Puuronen, Vesa: Matka Yläkemijoella vuonna 1894

Kolme nuorta miestä souti ja sauvoi kesällä 1894 Kemijokea ylös Kemistä Auttiin, josta he kulkivat Auttijoen  ja Auttijärven kautta Korojoelle päätyen Kitkajärven ja –joen kautta Oulankajoelle ja lopulta Paanajärvelle.  He palasivat Kuusamosta Iijokea pitkin meren rannikolle.  Yksi matkalaisista, Arvo Korhonen, kirjoitti matkasta kirjan ”Veneellä poikki Suomenniemen. Seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla.” Kustannusyhtiö Otava julkaisi teoksen vuonna 1895 ja Kuusamon kansanopisto uusintapainoksen vuonna 1987. Alkupuheensa mukaan kirja on suunnattu nuorille lukijoille mutta se sisältää kansatieteellisestikin arvokkaita tietoja ja havaintoja tuon ajan elämästä. Kirjoittaja sai kirjastaan Suomalaisen kirjallisuuden seuran ja Helsingin yliopiston Pohjalaisen osakunnan palkinnon. Alla kuvaan miesten matkaa Yläkemijoella ja myös hiukan muutakin lähdekirjallisuutta käyttäen myös yleisemmin tuon ajan oloja.

Rovaniemeltä lähdettyään miehet saapuivat päivässä Oikaraiselle, jossa yöpyivät Oikaraisen talossa. Aamulla matka jatkui kohti Tennilää. Korhonen kertoo[1]:

”Parin penikulman päässä (Rovaniemen) kirkolta yövyimme Oikaraisen taloon. Täältä saimme hiukan tietoja kauvempana edessämme olevista kulkuväylistä. Olimme näet (…) matkasuunnitelmaamme tehneet summassa, kartan mukaan. Emme tienneet edes sitä, oliko Korojokikaan veneellä kuljettava, saati sitten muut purot. Talossa kuitenkin iloksemme kuulimme, että vuosikymmeniä sitten oli Kuusamosta sen kautta voilasteja kuletettu Ouluun, kun näet ei vielä silloin ollut maantietä Kuusamoon asti. Hyvillä mielin siis arvelimmekin talon miesten lausuman epäilyksen johdosta, tokko tuo joki kuitenkaan niin kuivalla olisi kulettavassa kunnossa, jotta kun lienee muut kulkeneet niin totta kai mekin sitten pääsemme. (…) kyllähän peloitti ajatellessa, miten mahtaisi tuossa purossa vettä olla, kun ei tahtonut kaikistellen olla Kemijoessakaan.

Seuraavana päivänä alkoi taistelu tukkien kanssa.

Kohta yötalomme yläpuolella oli vankka, tukkipuista vitsaksilla ja rautakettingeillä kokoon pantu viisinkertainen ´vastine´.  Aina kahdeksan peninkulman matkan ylöspäin oli joki tukkien vallassa, niin kerrottiin meille talossa. Lohdutettiin kuitenkin sillä, että on niitä aina suma- ja koskipaikoissa tukkilaisia, joiden on pakko auttaa matkustavaisia.

Olikin ensimmäisen vastineen luona miehiä, jotka auttoivat veneemme yli. Kovin pitkjä vetomatka ei tuossa ollutkaan, sillä paljon ei pölkkyjä vielä ollut näin alas ehtinyt kokoontua. Oli näet vasta joku päivä sitten ruvettu ylempää päästelemään. Tulossa oli kuitenkin tukkeja kosolta, koko 600 00 puuta. (…) Mikä sanomaton haitta tuommoisesta tukkipaljoudesta on venematkustajalle, sen tietää vain se, joka itse on kokenut. Koetitpa keskijokea tai rantaa, mistä hyvänsä, aina vaan tukkeja ja tukkeja joka paikassa. Rantoja et voi kulkea, sillä pitkin suvantoja ja koskia on puita matalaan ja kivikoille tarttunut, maaten siinä kulkijan tiellä pitkin jos poikkikin. Ei siis muu neuvoksi kuin ponnista keskijokea, sielläkin miten kuten pujotellen uiskentelevien tukkien välitse. Kysytään siinä kärsimystä. (…)

Hitaasti, hitaasti se kuitenkin matka kului, vaikka olikin suvanto kulettavanamme ja työtä kyllä teimme kuin jätkät. Moni hikihelmi oli otsalta jo tähän asti vyörähtänyt, vaan nyt se vasta hikoileminen alkoi. (…) Itsepäisinä kuin ainakin suomalaiset olimme yli puolen päivää puohanneet ja kolmatta peninkulmaa olimme, kuin olimmekin eteenpäin päässeet. Tuossa se jo koskev korvalla vasemmalla rannalla helotti tuo pitkin matkaa mainittu ’porokuninkaan’ Tenniläisen talo. Upealta se näyttikin näin sydänmaassa, seisoen tuossa kunnaallaan, heleän punaiseksi maalattuna, vihreine ikkuna- ja nurkkalautoineen sekä saman värisine eteisineen – ei muuten kovinkaan sopusointuiset värit – niin, että kysymättäkin arvasi, mikä se oli talojaan. Rikas se kuului olevan, upporikas, niin oli kerrottu. Porojakin pitäisi olla yli tuhannenviidensadan.

Talossa oli meitä matkalla kehoitettu kaikin mokomin käymään. (…) Miten kuten pujottauduttuamme veneinemme tukkien välitse niin pitkälle että maalle pääsimme, astuimme taloon pyytääksemme ruokaa rahan edestä. Vesi oikein kielelle herahti ajatellessamme nyt kerrankin saavamme pureksittavaksi hiukan muutakin kuin leipää, kalaa ja piimää.

Tapasimme vanhan isännän kotosalla. Hän oli sisälle astuessamme kammarissaan tekemässä poikansa kanssa joitakin laskuja. Lienemmekö tulleet sopimattomaan aikaan vai miten, se vaan, että oudon kylmäkiskoisesti vieraat vastaan otettiin; yleensä näet pitkin matkaamme olivat ihmiset olleet hyvin ystävällisiä ja kohteliaita, minne vaan olimme tulleet, tarjoten mitä parasta talosta löytyi. Hiukan oudolta tuntui meistä siis tuo ynseä vastaanotto. Tuskin tervehdittiin ja istumaan käskettiin, puhelemisesta ei puhettakaan: jätettiin vieraat vaan siihen niine hyvineen. (…) Vasta jonkun ajan päästä talon nuorimies pistäysi muutaman sanan haastamassa.

’Täällä sitä oisi’, kävi joku nainen kappaleen ajan kuluttua ovelta sanomassa. Kun arvasimme sillä ruokaa tarkoitettavan, niin menimme uteliaina katsomaan mitä hyvyyksiä siellä sitten oli. ’No – istu ja pala! Silakkaa, leipää ja piimää! Ja porokuninkaan talossa! – Siinä koko kestitykset!

Täytyihän sitä näön vuoksi hiukan maistella kuitenkin. (…) Ja sitten maksettiin ja lähdettiin. ’Semmoista se on kun pohattain tykö menee. On totta vie ’aristokraattinsa’ sydänmaassakin’. Näin päättelimme, kun pettynein toivein ja äkäisin mielin astelimme jälleen veneellemme.” (Korhonen 1895, 25-26)

Tennilän talosta lähdettyä kulku joella muuttui vaikeaksi, sillä joki oli uiton vuoksi täynnä tukkeja. Tukkien uittaminen oli alkanut pienessä määrin jo kymmeniä vuosia aikaisemmin, mutta juuri 1890-luvulla uitettavat määrät kohosivat huomattavasti. Yhtenä suurena toimijana oli vuonna 1893 perustettu Kemi Oy (Itkonen 1967, 151-159). Veneellä kulkijan vastuksista uiton jaloissa Korhonen kertoo:

”Saimmepa kuitenkin taasen tekemistä, joka hiukan karkotti äreää tuultamme, joskin se toiselta puolen antoi uutta syytä suuttumukseen. Talon kohdalla olevan koskenkorvan näet olivat tukit kerrassaan sulkeneet. Tuo muutoin vähäpätöinen korvake oli tuosta muuttunut oikein mahtavaksi kuohuksi. Keskiväylää siitä hyömälsi kaikki vesi tulista vauhtia, painautuen kautta kapean uran, jonka tukit olivat sille jättäneet, niin valtavana aallokkona, ettei siihen pienellä veneellä ollut yrittämistäkään. Kahden puolen väylää olivat tukit pitkin jos poikkikin patoutuneet pohjakallioita vastaan aika ruuhkiksi. Ja yhä uusia pölkkyjä niitä tuli, mitkä tulista vauhtia kiitäen alas väylää, mitkä jyrinällä syösten patoutuneita vasten, kiilautuen niiden alle ja väliin ruuhkaa yhä suurentamaan.

Kova oli paikka tuossa eikä yhtään miestä apuna. Sanottiin tukkijätkäin menneen ylemmäksi joelle, jossa oli vielä pahemmin padonnut. Eihän siinä siis muu neuvoksi kuin käy käsiksi vaan ja oikein olan takaa. Pantiin kova kovaa vastaan ja toisenhan siinä tietysti täytyi myöten antaa. Ryskien se pakeni vene eteenpäin yli ruuhkan, kolmen pojan jäntevästi ponnistaessa. ” (Korhonen mt., 28-29).

Seuraavaksi matkalaiset saapuvat Viirin taloon, jossa yöpyivät ja korjauttivat tukkiruuhkassa ruhjoutunutta venettään. Matkalaisten mielestä päivän aikana taivallettu matka oli lyhyt käytettyyn aikaan ja ponnistuksiin nähden mutta toteaa sitten, että verrattuna tuleviin vaikeuksiin, jolloin samaan matkaan saattoi kulua kolmekin vuorokautta, he olivat päässeet vielä vähällä.

Korhonen kuvaa Viirin kylän maisemia seuraavasti:

”Nyt alkoivat jokivarret saada enempi sydänmaisen luonteen. Jo kappaleen Viirin alapuolella olivat rannat kohonneet ja jyrkenneet aina enemmän ja enemmän, ollen paikoitellen kymmeniä metrejä korkeat ja niin jyrkät, että vyöryvä hiekka tuskin rinteillä pysyi. Rantatörmät olivat näet enimmäkseen paljasta hiekkaa mutta ylhäällä niiden päällä metsä lauloi ikusäveltään.” (mt., 28).

Seuraavaksi matka tyssää Puurosen talon kohdalla, jossa ”Kerrassaan olivat tukit salvanneet joen (…). Ei siitä päässyt yli ei ympäri. Kova tuossa koski ei näyttänyt kyllä olevan, olipahan vain karikoksi sanottava, mutta apuakos siitä, kun se kerran oli tukkeissa. Eikä apumiehiä näkynyt siinäkään. Äreällä tuulella lähdimme taloon tiedustelemaan, näinkö sitä huoli pidetään matkustavaisten auttamisesta. Löytyikin sieltä muuan mies tuvassa nukkumassa ja sanoi hän toisiakin pitävän jossain olla. Enimmän osan hän ilmoitti kuitenkin lähteneen ylemmäksi, jossa vielä pahemmin oli kosket tukkinut. ’Eikös tukkilaiset sitten tiedä, että laki käskee auttamaan matkamiestä, missä tukit vaan vastuksena ovat?’ kysyi insinööri jo ’lakiäänellä’.

’Tiedetäänhän tuo kyllä vaan minkäpäs tässä tekee,’ tuumiskeli mies, uhmamielisenä hänkin.

’Vai niin! Mikäs tämän paikan nimi onkaan?’ jatkoi tuohon edellinen, vetäen povestaan taskukirjansa esille.

’Tuota Puurosen karikoksihan ne tätä sanovat’, ehätti vastaukseksi saapuville tullut vanha isäntä. ’Vaan elkäähän nyt vieraat hätäillä! Kyllähän tässä miehissä … Ja kyllä kait niitä tukkilaisiakin … Ovat vähän väsyneet, kovat kun näet ovat saaneet työtä tehä tässä. Kerran jo aukaisivat väylän vaan taasen tuo tukki. – Menehän siitä hakemaan toisia’, lisäsi hän vielä vitkastelevalle tukkijunkkarille.”

 

Puurosenrantaa 1912

Puurosen ranta kuvattuna keskellä jokea olleesta saaresta. Taustalla näkyy Puurosen talo ja myös rantaan ankkuroitu Viiri-laiva. Kuva on otettu 1912 ja löytyy Museoviraston kuvakokoelmasta.

 

Jonkin ajan päästä miehiä löytyi naapuritaloista ja vene vedettiin ruuhkan yli. Seuraavaksi tuleekin sitten vielä pahempi vastus: puut olivat ruuhkautuneet Vanttauskoskeen. Matkalaisille kerrotaan kosken syntyneen muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin kun Kemijoki kevättulvan aikana oli tehnyt itselleen uuden väylän Viirin talon alapuolella sijaitsevan Kaarrekosken sivuitse[2].

Korhonen kuvaa Vanttauksen alla odottanutta näkymää seuraavasti: ”Vanhaa virtaa kappaleen sauvottuamme pääsimme kosken alle. Siinäpä avautui valtava näky eteemme. Puita, puita ja aina vaan puita pitkin, poikki, pystössä ja vinossa, kaikissa mahdollisissa asemissa. Koko koski oli täyteen sulloutuneena pohjaa myöten aina puolen kilometrin matkan niin, että vesi pärskyen vaan turisi pölkkyjen välitse: joen täytyi melkein pysäyttää valtava vauhtinsa. – Vallan mahdottomalta näytti ihmisvoimin tuommoisen suunnattoman puuröykkiön purkaminen semmoisen tavattoman voiman sitä kokoon pusertaessa, kuin patoutunut joki on.” (Mt., 30)

Vaikka työmaa näyttikin mahdottomalta, tukkijätkät kuitenkin yrittivät purkaa sumaa henkensä kaupallakin.

”’Lakatkaa hurjasta yrityksestänne!’ olisi tehnyt mieli huutaa noille uhkarohkeille miehille, jotka tuolla ruuhkan alapäässä nujertivat hajotuspuuhissa kuin muurahaiset keollaan. Kymmenkunta keksiä[3] siinä kohoo yhtaikaa ilmaan, vauhdilla sitten iskeytyäkseen kiinni pölkyn nilaiseen kylkeen. Sitten kuuluu tuo tavallinen yksitoikkoinen tahtihuuto ja – niin oli kuin olikin taasen yksi pölkky vähemmän ruuhkassa. (…)

Vaaralliselta tuo leikki näytti vaan tuolla kosken kuohujen ja tukkien keskellä ne tukkipojat näyttivät olevan oikeassa elementissään.  Pölkyt ja joki, kas siinä tukkipojan ’virkahuone’.  Eikä siinä joukossa näytä surut painavan.  Lauleskellen ja leikkiä laskien he vaan puuhailevat, vaikka kuolema on alituisesti tarjona. Ja mikä vielä merkillisempää, vaikka tukkipoika ja vesi ovatkin jokapäiväiset kisakumppanukset, toistensa pelottomat toverit, niin harvapa noista junkkareista kuitenkaan uida osaa.  Tuo onkin monelle turmion tuottanut, kun on suin päin sukeutunut tuonne vellovan veden valtaan, kolmannen toverin, pölkyn, kosken pyörteessä pettäessä.” (mt., 30-31).

Tukkilaiset herkesivät työstään ja vetivät veneen ruuhkan ohi. Tavaransa matkalaiset kantoivat itse.  Tukkilaiset arvioivat ruuhkassa olevan 60 000 tukkia. He olivat jo kolmesti purkaneet suman mutta se oli muodostunut pian uudestaan. Korhonen kuvaa ruuhkan purkua:

”Kun (…) joki on noin tukkeuksissa, nousee vesi yläpuolella niin tavattomasti, ettei tuommoinenkaan ruuhka enään voi sen painoa kestää. Ja silloin ruuhka ’laukeaa’ semmoisella ryskeellä ja paukkeella, että peninkulmain päähän sanotaan kuuluvan.  Vahvat tukit menevät poikki kuin korret jos semmoiseen paikkaan ovat sattuneet tarttumaan, etteivät muutoin irti pääse. (…) Ruuhkan lauetessa kuului saavan olla varoillaan ne miehet, jotka ovat kosken alla purkamassa, pelastaa nahkansa miten parhaiten keksivät.”

Vanttauskosken ohitettuaan miehet soutavat Vanttausjärvestä Kemijokeen laskevan Vanttausjoen suun ohi. Korhosen mukaan Vanttausjoki oli uittoa varten koko mitaltaan padottu ”parin kyynärän levyiseksi ränniksi”, jota myöten laskettiin Vanttausjärvestä tukkeja, joita arveltiin olevan kaikkiaan noin kahdeksankymmentätuhatta.

Vanttausjoen suun  ohitettua joki oli jonkin matkaa hyvinkin kulkukelpoinen mutta Kaihuan talon kohdalle ’Kaihuan vastuulle’ oli koottu toista kilometriä pitkä tukkisuma, josta tukkeja pikkuhiljaa päästeltiin alaspäin. Vene piti kantaa suman ohi, sillä aikaisemmin se oli pahasti kolhiintunut sumien ja kivikoiden yli vedettäessä. Kymmenkunta tukkilaista tarvittiin venettä kantamaan. Kaikille matkalaisille ei apua ollut samalla tavalla tarjolla, mutta nyt olikin matkassa herroja.  Mutta vaikka kantajia oli paljon, suman ylittämiseen meni kuitenkin pari tuntia aikaa. Suman yli päästyä matka jatkui vielä pari kilometriä Pekkalan ’lautamiehen’ taloon, jossa yövyttiin. (mt., 36-37).

 

Kaihuan vastuu 1920-luvun alussa julkaistussa valkokuvaaja Hildur Larssonin kirjassa.

Kaihuan vastuu. kuvaaja Hildur Larsson. Tarkkaa kuvausaikaa ei ole tiedossa mutta se on todennäköisesti 1910-luku.

 

Seuraavana aamuna matka jatkui mutta vastuksia ei puuttunut, puut, sumat ja kova kova virta tekivät veneellä kulkijain matkan hitaaksi, raskaaksi ja vaaralliseksikin.  Korhonen kuvaa Juotaskosken ylitystä:

”Emme kuitenkaan kovin kauvas talosta ehtineet, ennen kuin koski taasen voittamattomaksi esteeksi eteen kyhäysi. Joutaskoskella näet oli ruuhkan semmoisen tekassut, ettei läpi keinoilla millään. kova siinä oli sauvominen edes ruuhkan allekkaan päästäksemme, virta kun näet oli tavattoman vihaista.  (…) Tukit olivat padonneet kosken ylempää niin tykkänään, että osa kosken pohjaa oli jäänyt kuiville. Se tarjosi nyt meille mukavan tilaisuuden hiukan tarkastella kosken pohjamuodostumia. Huvittavaa olikin katsella miten vesi vuosisatojen, kentiesi –tuhansienkin kuluessa on tehnyt työtään. Kovat paadet on se näet sileiksi hivonut, kuluttaen kallion missä sievän kaareville mutkille, missä pehmeän pyöreille paateroille, kaiverrelen kiveen mitä sievempiä ja monimutkaisempia muodostumia, kuin mikäkin kuvanveistäjä. (…) Paikoin oli kallioon kaivautunut monen muotoisia, soikeita, ihampa pyöreitäkin purnuja, n.s. hiidenkirnuja, joista muutamat oli metrin syvyisiä, jopa syvempiäkin.  Pohjalla niissä oli aina joko yksi tai useampia pienempiä pyöreäksi hivoutuneita kiviä, joita pyörittämällä ja kalliota vastaan hankaamalla koski oli nähtävästi emäkallioon syövyttänyt nuo syvänteet.”

Juotaskosken jälkeen parin kilometrin päässä oli seuraavan Säpsäksi[4] kutsuttu koski.  Korhosen mukaan Säpsä oli nimensä veroinen, sillä ”sähisten siinä vesi muutamassa kohden putoaa pari kolme metriä korkeana. jyrkkänä könkäänä.” (mt., 38).  Säpsänkin olivat tukit padonneet ja tukkineet mutta kosken keskellä kuitenkin kulki tukkilaisten avaamana kapea väylä, jolloin heidän ei tarvinnut olla apuna kosken ohittamisessa.  Matkalaiset selvisivät Säpsän ohi käyttäen patotuneen veden synnyttämää pääväylän ohittavaa väylää.  Yksi mies veti köydestä venettä rannalta tai matalassa väylässä kahlaten ja toiset soutivat minkä jaksoivat ja hankaimet kestivät.

Säpsän jälkeen joessa ei ollut enää koskia ennen kuin Auttissa Pirttikoski.  Kirjailija kuvaa matkalaisten kokemuksia Auttissa:

”Laskimme kosken alla rantaan ja menimme mielestämme muhkeimpaan taloista; aika vankkoja ne olivatkin kaikki noin sydänmaan taloiksi ja rikkaiksi niitä mainittiinkin; suurimmat porolaumatkin Tennilän jälkeen. Talosta saimme ruuan puolta, kaiken mitä vaan tarvitsimme.’Ni eihän se talo anhiton ole siitäkään’, oli vanhan isännän vastaus aina kun kysyimme saisikko sitä ja sitäkin.  Muutoin vaikka tuo talonpoikais-pohatoissa tavallinen pöyhkeys tahtoikin esiin pistää, puheissa varsinkin, oli kohtelu täällä kuitenkin toisenlainen kuin edellisen porokuninkaan luona.”  (mt., 39-40).

Auttin talosta saadulla hevosella vene vedettiin Pirttikosken yläpuolelle ja sauvoen jatkettiin matkaa Auttijoen suulle hiukan yli kilometrin päässä taloista. Matkalaiset jättivät Kemijoen, jolla he olivat kahdeksassa päivässä nousseet parisataa kilometriä.

Uitto haittasi kulkemista mutta lisäksi, koska uitettavat puut olivat kuorimattomia, Korhonen arvelee, että pihkaiset tukit ja irtoutuva kaarna, joka jäi mätänemään koskeen ja suvantoihin pilasi Kemijoen veden, mikä selitti kalan vähenemistä joessa.  Kuoripäällisten tukkien uittaminen joessa oli kiellettyä mutta paikallinen isäntä selitti, että tukkiyhtiöt maksavat mieluummin rikkomuksen aiheuttamat muutaman satasen sakot, kuin alkavat ”… kuorituttamaan satojatuhansia tukkeja… Se tulisi tuhansia maksamaan … Ja tuleehan ne kuitenkin kuorituiksi ennen kuin jokisuulla ovat: siitä kosket kyllä huolen pitävät… Mitäpä ne muuta semmoiset välittävätkään kuin omasta kukkarostaan, tulipa sitten muille ihmisille kuinka suuret vahingot hyvänsä.” (mt., 41).

Kirjailija julkituo myös yleisempiä havaintoja Kemijokivarren elämästä, eläjistä ja heidän mielenlaadustaan:

”… täytyy myöntää näiden seutujen olevan parhaimmin asuttuja ja varakkaimman  näköisiä koko Pohjanmaalla. Talot ovat näet muhkeita jo päältä katsoenkin eikä viljavainiotkaan niiden ympärillä vähäpätöisiltä näyttäneet.  Aina ei tuo arvostelu saata viedäkkään erhetykseen, sillä kyllähän Pohjanmaalla paljon äveriäitäkin taloja löytyy. Kuitenkin, jos pohjalaisen luonteen tuntee, tietää myöskin, että yleensä pääomituisuutena  on ylpeys, loistelevaisuus. Ja sepä vaikuttaakin paljon tässäkin suhteessa. Pohjalainen näet tahtoo, että talon pitää näyttää joltakin jo ulkopuolellekin, olipa sitten varallisuuden laita muutoin vaikka niin tai näin. ” Korhonen vertaa pohjalaisia savolaisiin, jotka ensin raivaavat pellot ja hankkivat karjan ja vasta sitten parantelevat asumuksiaan. Pohjalainen taas ”… käy päinvastaisessa järjestyksessä, pitäen ensin huolen omasta mukavuudestaan ja siitä että talo talolta rupeaa näyttämään, sitten vasta toisessa sijassa talon tarpeista. Tuo ei tietysti kuitenkaan aina voi hyvin vedellä. Siitä seurauksena onkin, että monesti nuo uhkean näköiset kartanot ovat enemmän tai vähemmän rappiolla, jopa usein ainoastaan puolivalmiina. (…) Ihmeekseen usein huomaa tarkemmin taloa ja sen oloja tarkasteltuaan, että kuori petti, ulkonaisen komeuden takana piilikin raihnaisuus ja – köyhyys..” (mt., 41-42).

Vuoden 1894 kesä oli Kemijokivarressa kuiva, mikä vahingoitti heinän ja viljan kasvua. Myös halla saattoi joskus vierailla pelloilla, vaikka joki antoikin siltä jonkinlaista suojaa.  Korhonen esittää myös elinkeinopoliittisia ehdotuksia: hänen mukaansa Kemijokivarren tulevaisuus lepää karjanhoidon varassa mutta jotta karjanhoito voisi olla kannattavaa, pitäisi liikenneoloja parantaa, jotta maataloustuotteilla olisi laajemmat markkinat. Hän ehdottaa rautatieverkon laajentamista jokivarteen. Poronhoidon hän arvelee myös olevan seudulla tärkeä elinkeino, vaikka sen merkitys onkin vähentynyt. Kalastuksen merkityksen Korhonen myöskin panee merkille ja – kuten edellä jo todettiin – huomaa uiton aiheuttaman veden laadun heikkenemisen vaikutukset kalakantoihin.

Pohjalaisista Korhonen toteaa, että vaikka he ovatkin ylpeitä niin kuitenkin myös reipasluontoista ja toimeliasta  ja myös yleensä vieraanvaraista ja hyvänsuopaa väkeä.  Kemijokivarren asukkaat kelpaavat Korhosen mielestä esimerkiksi muille suomalaisille henkisen kehityksen, sivistyksen ja niistä seuraavien asumusten siisteyden ja viljelystapojen suhteen.  ”Muuta ei puuttuisi, kuin parempia kulkuneuvoja vaan sekä enemmän sivistyslaitoksia ja näistä seuduista voisi kehittyä yksi maamme edistyneimpiä osia.” (mt., 42-43).

Auttijoki oli alkuosaltaan helppokulkuinen, eivätkä tukitkaan haitanneet matkantekoa.  Maisemat muuttuivat erämaamaisiksi: ”Kaitaisena, vaan kuitenkin suupuoleltaan jokseenkin syvänä kiemurteli tuossa Auttijoki rauhallisena laaksossaan. Rantamaat sen molemmin puolin kohosivat vähitellen aika korkeiksi, paikoitellen hyvinkin jyrkiksi, enimmäkseen havumetsää kasvaviksi harjanteiksi. Kuta etemmäksi ehdimme, sitä jylhemmän muodon sai seutu: harjut kohosivat kohonemistaan samalla myös läheten toisiaan ja sitten sulkien jokilaakson aina kapeammaksi väliinsä. (…) Auttikönkään alla (…) avausi eteemme maisema semmoinen, jota kyllä maksoi vaivan katsella, joka kerrassaan hurmasi meidät.

Tuossa harjanteet jyrkkinä kalliopäätyinä, kuin olisivat katkaistut, sukeltautuvat joen tyyneen pintaan, lähenevät toisiansa kuin yhteen syleilyyn sulautuakseen. (…) Suoraan kuni miekan halkaisemana on siinä kallio kahtia revennyt, jättäen väliinsä metri viitisen leveän aukon vedelle veräjäksi. Äkkijyrkkinä kohoovat repeämän seinämät huikaisevan korkealle molemmin puolin; taivas sinisenä juovana vaan siintää yläpuolella, metsä vihreänä harsona reunustaa ylhäällä kuilun partaita. ” (mt., 44). Korhosen hurmioitunut kuvaus Auttikönkäästä jatkuu muutamien sivujen verran, jonka jälkeen hän – aiheellisesti – kysyy: ”Tarvitsemmeko tosiaankin lähteä tuhansien peninkulmien päähän kauniita Alppimaisemia hakemaa, ulkomaille niitä ihailemaan, kun meidän oman Suomemme metsissä ja vuoristoissa semmoisia viljalti löytyy, kunhan ne vaan tulisivat kaikista kainoista kätköistään esille kaivetuiksi. ” (,mt., 47).

Matkalaiset mittasivat putouksen korkeudeksi 28 metriä ja sitä ympäröivien kallioiden jopa 40 metriä. Auttinkönkään yli pääseminen oli vaikeaa, könkääsen tukinuittoa varten rakennettua ränniä ei voitu käyttää, koska se oli alaosaltaan rikkoutunut eikä venettä putouksen vuoksi uskallettu sinne viedäkään. Niinpä vene vedettiin miesvoimin könkään yläpuoliseen suvantoon.  Könkään ylipääsemiseeen kului neljä tuntia.  Auttijokea soutaen matkalaiset tulivat Auttijärvelle, joka on viitisen kilometriä pitkä ja varsin kapea järvi.  Auttijärveltä matka jatkui Korojokea pitkin kohti Pernua ja Posioa.

Lähteet:

Itkonen, Martti (1967). Kemijoen uitto. Teoksessa Linkola, Martti (toim.). Entinen Kemijoki. Kemijoki Oy.  Helsinki.

Korhonen, Arvo (1987/1896). Veneellä poikki Suomenniemen. Seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla. Kuusamon kansanopisto. Kuusamo.

[1] Olen lisännyt sulkuihin huomautuksia ja selvennyksiä.  Kaarisulut, joiden sisällä on pisteitä viittaavat siihen, että tekstistä on jätetty osia pois.

[2] Joen uoman muutos, Kaarrekosken kuivuminen ja Vanttauskosken synty (tai ainakin syveneminen) voidaan ajoittaa vuoteen 1807, jolloin jääpadon nostattama tulva uhkasi Viirin taloja. Tulvaa laskemaan yritettiin kaivaa uusi uoma vanhan eteläpuolelle mutta vesi riistäytyi hallinnasta ja koko joki siirtyi muutamia satoja metrejä etelään. (ks. tarkemmin https://ylakemijoenhistoria.wordpress.com/vesa-puuronen-ylakemijoen-kylien-varhaisvaiheita/)

[3] Keksi eli uittohaka on uitossa käytetty työkalu, jossa kolmesta viiteen metriä pitkään varteen on kiinnitetty haarakas teräspiikki. (http://personal.inet.fi/koti/kauko.huotari/savotta.htm)

[4] Juotaskoski ja Säpsä lakkasivat olemasta Vanttauskosken voimalaitoksen rakentamisen myötä 1960-ja1970-lukujen vaihteessa.

2 kommenttia

  1. Marketta Harju-Autti

    Hienoa, Vesa, että laitot tekstin tänne. Sehän harvoja noin yksityiskohtaisia kuvauksia jokivarresta tuolta ajalta. Tuo Auttin poikkeamapaikka on täytynyt olla Juhon eli Auttin talo. Siinä puhutaan vanhasta isännästä. Juho Heikki oli tuolloin 60-vuotias – nykynäkökulmasta ei vielä vanha. Simo Pekka (Vanha-Harju) oli hukkunut edellisenä vuonna 1893 ja Ingeröisen puolella Antti oli kuollut 1881.

Trackbacks

  1. Ylä-Kemijoen historia | ylakemijoenhistoria

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: