihin ja tehtävänä oli estää tulen leviäminen Rautu-uomaan.   Olin Jaskan työparina, tarkistimme ensin meille kuuluvan alueen eikä siinä ollut pelkoa tulen leviämisestä. Jaakko oli ollut edellisenä talvena hakkaamassa tukkeja aivan siinä lähellä ja oli pudottanut puukon eikä ollut löytänyt, niin hän arveli että nyt se ehkä löytyy. Puukkoa ei vain löytynyt vaikka haimme sitä useana päivänä.

Kun meidän alueella ei ollut pelkoa tulen leviämisestä lähdettiin eteenpäin koska sieltä nousi mahtavat savut. Tuli oli päässyt hakkaamattomaan kuusikkoon, jota oli jo isompi miesporukka sammuttamassa ja saatiinhan se vähitellen kovalla työllä hallintaan. Sen jälkeen kokoonnuimme lähellä olevalle hetteelle ruokatauolle. Siihen tulivat jo alunperin Vuopalan kulotusporukassa olleet, Janne Back poikansa Eelin kanssa. Eeli nokisena ja hikisenä availi paitansa nappeja ja remseään tyyliin nauraa höristeli, tämä se kasvattaa karvoja rintaan. Janne kertoi, että he ovat olleet alusta asti kulotusporukassa ja kun tuli riistäytyi hallinnasta yritti Vuopala sammuttaa sitä epätoivoisesti vuorokausikaupalla muutaman miehen kanssa. Kun väsymys tuli, jäi kulo oman onnensa nojaan ja meni itse johonkin heinälatoon nukkumaan.

”Odotettua paremmin” onnistuneesta kulotyksesta ei metsäntutkimuslaitokselle tullut vahinkoa, päinvastoin. Alue istutettiin ja kylvettiin muutaman vuoden kuluessa ja näin saatiin satakunta hehtaaria erittäin kyväkasvuista ja arvokasta tutkimusmetsää.

Kulon leviäminen Nevalan maalle oli Artulle suoranainen lottovoitto. Palanut alue kylvettiin Metlan kustannuksin ja sai vielä korvaukseksi hakata talven kahden hevosporukan voimin ilmaiseksi valtion metsää. Sattui vielä olemaan puun myynnin kannalta parhaat Korean suhdanneiden vuodet, jolloin puu oli älyttömissä hinnoissa. Arttu sai loppu elämän viettää ilman raha huolia eikä ymmärtänyt sitä, että jollakin voi olla rahasta pulaa.

Tämän jälkeen minulla alkoi niin sanottu jatkokoulu, kansakoulun kahdeksas luokka Juotasniemen koululla. Vaikka koulu kesti vain viisi viikkoa siellä oppi monia asioita, joista on ollut hyötyä läpi elämän. Opettajina olivat Mikko Timonen ja Paula Piironen (myöh. Ahvonen). Timonen otti turhat luulot pois jo esittäytyessään kertomalla vahvat puolensa. Ne olivat kuri ja järjestys, ”oppi lyödään vaikka lankulla päähän jos muu ei auta”. Vakuudeksi hän kertoi olevansa sotilasarvoltaan kapteeni ja toimineensa jatkosodan aikana vankiloista kerättyjen, kaiken asteista rikoksista  tuomittujen rikollisten komppanianpäällikkönä. ”Ne jermut yrittivät kyllä katsoa mikä on miehiään Mikko Timonen, minä otin heiltä luulot pois ja tein heistä kurinalaisia sotilaita. Jos joku luulee, että täällä voi vaikka ”päällään tanssia”niin sellaiset luulot on parasta heittää heti pois.

Täysi hulluhan se mies oli, huusi ja uhkaili jatkuvasti,”pitääkö minun lyödä tällä höylällä päähän niin että veri roiskuu”. Tällainen möykkäily aiheutti pelkoa ja ahdistusta monelle hiljaiselle                       oppilaalle niin kuin minäkin. Olen aivan varma, että jos tämän päinän oppilaat joutuisivat olemaan päivän Timosen luokalla, niin heille perustettaisiin kriisiryhmä apua antamaan. Mutta kyllä se oppi meni näinkin päähän.

Savotoilla

Talven 1949 – 50 savotoimme Namalikkokivalossa Ahvenlammen rinteellä, josta Metsäntutkimuslaitos myi huutokaupalla kolme leimikkoa. Meitä oli neljän hevosen porukka, meiltä oli kaksi, Eelis Karjalaisen ja Aapo Telkkälän hevoset. Jalmari ajoi Vikke-ruunaa ja minä ja Väisäsen Jaska olimme hakkureina. Paavo ajoi pikku-ruunaa js Eino ja Veikko hakkasivat. Osa leimikosta oli erittäin jyrkkää rinnettä ja kalliokkoa eikä jokapaikasta pystynyt hevosella ajamaan vaan puut piti vierittää alas. Haittaa oli myöskin poroista, jotka änkesivät luppoa syömään aina viimeksi kaadetuilta puilta ja olivat vaarassa jäädä puun alle, ja kyllä niitä muutamia jäikin toisilla porukoilla. Me pidettiin koiraa mukana, joka piti porot loitolla mutta poromiehet kielsivät koiran tuonnin metsään, kun väittivät, että ajosta on haittaa kantaville vaatimille

Poromiehet olivat ilmoittaneet poliisille, että siellä kaadetaan tahallaan puita porojen päälle. Olimme Jalmarin kanssa kaatamassa justeerilla isoa kuusta, kun konstaapeli Arvaja tuli ja sanoi, että nyt on porojen tappo lopetettva tai muuten tulee käräjiin lähtö. Poroja sattuikin olemaan paikalla kymmeniä ja useita kaadettavan puun ulottuvilla. Jalmari sanoi poliisille, että näytä nyt, miten saat porot pois puun ulottuvilta. Arvaja otti risun ja ajoi porot pois, mutta ennen kuin hän kerkesi puun tyvelle porot tulivat takaisin. Jatkoimme sahaamista. Kun puu alkoi katua huomattiin, että poliisi oli juoksemassa risun kanssa juuri siihen, mihin puu oli kaatumassa ja oli vähällä jäädä puun alle. Hengästyneenä poliisi puisteli lunta vaatteistaan ja sanoi ”mahdoton tilanne, saatte selvitä minun puolestani nuista kisuroista niin kuin olette selvinneet tähänkin asti.”

Meidän leimikko ajettiin Kemijoen törmälle mutta kaksi muuta Namalikkojärveen, josta uittamalla Namalikkojokea Piittisjokeen, siitä eteenpäin huolehtikin jo Kemijoen uittoyhdistys. Nama-likkojoen uitto oli urakalla Piittis-Heikillä (Piittisjärvi), minäkin pääsin ensimmäistä kertaa purouittoon. Sieltä jäi mieleen opettavainen tapaus, kun me Karjalaisen Alpon kanssa olimme vonkamiehinä lähellä Piittisjokihaaraa olevassa koskessa. Minä olin kosken yläpäässä ja Alpo kosken alapäässä. Purouitoissa tehtiin pitkää päivää, kun joessa oli sopivasti vettä. Oli jo aamu- yö ja puu kulki hyvin niin päätin lähteä vähäksi aikaa Alpon tykö juttusille. Makoiltiin siinä nuotiolla jonkin aikaa, kun alkoi tuntumaan hiljaiselta. Nousimme ylös niin huomattiin, että joessa ei huilannut kalikkaakaan eikä siinä ollut juuri vettäkään. Hetihän arvattiin että yläjuoksulle on tullut ruuhka. Kun juoksimme paikalle oli tukit ruuhkautuneet ainakin viidenkymmenen metrin matkalle alaosastaan parin metrin paksuiseksi ruuhkaksi ja niin tiiviiksi, että että se patosi joen melkein kuivaksi. Aluksi siinä yritettiin hätäpäissään käännellä tukkeja mutta eihän se mitään auttanut, kun ei ollut vettäkään.

Vähitellen vesi nousi niin, että alkoi virrata joen rantapenkereen reunoja ohi ruuhkan ja kaivattamaan soratörmää.  Siinä vaiheessa heräsi pieni toivon kipinä, että ruuhka saattaa laueta itsestään ja niinhän siinä kävikin.  Oli se mahtavaa katsella ja kuunnella sitä jylinää, mikä syntyi, kun ruuhka lähti liikkeelle koko matkalta vieden rantatörmästä soraa ja suuria kiviä. Pojat siitä kyllä oppi, että on parasta pysyä vonkapaikalla.

Isä oli metsänvartijana metsäntutkimuslaitoksella, työ ei ollut vakituista mutta siitä maksettiin jonkinlaista kuukausipalkkaa ja päiväpalkka niiltä päiviltä mitä oli töissä. Tehtäviin kuului kokeilualueen vartiointia ja hakkuiden valvontaa, kesäisin oli enemmän töitä kun oli metsänkylvöjä ja  raivauksia. Keväällä 1950 raivattiin talven aikana hakatut alueet kaikesta jäännös puusta, vain männyt jäivät siemenpuiksi ja joku kaunis koivu.

Kokeilualueen esimehenä oli Vuopalan jälkeen Erkki Häyrynen, raivausporukan pomona oli isäni Pekka Saunavaara. Raivausporukassa oli meiltä minä ja veljeni Veikko, Telkkälän Eino, Karjalaisen poikia Arvo ja Alpo, Pietarinvaarasta Kallungin poikia Antti ja Veikko, Kalapuumin Kalle (Karlbom), Määttä Jussi-eno ja Nurmelan Kaino.

Päiväpalkka oli 500 markkaa (viisi viimeistä markkaa). Palkka nousi nousi jonkin verran, kun maassa oli jonkinlainen yleislakko. Me ei oltu päivääkään lakossa mutta palkannousu kyllä kelpasi.     Ensimmäisellä tilillä ostin polkupyörän. Se oli Jaguar merkkinen ja maksoi 13800 mk. Se taisi olla ensimmäinen uusi pyörä, mikä sodan jälkeen Pekkalaan ostettiin. En malttanut ottaa rokulia työstä pyörän oston takia mutta Veikolla oli asiaa kauppalaan annoin hänelle asiaksi ostaa pyörä.  Ehtona oli että sitä ei saa panna linjaauton perään van se on tuotava ajamalla, että ei vain naarmuuntuisi jo tullessa. Pyörä oli nykyhintoihin verrattuna kallis, sillä siihen piti olla kolmekymmentä päivää töissä, että sai sen summan puhtaana käteen. Mutta olihan se mellevää ajella uudella pyörällä, ihan se tuntui että tytötkin katseli erilailla.

Kesällä 1950 olimme Pesosen Leevin kanssa Hyypiökivalon pohjoisrinteellä mittaamassa ja paaluttamassa koealaruudukkoa aivan hakkamattoman kuusikon reunaan ja sieltä alas neljä viidenkymmenen metrin sarkaa aivan savottapirtin tasalle asti. Metsäteknikko Kalevi Louho antoi ohjeet ja oli mukana panemassa työn alkuun. Osa ruudukosta ulottui edellisenä kesänä kulotetun ulkopuolelle niin Louho sanoi, että tämä teidän pitää kulottaa mutta tehkää kunnon palo-kuja, ettei tuli pääse hakkaamattomaan kuusikkoon. Paikka oli juuri sama, mihin edellisenä kesänä kovalla työllä saatiin tuli pysähtymääm. Kun pari päivää kuokittiin palokanavaa alettiin varovasti sytyttelemään mutta pian huomattiin että eihän tämä pala millään. Tämän varalle meillä oli ohje, että risut ja muut hakkuutähteet kasataan läjiin ja poltetaan.

Eino (upseeri) Kivilahti oli raivaamassa alas meneviä sarkoja, sattui niin, että oikein iso koivu jäi juuri rajalinjan sisäpuolelle. Eino sanoi, että ei kai tuota tarvitse kaataa, siirtäkää vaikka taakotusta sen verran että se jää ulkopuolelle. Me tietenkin sanottiin, että meille on korostettu, että työ on tehtävä huolellisesti ja mittojen kanssa on oltava tarkkana. Siinä kävi kuitenkin niin kun linja vietiin alas ja kun tarkistettiin sarkojen leveydet huomattiin, että laitimainen linja oli yläosassa olevassa kurussa muuttanut suuntaa ja levinnyt hiiteen. Emme viitsineet mennä sitä korjaamaan ennen kuin Kivilahti lopetti työnsä ja lähti kotiin. Tarkistuksessa Einon vaivoin nurin saama koivu jäi reilusti rajalinjan ulkopuolelle. Arvata saattoi, että seuraavana aamuna ei kehuja tullut, kun Eino näki korjatun rajalinjan.

Syksyllä 1950 meillä oli leveranssisavotta Kortteenojan varressa Rautu-uoman suulla. Joululta Jalmari lähti Vikke-ruunan kanssa savottaan Pitkäänmännikköön, velipojat Eino ja Paavo olivat hakkureina. Isä, Veikko ja minä jäimme lopettelemaan omaa savottaa, joka saatiin tehtyä loppuun siihen, kun Veikolla oli sotaväkeen lähtö helmikuusa.

Isä leipärenkinä

Isä oli silloin vähän yli kuudenkymmenen, mikä minusta tuntui vanhan miehen iältä, mutta työ-kunto hänellä oli erittäin hyvä. Varsinkin justeerilla sahaus oli hänen kanssaan paljon kevyempää kuin velipoikien kanssa. Isä kertoi, että hän sai opetuksen justeerilla sahamiseen ollessaan 12-13 vuotiaana leipärenkinä jossakin talossa Auttissa. Siellä isäntä opetti renkipojalle kovan käden kautta kuinka justeerilla kaadetaan puita, kun taito ja voimat eivät riittäneet saattoi puun takaa tulla nyrkki otsaan kovan kiroilun kanssa ”sekö siinä on ettet opi sahhaamhan painamatta”, siinä oli pakko oppia.

Isä oli ollut kahdeksanvuotias, kun hänen isänsä kuoli ja äidin kuollessa yksitoista vuotta. Perheen nuorimmat lapset joutuivat kunnan huostaan. Kunta myi lapset huutokaupalla taloon, joka pienimmällä korvauksella suostui elättämään lapset. Yksitoistavuotiaan katsottiin pystyvän jo työllään korvaamaan elannon eikä kunnan tarvinnut hänestä maksaa mitään, näitä sanottiin leipärengiksi. Isä ei hyvällä muistellut leipärenkinä olo aikaa, kohtelu oli huonoa, työtä piti tehdä enemmän mihin pystyi, vaatteet oli aikuisten niin resusksi pitämiä, että niitä ei enää kannattanut paikata eikä niitä ollenkaan pienennetty. Kyläläiset olivat sitten puuttuneet pojan huonoon hohteluun ja niin hän pääsikin mummonsa syntymäkotiin Niskalaan, jossa hän sai kunnon kohtelun.

Metsätyöt jatkuvat

Kun Veikko lähti sotaväkeen menin minä Jalmarille kolmanneksi hakkuriksi. Savotan nimi Pitkämännikkö antoi väärän kuvan savotan metsistä, siellä oli vain kuusikkoa ja rääseikkö kuusikkoa. Tämä oli kunnon vanhanajan savotta, kämppiä oli useita ja kullakin vähintään kymmenen hevosenporukkaa. Kämppäolot olivat melko alkeelliset, ei minkäänlaista peseytymismahdollisuutta muuta kuin ulkona lumella. Kerran viikossa sai käydä naapurikämpällä saunassa. Ei ollut edes hyysikkää vaan piti käydä tallin takana tunkiolla tarpeilla. Tästä on jäänyt mieleen eräs kulkujätkä Hannes Reinikainen, jolla ei ollut minkäänlaisia sukkia vaan käytti sanomalehtiä kenkien täytteinä. Illalla hän lattoi ne huolellisesti kaminan ympärille kuivumaan mutta ei monestikaan löytäyt niitä aamulla.  Asia selvisi  Hannekselle keväällä, kun aamut valkenivat ja lumet suli tunkion reunoilta niin sieltähän ne kadonneet ”sukat”löytyivät.  Toiset jätkät käyttivät niitä takapuolen pyyhkeinä, kun olivat jo valmiiksi pehmitetty.

Savottakämpät toimivat nuorelle miehelle hyvänä sosiaalisena kasvuympäristöna, siellä oppi pitämään omista asioista huolen ja ottamaan toisetkin huomioon. Sukupuolielämän ”alkeiskurssikin” tuli siellä suoritettua Reinikaisen juttuja kuunnellessa. Vaikka useimmat jutut olivat varmäänkin keksittyjä niin saattoi niissä olla jotain opittavaakin, nuori kokematon poika ja kokenut vanhempi nainen, ”ei tartte häsytä kyllä tätä tavaraa piisaa” tyyliin.

Vikke-ruuna oli silloin parhaassa työiässä ja näytti suorastaan nauttivan, kun oli paljon muita hevosia ja liukkaat jäädytetyt varsitiet. Se oli rakenteeltaa hyvä työhevonen ja lisäksi nopea kävelemään. Jalmari kertoi, että toiset hevosmiehet eivät mielellään aamulla lähteneet hänen edelle vaan värkkäilivät valjastaessa niin, että hän kerkesi edelle.

Vireä hevonen oli Karjalaisen Arvollakin, tai se oli yhteinen veljensä Vertin kanssa. Sillä hevosella oli sellainen tapa, että kun näki edessä vastamäkeä otti se siihen kovan vauhdin jo hyvissä ajoin.     Meillä loppui palsta ja uusi palsta oli lanssiin päin niin päätin nousta jonkun kuormaan, ettei tarvitse kävellä. Sattui tulemaa Arvo mutta sellaisella vauhdilla, että en kerennyt kuin justeerin ja pokasahan heittää kuormaan, kun tamma otti vauhtia edessä olevaan pieneen nousuun. Arvo ei huomannut että minulla oli tarkoitus nousta kyytiin. Juoksin perässä useita satoja metrejä ennenkuin pääsin kuormaan ja sain vehkeet pois, etteivät menneet lanssiin. Arvo ei tiennyt koko hommasta mitään. Vasta illalla kämpällä kuuli, että oli ollut salamatkustajakin.

Kämpällä kävi muutaman kerran joku vanhempi mies kauppaamassa kampanisuja, Satkola taisi olla hänen nimensä. Hän oli isosti samanlainen persoona kuin tuntemattomassa sotilaassa se jousipyssymies, piti iltahartaudenkin samaan tyyliin, kysyi kohteliaasti onko kellään sitä vastaan että pitäisi lyhyen iltahartauden. Kun kenelläkään ei ollut sitä vastaan otti hän hitaasti ja arvokkain liikkein silmälasit taskusta tarkastellen niitä huolellisesti valoa vasten ja suun edessä puhalteli kosteutta linsseihin ja otti rintataskusta tuhannen markan setelin ja kuivasi lasit siihen.

Lähelläolijat näkivät, että niissä ei ollut linssejä lainkaan vaan pelkät kehykset. Puhuessaan hänellä oli pieni kirjanen kädessä mutta puheen aihetta en muista, mutta mitenkään rienaavaa se ei ollut.     Myymättä jääneet tortut hän jätti kokeille myyntiin. Kerran iltapalalla oli tarjolla rusinasoppaa valmiiksi mukeihin kaadettuna, Paavo oli muutaman kerran ryypännyt mukista, kun huomasi, että mukissa on jotakin jotakin paperia, tarkemmin tutkiessa huomasi että ne on seteleitä. Kokki ei ollut hämärässä huomannut, että muki, jossa oli torttukassa, oli jäänyt pöydälle ja oli kaatanut siihen sopan. Kokki oli ollut kiitollinen siitä, että Paavo vei mukin takaisin eikä asia tullut koko kämpän väen tietoon. Silloin oli kahvi vielä kortilla mutta kun Torniojokivarren jopparit kulkivat kaupalla niin sitä oli riittävästi saatavilla. Kerrottiin, että kahvia oli helpompi ostaa säkeittäin kuin kilottain. Samalla kämpällä oli muitakin täältäpäin, Vanttauskoskelta oli Karjalaisen Heikki, Lauri Ja Arvo Nurmelan poikia, Pauli, Veikko ja Olavi. Pekkalasta Toivo Määttä ja Hannes Timonen.

Minulla oli kerran tilaisuus käydä Jalmarin matkassa lanssissa, siinä oli ensikertalaiselle ihmettelemistä, lanssin laajuus ja puutavara määrä. Tukkilanssi oli jäällä, varsitie laski loivaa rinnettä jäälle, raskaat jäätiekuormat painoivat hevoset juoksuun ja kun niitä tuli lähes katkeamattomana jonona niin ensikertalainen pelkäsi, että lanssiin tulee ruuhkaa. Ei kuitenkaan tullut, jouheasti kuorma toisensa jälkeen kääntyi päätieltä sivuhaaroihin ja niiltä kukin omaan lanssiin. Se vaati hevosmiehiltä tarkkuutta, että ei vain tapahtunut sellaista häpeää, että olisi ajanut toisen lanssiin.

Minulla oli silloin rippikoulu kesken, siihen aikaan kuului kaydä talvella kinkereillä. En kuitenkaan lähtenyt sieltä asti, sillä siinähän olisi tullut useamman päivän rokuli, vaikka tiesin, että kevätkoulussa saattaa tulla seuraamuksia. Niinhän siinä kävi, että kirkkoherra Pentti Seppänen ei hyväksynyt minkäänlaisia selityksiä kinkereiltä poissaoloon ja antoi ehdot, mikä merkitsi yhden päivän lisää rippikouluun. Meitä oli aikamoinen porukka poikia ja oli muutama tyttökin, jotka jäimme ehtoja suorittamaan.Vanha rovasti Eeli Laitinen tuli meille opettajaksi, hän ymmärsi hyvin poissa olojen syyt ja kyselikin linja-autojen lähtöaikoja, että kukaan ei vain myöhästyisi autosta ja päästi meidät hyvissä ajoin pois.

Kevättalvella päästiin parempiin metsiin, oli oikein hyvää tukkipetäjikköä, jossa kaksi hakkuumiestä kerkisi hyvin tehdä mitä hevonen ajoi, niin minä sain lähteä kotiin.

Ennen sanottiin rahattomasta miehestä, että se on aivan Kota-Mikko. Ei kai se Pitkämännikkö mikään rahasavotta ollut, jotkut vitsailivatkin, että kuinta voisi ollakaan kun kasoöörinäkin on Kota-Mikko, Mikko Kotaniemi nimeltään. Mutta kyllä sitä talvenmittaan rahaa kertyi melkoisia summia.

Silloin oli tapana maksaa tilit savotoillakin käteen eikä pitemmiltä matkoilta kovinkaan usein kotona käyty. Sitten kun joku lähti kotona käymään niin hänen mukana laittoivat toisetkin rahaa perheelleen. Niin oli minullakin taskut pullollaan rahaa kun lähdin kotiin. Matkaa kämpältä autotien varteen oli kymmenkunta kilometriä niin Einon piti lähteä saattamaan, ettei vain joutuisi pimeässä ryöstetyksi sillä kaikki tiesivät että savotasta ei tyhjin taskuin lähdetä.  Nousin Kieringistä linja-autoon kun kuulin, että auto ajaa joka toinen päivä Sodankylään ja Rovaniemelle ja nyt oli Sodankylän päivä. Ei auttanut kuin kiertää Sodankylän kautta, kerkesin kuitenkin hyvin Kemijoelle lähtevään autoon. Auto pysähtyi Vikajärvellä koulun kohdalla, siinä lämmin ajatus mielessä, kun tiesin, että siellä on Kemijokivarren tytöt jatkokoulussa. Vai olisiko johtunut siitä että siellä oli myös minun tuleva vaimoni, vaikka sitä silloin tiennytkään.

Metsänistutuksessa

Kevätkesät menivät yleensä raivauksissa ja metsänistutuksissa. Kesällä -51 istutettiin lehtikuusi niihin koealoihin ja sarkoihin, jotka Pesosen Leevin kanssa mitattiin ja paalutettiin edellisenä kesänä ja jotka vieläkin niin komeina ruskan aikaan näkyvät Kemijoen toiselle puolen Helpinmäkeen Kaihuajärven tielle.

Taimet tulivat edellisenä syksynä Leskelän rantaan, Kaihuajärven tienhaaran kohdalle. Tässä sain emsimmäisen kerra kokeilla autolla ajoa, jos sitä nyt voi ajoksi sanoa. Käänsin kumminkin auton jyrkässä törmässä olevassa vajaan kymmenen metrin tasanteella. Kalevi Louho seurasi sivusta peläten että peruutan jokeen, en kuitenkaan peruuttanut. Auto oli Fiat F 9 farmari mallia Tytöt kiusottelvat Kalevia ”on sulla hieno auto, hyttäkin pontti laudasta” (olisihan se voinut olla sahalautaakin). Taimet varastoitiin talveksi Uuno Backin peltoon, josta ne keväällä ajettiin hevosella Kivaloon. Tauno Lahti tarjosi hevosta ajoon mutta ei joutanut itse ajamaan niin minä lupasin ruveta hevosmieheksi.

Se oli hevoselle kovaa hommaa, sillä laatikot olivat raskaita purilaalla vetää, kun taimet piti pakata märkään turpeeseen, että eivät olisi kuivuneet. Taunolla oli hyvä isokokoinen ruuna, oli vain talven kovissa ajoissa mennyt lamakuntoon. Isä kun näki hevosen niin sanoi ”ei ne kyllä tällä lamakonilla mene taimet Kivaloon” ja otti Eelis Karjalaisen hevosen toiseksi. Karjalaisessa oli vankka tamma, joka oli talviajojen jälkeen ollut ajamatta ja syönyt hyviä sapuskoja. Kun sitten äkkiä joutui raskaaseen ajoon niin eihän se jaksanut, olisi vaatinut muutaman päivän totuttelun mutta Alpo katsoi parhaaksi lopettaa ajon heti alkuun.

Taunon hevosella minä ne sitten ajoin, vaikka se oli niin nälissään, että sille kelpasi edellisen kesän kuloheinä. Koetinkin aina pitää ruokatunnin siellä, mistä hevonen sai jotakin suuhunsa. Sääliksi kävi sitä hevosta. Ensimmäisenä iltana, kun vein hevosen kotiin en löytänyt heinänpiikkiä mitä olisin sille antanut. Menin emännältä kyselemään, että tekisin appeen mutta en löytänyt minkäänlaisia tarpeita. Emäntä sanoi että niitä ei kyllä ole, heinätkin ovat loppuneet jo ajat sitten, mutta se haetaan Heikkiseen yöksi peltotöihin. Ehkä se siellä sai jotakin syödä, toisaalta tiedettiin sekin, että jos tälläiselle lamakonille tekee pari vankkaa apetta, menee se niin sanotusti jäseniin ja voimat voivat kadota kokonaan.Nurmelan Armas osti Taunolta tämän mainion työhevosen, jonka kohtaloksi myöhemmin tuli hukkua kesälaitumella hetteeseen.

Istutusporukka oli enimmäkseen koululaisia tai juuri kansakoulun päättäneitä ja muutama vanhempi mies. Parhaassa työiässä olevat olivat ”oikeissa töissä” pöllinteossa tai uitossa. Koe-alojen istutuksessa tehtiin tarkka työtä, oli pitkä naru, johon oli kangaspaloilla merkitty istutuskohta, laitamiehet siirsivät narua mitan mukaan. Olimme Auvisen Pappa-Antin kanssa laitamiehinä. Joskus oli vaikeuksia saada naru suoraan. Kun sana ei tahtonut kuulua, alkoi Antin naama punoittaa, silloin tiesin panna narun kannon ympääri, Antti iso riski mies, kun ”ruopasi” niin silloin lakosi koko porukka narun edessä.

Veitsiluodon savottapirtti oli istutusalueen lähellä, jossa pitempimatkaiset kortteerasivat. Vant-tauskoskelta oli muutamia tyttöjä, Viiriltä pari varttuneenpaa naista, poikia ei tainnut olla kuin minä ja Soudunsaaren Heino. Nuoria, kun oltiin saattoi joskus nukkumaan meno mennä myöhään ja ääntäkin tietenkin jonkin verran pidettiin.  Viirin naiset olivat siitä vihasia ja uhkasivat kannella isä-Pekalle jos joka ilta puoleen yöhön pidätte meteliä. Isä ei kyllä sanallakaan minulle puhunut, että meistä olisi valitettu. Viisikymmentä vuotta myöhemmin yksi mukana olleista tytöistä  muisteli, että oli se Pekka sitten mukava ja rauhallinen mies, niin hyväntahtoisesti ja ymmärtäväisesti hän meillekin huomautti siitä, että jos illalla valvotte pitempään niin ette häiritsisi toisten nukkumista.

1950-luvun alkupuolen kesät olivat vielä jälleenrakentamisen aikaa, pelto pinta-alan lisääntyessä oli joka kesä rakennettava uusi lato tai muita maatilan rakennuksia. Syyskesät raivattiin uutta peltoa.

Talvella 1951-52 olimme Kemiyhtiön savotassa Koiravaarassa. Asuttiin tosi ahtaasti, pienessä kämpässä oli kolmattakymmentä miestä mutta hyvin siinä pärjäiltiin. Vain kerran oli tulla tappelu kun Koivulan Iikka ja Ollilan Kalle väittelivät Yläkemijoelle tulevan kirkon paikasta. Kalle oli sitä mieltä että kirkko pitää rakerntaa Pekkalaan ja Iikka tietenkin, että Viirinkylään. Tilanne kuumeni niin että Iikka ja Kalle seisoivat jo keskilattialla napit vastakkain. Silloin nousi lavitsalta Iikan viisi poikaa ja asettuivat isänsä taakse, kämppään tuli hetken hiljaisuus, viimein Kalle sanoi ”Rakennetaan perkele se sitten Viirinkylään”. Kirkon paikka oli varmaankin jo päätetty, koska se rakennettiin Vanttauskoskelle jo 1952.

Savotta aloitettiin marras-joulukuun vaihteessa, lunta oli ihan sopivasti joulun pyhille lähtiessä mutta pyhien aikana suvesi niin että maa oli lähes lumeton kun palasimme pyhiltä.   Ensimmänen palsta lähti Navettaperän kämpän rannasta, nykyistä kämpää ei vielä silloin ollut, oli vain sortumassa oleva vanha kämppä ja verkkovaja.    Hakattava metsä oli siemenpuuasennossa olevaa männikköä joka jäi siloin aukeaksi, vain kämpän ympärille jäi vähän nuorta puustoa.

Se oli vielä kirveen, pokasahan ja justeerin aikaa mutta kehitystä alkoi jo näkyä. Ollilan Vilho oli ostanut ruotsalaisen kaarisahan ja kehui sitä kun se oli niin kevyt eikä paksussa lumessa tarvinnut tyvelle kaivaa niin laajaa kuoppaa kuin pokasahalle. Sitä sitten yksi ja toinen kokeili mutta yleiseksi arvosanaksi jäi ”heikko peli”

Urheilu harrastuksena

Vuoden 1952 talviolympialaiset olivat Oslossa, niitä seurattiin iltaisin tarkkaan radiosta. Oli kuitenkin yksi, jota ei kisat kiinnostaneet, Arvi Soudunsaari oli ”mettän hihtajana” Kemiyhtiön puolesta. Arvi oli suivaantunut, kun joka ilta radiossakin puhuttiin vain olympialaisista. Norjassa oli hyvä luistelija Hjallis Andersen joka voitti useita mitalleja, hänestä Arvi totesi vain ”siinä se on norjan suurin hoopo”.

Olympialaiset taisi meitäkin Ollilan Vilhon kanssa innostaa kun me treenattiin kovasti hiihtoa. Meillä oli tapana keskiviikkona hiihtää kotiin saunomaan. Vilholla oli oikein kilpa vehkeet mutta minä painelin metsäsuksissa ja sarkavaatteissa, sen vuoksi olin monta kertaa tiukilla pysyäkseni Vilhon matkassa. Kevät talvella oli hiihtokilpailut Pekkalan koululla, sain siellä paremman ajan kymmenellä kilometrillä kuin Vilho. Minä hiihdin alle 18 vuotiasissa, Vilho oli jo aikuisten sarjassa mutta latu oli sama. Siihen aikaan järjestettiin joka talvi ns. kuuden seuran hiihdot,  Oikaraisen Haka, Viirin Viri, Yläkemijoen Yrheijijat,  Luusuan- ja Juujärven Nuorisoseurat ja Posion Pyrintö.

Sinä talvana kuuden seuran hiihdot olivat Posoiolla. Olin mielestäni erittäin hyvässä kunnossa niin päätin, että siellä minä näytän niille. Mutta eihän siitä näytöstä mitään tullut. Ensinnäkin minulla oli pariviikkoa kova hammassärky niin että en saanut kunnolla nukkua yhtään yötä. Sitten sain vielä lähtöpariksi lähes kaksimetrisen korston, olin valmiiksi lyöty jo lähtöviivalla. Luulin, että tuossa on varma voittaja, niin päätin panna kaiken yhden kortin varaan ja pysytellä matkassa niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Vasta kun oli hiihdetty 8-9 kilometriä huomasin minkä pöljyyden tein kun jäin perään hiihtämään.  Pyysin latua noin kilometri ennen maalia muttamutta eihän se kaveri ollut kuulevinaankaan. Sitten vähän ennen maalia olevassa mäessä hiihdin rinnalle ja kovasti ääneen kiroillen ohi. Siitä asti olen ollut sitä mieltä, että miehen pituudella ei ole merkitystä kuin käpyjen keruussa pystypuista. Tulin kahdeksanneksi alle 18 vuotiaiden sarjassa, muutaman sijan parempaan tulokseen olisin päässyt jos olisin hihtanut oman hiihdon.

Täytyy pysytellä vielä urheilussa, sillä niin tiiviisti se liittyi nuoruusvuosiini. Luulen, että alkuinnostuksen sain siitä, kun Helsingissä järjestettiin ensimmäiset Suomen Suurkisat kesällä 1947.

Ne olivat suuret kansainväliset kilpailut. Taisi olla silloin puhetta, että niillä korvattiin vuonna 1940  sodan vuoksi pitämättä jääneet Helsingin olympialaiset. Jalmari tilasi kisoista julkaistun runsaasti kuvitetun  lehden, jossa kisat selostettiin tarkoin. Siitä piisasi lukemista vuosiksi. Seuraavana vuonna oli olympiakisat Lontoossa, niitä voitiinkin seurata jo radiosta. Erityisesti on jäänyt mieleen Tapio Rautavaaran keihäskulta, Heikki Savolainen ja kumppanit toivat  useita kulta- ja muita mitalleita.

Suomi – Ruotsi yleisurheilumaaottelut olivat viisikymmentäluvun urheilun huippuhetkiä   Työhommat tosin haittasivat niiden seuraamista, radioa ei juuri työaikoina  kuunneltu. Erkki onkin jälkeenpäin muistellut sitä, kun joskus  harvoin sai seurata maaottelua radiosta tuli äiti jännimpänä kohtaa huutamaan ”pojat, lehemät ohorapellosa, menkääpä ajamhan”

Heti evakon jälkeen aloimme kokoontua pyhinä Karjalaiseen, sillä siellä oli hyvät suorituspaikat kun oli tasaista hiekkakangasta. Siellä käytiin päivänmittaan lähes kaikki kenttälajit läpi aina aitajuoksua myöten, Lauri oli innokas vetäjä meille nuoremmille.Meillä kotona ei ollut yhtä hyviä paikkoja mutta aina piti jossakin hyppytelineet ja pituushyppypaikka. Eino oli joskus kouluaikanaan löytänyt Juotaskoskesta  lähes pyöreän ja sileäksi hiotuneen tasan neljä kiloa painavan kiven. Sitä työnnettiin pihassa, kun vähänkin aikaa oli.    Kivi oli ollut kateissa pitkät ajat, löysin sen evakon jälkeen joen rantahiekasta, minulla on hämärä muistikuva, että minä itse aivan pienenä pyörittelin sen törmälle ja päästin jokeen. Sama taisi toistua, kun Erkin poika Jouko oli saman ikäinen niin kivi oli taas hävinnyt.

Keväisin, kun lumet sulasivat järjestettiin maastojuoksukilpailut Auttissa tai Pekkalassa, niissä pärjäsin aika hyvin, voitinkin muutaman kerran. Pidinkin itseäni parempana juoksijana kuin hiihtäjänä. Tämä selvisi kerran koulumatkalla, kun minua isompi kaveri uhkasi antaa selkäsaunan ja ajoi hiihtämällä takaa. Näytti jo siltä, että kiinni se saa, onneksi pääsin maantielle ja sain nilistettyä sukset jalasta niin pääsin juosten karkuun.

Kesä -55 oli minun paras urheilukesä, Pekkalaan oli juuri valmistunut urheilukenttä, jossa oli sen aikaisiksi erinomaiset savi ja sahanpuru sekoitteiset, tiilimurskalla päällystetyt juoksuradat. Ja mikä tärkeintä, oli oli innokas vetäjä Eero Mäkelä (Kaihuan Railin mies). Eero oli paremmin tunnettu hiihtäjänä mutta osasi innostaa kaikenlaiseen urheiluun ja kyllä kai hänellä oli jonkinlaista koulutustakin urheiluohjaukseen.

Juoksin 3-4 kertaa 3000 metriä ja aika parani joka kerralla, parhaaksi taisi jäädä 9.50 paikkeille.     Kotona meillä oli tapana juosta Hiltusentietä ojanloman mäenpäällä, josta tuli yli kaksi kilometriä aika oli muistaakseni 7.20.  Samoihin aikoihin olin Karjalaisen Laurin kanssa tulossa maamiesseuran parakilta tansseista, tuli puhe urheilusta ja uskoi että hänellä menisi vielä aivan kylmiltään 1000 metriä alle kolmen minuutin vaikka tästä lähettäs. Olin toista mieltä mutta pimeällä, kun emme voineet lähteä niin sovittiin, että kokeillaan huomenna kello kaksitoista.

Niin siinä kävi kuin arvelinkin, Laurilla meni muutama sekunti päälle kolmen minuutin ja minulla aika helposti vähän alle.

Urheilua olimme kyllä kovasti harrastaneet evakosta lähtien mutta kilpailuja ei juuri ollut muita, kun keväisin maastojuoksu Auttissa tai Pekkalassa. Niissä minä pärjäsin aika hyvin, tulipa muutama voittokin. Piittisjärvellä ja Putkivaarassa järjestettiin yleisurheilukilpailuja, vaikka ei ollut kunnon suorituspaikkoja, kenttälajit suoritettiin siellä, mistä vähänkin tasaista maata löytyi. Putkivaarassa vaaran laella oli tosi suuri talo, jonka ympäri pitempiä matkoja juostiin. Voitin siellä vuonna 1952 1500 metriä, palkintojen jaossa joku emäntä sanoi ”koetahan olla jämeränä kun nouset palkintopallille ettei vain tule itku”. (Helsingin olympiakisojen 1500 metrin voittanut Joseph Barthel itki palkintokorokkeella).

Silloin ei vielä ollut autokyytejä, eikä Putkivaaraan tietäkään, vaan polkupyörällä hyvissä ajoin aamulla kotoa niin nälkähän siellä päivänmittaan tuli. Putki-Viljamin talossa käytiin syömässä rieskaa, viiliä, kuivaalihaa ja suolamuikkuja ja kyllähän ne maistui. Niitä piti syödä niin, että melkein hävetti. Viimeisen kerran kävin Putkivaarassa juoksemassa 1956, silloin oli jo raivattu jonkinlainen urheilukenttäkin ja talo iltamia varten. Voitin 1500 metriä mutta en saanut jäädä palkintojen jako tansseihin, sillä olin jo naimisissa ja Helmi pani sen sinne pääsyn ehdoksi. Sovimme Mänty-Paavon  kanssa, että hän tuo palkinnon. Kävimme sitten Helmin kanssa hakemassa sen Paavolta. Hän asui silloin Juotaksella Piittisjärven tienvarressa.

Siian istutus Kalattomaan

Keväällä -52 ensimmäinen työ tutkimuslaitokselle oli siianpoikasten vienti Kaihuan kalanviljelyslaitokselta Kalattomaan lampeen, Hyypiökivaloon. Se oli kovempi homma kuin luultiin, sillä kahdenkymmenen litran maitotonkka oli hankala, kepissä olalla kannettava, kun oli vettä täynnä, kyllä siinä jollakin olisi tullut kiusaus vähentää vettä. Matkaakin oli 5-6 kilometriä ja korkeuseroa Kemijokirannasta liki 200 metriä. Mikä pahinta, loppumatkalla 1,5 km oli hakkaamatonta kuusikkoa, jossa pehmeää soselunta haaroja myöten kahloa. Sekin oli vielä huolena, ettemme olleet kumpikaan koskaan käyneet siellä, Leppänen vain kartasta näytti, että kyllä se sieltä löytyy. Varmuuden vuoksi noin kilometrin kahlauksen jälkeen kiipesin puuhun, josta näin että suunta on oikea. Lampi oli vielä vahvassa jäässä mutta ojansuussa oli sen verran sulaa, että saatiin poikaset laskea sulaan veteen. Pysyvää kalakantaa ei istutuksesta tullut ja ainakin osasyynä oli se, että ne laskivat ojaa Rautulammen kautta Namalikkoon. Syksyllä -53 näkyi Rautulammesta lähtevässä ojassa n. 4-5 sentin pituista kalanpoikaa  niin runsaasti, että päättelimme niiden olevan siian poikasia. Kalastusmestari Jouni Alm käytti myöhemmin lampea kalanpoikasten kasvatusaltaana, istutti keväällä vastakuoriutuneet poikaset ja kesän kasvaneena siirsi ne varsinaisiin istutusvesiin.

Ihastuin tällä kalanvienti reissulla Kalattoman lammen maisemiin ja siihen koskemattoman erämaan rauhaan niin, että päätin tulla lammelle kavereiden kanssa viettämään Juhannusta. Oli ollut jo aikaisemmin puhetta naapurin poikien, Martti Karjalaisen ja Esko Ollilan kanssa, että teemme retken johonkin, missä on vielä erämaan rauha jäljellä. Olin kyllä kahden vaiheilla että kannattaako retkeen ”uhrata” juhannus, kun tytötkin oli jo mielessä. Hyvä, että tuli lähdettyä, sillä retki onnistui hyvin ja siitä jäi mukavat muistot. Teimme sillä reissulla epävirallisen Suomen ennätyksen veden keitossa.  Teenkeitossa joku huomasi, että katsotaan kellosta aika, kauanko menee litran vesimäärän keitossa tulentekoineen kaikkineen. Tulipuuna käytettiin ohuita naavaisia kuivankuusen oksia, jotka paloivat melkein kuin ruuti, en muista ihan tarkoin aikaa mutta se oli vähän päälle 3 minuuttia.    Vähän myöhemmin luin lehdestä, että partiolaiset olivat kilpailleet vedenkeiton Suomen mestaruudesta. Voittajan aika oli selvästi huonompi kuin meillä. Pojat olivat ensimmäiset Pekkalan kylän nuoret jotka suorittivat akateemisen oppiarvon. Esko varatuomari, teki loistavan työuran pankki- ja finassimaailmassa, jäi muutama vuosi sitten eläkkeelle Suomen pankin johtajan virasta.    Hän oli mm kauppa- ja teollisuusministerinä Sorsan kolmannessa hallituksessa 1982-83 ja valtionvarainministerinä Sorsan neljännessä hallitiksessa 1983-87. Martti, diplomi-insinööri palveli puolustuslaitoksessa tutkajärjestelmien kehittäjänä, jäi eläkkeelle merivoimien kommadoorin virasta.

Retkeilypolun raivuu 1952

Kevät kesästä 1952 saimme Paavon kanssa tehtäväksi raivata Viiriltä lähtevä, Sainkivalon ja   Kumpukivalon kautta Hietaperänkankaalle päättyvä retkeilypolku tuulen ja tykyn kaatamista puista. Retkeilypolku, tai ratsupolku nimitystäkin siitä käytettiin, oli rakennettu 1920-luvun loppupuolella. Polun teko oli aikamoinen savotta, kun se oli tasoitttu ja kivet poistettu 1,5 – 2,0 m leveydeltä     Kosteisiin paikkoihin oli kaivettu sivuoja, tai laitettu pitkospuut.  Polun varrelle oli perustettu jo  1920 -luvulta lähtien erilaisia metsäntutkimusta palvelevia kokeita. Leppänen arveli työn kestävän pari päivää, joten varauduimme olemaan yötä jossakin talossa, joka on lähinnä kun päivä tulee täyteen. Meille vain kävi niin köpelösti, että kummallakin jäi kello kotiin. Sainkivalon koealasarja oli tiheää, juuri riukuasteelle tulevaa metsää, jota oli tykky sortanut polun päälle ja sen avaus näytti niin isotöiseltä, että arveltiin päivän olevan täysi kun tämä selvitetään. Kun pääsimme Vähäojalle niin arvelimme kellon lähentelevän neljää. Oli pilvinen päivä, ettei auringostakaan voinut päätellä ajan kulkua.

Siinä teetä juodessa taivas meni kai paksumpaan pilveen ja metsäkin oli tiheää niin alkoi tuntua että on jo iltä myöhä. Joku meille outo lintu äänteli ojan korvessa niin minä sanoin, että tuo lintu ei laula kuin yöllä. Niin meille tuli kiire, ettei taloissa keritä panna nukkumaan. Suunnittelimme kysyä yökortteeria Huttusen Jussin taloon, joka oli ensimmäisenä. Jo kaukaa näimme, ettei vielä kovin myöhä ole kun talossa oltiin täydessä työn touhussa multaamassa perunaa. Isännän ja emännän lisäksi pellolla oli liki kymmenkunta lasta, niin emme viitsineet kysyä yösijaa kun näimme että talokin oli pienenlainen. Seuraava talo  oli Ilmari Tallavaaran talo, isäntä oli tien laidassa ladon rakentamishommissa, siinä jutellessa Paavo kysyi yökortteria ja Ilmarihan tietenkin höölisti lupasi. Kun menimme pihaan tuli emäntä portaille ja katsoi meitä kummissaan, että mitähän porukkaa tämä on.  Paavo kertoi että olemme töissä Kivalossa ja  on yösijaa tässä kateltu. Emäntä sanoi, että meille ei ainakaan sovi, huoneetkin on niin pienet ja omaakin väkeä  on. Paavo siihen että isäntä se kyllä jo lupasi, no se on eri asia. Kun mentiin sisälle niin pirtin seinäkello oli vasta kaksi iltapäivällä. Emme kyllä kehdanneet puhua mitään kuinka  huonosti  osasimme arvioida ajan kulun. Emmehän me kahdessa päivässä siitä urakasta selvinneet, kun Hyypiönojan varressa oli vielä parin hehtaarin hakkuualue, josta raivauspuu oli karsittava rangoiksi. Viikko siinä taisi mennä ja rangan karsinta jäi vielä kesken, mutta eipä se niin tärkeää ollutkaan, koska ne karsitut rangatkin lahoivat vuosikymmenten huluessa sinne kasoihin.

Pöllimetsässä

Syksyllä 1952 menimme Jalmarin ja Veikon kanssa Putkivaaraan Kemiyhtiön savottaan pöllintekoon. Eihän se pöllinteko hääviä tienaa ollut, kun parkkikin oli jo jäässä, mutta saihan sieltä ruokarahan, kun ei muutakaan työtä  ollut. Kemiyhtiö oli vuokrannut jonkin Putkivaaran talon pääpirtiksi, kamaripäässä oli työnjohto ja toimisto, keskellä oli keittiö ja kokkien asunto ja iso pirtti oli työmiesten asuntona. Työnjohtajana oli Eemeli Kuusela. Olimme puhelimessä kyselleet Eemeliltä minkälaiset metsät siellä on, niin hän oli kehunut että hyvät on: ”aivan männikköahoja.”

Sitten kun mentiin ottamaan palstaa Eemeli vei meidät harvapuustoiselle vetiselle rämeelle joka tosin silloin oli jäässä. Hetihän me kysyttiin, missä ne männikköahot ovat mistä puhelimessa puhuit. Voi pojat, kyllä niitäkin löytyy mutta ensiksi me teemmä nämä, kun näitä ei voi kesällä tehdä. Ei se räme hullumpi ollutkaan hakata, kun siellä oli helppo liikkua tasaisela jäällä ja puutkin olivat mäntyjä, joita oli helppo parkata vaikka kuori oli jäässä. Myöhemmin kyllä päästiin parempaankin metsään.

Kortteerasimme Hujasen Aukun talossa, meitä oli pienessä pirtissä kahdeksan miestä, Auttin asutusalueelta Väätäisen Kusti kahden poikansa Pentin ja Erkin kanssa ja Törmäsen ja Määtän pojat ja meitä kolme miestä. Vanhaisäntä Hemmi eli vielä ja kertoili mielenkintoisia juttuja vanhoilta ajoilta. Hemmillä oli yksi sormi poikki, kun kyseltiin mikä sen vei niin hän kertoi, että yksi kaveri löi kirveellä. Hän oli muutamien miesten kanssa ollut menossa Putkivaarasta suoraan Auttiin.   Välillä oli ollut oikein paksu petäjä, jota yhdessä olvat ihmetelleet, Hemmi oli jonkun kanssa kokeilleet että yltääkö kahden miehen kädet ympäri, juuri kun he oikaisivat kätensä löi kolmas kaveri kirveensä petäjän kylkeen  seuraukslla että sormi meni irti pokki.  Se, ylsikö kädet yhteen oli jäänyt mittaamatta mutta Hemmi arveli, että tuskin ne olisi yltäneet.

Meillä oli ruokaporukka oikein savotan malliin, emäntä oli kokkina, jolle yhtiö maksoi palkan. Ruokaporukka valitsi keskuudestaan isännän, tässä tapauksessa hän taisi olla talon isäntä. Isännän tehtävänä oli hankkia ruokatarvikkeet kaupasta, lihan ja perunat useimmiten lähitaloista. Kokki ja isäntä laskivat tarvikkeiden omakustannushinnasta ruokapäivämaksun. Korvaukseksi  ruokaporukan isännän töistä, häneltä ei maksua peritty.

Emännän oli noustava aamulla aikaisin navettaan, että ehti laittamaan meille aamusapuskat. Eräänä aamuna oli kettiön öljylamppu jäänyt ”torveamaan” liian suurelle liekille niin, että siitä laskeutui paksu nokikerros keittiöön, jossa lapset nukkuivat ja nokesi lasten naamat aivan mustiksi. Varsinkin Irja-tyttö, nykyisin Inkeröisen Juhanin vaimo, oli aivan kuin neekeri-tyttö.

Siinä savotassa tein ensimmäsen ja viimeisen peuran aivan tarkoituksella, peura tarkoittaa leimaamattoman puun kaatoa. Sillä kohtaa palstalla oli leimapuita niin vähän, että ei saanut kunnon ristikkoa niin päätin kaataa luvattoman puun. Juuri kun oli parkkaamassa tyvipölliä tuli Arvid Nurmela, hän oli metsähallituksen puolesta valvojana. Hän kyllä varmasti näki, että pöllissä ei ole leimaa mutta oli niin fiksu, että ei ollut näkevinääkään vaan puheli muista asioista. Kyllä minua silloin hävetti ja päätinkin, että tämä jää minun viimeiseksi peuraksi. Kyllä kai hän oli nähnyt, että meillä ei ollut tapana kaataa peuroja, mikä toisilla, iltaraatien mukään oli jokapäiväistä.

Ei se kyllä ihan viimeiseksi jäänyt. Vuonna 1960 olimme Paavon kanssa hakkaamassa tukkeja Paloselässä, kaadoimme vahingossa komean kolmen tukin petäjän. Niin vain kävi, että siihenkin sattui Leppänen hiihtänään juuri kun huomattiin, että siinä ei ollut leimaa. Leppänen ei sitä huomannut, ihaili vain, että lähtipä siitä komeat tukit. 25 vuotta myöhemmin satuimme kulkemaan Leppäsen kanssa saman paikan ohi, kysyin, että muistatko kun kävit tässä. Sanoi muistavansa, siinä kerroin miten meille kävi. ”No voi perkele!”

Teimme pölliä uudenvuoden pyhiin saakka eikä lumesta juuri haittaa ollut. Uudelta vuodelta Jalmari meni tukin ajoon, Paavo ja Veikko menivät hakkureiksi. Tarkoitus oli, että minäkin menen mutta minulle sattui tapaturma ja siinä meni pari kuukautta rokuliksi.

Ensitapaaminen tulevan elämänkumppanin kanssa

Tämän joulun aikana tapahtui asioita, joilla oli hyvin suuri vaikutus koko minun elämään. Menin Tapaninpäivän iltana Pekkalan maamiesseuran talolle, siellä oli ohjelmallinen iltama. Kaikki istumapaikat olivat täynnä, keskilattian penkkirivin takana seisoi tuttuja Vanttauskosken tyttöjä. Heidän mukana oli minulle tuntematon pyöreäposkinen tyttö, jota taisin katsella sivuseinän penkiltä enemmän kuin ohjelmaa. Ohjelman päätteeksi oli puolitoista tuntia tanssia, niinpä hain hänet tanssiin. En muista tarkemmin mistä puhuimme, jotain kummnkin, hiljaiselta hän vaikutti ja rauhalliselta. Heti alusta tuntui, että tässä on mukava tyttö.

Naisten haun vuoro kun tuli, tuntui hyvältä kun näin hänen tulevan hakemaan minua, tosin vähän epävarman näköisenä hän tuli eteeni ja niiasi. Myöhemmin hän kertoi olleensa epävarma siitä, kumpaa piti hakea, kun istuimme Veikko veljeni kanssa rinnakkain ja olimme vähän saman näköisiä.Tanssimme muutamia pelejä, niin alkoi tuntua, että nyt pitäisi pojan tehdä jotakin, niinpä rohkenin kysyä sopisikö se, että lähtisin saattamaan häntä ja suureksi ilokseni hän vastasi, että kyllä se sopii.

Potkukelkalla sitten lähdimme laskeskelemaam Pitkäämäkeä Vanttauskoskelle päin. Vähän aikaa meillä taisi olla ”pallo hukassa”, kun kaksi ujoa ja aivan tuntematonta nuorta joutui kahdestaan niin hiljaiseksihan se veti. Nikkilänmäkeä noustessa sanoin, että nyt kai olisi aika esittäytyä ja voisimme kai sinutellakin, niin sanoimmekin juhlallisesti: ”Olen Toivo Saunavaara” – ”Olen Helmi Kaleva”. Siihen aikaan nuorillakin oli tapana teititellä kunnes oli tehty sinunkaupat. Tein, ihan tieten etikettivirheen esittämällä sinunkauppoja, sillä naisellehan se olisi kuulunut, mutta jotenkinhan siinä oli eteenpäin päästävä. Tiesimme kyllä jo toistemme nimet, kun olimme kumpikin kysyneet Kilpukkarannan tytöiltä ”kuka tuo on”.

Saattomatkaa oli kymmenen kilometriä mutta se meni mukasti, kun oli valoisa kuutamo ja pakkanenkaan ei haitannut, ja ennenkaikkea siksi, että tytön kanssa oli mukava jutella. Hän ei  höpöttänyt eikä kikatellut niin kuin tytöt kuusitoistavuotiaina  tavallisesti. Jotenkin ”pikku-vanhalta” hän vaikutti, jutteli asioista niin kuin aikuiset. Helmi oli silloin Arvo-enon tykönä muutaman viikon, kun Elsalla oli ollut niin paha ihottuma käsissä, että ei oikein pystynyt taloustöitä tekemään. Arvo ja Elsa eivät olleet vielä rakentaneet omaa taloa vaan asuivat evakon jälkeen rakennetussa Niemelän väliaikaisessa kämpässä.

Tämä ensimmäinen saattomatka oli päättyä ikävästi. Aallon talon lähellä olevassa lomassa oli tiukka mutka tiessä ja tie voimakkaasti kallellaan sisäkurviin päin. Jotenkin siinä potkukelkka ajautui keskitielle ja samanaikaisesti takaa tuli auto, yritimme tormata tien yläreunaan mutta jäisellä tiellä kompuroimme ja kaaduimme keskitielle. Siihen oli päättyä kahden nuoren yhteinen taival jo alkumetreille, sillä auto meni aivan meitä hipoen ohi. Ensimmäisellä saattokerralla sain palata Niemelän kohdalta takaisin.

Toisen kerran saatoin viikon päästä uudenvuoden aattona. Silloinkin oli yhtä hieno ilma ja pääsin jo viidenkymmenen metrin päähän kämpästä, mutta hyvänyönsuukko meni vielä poskelle, kun hän käänsi päänsä juuri kun yritin antaa suukon suulle. Helmi on kertonut myöhemmin, että Arvo oli katsonut ikkunasta, kun siinä jonkun aikaa seisoskelimme ennen kuin erosimme. Kun Helmi oli mennyt sisälle Arvo oli sanonut ”jaa Saunavaaran Toivoko sinua saatteli”sitä Helmi oli ihmetellyt, että mistä Arvo tiesi sen. Arvo tunsi minut Pitkämännikön savotta ajoilta.

Näistä kahdesta saattoillasta jäi meille molemmille kaunis muisto ja ehkä vähän kaipuutakin, jonka saimme sitten kaksi ja puoli vuotta myöhemmin juhannusaattona kertoa toisillemme.

Savotta Inarissa

Loppiaisena olin kiihtämässä Kivalossa muutamien kylän poikien kanssa, kun minulle sattui tapaturma. Laskimme aika jyrkkää rinnettä, jossa välillä oli tuulen kovettamaa hankea ja pehmeään hankeen tullessa tein pitkän ilmalennon ja putosin kylkiedellä lumenrajassa olevaan kantoon sillä seurauksella, että lonkkaluu murtui enkä pystynyt omin avuin ollenkaan liikkumaan. Ulkuniemen Oiva lähti heti hiihtämään Lanssilaan hakemaan hevosta. Toiset pojat sitoivat useammat sukset yhteen ja niiden päällä vetivät minua noin pari kilometriä ennen kuin Jalmari tuli hevosella vastaan. Siitä seurasi yli kahden kuukauden rokuli.

Velipojilla loppui Putkivaaran savotta helmi-maaliskuun vaihteessa. Auvisen Heikki oli Inarissa Sarmijärvellä metsähallituksen savotassa aputyönjohtajana ja alkoi kotona käydessään houkutella meitä lopputalveksi sinne savottaan. Olimme lehdistä lukeneet, että siellä on lakkoiltu huonojen tekotaksojen takia. Heikki kyllä antoi ymmärtää, että lakko on selvitetty ja työt jatkuvat ja kaikki on hyvin niin kuin kunnon savotassa pitääkin olla.Meitä serkkuja lähtikin aika liuta, Oskarin pojat Arvo ja Toivo, Ollilan Akseli ja meiltä Jalmari, Eino, Paavo, Veikko ja minä. Telkkälän Vilho ja Eino. Hevoset vietiin Rinteen Iivon Sisu kuorma-autolla. Matka olikin sisulle tuttu, sillä se oli hankittu välirauhan aikana Petsamon liikenteeseen. Me jalkamiehet menimme linja-autoissa.

Ensimmäisiksi yöksi meidät opastettiin Haapalahden kämpälle, jossa asuvat miehet olivat olleet siihen saakka lakossa. Pian huomattiin, että kaikki ei ollut niin kuin Heikki oli sanonut, rikkureiksi meidät tietenkin katsottiin ja niinhän me tavallaan olimmekin. Eino veljeni ja Telkkälän Eino tulivat päivää myöhemmin ja olivat yöpyneet samalla kämpällä. Osa kämpän miehistä oli ollut ryyppyhommissa ja olivat puhuneet, että pitäisikö lähteä pieksämään ne rikkurit, jotka olivat viime yön täällä. Poikain oli pitänyt olla hiljaa ja pitää kamppeet tietopaikalla jos tulee äkkilähtö.

Seuraavana päivänä, kun hevosmiehet tulivat jatkoimme matkaa Härkäjärven kämpälle, johon asetuimme asumaan. Hevosmiehet olivat käyneet tullessa viinakaupassa ja naukkailivat sen verran, että minä jouduin loppumatkasta ajaman Määttä Arvon hevosta.Seuraavana aamuna olimme lähdössä palstan ottoon niin Määttä Toivo ei löytänyt suksiaan ja arveli että ne on jääneet johonkin matkalla. Me kyllä huomasimme, että miten Toivon suksille oli käynyt mutta annettiin vähän aikaa hakea niitä. Toivo oli illalla pannut nipussa olleet sukset kämän räystästä vasten pystyyn, yön aikana oli kämpän katolta sulanut lumi ja vesi oli valunut suksia pitkin ja jäädyttänyt ne muodottomaksi möykyksi. Kun näytettiin, että tuossa on sinun sukset niin Toivo sanoi, ei varmasti, nuothan on ollu tuossa koko talven.

Savotassa hakattiin vain tukkipuuta, puusto oli pokasahalle sopivaa männikköä, josta otettiin vain oksaton tyvitukki. Metsän haaskaukseltahan se tuntui. Jälki oli hurjan näköistä, sillä lähes joka latvaan jäi hyvin mitat täyttävä tukki. Tosin niitä on jälkeenpäin voitu korjata 60-luvun liekosavottojen aikana.

Kämppäoloissa oli jo tapahtunut sen verran parannusta, että lavitsoille oli syrjällään olevalla laudalla erotettu oma ”pilttuu” ja näin oli saatu vähä yksityisyyttä. Hevosmiehet olivat enimmäkseen paikallisia Inarin eteläosan kylistä, hakkuumiehissä oli enemmän kulkumiehiä aina Kajaania myöten.

Muutamia mielenkiintoisia jätkiä sieltä jäi mieleen, oli Koveron Jaska, lähtöisin jostanin Pohjanmaalta mutta oli joskus muuttanut pohjoiseen ja asui Nellimössä. Jaskalla oli niin huono hevonen, että hakkureiden piti polkea 1,5 metrin ajoura aina edellisenä päivänä kovettumaan jotta hevonen pääsisi eteenpäin vaikka lunta ei ollut kuin puoli metriä. Hakkurit kertoivat, että poljetulta ajouralta on paljon parempi nostaa hevonen pystyyn, kun se kaatuili tämän tästä. Sitä me ihmettelimme, miten kolme hakkuria pärjäsi, kun aika meni pääasiassa ajouran polkemiseen ja kortin peluuseen kämpällä. Yksi näistä miehistä, Unto Lipponen, oli seuraavana talvena, Kuohungilla, veroilmoitusta tehdessä hän näytti Sarmijärven tienansa niin hän oli tienannut paremmin kuin me. Oli siellä joku Auer niminen mies, oikein kova kommunisti, oli Kemin lakkokahinoiden takia istunut linnassakin.Hänen vaimollaan oli parturiliike Rovaniemellä, Välillä hän kehui kuinka hyvä vaimo hänellä on, mutta välillä tuli moitteitakin, siitäkin kun hän oli ollut lottana sodan aikana. Kävin muutama vuosi jälkeenpäin Auerin parturissa, samanlaiset jutut oli rouvallakin kun hän purki huoliaan ystävättärelleen.

Stalin kuoli sinä aikana kun olimme siellä. Se oli Auerille iso asia ja suri varmasti sitä ihan aidosti ja kehui hänen saavutuksiaan, uskoen että hänelle rakennetaan maailman suurimmat patsaat. Muita tämä alkoi jo kylästyttää niin, että eräänä aamuna joku mies alkoi ihan vakavissaan pohdiskelemaan kuinkahan tässä käy kun se Stalinkin kuoli. Auer oli hiljaa eikä sen jälkeen puhunut sanaakaan Stalinista.

Ivalosta oli yksi isäntä joka riiasi kokkia, oli tuonut sanireenkin sitä varten, että käyvät ilta-ajelulla, ongelmallista oli vain se, että kaikki piti tapahtua salaa muiden tiettämättä. Hänellä oli muutama uskottu mies, joka valjasti hänelle hevosen, Telkkälän Einollekin hän oli maksanut vähän siitä, että vei valjaat ulos ja pani hevosen aisoihin. Heräsin joka aamu siihen, kun kokki avasi elämänluukun niin joku mies istui jo valmiina pöydässä ja sanoi”minä kuulin kun kuppi kalahti”, tämä oli minulle kuin herätyskello.

Mukava siellä oli tutustua serkkupoikiin, he olivat sen verran vanhempaa ikäluokkaa, että emme olleet lapsuuden tuttuja. Vuosissa ikäero ei niin suuri ollut mutta he olivat kaikki olleet sodassa, kunnioitus ja arvostus heitä kohtaan tavallaan lisäsi ikäeroa.

Määttä Arvoa ja Toivoa sanottiin Oskarin pojiksi, Toivo tunnettiin myöskin pikku-Toivona kun Oskarin veljellä, Jussilla oli muutamaa vuotta vanhempi Toivo, jota tietenkin sanottiin isoksi Toivoksi vaikka ei häntäkään oltu koolla pilattu.Ollilan Akseli oli mukava ja leikkisä mies,  hänestä ja hänen pienistä kolttosista  nuoruusvuosilta on monia juttuja.  Esimerkiksi kun naapuri Jussi Nikula oli laittanut maantien varteen viitan JUSSI NIKULA  viitasta oli tullut ristin näköinen oli Akseli lisännyt siihen TÄSSÄ LEPÄÄ.

Joskus 1930-luvulla oli toinen naapuri ollut Isänmaallisen kansanliikkeen kansanedustajaehdokkaana, Akseli keksinyt tervata tämän valkoisen lehmän kylkeen I.K.L.  Akselilla oli ärrä-vika mutta hän oli ratkaisst asian niin, että ei sanonut vahingossakaan  sellaista sanaa jossa oli ärrä. Siinä hän oli kehittynyt niin mestariksi, että joka ei tätä tiennyt, ei huomannut mitään. Kerran Akselilla oli katkennut kirveestä varsi, näytti hän katkennutta vartta sanoen ”katoppa miten kalsule kävi”. Eräänä iltana Akseli kähnäili lavitsalla ja kurkki hyllylle pyöritellen kynää kädessään niin minä kysyin: ”haetko jotakin?”  ”No joo meinasin tässä lähestyä kotiin päin mutta kun ei ole muuta kuin kynä”

Akseli tiesi, että minulla oli kirjoituspaperia ja kuoria ja arvasi, että minä tarjoan niin kuin teinkin.

Siihen savottaan päättyi minun kohdalla pokasahan historia, savotasta lähtevät ”kulkuspojat”pelaut-tivat kaarisahansa kortilla ja meille kävi niin hyvä tuuri, että pois lähtiessä oli kaikilla kaarisahat.

Siinä savotassa tein ensimmäisen kirvesvarren koivuhalosta valmiiksi asti kämpällä. Aikaisemmin olin veistellyt metsässä tulilla, kun tiesin että kämpällä on vaikka minkälaista ohjeen antajaa ja viisastelijaa, kun nuori mies alkaa varren tekoon. Niin minullekin sanottiin, että olehan varovainen, että et lyö vakingossa kirvesvarteen, mikä on siellä halon sisässä. Sanoin olevani tietoinen siitä.

Pois tulosta on jäänyt mieleen, että tulimme Veikon ja Telkkälän Einon kanssa, kävimme pääpirtillä kaupassa ja siellä tapasimme kolme kolttatyttöä Nellimöstä. Kävelimme yhtä matkaa heidän kanssa maantien varteen, yksi tytöistä oli ennestään tuttu, kun hän oli jonkun aikaa Härkäjärvellä kokin apulaisena Linja-auto tuli vasta iltamyöhällä, niin me kysyimme tytöiltä voisimmeko tulla jonkun kotiin odottamaan auton tuloa.  Tytöt puhuivat keskenään jonkin aikaa saamenkieltä ja sanoivat, että odottakaa sen aikaa, että viemme tavarat kotiin niin tulemme näyttämään, missä voitte odottaa auton tuloa. Tytöt tulivat jonkin ajan päästä ja veivät meidät johonkin autioon mökkiin, johon heillä oli avain.

Mökki oli kylmä mutta tytöt eivät uskaltaneen antaa tehdä tulta hellan uuniin. Siellä sitten pimeässä ja kylmässä mökissä käsyämällä ja saamenkieltä ”opiskellen” koetimme pitää itsemme lämpimänä.   Ensimmäiseksi piti tietenkin opetella miten sanotaan saameksi, Minä Rakastan Sinua, mikä on kyllä unohtunut vuosikymmenten kuluessa. Suomen ja saamen lisäksi tytöt osasivat tämän asian sanoa venäjäksi, norjaksi ja englanniksi.

Kun auto tuli lähellä puoltayötä luulimme, että pääsemme lämpimään linja-autoon mutta siinä ei toiminut lämmityslaite ollenkaan ja siitä tuli kylmin kyyti mitä muistan. Auto pysähtyi muutaman kerran välillä kahviloissa, sai vähän sulatella jäseniä ja jotain lämmintä suuhun. Kun auto aamulla Rovaniemen vanhalle torille, siellä päästiin lämmittelemään matkahuollon parakkiin.

Toiset ottivat kahvin mutta minä otin kuuman mehun, unenpöpperössä kaadoin siihen vahingossa kerman joka tietenkin juoksettui, huomautin siitä myyjälle, että kerma taitaa olla hapanta. Myyjä katsoi ja sanoi, että niinpä näkyy olevan ja tyhjensi pullon viemäriin ja otti uuden kupin ja kaatoi kahvin. Huomasin kyllä mokani mutta en viitsinyt puhua mitään vaan join kiltisti kahvin.

Toisen pohjoisen reissun tein seuraavana kesänä Laanilaan. Antti Myllymäki oli aputyönjohtajana Kivalon kokeilualueella asuen perheensä kanssa Koivikkoniemessä. Kesällä 1953 Myllymäki siirtyi Laanilan kokeilualueelle työnjohtajaksi. Aluemetsänhoitaja Sandström kysyi minulta olisinko halukas lähtemään Antille avuksi muutamaksi viikoksi, että pääsee siellä alkuun. Palkkaakin luvattiin 1000 mk päivässä, mikä tuntui hyvältä, kun Kivalossa metsänkylvössä palkka oli 810 markkaa vanhassa rahassa, niin lupasin lähteä.

Apumiehenä Laanilassa kesällä 1953

Siitä matkasta voisi kirjoittaa vaikka kirjan niin värikäs pari Anna ja Antti olivat. Aluksi teimme heinäladon saroille, asuin ja navettarakennuksiin pantiin kattohuopa pärekaton päälle. Koska Annalla oli lehmä ja vasikka, niin heinääkin piti tehdä välillä. Talossa oli pari hehtaaria peltoa tai pikemminkin niittyä, sillä niitä ei oltu aikoihin hoidettu. Aluksi heinänteko tuntui hankalalta, kun laitoimme viikatteet kyselin hionta, millä olisi saanut viikatteen teräväksi. Antti sanoi; että ei tässä mitään liippoja tarvita, sillä tämä heinä on sellaista itse teroittavaa lajiketta, sen kun niittelee niin viikate pysyy terävänä. Liipan ostomatkahan siitä tuli Ivaloon, se olikin Antille mieleen, sillä samalla sai ottaa muutaman ryypyn Ivalon majalla. Heinätöistä Antti maksoi omistaan palkan minulle niin sain sujottaa ylöspidon niillä.

Antti oli vähän ”laiskan sitko”, saattoi kesken parhaan poutapäivän ja heinän kannon riisua  kenkänsä, panna pitkäkseen ja sanoa ”olkaahan hiljaa että jalkarätit kuivaa”, heinän kantaminen jäikin minun ja Annan varaan. Myllymäki oli kansansoittaja sukua ja kotoisin Kaustisilta, hän sai silloin kutsun Kaustisten kansanmusiikkijuhlille mutta hänellä ei silloin ollut viulua. Jos radiosta kuului viulunsoittoa niin silloin piti olla hiljaa, kun hän haltioituneena kuunteli ja sanoi ”on se hienoa musiikkia”.

Huumorimies Antti oli kans, kertoili juttuja ”lännestä”, Amerikasta, vaikka ei ollut siellä koskaan käynyt.   ”Muistatko Topi kun oltiin siellä lännessä, kun minä putosin paskatynnyriin ja sinä siirappi tynnyriin.” Erehdyin myöntämään, että niinhän se kävi, johon Antti ” ja sitten me nuoltiin toisiamme.”

Laaniojasta oli huuhdottu kultaa 1800-1900 -lukujen vaihteessa, josta merkkinä oli suuret kiviröykkiöt ojan kahden puolen. Antti harjoitti pientä sivubisnestä ruotsalaisen turisteja kuljettavan firman kanssa järjestämällä kullanhuuhdontanäytöksiä. Turistibussi kiersi pohjois-kalotin 3-4 kertaa viikossa. Olin Antille kaverina kantamassa soraa ränniin, alussa kävimme jo etutäteen kantamassa soran, että varsinaisessa näytöksessä pääsi vähemmällä. Sitten hän keksi, että päästään vielä vähemmällä, kun pannaan muutama hippu vaskooliin jo ennen rännin huuhtelua niin kullan tulo on aina varmaa eikä soraa tarvinnut kuin muutana sankollinen malliksi.

Pidimme vaskoolia, jossa hiput olivat piilossa pusikossa. Kerran joku nainen oli löytänyt sen ja huljuutteli sitä ojassa, kun Antti huomasi sen ”Voi Perkele, nyt tuo akka on löytänyt tuon vaskoolin ja hiput on kans menneet.” Jouduimme varmuudeksi kantamaa soraa vielä muutaman sankon ja senverran kultaa tuli että malliksi.  Tämä oli Antille aika huomattava sivutulo, sillä siitä maksettiin 1000 mk kerralta.

Liki 40 vuotta myöhemmin olin Metlan kurssiretkeilyn mukana Hartolassa, tohtori Olavi Huurin kartanossa päivällisellä. Rouva Huuri huomasi kiinnostukseni salin seinällä ollutta vaskoolia kohtaan. Hän kertoi olleensa miehensä mukana Laanilassa joskus 50- luvun alkupulella ja että Antti Myllymäki lahjoitti tämän heille. Muisteli vielä kuinka Antti, jonkun nuoren pojan, olisiko ollut hänen poikansa, antoivat kullanhuuhdontanäytöksiä ruotsalaisella turistiryhmälle. Kerroin rouvalle että se poika olen minä, niin hän alkoi ihmetellä: ”Voi miten pieni tämä maailma onkaan” ja iloitsi siitä, että sai uutta kerrottavaa tämän vaskoolin historiasta.

Sen verran minäkin siellä innostuin kullanhuuhdonnasta, että otin tavoitteekseni huuhtoa sormuskullat. Laanilassa piti kortteeria joku insinööri Liljeqvist, hänen kanssa rakensimme pitkän rännin lähes vaakatasoon ojan kurun rinteeseen ja näin saatiin vesi niin korkealle, että sai koskematonta maata lapioida suoraan ränniin. Siitä tulikin kultaa vähän paremmin ja sainkin kerättyä pullon pohjaan niin, että kohta olisi sormuksen saanut. Säilytin pulloa pirtin pyyheliinanaulakon päällä, mistä se katosi eräänä päivänä. Anna ja Antti epäilivät, että lapset Juhani 7 v. Ja Liisa 4 v. olisivat ottaneet pullon ja heittäneet menemään. Itse en kyllä sitä oikein uskonut.

Kotiin palattuani Leppänen soitti, että tulla hakemaan Laanilan reissulta tili. Menin hakemaan tiliä niin Leppänen sanoi, ettei rahaa täältä paljoa tule, kun olet ottanut ennakkoa niin paljon. Arvasin heti, että tili oli tehty Kivalon päiväpalkan mukaan eikä niin kuin oli aluemetsänhoitajan kanssa sovittu. En tietenkään kuitannut tiliä mutta sain sen vähän myöhemmin korjattuna sovitun mukaisaksi.

Leimuussa Kivalossa

Työt Kivalossa jatkuivat metsän leimauksella, silloin alettiin hakata Namalikon – Rautulammen – Mustaojan alueita. Rautulammen luusuaan valmistui juuri silloin Ville Haarahiltusen ja Eino veljeni tekemä pieni kämppä, jossa kortteerasimme ja sitä alettiin kutsua leimauskämpäksi. Leimauksessa oli vetäjänä Erkki Leppänen, meiltä oli Isä-Pekka,Veikko ja minä, Eelis Kivilahti, Eeli Back, Esko Kallunki, Eino Telkkälä, Väinö Viik ja aluemetsänhoitajan poika Jaakko Sandsröm. Jaakko oli kovasti innostunut metsästyksestä niin suunnittelimme, että kun sorsanmetsästys alkaa niin lähdemme Mustalammelle ja yövymme Neva-Artun rakentamassa korsussa. Niin sitten aikanaan mentiin intoa täynnä lammelle ja pari tavia Jaska saikin ammuttua. Ei niistä kyllä syötävää jäänyt, kun ase oli 7 mm luodikko.

Saaliista innostuneena päätimme lähteä vielä reilun kilometrin päässä olevalle Heinulammelle. En ollut koskaan käynyt siellä mutta kartasta nähtiin suuntia, missä päin se on. Lainasin Paavolta kompassin juuri tätä reissua varten mutta se putosi sinä päivänä Namalikon ja Helmerin latojängän välille. ( Kaksikymmentä vuotta myöhemmin joku taimistonhoitoporukasta oli löytänyt sen).

Osasimme hyvin lammelle, siellä olikin muutama vähän isompi sorsa. Ne olivat kuitenkin niin arkoja, että lensivät aina toiselle puolen lampea ennen kuin pääs ampumaetäisyydelle. Teimme sellaisen suunitelman, että Jaska kiertää lammen taakse ja kun linnut kaikkoaa, piiloutuu hän lammen rantaan ja minä taas ajan ne lentoon toiselta puolen, niin ne istuvat hyvälle hollille Jaakon eteen. Suunnitelma onnistuikin hyvin ja hän saikin ampua pari sorsaa, ei se kyllä kovin turvalliselta tuntunut maata mättään kolossa, kun luodit vinkuen menivät ylitse.Pahin pulma oli siinä, miten saada ammutut linnut pois lammesta. Lampea oli joskus yritetty kuivata heinämaan saamiseksi laskemalla veden pintaa noin metrin verran. Lammen rannat olivat vyötäröä myöten upottavaa liejua kymmenien metrien matkalta ennen kuin pääsi uimaan. Olisin jättänyt saaliin sinne mutta kaveri ei antanut periksi vaan kahlasi kainaloita myötem liejussa ja haki linnut pois. Siinä touhussa kerkesi tulla jo hämärä ennen kuin pääsimme paluumatkalle ja niin siinä kävi, että emme kiireessä pysyneet suunnassa vaan pian olimme eksyksissä. Tilanne näytti jo pahalta, reput olimme jättäneet Mustallelammelle ja Jaskalle alkoi tulla kylmä, kun kaikki vaatteet oliva  märät. Olisimme tehneet tulet mutta minun tulitikut oliat repun taskussa, Jaskalla oli kyllä tikkuja mutta ne olivat taskussa kastuneet. Päätettiin yrittää takaisin lammelle ja ottaa tarkempi suunta. Olimme palanneet takaisin noin puolikilometriä, kun huomasin palaneen kuusen tyven jonka kautta olimme menneet. Tästä olikin jo helppo osata, kun muistin, että siihen asti olimme tulleet korven reunaa kulkevaa poronpolkua.

Olimme Hiltus-Villen kanssa muutaman kerran kalassa ollessamme yöpyneet korsussa niin kokemuksesta tiesin, että korsun lämpimäksi saaminen pienellä telttakaminalla vie aika ja kaverilla oli tosi kylmä. Käskin hänen riisua märät vaatteet ja mennä makuupussiin, minä kaadoin rantatörmästä aika suuren kuivankuusen ja tein hyvät tulet korsun eteen. Eipä siinä minulla nukkumista paljon tullut, kun pitelin tulta ja kuivattelin kaverin vaatteita. Olihan ne kaupunkilaispojan hienot valkoiset trikooalusvaatteet nävökset, kun muta oli mennyt läpi päällysvaatteiden.

Aamulla olimme leimauskämpällä hyvissä ajoin virkeinä töihin lähtöön, ja ehkä vähän jotakin opittiinkin. Vaikka alueet hakattiin avohakkuulla, leimattiin (luettiin) tukkipuut kahdella leimalla runkoon ja yhdellä juurileimalla. Joka kymmenes runko oli koepuu, joka kuutioitiin tarkemmin, pinotavaramäärä saatiin mittaamalla tietty määrä koealoja, josta leimikon pinta-alan mukaan saatiin riittävän tarkat puutavaramäärät ostajien käyttöön.

Muutamia muitakin asioita on jäänyt nuistiin leimauksesta. Olimme Rautulammenojan länsipuolen rinteellä, kun Leppänen alkoi ihmetellä puiden kyljissä olrvia pihkaa valuvia rosoja ja sälöjä.   Tarkemmin tutkittessa selvisi että ne olivat ampumisen jälkiä. Leppänen kyseli, että onkohan täällä käyty sodan aikana taisteluita mutta me sanoimme, että ei sellaisista ole tietoa.  Me Telkkälän Einon kanssa tiedettiin mistä ampuma jäljet olivat peräisin.

Eno-Jussi oli jostakin hankkinut saksalaisilta jääneen sotilaskiväärin, panoksia meillä oli kotona omasta takaa, kun Jalmari tai Eino oli siviiliin päästyään löytänyt suuren laatikon patruunoita ja oli kantanut kotia. Jussi oli minun hyvä kaveri niin me Einon kanssa rohjettiin pyytää asetta lainaan vaikka emme kumpikaan oltu ennen kiväärillä ammuttu. Kiersimme Rautu-uoman Hyypiökivalon puolelta ja olimme palaamassa Namalikon kautta takaisin, kun päätettiin, että ammutaanpa kerrankin tarpeeksi pilkkaan ja arvelimme, että täältä ampumisäänet ei kuulu kylille.Veistimme pilkan kuusen kylkeen ja ammuimme siihen kymmeniä kertoja, luodit kahlasivat läpi rungon eikä kaikki osuneet koko runkoon, kun silmät pakkasivat mennä kiinni liipasinta vetäessä.   Pois lähtiessä huomattiin kuinka pahaa jälkeä luodit olivat tehneet.  Ampumasuunta oli alamäkeen niin mitä etemmäs mentiin sitä ylempänä luodit olivat repineet. Ammunta oli kuulunut Piittisjärvelle, siellä oli ihmetelty onko Kivalossa syttynyt sota. Emme viitsineet sanoa Leppäselle, että jäljet oli meidän aiheuttamat.

Leimausaikana oli muutamia sadepäiviä, niin jouduimme joskus osan päivästä pitämään sadetta kämpällä, koska ylösottolomakkeet aivät kestäneet sadetta.   Leppänen ilmoitti, että sadepäiviltä maksetaa vain puolen päivän palkka, me olimme toista mieltä, koska pienen sateen vuoksi olisimme pystyneet olemaan töissä. Eelis Kivilahti ja Eeli Back olivat sitä mieltä, että jos tilissä on puolia päiviä niin otetaan koko porukalla lopputili. Me toiset emme sentään niin jyrkkänä oltu vaikka vääränä sen pidimmekin. Tilipäivä tuli ja siellähän ne puoletpäivät olivat, kaikki muut paitsi Eeli kuittasivat tilin mukisematta. Eeli ilmoitti jämeränä tilipaikalla, että hän pitää menettelyä vääränä ja on  päättänyt ottaa lopputilin.

Sitä ihmeteltiin mikä muutti Eeliksen mielen, vaikka hän oli ensimmäisenä yllyttämässä lopputilin ottamista. Asia selvisi minulle mutamia viikkoja myöhemmin, kun olimme Eeliksen kanssa kahdestaan Kivalon pohjoisrinteellä, kunnostamassa entiselle Veitsiluodon pirtille menevää polkua.

Olimme edellisenä päivänä aloittaneet sillan teon pieneen puroon. Aamulla kun tulimme työpaikalle kaveri ei tehnyt elettäkään töihin tarttumiseen enkä minäkään sen kummempaa kiirettä pitänyt.  Seisoskelimme siinä jonkin aikaa suunnitellen, miten tästä jatketaan kunnes Eelis sanoi: ”No niin, alahan sinä töihin, sillä minä olen tästä päivästä alkaen sinun pomo.” Samalla hän kertoi, että hänet on nimitetty Kivalon kokeilualueen työnjohtajan virkaan.

Lähes 40 vuotta myöhemmin tuli Leppäsen kanssa puheeksi Eelin lopputilin otto. Hän muisti sen ja kertoi, että siitä jäi syvä kunnioitus Eeliä kohtaan, rehellisenä ja periaatteen miehenä.

Ensi kerran yksin pöllimetsässä

Kun tutkimuslaitoksen työt loppuivat, avasi Veitsiluoto savotan Kivaloon, leimikkoon jonka olimme leimanneet. Se oli ensmmäinen kerta, kun pääsin yksin ihan oikeaan savottaan, jossa saa kokeilla mihin pystyy. Pöllinteko oli urakka työtä ja jonkinlaisena miehenmittana pidettiin sataa pölliä puolipuhtaaksi parkattuna päivässä.

Aloitin kai liian rouvisti, kun sahasta katkesi lavi (terä) ennen kuin pääsin kunnolla alkuun. Se oli vielä ruotsalainen ORSIA lavi, joka oli aivan ylivoimainen leikkaamaan suomalaiseen verrattuna. Niiden saanti oli vielä vaikeaa eikä niitä ollut kaupoissa myytävänä, mutta jotkut kävivät Ruotsista hakemassa ja tekivät bisnestä myymällä tällä moninkertaisen hntaan. Minulla oli kyllä suomalainen PETO sahanterä mutta sen kanssa sata pölliä olisi jäänyt unelmaksi.Harmissani menin repulle ja ajattelin keittää kahvit ja aloittaa taas alusta. Juuri kun sain tulet tehtyä osui siihen sattumalta Väinö Kivilahti ja Pentti Back, jotka olivat tulossa kotoaan yli Kivalon samaan savottaan.

Mielialani kohosi huomattavasti kun Pentti pudotti reppunsa maahan ja näin että repunkatolla oli kaksi uutta Orsia sahanterää. Kerroin miehille, miten minulle oli käynyt mutta nyt syttyi pieni toivon kipinä jos saisin puhuttua Pentin myymään toisen noista sahanteristä. Aluksi Pentti vähän empi ja sanoi, että itselle hän tietenkin oli ne tarkoittanut mutta suostui kuitenkin myymään toisen.

Kyllä se sata pölliä oli nuorelle pojalle aika kova urakka, enkä aivan joka päivä siihen päässytkään.   Taksa oli 16 mk kappaleelta sen aikaista rahaa, kun aikapalkka oli 800-900 mk päivässä, niin kyllähän siinä aika mukaville palkoille pääsi.

Myöhemmin syksyllä Veikkokin tuli samaan savottaan niin me aloimme tehdä porukassa, vaikka se tiesi sitä että ansiot putosivat jonkin verran, vaikka kuinka olisi ollut ahkerana niin tehokkuus laskee jonkin verran.Palsta oli Mustanlammenvaaran rinteellä, puut olivat oksasia paksutyvisiä kuusia ja seassa tosi suuria kuiviakuusia, eikä niissä kaarisaha yltänyt lähellekään vaan piti sahata kahden puolen ennen kuin sai puun kaatumaan. Alussa näytti siltä, että siinä ei pärjää, kun kappaleita tuli niin vähän mutta kun seitsemän tuuman latvaläpimittainen pölli luettiin kahdeksi ja kymmenen tuuman kolmeksi jne. niin se korjasi ansioita.

Syksyinen päivä lyheni, illasta alkoi pimeä haitata. Me ratkaistiin tämä niin, että sahattiin ja karsittiin aampäivä ja iltahämärissä parkattiin, sillä sitä näki tehdä hämärässäkin ja kirkkaiksi kuoritut pöllit aivan kuin valaisivat ympäristöä.

Palstanaapureina oli Ali ja Armas Pekkala, nämä identtiset kaksoset olivat erittäin kovia työmiehiä, pieniä kooltaan mutta liikkuminen rivakkaa ja työtekniikka tehokasta. Kämpälle menossa oli joskus oltava tarkkana, että ei olisi eksynyt pimeässä polulta. Kämpällä toiset oli syönyt jo ajat sitten ja lihasoppakin oli joskus pelkkiä luunsiruja liemen seassa.

Samalla rinteellä työskenteli Niskalan miehiä Auttista, (Toivo Niskala) he eivät olleet kämpän ruokaporukassa vaan olivat tehneet palstalle hyvän laavun ja jäivät keittelemään sapuskaa, kun me lähdettiin kämpälle. Tulivat sitten illanpäälle yöksi nukkumaan. Olivat sitä mieltä, että pimeäkään ei myöhemmällä haittaa, kun silmät ovat kunnolla tottuneet siihen.

Tukinajon alettua menimme Veikon kanssa hakkaamaan tukkeja lähellä Namalikkoa. Vesa-ruuna ostettiin sinä syksynä, Eino alkoi sitä ajamaan. Hevonen oli nuori, vasta neljän vuoden vanha ja täysin tottumaton metsäajoon, oli vielä niin vireä, ettei liioin kävelyaskelta ottanut. Siitä olikin vaikeuksia, kun Eino ei saanut koskaan pysähtymään siihen mihin piti, vaan kaikki tukit piti vetää jäljestä päin kuormaan. Siinä piti antaa jo ohjeita vanhemmalle veljelle, että eikö sitä voi pysäyttää niin aikaisin, että ei varmasti mene yli.

Vuoden 1954 alusta Jalmari lähti Vikke-ruunalla ja me Paavon ja Veikon kanssa hakureiksi. Sitä en muista millään, mihin Eino jäi Vesan kanssa, saattoi olla niin, että hän jäi kotiajoihin vai olisko Eino mennyt jonnekin muulle hakkuriksi. Kuohungillä oltiin Välikämpällä, tuttua porukkaa sielläkin oli melkein koko kämpän väki. Pekkalan kaksoset olivat sielläkin, heillä oli kova tupakkayskä varsinkin kun tulivat illalla kämpälle, toinen kun yski minkä kerkesi, niin toinen sanoi ”anna miäki jo välilä ryvin”.

Työnjohtaja Janne Kiviniemi,”Kivi-Jussi” oli isän serkku, mutta ei sitä sukulaisina pidetty puolin eikä toisin mutta tiedettiin. Aputyönjohtajana oli Pauli Inkeröinen, häneen sainkin myöhemmin tutustua hyvinkin läheisesti.

Ensimmäinen tapaaminen Paulin kanssa tapahtui vähän kireissä merkeissä. Meiltä ja muutamilta muiltakin loppui palsta edellisenä päivänä, oli sovittu että Pauli tulee aamulla antamaan uudet palstat. Odottelimme aamulla muutaman tunnin eikä palstanantajaa kuulunut, päätimme ottaa palstat omine lupinemme, siinä järjestyksessä kuin entiset oli loppuneet. Juuri kun aloitimme työt alkoi kuulua kovaäänistä keskustelua, kun Pauli kyseli kenenkä luvalla olette ottaneet uuden palstan.

Viereisessä palstassa oli nuori poika Reino Rinne Kuusamosta (Kirjailija Reino Rinteen veljen poika). Pauli tuntui olevan ensin pojallekin pahalla päällä mutta poika ei häkeltynyt vaan selitti rauhallisesti kuinka vanhempien ja kokeneimpien miesten ratkaisu tuntui oikealta niin hän lähti mukaan. Pauli oli jo rauhoittunut meidän palstaan, Paavo ehätti kysymään, että ollaankohan me väärässä palstassa, kun omine lupinemme tulimme tähän. ”Te oletta ihan oikiasa palstasa” tuumi Pauli eikä siinä sen enenpää.

Sotaväki ja siviili – ensi askeleita aikuisena miehenä

Helmikuussa oli jätettävä Kuohungin savotta kesken, kun minulle tuli sotaväkeen lähtö. Kokoilin lähtiessäni kämpälta kamppeita niin Rotos-Pekka, joka oli siinä talonmiehenä kyseli, että mihin siä nyt lähet. Kun sanoin että sotaväkeen niin Pekka tuumasi ”jaa, no kirjoita sitte jos ikävä tullee.”

Sotaväen kävin Oulussa, helmikuusta lokakuuhun, sieltä olisi kyllä monia muistoja, joista voisi joskus kirjoitellakin.

Siviliin päästyäni ensimmäinen työpäivä taisi olla kun hain hevosella tutkimuslaitoksen kulotuskaluston Helmerin latojängän yläpuolen rinteeltä. Tähän samalle rinteelle, Rautulammen vaaraan saimme leveranssi savotan talveksi 1954-55. Tästä alkoi uusi ajanjakso minun elämässä, käsitin sen, että nyt on tulossa asioita, joihin on suhtauduttava vakavammin kuin tähänasti, huoleton nuoruusaika on jäämässä taakse. Sotaväki jo sinänsä, ”miesten kouluna” merkitsi aikuistumista. Lisäksi alkoi tuntua siltä, että pitäisi löytää mukava ihminen, jonka kanssa alkaisi rakennella yhteistä tulevaisuutta. Uusi ajanjakso alkoi siinäkin mielessä, että metsätyöt alkoivat koneellistua, savotoille alkoi ilmaantua moottorisahoja ja muutamaa vuotta myöhemmin traktoreita.

Meille ostettiin ensimmäinen mottorisaha heti sotaväestä tuloni jälkeen, se oli norjalainen Jobu Junior merkkinen, siihen aikaan markkinoiden kevein saha, painoi vain 12 kiloa. Ohjekirjassa sanottiin, että saha on ”sisään ajettava” käyttämällä tyhjäkäyntiä, en muista tuntimäärää mutta kyllä kai se läpi yön kävi, välillä käytiin tankkaamassa.

Aamulla lähdettiin innokkaana kohti Kivaloa ja heti kun päästiin leimikon laitaan kokeiltiin kuinka sillä puu kaatuu, mutta ei se kaatunut. Jobu halusi käydä vain tyhjäkäyntiä, saimme kuitenkin sen verran nihrattua, että tuuli kaatoi sen ennen kuin hakkuu eteni siihen. Saatiin se sitten toimimaan mutta ei se pokasaha kokonaan rokuliin joutanut sen verran epävärmaa sen käynti oli. Meitä asui leimauskämpällä kolme hevosporukkaa, meidän lisäksi Telkkälän Aapo, Vilhon ja Einon kanssa ja taisi olla Pekkakin, Körkkö Jussi poikiensa Matin ja Samulin kanssa. Telkkälän ja Körkön miehet ostivat vähän järeämmät saksalaiset Stihl sahat, painoakin oli kunnioitettavat 16-18 kiloa.     Matti Körkkö kun oli sahannut muutaman päivän niin isä-Jussi tuumasi ”voi kuria paikka kuka nämä karsii ja parkkaa.”

Sotaväessä oli Posiolta päin yksi poika jonka kanssa ystävystyin , hän kirjoitteli usein kotiin ja kyseli että lähetetäänkö pikku siskolle terveisiä. No joo tietenkin,vähitellen niitä terveisiä alkoi tulla takaisinkin, jotka pian vaihtuivat omiin kirjeisiin. Siviliin päästyäni tuustumista jatkettiin ja vähitellen aloimme suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Kihlatkin ostettiin tammikuussa, ehkä vähän”hätäillen”. Tähän saattoi vaikuttaa se että tytön vanhemmat olivat erittäin mukavia ja välittömiä ihmisiä, ja pitivät selvänä, että meistä tulee pari.

Niin siinä kuitenkin kävi että ei meistä paria tullut, vaan kaikki loppui juhannuksena. Oma tarkoituksensa tälläkin lienee ollut, ilman tätä emme olisi Helmin kanssa kävelleet vastakkain Rovaniemen kadulla samana juhannuksena.

Kevätkesästä istutettiin ja kylvettiin metsää ensin Hyypiökivaln pohjoisrinteellä ja sitten Kumpukivalossa. Pomoina olivat Lauri Vaara ja Kalevi Louho. Kalevi oli pitkä mies, paria senttiä vaille kaksi metriä ja mestari viheltämään, varsinainen pravuuri numero oli Domino. Kauniisti lauloivat tytötkin soudellessa kauniissa ja tyvenessä illassa Syvälammella, jossa kävimme iltaa viettämässä.

Asuimme Kumpukivalonnokassa teltoissa, oli kesä- heinäkuun vaiheen aikaa, yöt oli valoisia, keskiyön aurinko punasi mahtavat vaaramaisemat uskomattoman kauniiksi. Uskomattomalta tuntui sekin kun Pappa-Auvinen katseli alhaalla olevaa Sainkivaloa ja kertoi olleensa nuorena miehenä, 55 vuotta sitten hakkaamassa tukkia. Kyllä siinä tunsi syvää kunnioitusta näitä tervaskantoja ja heidän työtään kohtaan, minkä ovat tehneet tämän maan hyväksi.

Vanttauskosken poikien ja Kalevi Louhon välillä tuli väärinkäsitys kalja ja sahti sanan tulkinnasta. Silloin sahti merkitsi täällä Kemijokivarressa ruokajuomaa, kun taas kalja tarkoitti päähän menevää kiljua.   Kalevi oli kuullut että pojat olivat tehneet sahtia ja vaati että se kaadettava maahan. Pojilla oli jo hätä kädessä mutta neuottelun jälkeen asia selvisi ja pojat sai pitää juomansa. Kotimatka lauantaina paljasti, että ei sitä oltu ruokajuomaksi tarkoitettu, ei pojat kerinneet samaan veneeseen.

Metsänkylvöjen jälkeen olin kotitöissä. Uutta peltoa raivattiin hehtaarin verran hevoshakaan, mistä Kuusamon tie nykyisin menee. Silloin käytettiin konevoimaa ensimmäisen kerra pellon raivaukseen, Hemmo kiskoi traktorilla suurimmat kannot ja velttasi.

Juhannus 1955 – kohti avioliittoa

Palaan vielä juhannukseen 1955 Rovaniemellä. Kihlattuni iso-sisko, joka asui Helsingissä, sai sinä keväänä vauvan, jota morsiameni oli ollut hoitamassa reilun kukauden ajan ja oli juhannusaattona palaamassa kotiin. Olin menossa rautatieasemalle häntä vastaan, kunValtakadun ja Koskikadun kulmassa tuli vastaani tutun näköinen nuori nainen, joka yllättyneen näköisenä sanoi ”Hei!” Vähän hölmistyneenä vastasin tervehdykseen ja jäin kulman taakse miettimään kuka hän oli. Pian muistin, että tämä oli se tyttö, jota saattelin Vanttauskoskelle 2 1/2 vuotta sitten kuutamoiltana. Sama tyttö, joka siitä asti on käynyt mielessä tämän tästä. Annanko minä hänen nyt mennä tuosta noin vain?   En kovin kauan miettinyt, kun päätin palata takaisin. Tulin vanhan torin laitaan. Tori oli täynnä juhannusmarkkinaväkeä. Pelkäsin etten löytäisi häntä sieltä mutta löysin kumminkin. Siinä muutaman minuutin aikana saime sanotuksi sen, että se kuutamo ilta ei ollut unohtunut kummaltakaan ja että hän oli toivonut tapaavansa minut juuri tänä juhannuksena. Helmi kertoi olleensa Ruotsissa pari vuotta ja oli nyt lomalla. Ennen kuin erosimme hän sanoi palaavansa takaisin Suomeen ja sovittiin, että hän tulee Pekkalaan tansseihin ja että  minä jään odottelemaan sitä.

Ei se näin helppoa ollut, kyllä se oli kova paikka, varsinkin tytön vanhemmille. Se kävi ilmi äidin kirjeestä, jossa hän pyysi minua takaisin.

Taisi olla elokuun alkupuolta, kun Helmi tuli Pekkalaan tansseihin. Muutaman pelin tanssittuamme menimme jäähylle, siinä pimeällä tiellä kerroimme tärkeimmät asiat toisillemme. Aluksi tapasimme muutamia kertoja Pekkalassa tansseissa. Saatolle lähtö oli vähän vaikeaa, kun Helmi kulki kimppakyydillä muiden Viirinkylän nuorten kanssa ja joen ylitys oli hankalaa ja sieltä takaisin pääsy. Aika pian tuli se ilta, että pääsin saattamaan kotiin asti. Oli tosi pimeää, kun Alaviirin kautta menimme rantaan mutkaista polkua, hämärän taskulampun valossa vesi kiilteli joka puolelta.      Taisin jo kysellä mihinkä sinä minua oikein viet, en minä täältä ainakaan yksin takaisin osaa. Ei tarvitsekaan yksin tulla, sillä äiti menee aamulla ensinmäisessä linja-autossa Pekkalaan neuvolaan niin pääset hänen kanssa takaisin. Ensinmäinen yhteinen yö valvottiin keittiön lattialla patjan päällä, eikä siinä juuri vaatteita vähennelty, riitti että saimme olla lähellä toisiamme. Helmi keitti aamulla hyvissä ajoin kahvit ja minä vähän jännittäen odottelin talonväen ensi tapaamista. Jännittäminen oli turhaa sillä kamarista tuli huomattavasti nuorempi nainen kuin mitä olin kuvitellut. Ja varsinainen yllätys oli se, kun sieltä tuli tuttu mies, Pauli Inkeröinen. Helmi oli kyllä kertonut, että äiti on eronnut ja  mennyt uusiin naimisiin mutta ei kertonut isä-puolensa nimeä vaan puhui sedästä.     Tunsimme Paulin kanssa toisemme parin vuoden takaa, kun olin Kuohungilla savotassa ja Pauli oli apulaistyönjöhtajana. (Oli melkein puoli voittoa, että tunsin Paulin, sillä olin melko varma siitä, että tällä miehellä tuskin on pahaa sanottavaa minusta).

Ensitapaamisesta jäi ihan mukavat muistot ja juttuakin riitti aamukahvia juodessa niin, että Tyyne hoputti että jos me meinaamme autoon keritä niin mejän pittää lähteä. Kiirettä se piti, että kerittiin kun jokea ylittäessä soudin minkä vähänkin jaksoin, niin tuli mieleen että Tyyne ajatteli vävy-tekeleestä että kyllä tuo ainakin soutaa ossaa. Rannasta maantielle kävellessä pidin liian kiirettä niin Alaviirin pihan kohdalla huomasin, että Tyyne oli aivan läkähdyksissä, kyllä se minua harmitti. Siitä asiat lähti kehittymään niin että huhtikuun 18. päivä meidät vihittiin Rovaniemen kirkossa puolenkymmenen muun parin joukossa, todistajien läsnä ollessa. Paria viikkoa aikaisemmin Helmi oli muuttanut Lanssilaan.

Leipää metsästä

Talvi 1955 -56 meni leveranssisavotassa Rautulammen kummussa, sen talven olin hevosmiehenä, ajoin Vesa ruunaa. Paavo ja Erkki olivat hakkureina, vanhimmat veljet Jalmari ja Eino taisivat olla jo voimalaitostöissä Pirttikoskella. Veikko oli Raahessa jollakin kaivinkoneiden huolto kursseilla.   Pojat eivät aina kerinneet hakata, mitä minä ajoin niinpä joskus kuutamo iltoina käytiin iltamyöhällä tekemässä aamukuorma.

Palstalta oli reilu kilometri alamäkeä, jossa tarvittiin vaulu (jarru) jalakseen, vaulu oli köydestä, useampi kertaiseksi tehty silmukka, jonka jalaksen alle jäävälle osalle käärittiin rautalanka kulumisen estämiseksi ja jarrutus tehon parantamiseksi. Kerran kävi niin, että kuorma ei pysähtynytkään vaulun päälle vaan meni yli eikä hevonen jaksanut pysäyttää kuormaa vaan mentiin vaulutta mäkeen. Onneksi varsitie oli suora ja niin kovapohjainen että hevonen pystyi laukkaamaan täysillä. Välillä oli vähän loivempaa ja vauhti vähän hidastui niin, että sain hevosen hyppäämään pois tieltä, jossa pehmeä paksu lumi pysäytti kuorman. Muuten ruunalle olisi käynyt huonosti, sillä mäen alaosa oli jyrkempää ja mutkia, joissa oli puita lähellä tietä.

1950 -luvun puolivälissä alettiin rakentaa voimalaitoksia Kemijoen koskiin, ensin Petäjäskoskeen ja vuotta paria myöhemmin Pirttikoskeen. Työmaat antoivat työtä tuhansille ihmisille ja erilaisille koneille ja autoille. Kuului hurjia juttuja kuinka kuorma-autolla tienaa muutamissa kuukausissa auton hinnan. Tästä syntyi Kemijokivarrella sellainen villitys kuorma-autojen ostoon, kun vielä liikennelupia myönnettiin jokseenkin rajattomasti. Tältä villitykseltä ei säästytty meilläkään, vaikka isä oli kovasti sitä vastaan. Niinpä ostettiin uusi englantilainen De Soto merkkinen dieselkuorma-auto, jolla Paavo ja Veikko lähtivät Petäjäskoskelle ajoon. Pojilla ei ollut minkäänlaista kokemusta maansiirtoajosta eikä yleensäkään autoilusta muuta kuin mitä autokoulussa kortin saantiin tarvittiin. Alkuun heitä oli opastamassa Samuli Niska, (Hiltusen Siirin mies) mutta vähäiset oli hänenkin kokemukset.

Selvää tietenkin oli, että kalliit oppirahat siitä jouduttiin maksamaan, tuli kalliita remontteja ja seisokkeja. Autossa oli sellainen perusvika, että moottori oli niin tehokas eikä voimansiirtolaitteet eivät kestäneet raskaassa monttu ajossa. Vaikka kuorma saattoi nousta vaivatta pehmeästä savimontusta niin yks kaks kuului pamaus, kun akseli katkesi tai perä hajosi. Lisäksi ajot alkoivat vähentyä v. -57 paikkeilla, kalustoa oli liikaa, alkoi tulla seisokkeja muutenkin huonojen tienestien välillä. Pojat myivät auton pois 1958, viimeiset kuormat oli, kun meille ajettiin talon perustus sorat Isostalomasta Lanssilaan välivarastoon, josta kesällä traktorilla kotiin.

Veikko yritti vielä taksihommaa mutta ei sekään oikein onnistunut. Hän osti Ollilan Toivolta Chervolet merkkisen kuuden hengen taksin mutta ajoja oli vähän ja auto oli jo parhaat päiväsä nähnyt. Autossa oli automaattivaihteisto, joka hajosi eikä Rovaniemeltä löytynyt korjaamoa, jossa se olisi osattu korjata. Olin Veikolla kaverina, kun veimme sen Kemiin. Meno oli vaivalloista, kun vaihteisto ei pelannut kun muutaman kilometrin kerrallaan. Kemissä sitä rassasivat muutaman päivän mutta ei ne saaneet kuntoon sielläkään. Varaosat oli Amerikassa, eikä Veikolla ollut rahaa sen korjauttamiseen niin Veikko oli esittänyt, että sopiiko että viette minut rautatieasemalle niin saatte pitää auton.  Jotenkin näin se oli ratkaistu.

Alkukesä-56 meni tutkimuslaitoksen töissä, oli aika isot kulotukset Rautulammen vaara ja Mustaojan seutu. Otimme Erkin kanssa urakan palokanavan teosta Mustaojan kulotus alueen ympärille. Piti kaataa kaikki jätepuusto 15-20 metrin leveydeltä ja viiden metrin leveydeltä puhdistaa kaikki risut ja lievot. Kuiville maille oli kuokittava turve 50 sentin leveydeltä

Suunnittelimme, että saamme sen tehtyä kahdessa hukissa, mutta kun olimme tehneet päivän ja aamupuolelle yötä niin näytti siltä että jäljellä on niin vähän että toista reissua kannata tehdä vaan tehdään työ loppuun. Se olikin helponnin sanottu kuin tehty, Erkki oli 17 ikäinen poikanen ja alkoi väsyä ja hermostua sääskiin niin, että lopussa ei juuri töihin pystynyt. Toinenkin päivä meni puolille öin ennen kuin saatiin työ loppuun.

Menimme leimauskämpälle nukkumaan ja tarkoitus oli että nukutaan niin pitkään kun nukuttaa mutta isä herätteli jo kahdeksan aikaan, että ala sinä Toivo kuokkimaan palokanavaa tuohon kämpän taakse, kun on tarkoitus jo iltapäivällä kulottaa. Ei siinä auttanut muu kuin lähteä töihin, vaikka kourat oli niin kipeät, että kuokkaa ei juuri käteen kärsinyt ottaa. Kulotus sujui hyvin, koska maasto oli kuivaa ja murtoa runsaasti, eikä leviämisen vaaraa ollut, kun tuulen alapuolella oli Rautu-uoman ja Siikalammen jängät.  Minä jäin Kallungin Erkin kanssa jälkisammutukseen, sitä riittikin useiksi päiviksi, kun koko alue paloi toiseen kertaan muutaman päivän päästä kun oli pouta päiviä. Toisena päivänä kulotus jatkui Mustaojalla, sielläkin alue oli rutikuiva ja paloi muutamassa tunnissa. Seurasimme Rautulammen kummusta, kun mahtava savupatsas nousi tyvenessä helteisessä ilmassa korkeuksiin.

Kun alue oli pää osin palanut ja savu muuttunut harmaaksi huomasimme oudon näyn jota ihmettelimme tovin aikaa ennen kuin se selvesi. Paloalueen länsipäähän ilmääntui musta suora patsas, aivan kuin tehtaan piippu mutta paljon korkeampi ja kasvoi edelleen. Muutaman minuutin seurattuamme alkoi se yläpäästä huojumaan ja vähitellen leviämään ja laskeutui sienen muotoisena melko nopeasti maahan ja hävisi pois. Päättelimme aika pian, että se on pyörremyrsky, olin kyllä aikaisemminkin nähnyt kulotuksissa pienempiä pyörteitä mutta tämä oli aivan uskomatonta.

Pyörteen lähellä oli ollut Kalle Tervo poikansa Samulin kanssa vartiossa, ettei kulo pääse leviämään. Kalle kertoi, että he olivat aivan lähellä, kun pyörre lähti ihan pienestä mutta kasvoi jyristen hirvittäväksi pyörteeksi, joka kiskoi laajalta alalta kaiken irtaimen, isot latvukset ja murrot pitkin maata myrskyn silmään ja nosti mustassa nokipatsaassa korkeuksiin, josta ne satoivat alas, kun pyörre meni pois kulotetulta alueelta. Onneksi Kalle oli arvannut lähteä juoksemaan hyvissä ajoin pakoon kulotetulta pois päin ja pelastivat henkensä. Muistoksi tästä, paikka ristittiin Kallen kummuksi. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kulotimme Kaihuavaarassa, Hopianulkin alla.     Tapasin Kallen töihin mennessä Vanttauskoskella, kerroin hänelle että olemme menossa kulottamaan ja että nyt kulotus varmasti onnistuu, kun tapasimme sinut, vanhan kulottajan. Tästä Kalle liikutui ihan kyyneliin ja kertoi olleensa kulottamasssa jo ennen sotaa aina 1920 luvulta 1970 luvulle saakka.

Heinäntekoporukkaan saatiin v. 1956 uutta ilmettä, kun oli kaksi miniää, Helmi ja Aila. Paavo oli autohommissa mutta Veikko ja Jalmari minun ja Erkin lisäksi oli heinätöissä ja isäkin oli vielä täysissä voimissa. Teimme sinä kesänä Helmin kanssa ensimmäisen yhteisen hillareissun Kivaloon. Sinä kesänä oli hilla-aika poikkeuksellisen myöhässä, sillä päivä oli lauantai 14 elokuuta.

Heti alkumatkasta sattui tapaus, joka on muistettu lähes jokaisella marja matkalla. Helmi alkoi pissalle niin hän käski minun katsoa ja sanoa jos joku tulee ja minä tietenkin lupasin. Juuri kun Helmi kyykistyi huomasin että aivan lähellä polun mutkan takaa on tulossa kaksi miestä. Minä tietenkin, että nouse ylös nyt tulee, mutta hän ei uskonut vaan sanoi että ”valehtelet”, koetin toimittaa että en, en valehtele ja samassa miehet olivat 10-15 metrin päässä näkösällä. Arvata saattaa, kuka ei hymyillyt siinä paikassa, kun veti housujaan ylös. Helmi oli siitä minulle vihainen, ”olisit sanonut niin että minä olisin uskonut.” Näin epäoikeudenmukainen tämä maailma on, vaikka  kuinka yrittäisi työn hyvin tehdä niin moitteita vain tulee. Ei ole sen komin tarvinnut pissavahtina olla.

Menimme Rautu-uoman taakse n.s. Aitakorpeen ja siitä ylöspäin oleville jängille, hillat oli parhaimmilleen kypsiä ja niitä oli runsaasti. Poimimme niin pitkään kuin hämärässä näki ja sitten menimme Ala-Kivalon niittyjängille ja yövyimme ensimmäisen jängän hetteellä. Keiteltiin siinä tee ja syötiin eväitä. Yö oli niin lämmin, että emme tehneet yö tulia vaan leikattiin lehdeksiä kyljen alle kuusen juurelle. Siinä toinen toistaan lämmittäen, puserot peittona oli lämmin nukkua Siitä reissusta jäi mieleen mukavia hyviä muistoja, mutta myöskin surullinen ja järkyttävä muisto. Olimme palaamassa sunnuntaina Artunlammen kautta tulevaa polkua, kun huomattiin, että lammella oli Väisäsen Jaakko ongella. Huutelin Jaskalle kuinka kalaa tulee, hän kysyi vain koska olette lähteneet kotoa, huusin että eilen illalla. Heti arvattiin, että jotain on tapahtunut. Jaska kertoi, että Telkkälän Pekka on ammuttu tänä aamuna kotinsa pihalle. Pekka oli Irja-siskon poika. Hän oli edellisenä iltana ollut naapurin pojan, Kalevi Vaaralan kanssa Pekkalassa iltamissa ja sieltä palanneet samalla taksilla kahden Piittisjärviläisen Piiraisen veljesten kanssa. Poikien jäädessä taksista oli syntynyt jotakin pientä sanaharkkaa aivan mitättömästä asiasta.

Seuraavana aamuna veljekset olivat tulleet aikaisin Aapon talolle, niin kuin Pekan kotia kutsuttiin, ja pyytäneet Pekkaa ja vanhempaa veljeä Einoa ulos. Ulos mentyään Piiraiset kävelivät edellä navetan nurkalle, jossa Tauno Piirainen kääntyi äkkiä ja ampui sanaakaan puhumatta Mauser-pistoolilla Einoa kohti lähietäisyydeltä ja heti perään Pekkaa, joka kuoli heti. Eino oli kerinnyt väistää sen verran, että luoti lävisti ranteen ja hauislihaksen. Mies oli vähän etempää ampunut maassa makaavaa Einoa useita kertoja mutta niistä ei yksikään osunut. Tämä kauhea tapaus järkytti vanhemmat ja läheiset omaiset niin kuin koko paikkakunnankin. Irja sanoi, ettei hän koskaa täysin selvinnyt siitä.

Pekkalan koulun talonmiehenä

Pekkalan koululle tuli talonmiehen paikka avoimeksi, kun peruskorjauksen yhteydessä uunilämmitys muutettiin keskuslämitykseksi, samalla oli avoinna keittäjä-siivoojan paikka. Meitä alkoi kiinnostaa paikkaan haku, kun siinä oli uusi työsuhdeasunto. Kesän aikana oli tullut selväksi, ettei Helmi halua että jäämme Lanssilaan, koska se olisi merkinnyt jonkinlaisessa kolhoosissa asumista ainakin alkuvuosina. Isä kyllä olisi halunnut, että olisimme jääneet.

Haimme paikkoja ja tulimme valituiksi. Remontti oli vielä kesken mutta minä pääsin putkimiesten apulaiseksi, siinä sainkin tutustua laitteisiin perinpohjin. Vaatimuksena oli keskuslämmityskurssin suorittaminen, jonka suoritin iltakurssina Rovaniemellä myöhemmin syksyllä. Kortteerasimme ensin kuukauden verran Hemmontalolla, Olga siskon luona ennen kuin pääsimme omaan asuntoon. Kyllä tuntui mukavalta päästä uuteen, kahden huoneen ja keittiön hienoon asuntoon, jossa oli kaikki mukavuudet. Ei se muuttokuorma kovin kummoinen ollut, Soudunsaaren Pekan Pobedan perään kaikki hyyvin mahtui. Rahaa oli kuitenkin sen verran, että pystyttiin ostamaan riittävä astiasto ja muu taloustavara, huonekalut tosin vähittäismaksulla.

 

Juuri kun meidät oli valittu koululle metsäntutkimuslaitoksella tuli aputyönjohtajan paikka avoimeksi ja minulla olisi ollut melko varmat mahdollisuudet päästä siihen. En kuitenkaan viitsinyt perua talonmiehen paikkaa ja uusi työsuhde asunto vaikutti myös. Isä ei ymmärtänyt minun ratkaisua, vaan suorastaan suuttui siitä. Meni monta kuukautta, ettei puhunut minulle mitään eikä käynyt meillä. Vasta jouluaaton aattona, kun Pekka teki tuloaan eikä saatu taksia kätilön tuontiin niin isä toi hevosella kätilön koululle. Lempi Ollila oli viimeisiä aikoja kätilönä eikä halunnut, että synnytys tapahtuu kotona. Viimein saatiin Ahvensalmen Pentin taksi, jolla lähdettiin viemään synnytyslaitokselle kätilö mukana.

 

Ei kuitenkaan päästy kuin Tennilään, Mäkelän talon kohdalle, kun kätilö sanoi, että ei uskalleta lähteä talottomalle taipaleelle vaan mennään taloon ja hoidetaan synnytys tässä. Talon emäntä, suuren perheen äiti tiesi mitä pitää tehdä. Pian oli lapsivoude kamarissa ja vesikattila hellalla ja synnytys tapahtui ”vaivattomasti”, kätilö kävi sanomassa, että älähän päästä taksia sillä pian palataan takaisin ja niin tehtiinkin. ”Kylmään maailmaan” Pekka sai syntyä, sillä kamaria ei oltu vähään aikaan lämmitetty ja vuodevaatteet olivat niin kylmät, että Helmi oli ollut vähällä paleltua.

Saimme viettää rauhallisen ja ikimuistettavan joulun, kun naapurit luulivat, että Helmi on synnytyslaitoksella. Helmin muistin mukaan Kaihuan Maija olisi nähnyt tulomme ja tullut heti katsomaan, että miksi me palasimme takaisin, se ei ole jäänyt minun muistiin. Ollilan Esko ja Karjalaisen Martti sattuivat käymään koululla juuri, kun palasimme niin sain heille ylpeänä näyttää vauvaa ja onnellista äitiä. Siihen aikaan mitään palkallisia äitiyslomia ei ollut, kunta palkkasi muutamaksi viikoksi sijaiseksi Helmi Tapion.

 

Pekkalan koulu oli neljä opettajainen, siinä oli enimmillään meidän aikana 115 oppilasta. Pian huomattiin että keittäjä–siivoojan työmäärä on sitä luokkaa, että sitä yksi ihminen kauan kestä.

Minä koetin olla apuna siivouksessa varsinkin kevät- ja syyskurakelien aikana. Yritimme puhua koulun johtajalle ja johtokunnan jäsenille apulaisen palkkaukseen siivoukseen mutta siihen ei voitu suostua. Tästä jäi kyllä jonkin verran katkera mieli, varsinkin kun myöhemmin kun oppilasmäärä putosi n. 30 oppilaaseen ja työviikko viiteen päivään oli keittäjä ja siivooja palkattu erikseen.

 

Vähän päälle kaksi vuotta Helmi jaksoi työssä kunnes lopetti ja se olikin viisas ratkaisu, sillä ansiot eivät juurikaan laskeneet, kun minulla oli paremmat mahdollisuudet sivutuloihin. Koululaisten ylikuljetus Backin rannalta syksyä – kevättä oli aika hyvä lisätulo, varsinkin kun sain välillä potkut, kun opettajan veljelle Esko Pelkoselle piti saada työpaikka ja palkkaakin korjattiin samalla huomattavasti. Ei Esko siinä hommassa kauan viihtynyt, ja kun muitakaan siihen löytynyt niin niiden oli pakko ottaa minut takaisin. Minä tietenkin vaadin saman palkan mitä Eskolle maksettiin.

 

Rovakairalla olin Kaihuan voimalaitoksen rakennustöissä ja Kaarnin tien teossa syksyn 1957

Rakennusmestari Jaakko Hyrkkänen olisi mielellään pitänyt minut töissä mutta, kun työttömiäkin oli tarjolla niin sovittiin, että minä jään pois. Olin kuitenkin myöhemminkin lyhempiä jaksoja töissä,yksi tälläinen oli v. -60 paikkeilla, kun Kaarnin patoa alettiin rakentaa. Otimme Inkilän Reinon kanssa jonkinlaisen urakan sementtikuormien purkamisesta. Se on jäänyt mieleen ensinnäkin, että se oli työläämpi kuin luultiin ja siinä heti aluksi sattui aikamoinen hässäkkä mutta siitä selvittiin säikähdyksellä. Meillä oli määrä tehdä sementtisäkeille kunnon alusta, siihen tarvittava puutavara oli melkoisen kantomatkan päässä. Onneksi paikalla oli jonkun urakoitsijan traktori jolla päätimme siirtää puut. Eihän meistä kumpikaan tienny traktorista mitään. Käyntiin se kuitenkin saatiin. Reino huomasi että onkohan siinä jäähdyttäjässä nestettä, kun hän oli nähnyt että siihen kaadetaan vettä ajoon lähtiessä. Reino katsoi jäähdyttäjään ja sehän oli kuiva, meille tuli hätä että moottorahan leikkaa pian kiini jos siinä ole vettä jäähdyttäjässä. Minä yritin sammuttaa koneen mutta kun vedin sammutusnapista, tuli koko vaijeri ulos eikä me hätäpäissään keksitty missä se on ollut kiini. Käskin Reinon hakea jonkin astian ja hakea Välijoesta vettä jäähdyttäjään, itse koetin saada moottorin sammumaan pökkäyttämällä traktoria kantoon mutta kone kävi niin suurilla kierroksilla että se ei sammunut vaan hyppi yli kannon. Reino ei ollut löytänyt muuta astiaa kuin römpsän omasta repustaan. Joki oli noin sadan metrin päässä. Minusta Reino juoksi niin hitaasti, että sieppasin häneltä römpsän, juoksin minkä kintuista pääsin. Kolmannella römpsällä vesi tuli näkyviin.

 

Vähän aikaa kun rauhotuttiin niin löytyihän se paikka mihin sammutusvaijeri meni, päätettiin kuitenkin yrittää vielä puiden siirtoa. Nousin rattiin, mutta heti huomasin kaverin naamasta, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi, kun tartuin sammutus nappiin, kuulin takaani ”älä sammuta sitä, minä lähen ajamaan” koneen omistaja tuli paikalle. Siihen loppui poikien traktori hommat.

Sementit tulivat puoliperävaunu rekoissa ja ne oli purettava peräkautta. En muista montako rekkaa oli mutta meillä meni koko yö niitä purkaessa. Aamulla oltiin niin väsyneitä ja paikat kipeät, että alimmaista säkkiä, kun yritti nostaa, niin vähään aikaan ei tapahtunut muuta kuin polvet tutisivat, mutta se nousi kuitenkin. Sementtisäkki painoi silloin 50 kiloa.

 

1960 kesällä oli kovia ukkosmyrskyjä, jotka kaatoivat metsää nonin paikoin, Alatalon Matin (setä) metsästä teimme Erkin kanssa useita satoja tukkeja. Tästä on jäänyt mieleen että Pekkakin oli mukana vaikka ei ollut täyteen neljää vuotta. Jälkeenpäin saa kyllä ihmetellä, minkä vuoksi häntä piti raahata mukana vaikka haittaahan siitä vain oli. Oli vielä vähällä sattua tapaturmakin, kun Pekka istui tukin päällä, joka pyörähti niin että jalka jäi tukin alle, onneksi siinä ei käynyt mitenkään.

 

Kaihuan kalanviljelylaitoksellakin tein jonkin verran talkkarin hommia, niiden päättyminen jäi vähän harmittavalla tavalla mieleen. Oli kevät, lumien sulamisen aika, kalastusmestari Ahvonen oli soittanut koululle monta kertaa, että Toivon tulla heti tai täällä pian hukutaan. En olisi millään joutanut, kun koulullakin oli töitä ihan tarpeeksi, menin kuitenkin katsomaan mistä on kysymys.   Kiertelin paikkoja enkä löytänyt mitään merkkejä vedenpaisumuksesta. Mestari ei ollut kotona niin menin kyselemään rouvalta mikä täällä on hätänä. Rouva kävi näyttämässä kuinka jollakin nurkalla vesi lirisi sokkelin vierestä maan alle, minun mielestä salaojaan. Sanoin, että jos tuohon joku hukkuu niin hukkukoon minun puolesta ja lähdin omiin hommiin.

 

Niinä viitenä vuonna joina olin talkkarina, kerkisin olla lähes jokaisessa Kaihuanpään talossa auttelemassa pikku hommissa, viimeksi Vertti Kaihualla katon panossa. Jalmarilla oli siitä urakka, niin sovittiin, että minä olen kaverina siinä ja Jalmari korvaa päivät muuraamalla piipun meille kun talo on sillä rajalla.

 

Salakaatajia jahtaamassa

 

Olinpa parina syksynä metsäntutkimuslaitokselle jahtaamassa hirven salakaatajia Kaihuan hännillä.     Leppänen epäili että Pekkalan Matti kaataa hirven salaa joka syksy, en kyllä tavoittanut häntä siitä mutta ehkä se pelokkeena oli, kun tiesi että häntä valvotaan.

 

Isä oli kerran löytänyt hirvenkaatopaikan Pekkalan takaa Kaihuavaarassa. Pahaksi onneksi kaatajalla oli jäänyt nylkypaikalle kalvosvanttuut, Leppänen oli sitten mennyt vanttuiten kanssa Ojalaan, Matin kotiin ja näyttänyt vanttuita Matin äidille. Ruuru oli tunnistanut ne Matin vanttuiksi.   Poliisit löysivät lihat riihestä mutta joutuivat jättämään seuraavaan päivään, kun eivät saaneet niitä pikku autossa menemään. Matti ei kai ollut tunnustanut lihoja omikseen, kun poliisit veivät hänet putkaan. Seuraavana päivänä poliisit tulivat hakemaa lihoja mutta ne olivat yön aikana hävinneet.    Tästä tietenkin poliisit Mattia kovistelivat kuka lihat vei. Matti  oli sanonut, että mistä hän sen tietää ja teillähän ne riihen avaimetkin on. Kun poliisit olivat tulleet hakemaan lihoja, oli osuuskaupan kahvilan ikkuna pöydässä joku naapuri ryypellyt kaljaa ja seurannut poliisien touhuja, kun he olivat tarkoin tutkineet onko ikkunassa murtojälkiä. Murtojälkiä ei ollut löytynyt joten liha varkaalla oli ollut avain. Jouko Alm oli juuri niihin aikoihin tullut poliisiksi Yläkemijoelle, hän tutki lihojen katoamista ja kävi pari kertaa kyselemässä minultaki kukahan ne vei. Eihän minulla varmaa tietoa ollut enkä ruvennut epäilemään ketään vaikka poliisi kysyikin, että ketä ne kyläläiset epäilee.

 

Oman talon rakentaminen

 

Oman talon rakentamista aloimme suunnitella heti kohta koululle menon jälkeen, mutta ensimmäisen kerran kuokka iskettiin maahan, ihan kirjaimellisesti, sillä ensimmäiseksi kuokin vajaan aarin kokoisen perunamaan vuonna 1958. Työpaikka koululla oli siitä hyvä siitä, että sai aika vapaasti käydä omissa töissä varsinkin kesän aikoina.

 

Ensinmäiset sahapuut kaadettiin omalta tontilta ja lisäksi tutkimuslaitokselta muutamia kymmeniä runkoja mutta ne oli niin huonoa tavaraa, että siitä ei ollut runkotavarksi ollenkaan.

Perustusten kaivu 1959 oli kova homma, kun tein sen aivan yksin, sillä Helmi odotti Mattia eikä pystynyt olemaan kuin hengessä mukana. Maa oli 1,5 metristä alaspäin erittäin kovaa savikaria joka ei lapiolla lähtenyt kuin murusina, muistan että kellarin monttua kaivaessa oli usko loppua.

 

Perustus valettiin 4.9.1959. Tämä on jäänyt mieleen, koska Matti syntyi seuraavana päivänä. Perustuksen teko ei oikein onnistunut, sillä routa liikutteli sokkelia seuraavana talvena ja teki jonkin verran vahinkoa varsinkin kellarin seinissä, joita piti korjailla. Kuistia routa nosti joka vuosi niin että ulko-ovea ei tahtonut saada kevät talvella auki. ämä korjautui vasta 1980-luvulla tehdyssä peruskorjauksessa.

 

Kesä 1960 meni siinä, kun rakennus saatiin vesikatto päälle. Vaikka rakentamisesta ei juuri kokemusta ollutkaan niin ihmeesti se työ opetti niin että en muista suurempia vaikeuksia olleen.

Keväällä 1961 irtisanoin talonmiehen tehtävistä ja työsuhde päättyi heinäkuun loppuun.   Muuttokuorma jouduttiin sovittelemaan Lanssilan aittaan, sillä koti oli niin pahasti kesken. Siihen kesään ei mahtunut muuta kuin työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Se oli yhtä vasaran pauketta melkein ympäri vuorokauden, kun kolmea taloa tehtiin saman aikakaan. Veikko ja Aila rakensivat samassa aikataulussa kuin me. Pylvänäisen Pentti ja Anna rakensivat saman aikaisesti Kortteenvaaran laitaan. Aikamoinen urakka siinä oli mutta mutta keittiö ja eteinen saatiin niin  valmiiksi, että muuttamaan päästiin lokakuun 21. päivä.

 

Emme saaneet lainaa rakentamiseen vaan koko rakentamisen ajan, kun rahaa vähän sai, ostettiin silla jotakin rakennustarviketta. Onneksi saimme isältä ja äidiltä lainaa sen verran, että saatiin ikkunat ja ovet ostaa, muuten ei olisi selvitty, sillä omat säästöt meni keskuslämmityksen laittoon.

Rakentamisen rinnalla sain järjestettyä töitä tulevaksi talveksi. Saimme Lanssilan poikain ja Telkkälän Einon kanssa kuivakuusisavotan leveranssina tutkimuslaitokselta Kivalosta. Otin Pesosen Kallen ja Kallungin Eskon pöllintekoon muutama viikko aikaisemmin kuin itse pääsin.

Tein puukaupat Veitsiluodon kanssa ja sain ennakkoa, että pystyin ostamaan moottorisahan. Saha oli Pioneer 600, taisi olla Kanadassa valmistettu, ja painoakin vain 12 kg.

 

Uudelleen savotoille

 

Heti seuraavana päivänä, kun oli muutettu uuteen kotiin lähdin intoa puhkuen kohti Kivaloa. Meno Kivaloon otti tiukille, kun repusta tuli niin painava, kun oli viikon eväät ja työkalut, 16 l. Bensaa 4 litraa, teräöljyä ja saha, varmaankin liki 40 kiloa. Ajattelin pitää muutaman lepotauon välillä mutta se jäi yhteen kun ensimmäiseltä lepopaikalta Ahvenlammen rinteeltä en voinut saada reppua selkään. Loppumatkan sinnittelin yhteen menoon 7 km paalun kohdalle Kivalon tietä, josta aloitin työt. Silloinhan tietä ei vielä ollut. Voimia keräillessä päätin aloittaa työt kakku kahveilla, Helmi oli tehnyt tupaantuliaiskakun, jonka lopun olin ottanut evääksi mutta sille oli käynyt  niin köpelösti että repunpäällä olleesta kanisterista oli valunut bensaa ja pilannut kakun. En kuitenkaan raskinut heittää pois vaan söin sitä pari palaa. Siitä seurasi, että pari päivää tuli niin bensan katkuisia röyhtäisyjä että jos olisi tulen piiraissut, olisi se voinut syttyä tuleen.

 

Oli mukava alkaa pitkästä aikaa ”kunnon” töihin. Päiväkin oli sopivan pituinen niin, että illan hämärtyessä, kun asteli kämpälle, tunsi jäsenissään, että on ollut töissä mutta mieli oli hyvä.   Kortteerasimme Mustaojan kämpällä tai kakkoskämpäksi sitä silloin sanottiin. Kotonakin piti vielä olla välillä joku päivä, kun piti saada saunanteko alulle. Ei siinä minua tarvittu muuta kun rungon ja vesikaton teossa ja piipun muurauksessa. Mukavana muistona on jäänyt mieleen, kun tulin perjantai-iltana kotiin jotta saisin saunan lauantai-illaksi kylvöttävään kuntoon. Yllätys olikin kun sauna oli jo lämpiämässä ja päästiin heti saunaan. Helmi ja Aila olivat pistäneet töpinäksi ja panneet sisäseinät ja katon ja lattiaakin sen verran, että saivat pukkien päälle lankkuja lauteiksi. Ikkuna oli tukittu pahvilla ja oviaukko lattiamatolla, ihan mukavat löylyt siinä sai.

 

Taisi olla sama perjantai, kun Kalle joutui menemään yksin palstalta kämpälle ja eksyi välille, kun

ei ollut kunnollista polkua, eikä ollut pannut maisemia mieleen kävellessä minun perässä. Kalle oli sortunut Hyypiöuomaan ja osunut Kerätärän Veikon kämpälle, Veikko oli yrittänyt neuvoa suuntaa, mistä meidän sahan ääni on kuulunut. Vaikka matkaa oli kolmisen kilometriä ja jo melkein pimeä oli Kalle osunut Telkkälän Einon palstaan, ja oli siinä haistanut heikkoa savun hajua. Kalle oli koittanut rauhoittua ja arvellut että kämppä saattaa olla lähellä. Aikansa kierreltyään hän osui Einon kahvitulille, jossa vielä oli heikko hiillos, jonka sai vielä syttymään, tulitikkuja hänellä ei ollut.

Kalle ei uskaltanut lähteä tulilta mihinkään vaan päätti yöpyä siinä, kun oli hyvät polttopuutkin vieressä, iso ristikko kuivakuusipöllejä. Illanpäälle oli alkanut kova syysmyrsky vesi ja räntäsateineen ja jatkui vielä seuraavana päivänäkin niin Eino eikä muutkaan tulleet töihin vaan lähtivät pyhäksi kotiin. Kalle oli kärvistellyt vähissä vaatteissa tulilla puolille päivin ennen kuin lähti yrittämään nyt kotiinpäin, jonkin matkaa käveltyään hän osui linjalle ja päätti pysytellä sillä arvellen että johonkin se varmasti vie. Linja oli ns. mittalinjoja, jotka oli hakattu kartoitusta varten 1930-luvulla, ne kulkivat itä-länsisuunnassa kilometrin välein. Tämä linja tuli ison-Rautulammen yläpuolelle, jossa Kalle tunsi maisemat ja osasi sieltä kotiin.

 

Syksy 1961 on jäänyt muistiin hyvänä riistavuotena, olimme Erkin kanssa menossa kakkoskämpälle Isokorven vaiheilla kun huomattiin metson istuvan petäjän latvassa n.150 m polusta. Ei olisi oikein joutanut metsästelemään kun oltiin töihin menossa mutta kun minulla oli pyssy mukana, niin sanoin, että jos tuo tästä tippuu, niin täytyyhän se hakea. Metso tuli alas ja samalla nousi maasta lentoon neljä metsoa ja istuivat noin puolen kilometrin päähän Kivalon alla olevien kumpujen petäjiin.   Siinä vaiheessa metsästysvietti vei miestä niin että eiku perään vain. Pääsinkin oikein hyvälle hollille ja sain samalta sijalta pudottaa kaksi lisää, onneksi jäljelle jääneet lentivät niin kauas, ettei perään haluttanut lähteä. Enkä olisi jaksanut kantaakaan kun oli viikon eväät repussa ja bensakanisteri käsissä ja luntakin parikymmentä senttiä. Taisimmma syödä joka ilta sillä viikolla metsovelliä koko kämpän porukka.

 

Marraskuun puolivälin paikkeilla oli jo lunta niin että pystyi hevosella ajamaan puut välilansseihin josta traktorilla Kemijoen törmälle. Jouduimme tekemään kämpälle kovalevyistä hevostallin.   Minulla oli ajomiehenä serkkuni Toivo Määttä, olin mukana ajossa, eikä niitä isoimpia pölliä olisi yksin kuormaan saanutkaan. Monta kertaa oltiin ihmeissään, miten lähes metrin läpimitaltaan olevan tyvipöllin saa rekalle. Kaimalle se oli kovaa hommaa, kun hän joutui yötkin panemaan kuormaa. Toivo oli kova puhumaan unissaan, heti nukahdettuaan alkoi kuulua ” mitenkähän me kaima tuo saahan rekhen, siinä ei taija muuta konstia olla kun panna ylönkuppuroisin”. Lunta tuli jatkuvasti niin, että sitä oli pian liikaa. Tammikuun puolivälissä, kun hevos ajot saatiin, lunta oli lähes metri.

 

Kaihuan Hemmo oli ajamassa puolitela-traktorilla pöllit jokivarteen mutta lunta tuli koko ajan niin että polannetiet nousivat korkealle eikä lauhoilla ilmoilla polanne kantanut traktoria niin ajo oli heitettävä pois. Luotettiin siihen, että tulee vielä ne ”kevätsoikoset”, seisovat ilmat ja tiet avataa pillarilla.

 

Lokan allaspohjaa hakkaamassa

 

Päätimme pitää parin kuukauden tauon omasta savotasta ja yrittää löytää jotakin muuta tekemistä.     Eikä mennyt kuin pari päivää, kun kuultiin että Pauli Kulppi Vanttausjärveltä värvää hakkuumiehiä jollekin urakoitsija Junttilalle, joka hakkaa tulevan Lokan allasalueen metsiä. Niinpä päätimme katsoa minkälainen savotta siellä on. Meitä oli Jalmari-veli, Telkkälän Vilho ja Kauko ja muutamia muita Pekkalan poikia. Menimme linja-autolla Vuotsoon ja sieltä jonkun yksityisen pikku-autossa Silmävaaran kämpälle

 

Kun avasimme kämpän oven oli kokki kontallaan pöydällä tulossa keittiönpuolelta kämppään ”elämänluukun” kautta. Sitä ei oltu koskaan ennen nähty ja se löi vasten kasvoja niin vahvan ja huonon ensivaikutelman koko savotasta.

 

Porukka tuntui olevan niin sanottuja kulkumiehiä, joilla ei vakituista asuinpaikkaa ollut vaan asustelivat savotoilla ympäri vuoden. Kun kyseltiin, että minkälainen savotta tämä on, miehet kertoivat, että hakkuu aloitettiin jo syksyllä, eikä yhtään kuormaa ole vielä ajettu. Eivätkä uskoneet että niitä maataloustraktoeilla pystyy ajamaankaan kun luntakin oli jo yli metrin. Sanoivat tekevänsä vain sen verran että saivat sapuskan ja kortteerin.

 

Meillä ei ollut minkäänlaista evästä matkasta niin kyselimme heti, että tarttis saada jotain suuhun pantavaa, kokki sanoi että keittoa ei ole mutta jos mannapuuro kelpaa niin sitä on. Kokki työnsi ison puurokattilan luukusta, kun ihmeteltiin että ompa puuro päässyt jäähtymään, kun se oli ihan kylmää.   Joku miehistä sanoi että johan se nyt on jäähtynyt kun se on ollut tarjolla joka päivä kohta viikon.

Aamulla Junttila tuli antamaan palstat, metsä oli Kopsusjokivarren rääseikkökuusikkoa, joka ei ollut kelvannut isommille puutavarayhtiöille. Junttila oli noin nelikymppinen reipasotteinen mukavan tuntuinen mies ja oli hyvillään, että sai kunnon miehiä savottaansa. Kun epäiltiin, että puita ei saa ajetuksi, kun on niin paljon lunta, vakuutti hän ottavansa lumenpohjilla niin monta konetta töihin, että varmasti puut tulee ajetuksi. Kun kysyttiin, että ei kai täällä kovin tarkkoja olla kannon pituudesta kun on niin paljon lunta,niin hän myönsi että kyllä siinä saa käyttää tervettä harkintaa.

Niin me aloimme töihin eikä se hullummalta tuntunut, kun lumikin oli niin kantavaa, että oli suhteellisen helppo liikkua. Ainoa mikä vaivasi oli, että me ei uskottu, että niitä ei koskaan saada ajetuksi ja palkat jäävät saamatta.

 

Kun viikko oli hakattu, kävi yhtenä iltana joku mies, jolla oli Fiat 600 pikkuauto, niin kysyttiin voisiko se tulla aamulla hakemaan niin aikaisin että keritään ensimmäiseen, Rovaniemelle menevään linja-autoon. Laittelimme jo illalla kamppeemme lähtövalmiiksi ja suunnittelimme lähteä vähin äänin mutta ei se aivan onnistunut. Oli kova pakkanen ja aamulla kämppä erittäin kylmä, kun talonmies ei ollut sytyttänyt tulta kaminaan. Laittelimme vaatteita päällemme niin joku sanoi, että pankaa tuli kaminaan, Jalmari sanoi, ettei meitä ei kylmä haittaa. Joku mies nousi panemaan puuta kaminaan ja heitti valopetroolia sytykkeeksi, mutta kun se ei syttynyt, niin mies hermostui ja vetaisi turkki korvissa nukkuneen talonmiehen jaloista lattialle,”saatana tuli kaminaan!” Ukko kun unenpöpperössä piirsi tulitikun ja avasi kaminan luukun oli öljy kuumassa tuhkassa kaasuuntunut ja syttyi jymähtäen niin, että tuli löi vasten ukon kasvuja ja rallit lensivät kattoon.

 

Jos kämppään tulo oli erikoinen, niin oli lähtökin, sillä aikamoisen hässäkän saattelemana poistuimme kämpästä. Ei siihen pikku-fiiuun isoja tiloja jäänyt, kun neljä matkustajaa reppuineen ja moottorisahoineen ahtautui, mutta hyvin kerittiin linja-autolle.Linja-auto pysähtyi Sodankylässä, odotti meitä aikamoinen yllätys kun Junttila oli meitä vastassa. Joku oli varmaankin ilmoittanut karkaamisemme. Kovasti hän yritti käännyttää meitä takaisin mutta pysyimme päätöksessä. Ei siinä auttanut muu kuin sanoa suoraan, että me ei uskota että sinä pystyt maksamaan palkat.

 

Rahantarve oli kyllä huutava, kun maksoin kyydin Rovaniemelle, rahaa jäi juuri sen verran, että sain lipun Rovaniemeltä Pekkalaan. Linja-auton väki kävi baarissa Sodankylässä, kaverit ostivat kahvin ja jotakin suuhun pantavaa niin Jalmari huomasi, että minä en ottanut mitään. Jallu kysyikin etkö sinä ota mithän, sanoin että olisin kyllä muuten ottanut mutta on mukavampi istua lämpimässä autossa Rovaniemeltä Pekkalaan kuin kävellä. Jalmari lainasi sitten minulle sen verran, että ei tarvinnut kuivinsuin olla.

 

Käpyjen keruullakin perhe elää

 

Vaikka rahaa ei taskussa ollutkaan, ei se minua huolettanut ollenkaan. Kun katselin linja-auton ikkunasta tienvarsi mäntyjen runsaskäpysiä latvuksia. Eikä se huono vastaanotto ollut kotonakaan vaikka pers-aukeisena savotalta tulinkin. Pojat olivat iloisia, kun isä tuli kotiin ja kyllä se vaimokin ymmärsi hyvin, tai ei ole ainakaan jäänyt mieleen että olisi moitteita tullut.

 

Sattui niin onnellisesti, että oli hyvä käpyvuosi ja niistä maksettiinkin ihan kohtalaisesti. Ei tarvinnut kuin keräsi pari säkillistä käpyjä ja vei kauppaan, sai ruokarepun kanssa tulla takaisin. Vähän hankalaahan se kävynkeräys keskitalvella oli mutta kun edellisenä päivänä tamppasi suksilla paikan mihin pudotteli puusta kävyt, josta ne oli hyvä kerätä säkkiin.

 

Takaisin savotalle

 

Jonkin verran tein Lanssilan pojille halkoja kotimetsästä, heilläkään ei ollut varaa maksaa tekopalkkaa ennen kuin seuraavana syksynä, kun saavat myytyä halot ja tämä sopi minulle hyvin.

Se oli myös suuri apu, kun oli runsaasti metsälintuja. Pihapuissa kävi niin paljon teeriä, ettei juuri tarvinnut muuta lihaa ostaa.

 

Taisi olla jo huhtikuun puolenvälin paikkeilla, kun otettiin Catepillar D4 aukaisemaan tietä Kivaloon. Pian kävi kuitenkin selväksi, että näin pienellä koneella tie ei aukea, kun rantamaissakin lunta oli 120-130 senttiä ja Kivalossa yli 1,5 metriä. Ei auttanut muu kuin vaihtaa kone suurempaan D7:n ja silläkin oli kova työ saada tie auki. Tienaukaisu koneiden kuljetuksineen Rovaniemeltä tuli niin kalliiksi, että ei olisi enää kärsinyt yhtään yli-määräisiä kustannuksia tulla, muuten olisi tullut ”konkurssi”. Onneksi tuli moneksi viikoksi oikein hyvät ajokelit ja saatiin vielä toinenkin ajokone, Kaihuan Pentillä ja Veikolla oli porukassa traktori, jolla ajoivat metsäajoja. Ajoa helpotti suuresti se, että puut mitattiin välilansseissa eikä niitä tarvinnut pinota jokitörmällä vaan sai kipata suoraan jyrkältä törmältä jokeen.

 

Savotta olisi ollut hyvä ilman ylimääräisiä kustannuksia mutta kuiville kuitenkin selvittiin, verot

vain jäivät seuraavalle vuodelle maksettavaksi mutta niistäkin selvittiin.

 

Olimme talven polttaneet Mustaojan kämpällä tutkimuslaitoksen halkoja, jotka piti korvata tekemällä keväällä halot tilalle. Olimme Paavon kanssa ajamassa sitä varten rankoja kämpälle, kun sattui ”läheltä piti” hengenlähtövahinko. Iso kuivakuusi oli konkelossa pienemmän kuusen haarassa, arvelin, että voin sahata alimmaista sen verran, että kun kaadan isomman niin molemmat menee yhtä aikaa. Sahasin puoliväliin puuta niin yhtäkkiä molemmat kaatuivat ja saha jäi kannolle. Konkelopuu murskasi sahan säpäleiksi niin että ehjäksi jäi vain terä ja laippa. Kaatuva puu hipaisi päätä niin läheltä että karvalakki lähti päästä. Kyllä siinä tuli mieleen, että ilman Luojan varjelusta minun matka olisi päättynyt tähän.

 

Kävin keväällä lumien sulattua yksin tekemässä ne halot ja kämpän ympäristön siivoamassa, mihin kuului hevostallin purku. Varauduin siihen, että en saa tehtyä kaikkea yhdessä päivässä mutta kun oikein urakalla heiluin ja keksin, että tallista selviän nätimmin polttamalla sen, luovuin yöpymisestä ja päätin tehdä pitemmän päivän. Tallin polttamisen kanssa tuli hätä käteen, kun se roihahti palamaan ja tuli alkoi levitä kämppää kohti kuivassa kulo heinikossa. Onneksi poika oli vielä tervejalkainen ja oja lähellä, niin sain pelastettua kämpän. Siinä varmasti tein vedenkannon ennätykseni.

 

Kevätkesän 1962 leimauksessa Juomukurussa asuimme Syvälammella kai leveranssimiesten joskus rakentamassa pienessä kämpässä. Kämppää ei vissiin oltu siivottu moniin vuosiin, koska lattian peitti 20-30 sentin roskakerros. Ensitöiksi laitettiin kämppä kuntoon kantamalla töryt ulos,

niin alta paljastui yllätys, korkkimatto lattia, joka pestiin samoin kuin pöytä ja lavitsat niin siinä kyllä passasi kortteerata. Meitä oli Leppäsen lisäksi Erkki Veljeni, Telkkälän Eino, Inkeröisen Seppo ja Karjalaisen Onni. Ensimmäiselle viikolle ei arvattu ottaa tarpeeksi evästä niin perjantai-iltana oli reppu kutakuinkin tyhjä. Silloin vielä tehtiin kuusipäiväistä viikkoa.

 

Päätimme Einon kanssa lähteä Juomulammelle kalaan, saimme Leppäseltä virvelin lainaan siinä toivossa että saataisiin joku hauki. Ei meistä kumpikaan oltu virveliä tuskin nähtykään, niinpä se pakkas mäiskähtämään parin metrin päähän mutta hauen syönti oli niin hyvä, että joka kerta kun uistin lensi pitemmälle tuli hauki. Pelkällä kalallakin pärjää muutaman päivän, kunhan on vain suolaa.

 

Neva-Artulla heinärenkinä

 

Olin sinä kesänä ensimmäisen kerran Neva-Artulle heinätöissä. Artun vakituinen heinämies oli Toivo Määttä mutta piti tarpeen mukaan muitakin, minäkin oli parina kesänä. Arttu oli tarkka siitä miten ja missä järjestyksessä työt tehdään. Ensimmäisenä kesänä tein heti alkuun virheen aloittamalla niittämisen väärästä paikasta. Olimme laittaneet viikatteet varteen, menin pihan laitaan ja aloin niittämään niin Toivo sanoi ”älä älä vielä, Arttu sanoo mistä alotetaan”. Niin sitten Arttu tuli ja sanoi alotappa Toivo tuosta karjakeittiön portaitten eestä. Kaima kertoi, että niitto aloitetaan aina samasta paikasta.

 

Muutenkin kaikki tehtiin tarkan järjestyksen mukaan, esimerkiksi ruoka- ja kahviajat oli minuutin tarkkuudella. Arttu oli jo silloin leskenä mutta Aune Merkkiniemi oli hänellä taloudenhoitajana ja oli saanut hänetkin minuutti aikatauluun, että olisi voinut vaikka kellon tarkistaa. Maantie joen takaa näkyi Artun pelloille hyvin ja aina kun Aune huuti päivälliselle Posion linja-auto oli Kinnusen kohdalla. Kerran huomasin, että auto oli vasta Kaihuan kohdalla, 200 – 300 metriä jälempänä. Kun menimme pirttiin sanoin, että Posion auto oli myöhässä. Arttu kysyi: ”Miten niin.” Sanoin, että se on aina ennen ollut Kinnusen kohdalla, kun Aune on huutanut syömään mutta tänään vasta Kaihuan kohdalla. Arttu kyllä leikin ymmärsi, totesi vain ”mikähän sitäkin on viivyttänyt.”

 

Artulla oli tapana joka syksy kerätä koko rannan lapset perunannostoon, varmaankin kaikki 1950-60 – luvun kouluikäiset ja nuoremmatkin ovat ensimmäisen markkansa tienanneet Artulta. Palkka oli lapsen koosta riippumatta 100 mk (v. -63 jälkeen 1 mk ), saattoi kyllä myöhemmin vähän nousta.   Palkan lisäksi talo tarjosi kunnon päivällisen. Pekka ja Matti muistivat aina kuinka hyvää se Arttulan ruoka oli. Perunapenkit ajettiin hevosella, myöhemmin traktorilla nurin, josta lapset näppärästi kokosivat perunat astioihin.

 

Matti pääsi vahingossa nuorempana potunnostoon kun toiset. Arttu oli Lanssilassa nähnyt Matin ja kysynyt, että tulethan sinä taas potunnostoon, luullen häntä Pekaksi. Paavo oli oikaissut, että tämä on Matti, Toivon toinen poika, no tule nyt kumminkin, kun kerkesin jo tahtoa.

 

Arttu oli tarkka siitä, että kaikki teki ahkerasti töitä. Jos joku pinnasi tai häiritsi toisten työntekoa, niin hänelle ei maksettu palkkaa. Näin ei tiettävästi lasten kohdalla tarvinnut koskaan tehdä mutta kuusitoistavuotiaalle Pentti Määtälle kävi näin. Pentti oli haravoimassa hevosvetoisella koneella vainioiden toisessa päässä, Arttu huomasi, että hevonen jäi ladon taakse pitkäksi aikaa. Kun Pentti sitten tuli, Arttu sanoi: ”nyt siä poika pinnasit, tältä päivältä et saa palkkaa”, eikä saanut.

Vähän omalaatuinen oli palkan maksu aikuisillekin. Päiväpalkasta ei neuvoteltu. Artulla oli vain tapana kysyä esimerkiksi, että yhdeksän päiväähän sinulla on, ja poistua kamariin. Pitkän ajan päästä hän tuli takaisin ja ojensi rahat ja kysyi, onko se näin? Kun laski rahat, ei voinut kuin tyytyväisenä sanoa, että näin se on. Artulla oli tapana maksaa vähän paremmin kuin mitä yleisesti heinätöistä maksettiin ja työpäiväkin oli vähän lyhempi kuin muilla.

 

Heinänteon jälkeen raivasimme Telkkälän Einon ja Erkki veljeni kanssa Hyypiökivalon pohjois-

rinteellä, tykyisen Höpöttäjän tien ja yksityismaiden välillä. Alue oli hakattu sodan jälkeen mutta oli vielä käytännöllisesti katsoen aukeaa, vain ojanvarsilla ja korpikuvioilla oli nousemassa tiheitä koivuvesakoita ja kangakuvioilla epätasaista luonnon taimikkoa. Syyskesällä kuultiin että Lahti-Tauno, (Tauno Lahti) on avaamassa halkosavotan Hietaperän-vaaraan ja ottaa ”rajattoman määrän miehiä töihin.” Kun tiesimme, että siellä on kyvät halkokoi-vikot, päätimme vaihtaa savottaa. Vähän meitä palkkojen saanti epäilytti, sillä jostakin syystä Tauno ei ollut luotettavampien miesten maineessa. Pelko oli turha, reilumpaa työnantajaa emme olleet nähneet missään. Ennakkoa suorastaan tyrkytettiin joka viikko ja kaikki tilitykset hän hoiti niin kuin kuuluikin.

 

Tauno oli muutenkin erikoinen kaveri, sillä hän näki kaikissa asioissa päällimmäisenä valoisat

puolet. Jutut olivat lennokkaita, joskus ne hipoivat jo Nätti-Jussin juttuja. Niinkuin kerrallinen hirvenkaatokin. Tauno oli kaatanut suuren uroshirven ja kun hän yritti lopettaa sen ampumalla soti-laskiväärillä armonlaukauksen otsaan mutta otsaluu oli niin vahva, että luodit kimpoilivat takaisin.

Kun panokset loppuivat, ei ollut auttanut muu kuin pojan hakea pienoiskivääri kotoa. Kun epäiltiin kuinka se pienoiskiväärillä, kun se ei onnistunut sotilaskiväärilläkään. Tähän Tauno, eipä tietenkään, mutta saihan sillä ammuttua silmät puhki, että uskalsi mennä kirveen kanssa lopettamaan.

 

Tutkimuslaitoksella oli näppärä kämpä Hietaperänkankaalla, jossa kortteerattiin. Meillä oli Jalmarin kanssa tapana keittää päivällä metsässä perunat ja siihen vankka käristys suolaläskistä.

Se olikin päivän pääateria ja uskomaton oli pottujen määrä, mitä kahteen mieheen syötiin. Kyllä siinä oli pakko pitää ruokalepo ennen kuin pystyi töihin. Illasta tehtiin sitten vähän pitempään.

Markku syntyi seuraavan vuoden huhtikuussa niin ei ne käristykset hukkaan menneet siinäkään mielessä. Halonteolla tienasin niin hyvin, että saimme laittaa sähköt kotiin.

 

Halkosavotan jälkeen näytti vähänaikaa siltä, että työpaikkaa ei löydy, kerkisin käydä jo työnvälityksessä, (mikä jäi ainoaksi) mutta ei sielläkään ollut mitään tarjolla.

 

Jalmari oli tavannut jossakin tutun rakennusmestarin, joka oli kertonut pian aloittavansa uitto- tammen teon Piittisjokeen Piittisjärvellä ja kehoittanut ottamaan pari kaveria ja tulemaan Konsta Paanasen taloon niin tehdään tammentekourakka. Kun Jalmarin ja Telkkälän Vilhon kanssa menimme Paanaseen, oli pirtti täynnä Piittisjärven miehiä. Ne tietenkin heti kysyivät, mitä te täällä teette? Jallu ja Vilho siihen, että taijamma olla samala asiala, ja homma on luvattu meille kunhan vain sovitaan urakasta. Nehän pani sen ihan nauruksi ja sanoivat, että voitte saman tien lähteä kotiinne, sillä teille sitä ei anneta.

 

Kun mestari tuli sanoivat kyläläiset heti suoraan, että kemijokilaiset ulos tästä pirtistä, täällä on omastakin takaa työttömiä vaikka useammankin tammen tekoon. Ei siinä mestarilla auttanut muu kuin sanoa, että hän joutuu perumaa lupauksen, kyllähän siinä oli jo työhalut menneet meiltäkin.

Mestari lupasi kuitenkin yrittää järjestää jostakin työpaikat.

 

Puomintekoa ja sahatöitä

 

Minulle tulikin melko pian työnvälityksestä osoitus uittolaitteiden tekoon Pirttikosken voimalaitostyömaalle. Tehtiin ohjepuomia sitomalla kolme puomipuuta nippuun lähes tuuman vahuisella rautatangolla ja mutterilla kiristettiin tiukasti yhteen. Työ oli urakkatyötä ja tehtiin kahden miehen porukoissa, työparinna minulla oli Olavi Juntunen Auttista. Kyllä siinä aluksi poikiin iski ressi, kun ei millään voinut saada jäykän tangon päitä kiristyskappaleen reikiin. Rautaa siinä kyllä vääntyi mutta enimmäkseen niistä tuli susia, joita koitetiin muiden huomaamatta kätkeä hankeen. Pahinta oli se kun Ollosen veljekset Viljo ja Veikko työskentelivät melko lähellä ja huomasimme, että he syrjäsilmällä seyrasivat meitä. Tauolla vielä kehtasivat kysellä, että joko olette monta nippua tehneet. Kyllähä mekin muutamassa päivässä opittiin ja pääsimme ihan kohtuullisille palkoillekin.

 

Puominteko jäi minulta yhteen kuukauteen, kun pääsin Kemijoki Oy:n Listimän sahalle töihin.

Työhönosoitus tuli alun perin Jalmarille mutta hän sai jostakin muualta mielestään paremman työpaikan. Jalmari oli käynyt sahalla perumassa sinne tulon ja oli kysyny, että voisiko velimies tulla tilalle. Sahanhoitaja oli luvannut, että antaa tulla vaan. Vaihdoin työpaikkaa siinä toivossa, että saisin pitempi aikaisen työpaikan. Sahalla oli pomona Kurola, jo vanhempi karskin oloinen mies ja muutenkin kovan pomon maineessa. Jo ulkonäkö oli omiaan herättämään kunnioitusta ja pelkoakin, isokokoinen, kovaääninen ja ontui toista jalkaansa, oli kai sodassa menettänyt toisen jalan. Hänen mottonsa oli ”kun velimies panee miehiä istumaan, niin minä panen kävelemään”, (hänen veljensä oli kihlakunnan tuomarina Rovaniemellä).

 

En kuitenkaan pelännyt ukkoa, sillä päätin heti alussa, että minua ei ainakaan laiskuuden ja pinnauksen takia potkita pois, ja aika pian huomasin, että ukko tykkäsi minusta. Aluksi tein lautatarhalla lumitöitä ja muita heittohommia. Sitten jäätyi ruokalaparakin edestä viemäri ja minut pantiin yksin kaivamaan se auki hakulla ja lapiolla.

 

Minusta se oli täysin järjetön homma, kun oli porakoneet sun muut jo keksitty ja niitä olisi yhtiöllä ollut omasta takaa. Aloin kuitenkin hakun ja rautakangen kanssa jystämään ja aina jonkun murun sainkin irti niin, että toisen päivän iltaan mennessä oli jo metrinverran kuoppaa. Keljuinta siinä oli se, että ukko seurasi koko ajan toimiston ikkunasta työtäni. Toisen päivän iltana kävelin toimiston kautta ja kysyin, että ”mitenkä olisi sahanhoitaja, saisinko huomiseksi vapaata kun pitäisi käydä Rovaniemellä hoitamassa asioita.” Tuntui kuin ukko olisi sitä jo odottanutkin, kun oli niin höölillä päällä ja sanoi tottakai niitä omiakin asioitakin pitää välillä hoitaa.

 

Montun kaivuun minun ei tarvinnut enää mennä, sillä siihen oli pantu kolmen miehen porukka ja heilläkin siinä meni aikaa viikko tolkulla. Olin välillä sisälläkin sahalla, missä tukit sahattiin aihioiksi, mitkä sitten menivät pienempiin sahoihin, jotka tekivät valmista tavaraa.

 

Siinä minulle sattui pieni tapaturma, kun terä ei yltänyt tukin läpi niin joudoin kirveellä halkaisemaan lohkot erilleen, ja siinä kirves luiskahti sen verran että osui sääreen. Luulin, että siihen ei juuri mitään tullut ja olisin jatkanut töitäkin mutta sahuri näki sen ja pysäytti sahan. Kun otettiin kenkä pois, niin olihan siinä aikamoinen haava. Eihän siinä muuta kuin yhtiön ambulanssilla Rovaniemelle sairaalaan, jossa laitettiin tikit ja kotiin parin viikon sairaslomalle. Pekan ja Matin mielestä isä oli melkein sankari, kun oli viety ambulanssilla sairaalaan.

 

Kun palasin töihin jouduin tuuraamaan omaisensa hautajaisiin mennyttä miestä, joka otti sahatavaran vastaan ja lastasi kiskoilla oleviin vaunuihin. Saha oli aika tehokas, tavaraa tuli useasta reiästä yhtä aikaa enkä aluksi ehtinyt niitä lastata vaunuihin vaan ruuhkia pakkasi tulemaan

vaikka kuinka olisi heilunut. Joka tunti oli viiden minuutin tupakkatauko, niin sen aikana sain ruuhkan purettua, opin kuitenkin muutamassa päivässä oikean työjärjestyksen ja selvisin siitä hyvin.

Ukolla, (sahanhoitaja) oli tapana ensimmäisinä päivinä käydä seuraamassa työskentelyäni pirullinen hymy huulilla.

 

Mies, jota tuurasin, viipyi lomalla yhden päivän yli mitä oli sovittu. Kurola oli sanonut, että jos haluatte jatkaa töitä, niin menkää tuonne tarhalle heittohommiin. Kaveri kävi minun tykönä kertomassa että hän otti lopputilin. Sanoin että tule vain tähän, kyllä minä menen entisiin hommiin, mutta hän sanoi että jatka vain, eihän se sinun syy ole. Vaikka työ oli kovaa, tykkäsin siitä kun siinä sai tuntipalkan lisäksi urakkalisää sahatun tavaramäärän mukaan niin että ansio lähes kaksinkertaistui.

 

Touko-kesäkuun vaihteessa sahan toiminta lopetettiin ja ilmoitettiin että on lopputili haettavissa yhtiön konttorista Pirttikoskelta. Menin muutaman päivän päästä tiliä hakemaan, minulle sanottiin ettei tiliä ole tehty vaan saat jatkaa jonkinlaisesssa huoltoporukassa.

 

Metsäntutkimuslaitokselle

 

En kuitenkaa jatkanut siellä, koska isä oli kerinnyt puhua metsäntutkimuslaitokselle työpaikan ja

uskoin, että siellä olisi pitempiaikainen paikka. Ratkaisuun vaikutti myös se, että olin jonkinverran katunut sitä, etten mennyt tutkimuslaitokselle jo 1956, kun olisin päässyt, ja kuinka pettynyt isä oli, kun en silloin mennyt. Ei se jokiyhtiökään huono ratkaisu olisi ollut, sillä uskon, että minulle olisi töitä riittänyt ehkä eläkeikään saakka. En kuitenkaan halunnut tuottaa toista pettymystä isälleni vaan vaihdoin tyopaikkaa

 

Tästä alkoi lähes 30 vuoden työ Metlassa eläkkeelle siirtymiseen saakka. Mitään takeita työsuhteen jatkumisesta ei alkuaikoina ollut mutta uskoin, että tekevälle töitä riittää. Koneet tekivät juuri tuloaan metsien uudistamiseen. Aloitinkin laikutuskoneen matkassa Namalikkokivalossa ja Rautu-uoman takana. Alueet oli hakattu 1947-48 eikä niitä oltu raivattu hakkuun jälkeen ja lisäksi koivulla ei ollut minkäänlaista markkinapuun arvoa, joten ne jäi pystyyn.

 

Olihan se jälki paikoin hurjan näköistä, kun puskutraktori työnsi jäljelle jääneen puuston nurin ja samalla laikutti. Alueet kylvettiin männylle samana kesänä ja osittain niin, että kylväjt kulkivat koneen perässä. Mutta siellä, missä oli enemmän puustoa, perässä kulku oli vaarallista, jolloin kylvö tehtiin erikseen. Leppänen alkoi heti käyttää minua etumiehenä kylvö- ja istutusporukoissa.

Sen kesän -63 kylvöporukasta on jäänyt erityisesti mieleen Eeli Back. Eeli oli mainio jutunkertoja, juttua ja vitsiä tuli koko ajan niin että niihin välillä jo kyllästyikin,, eikä ne aina naurattaneet mutta kyllä taas piti nauraakin. Jos hänellä ei muuta juttua ollut niin hän alkoi lukea Markus-Sedän kirjeitä. ”Suomen yleisradio, lasten ikioma radio. Päivää pienet ystäväiseni, päivää jälleen.  Menemmekin ensimmäisenä kirjelaatikolle, tässä on kirje pikku-Eeliltä.  Kirjoitan ensimmäistä kertaa Markus-Sedälle, olen syönyt joka aamu suuren lautasellisen kaurapuuroa j.n.e.”

 

Kylvötöiden jälkeen raivasimme Erkin ja Telkkälän Einon kanssa koko syksyn lumentuloon saakka. Erityisesti on jäänyt mieleen keskikesän helteiset päivät Mustaojalla. Moottorisaha kuumui niin että bensa kiehui tankissa ja muutenkin saha oli niin kuuma, ettei kärsinyt paljain käsin koskea.    Minä poltin auringossa selkäni, kun paita repesi niin että selkä jäi paljaaksi enkä malttanut yli kilometrin päästä kämpältä puseroa hakea. Siitä seurasi muutamia tuskallisia päiviä, kun ei voinut nukkuakaan kunnolla.

 

Syksyllä 1963 tehtiin ensimmäisen metsäautotie Kivalon puolelle, aikaisemmin oli tehty Koivikkoniemen tie v.-50 tai 51 ja Paloseläntie -62 paikkeilla. Kivalon rengastien suunnitelman teki rakennusmestari Jaakko Härkönen ja jonkinlaisena ylimpänä valvojana insinööri Herajärvi (molemmat olivat Metsähallitukselta lainassa). Rungon teko oli urakalla maansiirtoliike Pyykösellä, Leppänen toimi vastaavana mestärina apunaan työnjohtajana Kalle Ollila. Kalle oli toiminut vuosia maanviljelysinsinööripiirin tietöissä asutusalueilla. Mittamiehenä oli Pentti Back, huolehtien siitä, että tie tuli siihen, mihin oli tarkoitettu ilman turhia mutkia ja että leikkaukset ja pengerrykset tehtiin suunnitellun mukaisesti.

 

Tien runko tehtiin puskutraktoreilla, kaivuria käytettiin vain märillä osuuksilla ja rumpumonttujen kaivussa. Minä aloitin tietyöt vähän myöhemmin syksyllä sorapaikkojen hakemisella, Krigsholm`in Einon ja Samulin kanssa kaiveltiin koe monttuja paikkoihin missä arveltiin soraa olevan. Mutta kovin heikot soramaat Kivalossa olivat, vahvimmillaankin metrin-puolentoista kerros.

Syystalvesta ajoin Lanssilan Vesa-ruunalla pasinapuita Hyypiöuoman jänkäpaikkoihin. Pasina on kaksinkertainen ristiin ladottu risulava tien rungon kantavuuden parantamiseksi.

Työolosuhtet olivat hankalat, lunta oli ainakin 60 senttiä ja jängät aivan sulat niin että hevonen rypöi kylkiään myöten jängässä. Pomona oli Eelis Kivilahti, hänenkin kohtelu oli sellaista, että nykyään puhuttaisiin jo työpaikkakiusaamisesta.

 

Asuimme Kerätär Veikon leveranssikämpässä, joka oli niin huonokuntoinen ja kylmä, että nukkumaan pannessa oli pantava kaikki ryysyt päälle ja karvalakki korville, että jotenkin sai nukkua. Kämpässä kortteerasin Veikko Kerätärän, Ollosen Onnin ja Veikon kanssa. Heidän lavitsa oli lähempänä kaminaa, niin heitä ei kylmä niinkään haitannut. Heillä oli tapana kysellä illalla, kun valmistauduimme nukkumaan, että nytkö te olette jo lähösä töihin. Yhtenä iltana Samuli sanoi, että tuo lavitsa viettää seinään päin niin lakki on sen vuoksi, ettei tukka kuluisi päälaelta. Kiusottelut loppuivat siihen, sillä Ollosen Veikolla kun oli kaljuuntuminen jo hyvällä alulla

Alkupäästä noin viiden kilometrin päässä oli Vitsiluodon savottapirtin kauppapuoti. joka oli laitettu kämpäksi, Mustaojan- ja Hietaperänkankaan kämppiä käytettiin yöpymisiin ja ruoka- ja kahvitauoilla. Metla osti Pirttikoskelta kaksi jalasmökkiä, jotka siirrettiin Hyypiöuomaan, josta tuli sitten pysyvä tukikohta moniksi vuosiksi tienrakennus- hakkuutyömaille. Veitsiluodolla oli myöskin useita siirrettäviä mökkeja niin, että parhaimmillaan majapaikkamme näytti pieneltä kylältä.

Hyypiön tukikohtaan rakennettiin myöskin sauna talvella 1963-64, lastulevy teki tuloaan sisustus levynä niihin aikoihin niin joku oli päättänyt, että saunan sisäseiniin pannaan lastulevy. Kun ensimmäiset saunojat menivät kylpemään, ei kellään ollut sisälle menemistä, sillä kuumassa saunassa levyistä lähti niin väkevä, silmiä kirvelevä ja hengitykseen käyvä katku, ettei saunomisesta tullut mitään.

 

Inkilän Niilo kävi meidän kämpässä sanomassa että sauna on vapaa. Leppänen kysyi Niilolta, miltä se uusi sauna tuntui. Niilo tuumasi vain että ”jos siitä on tuommosta tarkoitettu niin siitähän on tullut hyvä.” Kun menimme Leppäsen ja Kalle Ollilan kanssa saunaan niin hätäiseksi pesuksi se jäi, ei ollut puhettakaan löylyn ottamisesta. Levyt vaihtettiin paneliin niin saunasta tuli hyvä. (Ollosen Erkki osti saunan myöhemmin ja siirsi kesämökiksi Hietaperänkankaalle Erkinlammen rantaan.)

Harvan vuoden vaihtuminen jää mieleen niin että monien vuosikymmenten jälkeen muistaa tarkasti missä oli ja mitä teki, tälläinen vuodenvaihde oli 1963-64. Rungon teko oli menossa Lakilammen tienhaaran paikkeilla, kovien pakkasten takia piti urakoitsija työt käynnissä yli uuden-vuoden pyhien yötä- päivää, ettei leikkaukset pääse jäätymään. Olimme Inkilän Niilon kanssa paaluttamassa tien pengertä koneiten tehdessä pintaraivausta. Muutamaa minuuttia ennen vuoden vaihtumista huomasimme, että reput alkaa olla vaarassa jäädä koneiden alle ja kun mentiin katsomaan niin oli jo käynyt. Löysimme reput roskakasoja kaivelemalla mutta molempien reput oli jääneet telaketjujen alle. Eväät piparkakkuineen ja joulutorttuineen olivat yhtenä mössönä termospullojen kanssa. Siinä sotkua ihmetellessä vaihtui vuosi.

 

Urakoitsija Pyykösen konemiehet olivat Posiolta kotoisin, oli Nolimon Jussi, Ronkaisen Jussi, Jumisko, Mikkosen Topi taisi jo asua Piittisjärvellä, kaikki kokeineita ammattimiehiä. Ollilan Kallella oli joskus tapana viittomalla näyttää kuskille pitääkö pusku levyä nostaa vai laskea.

Kerran Nolimon Jussilla loppui kärsivällisyys. Hän pysäytti koneen ja sanoi Kallelle: ”Kyllä sinun olisi pitänyt mennä Sibelius-akatemiaan ja opiskella kapelimestariksi, sillä sinä olet niin hyvä viittomaan, että sopisit paremmin orkesterin johtajaksi”.

 

Ronkaisen Jussi oli sukkela liikkeinen puhelias mies. Kerran oltiin soranajossa ja Jussi ajoi penkkakonetta, yhtäkkiä hän pysäytti koneen keskelle tietä ja hyppäsi alas koneesta ja kysyi ”ootteko te kuulleet, miten kävi sille miehelle, jota lähettiin viemään lääkäriin kirves päässä.”

Taisto Määttä oli siinä lähinnä eikä ollut mistään sellaisesta tietoinen eikä hämmästyksissään osannut puhua mitään, kun luuli että Jussi sai jonkun kohtauksen ja sekosi. Minä kyllä tiesin kertoa, että mies selvisi siittä terveeksi. Jussi oli muutamaa vuotta aikaisemmin ollut tekemässä Paloselän tietä ja siellä oli sattunut pahan näköinen tapaturma. Kun Vaaralan Väinö oli alkanut tulentekoon oli Jussi sanonut että haetaan kunnon tulipuu koneella. He olinat sitoneet vaijerin hongan tyveen, riskin koneen vetäessä hongan tyvi tökkäsi kiveen tai kantoon ja käänsi hujauksessa

latvan eteen ja heittäen sivussa kävelleen Väinön korkealle ilmaan ja kainalossa ollut kirves iskeytyi päähän niin lujaan, että jäi kiini. Onneksi toiset tajusivat, että on parempi jättää kirveen irroittaminen lääkärin tehtäväksi

Mainokset

1 kommentti

  1. Kivilahti Onni Edvard

    Erittäin hyvä ja mielenkiintoinen tarina,jos pisteitä jaettaisiin,niin se olisi 10 ja plussa päälle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: