Saunavaara, Toivo: Savon-Paavo – luudantekijä

Paavo Savolainen, eli Savon-Paavo, oli kotoisin jostakin Iisalmen seudulta ja oli tullut tänne pohjoiseen 1900- luvun alun suurten savottojen aikoihin. Parhaan miehuutensa hän kierteli pohjoisen savotoita ja uittotyömaita, luppoajat hän vietti kylillä ja teki kortteeritaloihin sen verran töitä, että sai talosta yösijan ja sapuskat.

Kun ikä alkoi painaa jäi hän kokonaan savotoilta pois ja alkoi kierrellä Yläkemijoen kylissä erikoistuen varpuluutien, porrasmattojen ja puisten soppakauhojen tekoon. Siitä hän oli hyvin tarkka, että ei tehnyt mitään muita talon töitä vaikka olisi pyydetty. Näitä samanlaisia iki-jätkiä oli muitakin jokivarren kylissä, Viirinkylässä oli Jussi Latvala, Latva-Jussi, hän teki taloissa kaikenlaisia töitä ja oli savotoissa kämppämiehenä[1]. Pekkalassa, etupäässä Kaihuan rannalla oli Eemeli Viitala, Viita-Eemeli, kotoisin Pelkosennieeltä tai Kemijärveltä. Eemeli oli erikoistunut halkojen pilkkomiseen rantteella. Eemelillä oli riesana pelihimo, hävisi kortilla ja ventillä usein kaikki rahansa ja joutui nousemaan pelipöydästä sanoen ”Herkatti, en enähän satsaa”. Savon-Paavo vertasi joskus itseään Eemeliin ja sanoi ”Olen minä sentään parempi mies kuin Eemeli, hänhän ei ossaa muuta kuin poikki ja pinoon.”

Paavoa pidettiin vähän omituisena, sen hän myönsi itsekin ja kertoi, että minähän olin terve mies siihen asti, kun jossakin uittoporukan tappelussa löivät kangilla päähän. Ei Paavo tyhmä ollut, oli vain oman tiensä kulkija, teki töitä vain sen verran mitä elantonsa eteen tarvitsi. Hänellä oli kolme taloa, joissa hän etupäässä kortteerasi, Vaaralan Antin talossa, meillä Lanssilassa ja Arvid Aallon talossa ja kierros meni niin, että meiltä lähtiessä sanoi, että lähdenkin tästä Aallon Arvidiin. Kyllä hän saattoi kortteerata muuallakin mutta harvemmin. Paavo ei ollut käynyt synnyinseudullaan pohjoiseen tulonsa jälkeen ennen kuin vasta sodan jälkeen. Silloinkin hän tuli takaisin muutaman päivän päästä ja syyksi pikaiseen paluuseen hän sanoi ”Siskon poika olj sokertauissa.” Oli kyllä kerran aikaisemmin jo nuorena miehenä yrittänyt käydä kotiperällä, mutta oli palannut Kemin ja Oulun väliltä takaisin, kun oli päissään nukkunut hevoskärryissä niin, että jalat oli roikkuneet polvimutkista perälaudan yli ja kipeytyivät niin, että ei pystynyt kävelemään moneen päivään.

Minä en muista että hän olisi kertonut mitään kotiseudustaan, vaikka kaipuuta sinne varmasti tunsikin, päätellen siitä, että hän saattoi pitkään istua mietteissään piisin loisteessa partaansa punoen, ja aloittaa kauniilla ja kuuluvalla äänellä laulaa. ”Kallavesj Kallavesj soarines ja salamines….” Tai joskus kesken mietiskelyn alkoi hiljaa nauraa ”heh..heh..heh..joka vähitellen koveni melkein selkä-keikka nauruksi. Isä jos sattui paikalle, lopetti hän naurun lykyeen sanomalla ”Jopa se Paavo taas tyhyjää nauraa”, johon Paavo ”Mitäpä sitä tyhyjää nauraa”.

Kuiva muona, leipä ja voi, joskus kalaa, hänellä oli repussa, mutta keittoruuan ja maidon osti talosta maksaen joka kerta heti paikalla.Yönsä hän nukkui kovalla lattialla, vanha heltiresu kyljen alla, pusero päänaluksena. (Helti, tai felti oli pehmitetystä lampaan nahasta tehty peite, jossa oli kesipuolella kangas). Talvella mieluisin nukkumapaikka oli pirtin uunin päällä eli kiukaalla. Lanssilan pirtissä oli iso leivinuuni, jonka reunat oli muurattu lähelle kattoa niin että uunin päälle jäi mukava suojaisa tila, johon sopi 2-3 henkeä nukkumaan.

Töitä Paavo teki vain sen verran, mitä oli vaatimattoman elämän ylläpitämiseen tarpeen. Kaksi – kolme päivää, kun teki luutia ja kävi myymässä ne Rovanmellä, sai hän taas viettää viikon – pari rokulia, tai vuoleskeli joutessaan muutaman kapustan, joita sitten myi tai antoi yökortterista taloihin.

Linja-autoissa matkustaessaann, (tai ns.seka-autoja ne siihen aikaan olivat, etuosassa 10 – 20 istumapaikkaa ja takaosassa lava tavarankuljetusta varten) Paavolla oli tapana heittää luuta tai kaksi kyytimaksuksi. Ei kai se aina rahassa vastannut kyytitaksaa mutta kuljettajat eivät olleet Paavon kanssa niin tarkkoja ja varpuluudalle oli seka-autossakin käyttöä.

Kaivon paikan haku pajuvitsan kanssa oli Paavolle mieluinen harrastus. Pajuvitsaa on käytetty kaivonpaikan syynäyksessä kautta aikojen. Etsintä tapahtui niin. että otettiin kaksi-haarainen notkea pajunvitsa, jota latvapäistä pitäen kuljetettiin vaakatasossa ja kun tultiin vesisuonen kohdalle vitsan tyvipää painui alas. Kun muutama kerta oli ristiin kuljettu oli kaivonpaikka tiedossa: tuliko siihen vettä, oli sitten eri asia.  Lanssilan törmälle ei tullut pysyvää vettä kaivoihin sen isä oli kokeillut useampaan paikkaan, eikä uskonut Paavon syynäyksiin. Mutta Paavo ei periksi antanut, kerrankin evakon jälkeen, äiti ja isä lähtivät Pietarivaaraan kylästelemään muutamaksi päiväksi, käytti Paavo tilaisuutta hyväkseen ja alkoi kaivaa kaivoa. Vanhemmat veljet varoittivat Paavoa, että kun Pekka tulee kotiin niin joudut täyttämään kaivon. Paavo ei uskonut vaan kaivoi ahkerasti kaksi päivää ja saikin parin metrin kuopan mutta paikat kipeytyi niin, että ei pystynyt enää jatkamaan, mutta uskoaan vedentuloon hän ei menettänyt. Teki montun pohjalle rautakangilla syvän reiän ja kankia liikutellen totesi ”jo litisoo” ja pani korvan kankiin ja kuunteli ”jo on kova veenkäynti, ihan kohina kuuluu”.Niinhän siinä kävi, että kun isä tuli kotiin, antoi hän Paavolle heti määräyksen peittää kaivo.

Toinen intohimo Paavolla oli, pitää tulta piisissä ja istua sen edessä aamusta iltaan. Kun isä kielsi tulenpitämisen piisissä päiväsaikaan puiden säästämiseen vedoten, Paavo esitti, että hän hakee itse metsästä puut, joita päivällä polttaa. Niinpä hän tulikin monesti iso taakka selässä narun mutkassa hyviä tervaksia.

Taisi olla talvi 1949-50, kun Paavon terveys alkoi heiketä, ruoka ei tahtonut pysyä sisällä ja voimat alkoivat ehtyä niin, että ei oikein jaksanut työhön ryhtyä. Samoin oli henkilökohtaisen puhtauden laita, niinpä taloissa alettiin hyljeksiä häntä ja toimittaa lääkäriin ja kunnalliskotiin hoitoon, sinne Paavo ei halunnut vaan vaihtoi tiheään kortteeria.

Viimein Paavo myönsi, että näin ei voi jatkua ja lupasi aamulla lähteä lääkäriin mutta ei noussutkaan autoon vaan kiersi Pesosen kautta hevoshakaan, istui siellä päivän tulilla ja iltahämärissä tuli Lannssilaan. Näin tapahtui monta kertaa kunnes kunnan sosiaalilautakunnan aluevalvoja Arvo Saunavaara vei hänet lääkäriin. Ei mennyt montakaan viikkoa, kun tuli tieto, että Paavo oli kuollut Rautiosaaren kunnalliskotiin.

[1] Itse muistan Latva-Jussin lisäksi Seppäs-Kallen, joka myös kulki ainakin Vanttauskosken taloissa tehden töitä ruokaa ja majoitusta vastaan. Seppäs-Kallen ulkonäöstä ei ole jäänyt muuta mieleen kuin hänen tummahko olemuksensa, laihat kasvonpiirteensä ja satulareppu, josta taisi pistää esille kirvesvarsi. Seppäs-Kalle ja myös Latva-Jussi pilkkoivat mummolassani polttopuita. Muita töitä en muista heidän tehneen. (Vesa Puuronen)

1 kommentti

    Trackbacks

    1. Ylä-Kemijoen historia | ylakemijoenhistoria

    Vastaa

    Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

    WordPress.com-logo

    Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Twitter-kuva

    Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Facebook-kuva

    Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Google+ photo

    Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

    %d bloggers like this: