Puuronen, Vesa: Yläkemijoen kylien varhaisvaiheita

Vakituista suomalaisasutusta edeltävä aika

Yläkemijoen nykyisten kylien seudut olivat jo pitkään ennen vakituisen suomalaisasutuksen syntymistä vilkkaan liikenteen aluetta, sillä Kemijoki oli tärkein liikenneyhteys Venäjän puolen kauppakeskusten ja Pohjanlahden perukan Kemin ja Tornion välillä. Kemijokea pitkin liikkuivat myös Lapin kauppiaat ja haukivesilleen matkanneet jokisuun talonpojat. Jo 1300-luvulta lähtien alueen kautta liikkuivat karjalaiset eränkävijät ja kauppiaat.

Ennen suomalaisia ja karjalaisia matkamiehiä ja asukkaita alueilla asui metsäsaamelaisia, joista muistona ovat alueen monet saamelaiset tai saamelaisperäiset paikannimet. Näitä paikannimiä ovat muun muassa Auttijoki, -köngäs ja –järvi (avdzi=rotko). Myös köngäs on saamenkielestä peräisin oleva sana, joka tarkoittaa putousta, joten Auttiköngas voisi tarkoittaa suomeksi Rotkoputousta, mikä kuvaisi paikkaa hyvin. Juotas-sana esiintyy muun muassa nimissä Juotaskoski, -niemi, ja –järvi ja sen alkuperäksi on arveltu kahtakin saamenkielen sanaa: tjuoutja, joka tarkoittaa siikaa tai juo’ta, joka taas tarkoittaa juottia, juonta tai kapeaa kulkureittiä. Juotaskoski olikin ennen häviämistään Vanttauskosken patoaltaan alle, varsin kapea. Namalikkokivalo, Namalikkojärvi ja Pieni Namalikko ovat taas ehkä saaneet nimensä saamenkielen sanasta njoammel, joka tarkoittaa jänistä.

Vanttausjärven perällä sijaisevat Sattajärvi, -perä, -vaara ja –joki. Nimissä esiintyvä saamenkielen satta-sana tarkoittaa hiekkaa. Sattavaarassa käynyt voi hyvin arvata, mistä nimi on peräisin, sillä vaara on hyvin hiekkainen. Vanttausjärvi, -joki ja -koski nimissä esiintyvälle vanttaus-sanalle on etsitty myös saamenkielistä vastinetta, jonka on arveltu olevan joko vaddset tai vandset, jotka tarkoittavat kulkea, tai vad’do, joka tarkoittaa vahinkoa tai vaddes, joka tarkoittaa hankalaa tai vaikeaa. Vuoskujärven, -lammen, -ojan ja –selän etuosa vuosku taas on selvää saamenkieltä. Vuoskku tarkoittaa ahventa. (Toivainen 1967, 113-114, Vahtola 1996, 135-137).

Vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaarenrauhan mukaan nykyisen Oulujoen pohjoispuoleinen alue kuului Novgorodin alueeseen. Ruotsin kuningaskunta, johon Etelä-Suomi kuului, pyrki kuitenkin levittämään vaikutusvaltaansa pohjoisillekin alueille. Kun suomalaisasutusta alkoi muodostua suuremmassa määrin Kemijoen alajuoksulle 1400-luvulta lähtien, Novgorod pyrki valtaamaan ominaan pitämiään alueita takaisin. Tuolloin venäläiskarjalaiset joukot tekivät lukuisia hävitysretkiä Tornio- ja Kemijokien alajuoksun kyliin. Tarkoituksena oli tuhota seuduille syntynyt suomalaisasutus alueiden omistusoikeuden takaamiseksi. Kulkuteinä sotajoukot käyttivät jokia, joista Kemijoki oli tärkeimpiä. Nousevan Venäjän vallan yhtenä merkkinä oli Solovetskin luostarin valmistuminen Valkean meren saareen vuonna 1436. Vuonna 1411 oli tapahtunut ensimmäinen hävitysretki ja 1432 toinen retki, jotka eivät kuitenkaan ilmeisesti suuntautuneet Kemijoen seudulle vaan Oulun lähettyvillä sijaitseviin kyliin. Kemijokea hyväksi käyttäen hävitysretkiä tehtiin ainakin vuosina 1454, 1461, 1477, 1489 ja vuonna 1491 peräti kaksi retkeä. (Outakoski 1965, 87-89).

Uusia suurpolitiikkaan liittyviä hävitysretkiä venäläiskarjalaiset joukot tekivät vielä vuosina 1496, 1513 ja vuonna 1517. (mt., 90). Kaikkina näinä vuosina siis sotajoukot kulkivat Yläkemijoenkin nykyisten kylien alueiden halki.  1500-luvun lopulla vuonna 1570 alkaneen 25-vuotisen sodan kuluessa venäläiskarjalaiset joukot hävittivät Rovaniemen seutua vuonna 1578. Suomalaiset tekivät kostoretken vuonna 1579 ja vastapuoli puolestaan vuonna 1589. Suomalaiset tekivät vuonna 1590 sotaretken Kuolansuussa saakka 1200 miehen voimin ja venäläiset retkeilivät Kemijokilaaksossa vuonna 1594. Vuoden 1590 jälkeen ei yhtä suuria sotajoukkoja liikkunut Yläkemijoella ennenkuin 350 vuotta myöhemmin toisen maailmansodan aikana, jolloin liikkeellä olivat saksalaiset joukot niin hyökkäysvaiheen kuin perääntymisvaiheenkin aikana. Täyssinän rauha vuonna 1595 lopetti sotatoimet mutta vielä sen jälkeenkin rajariitoja ratkottiin asein. Suomalaisruotsalaiset joukot tekivät vuosina 1610 ja 1611 retket Kuolan kaupunkiin. Viimeisen kerran (ennen talvi- ja jatkosodan pommituksia) venäläiset tuhosivat vuoden 1611 syksyllä nykyisen Rovaniemen alueen taloja. (mt., 103, 118-119, 124, 172, 177). Raja-alueet rauhoittuivat vuoden 1617 jälkeen, jolloin solmittiin Stolbovan rauha. Rauhanaika Yläkemijoella kesti 350 vuotta toiseen maailmansotaan saakka.

Nykyisten Yläkemijoen kylien alueet kuuluivat vuoteen 1626 saakka Korkalon kylää. Tuolloin Korkalo jakaantui kahtia: Korkalon ja Kemihaaran kyliin. Kemihaaran kylän rajaksi Kemijokilaaksossa itäänpäin muodostui Auttin kylän paikkeilla kulkenut raja Kemijärveen. Tämä oli luonnollinen raja, koska Kemijoessa sekä Auttijoessa oli noilla paikoin hankalasti ylitettävät Pirttikoski ja Auttiköngäs. Kemihaaran puoli kuului Pohjanlahden talousalueeseen ja alueet siitä itään olivat suuntautuneet kaupassaan Venäjän puolelle Vienan Karjalaan.

Suomalaisasutuksen alku

Yläkemijoen kylien suomalaisasutuksen historiaa voidaan asiakirjalähteistä seurata 1600-luvun alkupuoliskolta lähtien, jolloin ensimmäiset talot Viirinkylässä ja Auttissa saivat asukkaansa ja merkittiin asiakirjoihin. Asutuksen alku juuri tuolloin voi liittyä siihen, että Enbusken mukaan lannan ja Lapin ikivanha raja kulki 1600-luvun alkuun asti Kamsajoensuun kohdalla. Kamsajoki laskee etelästä päin Kemijokeen noin kymmenen kilometriä Oikaraisen nykyisen kylän itäpuolella. Kamsa-jokisuun yläpuolella, joka tuolloin kuului Kemijärven Lapin kylään, on saamelaisasutukseen viittavia Lappi-alkuisia paikannimiä. Myös Kamsa on alkujaan saamenkielestä tullut nimi. (Enbuke 1996a, 224). Raja alkoi murtua 1600-luvun alussa kruunun painostuksen ja savolaisasutuksen laajentumisen vuoksi. Tapahtumiin liittyen saamelaisten kanssa oli tehty sopimus Kemijärven asuttamisesta suomalaisilla talonpojilla, jolloin asutusraja Yläkemijoen kylien alueella menetti merkityksensä. (Enbuske 1996b, 230).

A Olof Treskin kartassa vuodelta 1642 on Auttiin merkitty talo, kartassa lukee Auttin kohdalla: Pirteskoscki kyläs, mikä tarkoittaa Pirttikosken kylää (Vahtola 1996, 228).  Auttin ensimmäinen asukas on ehkä ollut Paavo Hyvönen (mt., 164) tai Pekka Pöykiö (Pöykkö), joka asutti perheineen Juujärven ja Auttin välisiä seutuja 1620-luvulla.  Vahtolan mukaan on varmaa, että Auttin seudulla oli 1620-luvulla talonpoikaisasutusta, joka kuitenkin merkittiin tuolloin Kemijärven kylään kuuluvaksi (Vahtola mt., 273). Matti Enbusken mukaan Olli Pekanpoika Pöykiö asui Pirttikoskella isänsä jälkeen. Muut veljekset Matti ja Heikki Pekanpoika asuivat Juujärvellä ja Luusuassa (Enbuske 1996, 230).

Asiakirjoista ilmenevä talohistoria Auttissa alkaa vuoden 1670 tienoilla, jolloin Mikko Matinpoika Jääskö eli Kamsansuu perusti tilan vanhan Auttin torpan paikalle. Tämä asutusyritys, jota Mikon poika Niilo jatkoi vuodesta 1674 ei kuitenkaan menestynyt vaan paikka oli autiona (eli veronmaksukyvytön) vuosikymmenen. Seuraava asukas oli Matti Matinpoika Inkeröinen, joka sai käräjillä 1686 viljeltäväkseen Autsinsuu nimisen paikan. Inkeröisenkään yritykset asua Auttissa eivät menestyneet vaan hän joutui jättämään paikan ja elätti itseänsä ja perheensä myöhemmin kerjäämällä. Inkeröisen jälkeen Auttissa yritti elättää itseään vielä kemijärveläinen renki Matti Kapinen (Karppinen) (1711-1713) ja Korkalon kylästä tullut sotamies Tapani Kristerinpoika (1714-1718). Vakituisen asutuksen Autti sai Isonvihan eli vuoden 1721 jälkeen. (Vahtola mt., 273-274).

Viirin talo nousi silloisen Kaarekosken (nykyisen Koskensaaren pohjoispuolellla) yläpuoliselle alavalle rantamaalle noin vuonna 1640. Paikalla oli ilmeisesti asunut jo aikaisemmin Jaakko Heikinpoika, jonka sukunimestä, alkuperästä tai myöhemmistä vaiheista ei ole enempää tietoa (Enbuske 1996a, 272). Viirinkylän nimi tulee ensimmäisen nimetyn talon mukaan. Talo taas sai nimensä ensimmäisen asukkaansa Viiripään mukaan. Juho Heikinpoika Viiripää oli todennäköisesti muuttanut Ounasjoelta Viirille. Treskin karttaan vuodelta 1642 on merkitty talo Viirillä. Merkinnän kohdalla lukee Karakoscki kyläs, joka viittaa talon alapuolelle sijainneeseen Kaar(r)ekoskeen. Viiripään talon isäntä Juho Viiripää oli raihnas, eikä talo ollut 1640-luvulla veronmaksukykyinen. Juhon poika, Juho Juhonpoika otti isännyyden talossa 1669 mutta joutui jo muutaman vuoden kuluttua karhun raatelemaksi. 1680-luvulla talo kuitenkin alkoi vaurastua. Juhon poika Juho tuli isännäksi vuonna 1702 ja hänen työtään taas jatkoi Juhon sisaren Annan mies Matti Könönen. 1700-luvun alussa Viirillä asui jo useampi talous. (Vahtola mt., 272-273).

Vuodelta 1802 peräisin olevassa Georg af Wahlenbergin laatimassa kartassa (http://lapinkavijat.rovaniemi.fi/vanhatkartat/zoom/1804_karta_ofver_kemi_lappmark.htm) Viirin kohdalle on merkitty kolme taloa, Pekkalaan 1 talo ja Auttiin 3 taloa. Sekä Viirin että Auttin talojen perustamiselle tärkeitä olivat kalastusmahdollisuudet. (Vahtola 1996). Inkeröisen talo Auttissa sijaitsi Pirttikosken alapuolella. Koski oli talon ruoka-aitta, josta saatiin siikaa, lohta ja taimenta.

Kalastus keskeinen elinkeino

Viirillä oli nykyisen Koskensaaren kohdalla Kaar(r)ekoski ja lisäksi lähiseutujen järvillä (Vuoskujärvi, Vanttausjärvi, Kaihuajärvi) oli jo vanhastaan kalastettu muun muassa haukia. 1500- ja 1600-luvuilla suomalaiseläjien yhtenä keskeisenä ravinnon lähteenä ja veronmaksuvälineenä oli kuivattu ja suolattu kapahauki. Hauki oli niin tärkeä kauppakala ja verotavara, että esimerkiksi Vanttausjärjen, Sattajärven, Kivijärven, Kaihuajärven, Juotasjärven ja muiden pienempienkin järvien ja lampien valtaaminen ja hyödyntäminen oli talollisille kannattavaa ja välttämätöntä. Kemin, Tervolan ja Paakkolan talolliset käräjöivät nykyisten Yläkemijoen kylien alueilla tai lähistöllä sijaitsevien haukivesien omistuksesta 1700-luvulle asti, jolloin hauen merkitys verotavarana väheni ja toisaalta järvikalastus annettiin kaikkien talojen oikeudeksi. Hauenkalastamisen salliminen kaikille taloille edesauttoi myös asutuksen leviämisen Yläkemijoella Kemijoen haarajokien varteen ja järvien rannoille, joissa lohenkalastus ei ollut mahdollista. On todennäköistä, että sekä Viirillä että Auttissa on ollut väliaikaisia kalastuspaikkoja jo paljon ennen pysyvien talojen pystyttämistä. Jo ainakin 1500-luvulla muun muassa Juotasjärvellä, Vanttausjärvellä ja Kaihuajärvellä kulki hauenkalastajia Kemijoen alajuoksun kylistä Ylipaakkolasta, Paakkolasta ja Koivukylästä (Luukko 1954, 144).

Tervolalaiset talot kävivät oikeutta muun muassa Juotasjärven ja Vanttausjärven hauenkalastusoikeuksista rovaniemeläisiä talollisia vastaan vielä 1740-luvulla. Hauenkalastus oli jokavuotista ja kalastajat rakensivat suojakseen ja pyyntivälineitä varten järvien rannoille pieniä asumuksia ja aittoja. Muistoina näiden aikojen kalastajista on muun muassa Vuoskujärven Kenttälahti, Pikku-Kaarnijärven ja Herajärven Kenttäniemi, joissa ”kenttä” viittaa kalakenttään. Kalastukseen viittaa myös Ulkujärven nimi, sillä ulku on aitamainen rakennelma, jonka varassa kuivatettiin verkkoja. Kaukaisempien erämiesten vierailusta todistanee myös Pirttikosken nimi (Luukko mt., 154).

Varhaisimpia asukkaita

Kirjallisuudesta löytyy jonkin verran tietoja Viirin ja Auttin kylän varhaisimmista asukkaista. Vuodelta 1700 on kuvaus Viiripään (Viirin) talon asukkaista Kemihaaran kylässä. Talossa asui tuolloin isäntä Johan, hänen vaimonsa Anna, sekä tyttäret Kaarina, Valpuri ja Anna sekä poika Johan. Lisäksi renkinä oli Iisakki ja asukkaana Marketta. (Ahvenainen 1970, 59).

1800-luvun alussa Utsjoella kirkkoherrana toiminut Rovaniemellä syntynyt Jacob Fellman matkusti Kemijokea pitkin alaspäin. Hän kuvasi julkaistuissa muistiinpanoissaan matkaansa ja tapaamiaan ihmisiä. Auttin eli Inkeröisen tilalla asusti Fellmanin mukaan puhelias Iisakki, joka saatteli tuttavaansa Fellmania Auttista Viirille saakka. Iisakki oli joutunut käymään hevosineen 1700-luvun lopulla pitkillä matkoilla aina Kuopion lähettyvillä ja Oulussa saakka avustaakseen maantien teossa ja kuninkaan seurueen kuljettamisessa. (Fellman 1995, 33).

Fellmanin mukaan väylä Juujärveltä Auttiin oli koskinen. Pirttikoskea ei pystynyt veneellä laskemaan vaan kulkijoiden piti kävellä kosken niskalta sen alapuolelle, josta matka jatkui veneellä. Auttin taloilla oli veneitä sekä kosken ala- että yläpuolelle ja he tarjosivat matkalaisille kuljetuksia korvausta vastaan. Auttin ja Viirin välillä ei ollut 1800-luvun alussa muita kuin Pekkalan uutistila. Tosin vuonna 1805 mainitaan perustetuksi Puurosen tila Vanttauskosken alapuolelle ja Kaihuan tila, joka todennäköisesti on juuri Fellmanin mainitsema Pekkalan uutistila (Ahvenainen 1970, 245) ja jo 1760 on tieto Huhdan uutistilasta Viirin talon lähettyvillä kymmenen kilometriä Vanttauskoskesta alaspäin (Ahvenainen 1970, 47).

Tulvasuojelua 1800-luvun alussa

Viirillä sijainneen Kaarekosken häviämistä on kuvannut Heikki Annanpalo (Annanpalo 1997). Tapahtumasta on julkaistu tapahtuman aiheuttaneen Viirin talon Räisänen nimisen isännän haastatteluun perustuva kuvaus Oulun Viikko Sanomia-lehdessä vuonna 1.10. 1859.

Kaar(r)ekoski (tai Karrekoski) oli yksi vaikeimmista ja vaarallisimmista koskista Kemijoesssa. Vuonna 1802 Lappia kartoittanut Göran af Wahlberg kertoi matkakertomuksessaan, että Kaarrekoskea ei voinut laskea lainkaan veneellä vaan tavarat täytyi kuljettaa kosken ohi. (ks. Annanpalo 1997, 42). Oulun Viikko Sanomia lehden mukaan moni mies oli menettänyt henkensä ja tavaransa koskessa.

Kemijoen tulvien aikana keväisin jäät pakkaantuivat Kaarrekoskeen ja vesi nousi vaaraksi kosken yläpuolella oleville taloille. Tulvavaaran vähentämiseksi ja myös venekulun helpottamiseksi oli jo 1700-luvun lopulla yritetty kaivaa joelle suotuisampaa kulkureittiä kosken vieressä olevan Koskensaaren eteläpuolelle siinä kuitenkaan onnistumatta. Vuonna 1807 kevät tuli hyvin myöhään, lumet sulivat yht’äkkiä vasta kesäkuun alussa ja koskeen muodostui jälleen jääpato, jonka vuoksi vesi yläpuolella alkoi nousta uhaten Viirin taloa. Talon isäntä oli neljän miehen kanssa varustautunut lapioin ja kuokin ja lähtenyt kaivamaan vedelle uomaa korkean (nykyisen Koskensaaren) mäen eteläpuolelle kesäkuun 11.-12. päivinä. Miehet onnistuivatkin puhkaisemaan hiekka-savikankaan. Vesi pääsi valloilleen ja joki kaivoi itselleen uuden uoman. Entinen Kaarrekoski jäi muutamassa päivässä kuivilleen. Kosken veden hiomia pohjakiviä voi käydä ihailemassa Viirinkylän eteläosassa sijaitsevan Koskensaaren pohjoispuolella. Kosken kuivuttua sen pohjalta löytyi rautapatoja, kattiloita, kirveitä ja muita rautaisia työkaluja ”… mutta ei raha-arkkuja, joita haettiin.”

Kemijoen uoman siirtymisellä oli monia vaikutuksia alapuolella asuneiden ja myös kosken siirtymisen aikaansaaneen isännän elämään. Veden mukanaan viemä maa-aines sameutti joen veden niin pahoin, että lohia ei kesällä 1807 juurikaan noussut Kemijokeen. Ne lohet, jotka olivat jo ehtineet jokeen suuntasivat Ounasjoelle, Raudanjoelle ja muihin sivuhaaroihin, Yläkemijoella ei lohta sinä kesänä saatu. Lisäksi tulvavedet veivät mennessään monien joenrannalla sijainneiden talojen peltoja ja rakennuksia muun muassa Korkalon kylässä ja Valajaskoskella niin, että osa taloista joutui katastrofin vuoksi myymään maansa. Viirin talon isännästä tuli alapuolisen Kemijoen kylissä hyljeksitty ihminen eikä hän uskaltanut vuosikausiin näyttäytyä siellä vaan kuljeskeli kauppamatkoillaan pitkin metsiä ja kävi viljansakin ostamassa mieluummin Kuusamosta tai Kemijärveltä.

Vanttauskoski muuttui entistä paljon vuolaammaksi, mikä teki siitä aikaisempaakin hankalamman laskettavan ja lisäksi Vanttauskosken alapuolelle Puurosen talon kohdalle syntyi uusi koskipaikka, Puurosenkorva.
Kaikki uoman muutoksen seuraukset eivät kuitenkaan olleet pelkästään kielteisiä vaan joidenkin talojen viljelykset hyötyivät suuresti joen tuomasta viljelykseen sopivasta maasta. Heinäsadot moninkertaistuivat. Myös Torniojoen rantojen asukkaat olivat kiitollisia, sillä sinä vuonna Kemijokeen pyrkineet lohet nousivat sen sijasta Torniojokeen.

Asutuksen laajeneminen 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun

Jacob Fellmanin matkakertomuksen mukaan Viirin talossa oli 1820-luvun alussa kestikievari, Viirillä asui tuolloin kolme rutiköyhää talonpoikaa. Fellmanin mukaan Viiri oli ollut vanhempina aikoina kauempana sijainneiden alueiden kaupan keskuspaikka, sillä Kemijoen Viiriltä Kemijärvelle asti katsottiin olevan kulkukelvoton. Muista lähteistä ei ole tällaista tietoa löytynyt, joten asia lienee Fellmanin mielikuvituksen tuotetta. Vielä mielikuvituksellisemmilta vaikuttavat Fellmanin kertomukset peikoista ja jatuleista, jotka hänen mukaansa olivat muinaista kansaa, joka asui Kivalonottan ja Kemijoen toisella puolen olevan Kaihuavaaran alueilla. Kivalonottan alueelta Fellman kertoi löytyvät luolia, joita jatulit käyttivät asuntonaan. Alueelta piti löytyä myös hopeaa ja rautaa. Auttin ja Viirin väli oli Fellmanin mukaan synkkää seutua, joka sopi hyvin Hiiden asuinsijaksi, kuten kansanuskomuksissa kerrottiin. Toisaalta aluetta pidettiin myös Metsänneidon asuinpaikkana. (Fellman mt., 35).

Vuonna 1863 julkaistussa C.V. Gyldenin laatimassa kartassa (https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/18593/C3-1860-luku.jpg?sequence=1) on Viirille merkitty 5 taloa, joista on nimetty Wiirin ja Karsiman talot. Kaksi taloista sijaitsi Vuoskuojansuun alapuolella ja kolme taloa sen yläpuolella. Nykyisen Vanttauskosken alueella kartassa oli 2 taloa, joista toinen (Puronen eli Puuronen) oli nimetty. Tennilään oli merkitty yksi talo (Tennivaara) ja Vanttausjärvellä 2 taloa (Saariniemi ja Wanttaus). Vuoden 1880 tietojen mukaan Wanttauksen torpan isäntä oli Henrik Saraniemi. Torppaan oli tuolloin merkitty asukkaiksi myös itsellinen Tomas Karjalainen, Johan Nevala ja Johan Karvonen (Enbuske epv.). Myös Kulusjärvelle oli merkitty yksi talo, joka oli todennäköisesti vuonna 1851 perustettu uutistila (Enbuske epv.). Tennilän kylään, joka silloin kuului Viiriin, ensimmäiset asukkaat tulivat 1790, mutta varsinainen kiinteä asutus alkoi vasta 1846. Ensimmäiset asukkaat tulivat Kuusamosta ja olivat sukunimeltään Salmisia, mutta ottivat sitten nimekseen Tennilän. (http://www.rovaniemi.fi/suomeksi/Palveluhakemisto/Kylat_ja_kaupunginosat/Ylakemijoen_suunta/Tennila/Tennilan_kylan_historiaa.iw3).

Nykyisessä Vanttausjärven kylässä oli siis 1860-luvun alun kartan mukaan 2 taloa. Kylän asukkaiden määrä kasvoi huomattavasti 1800-luvun lopulla. On mahdollista, että Vanttausjärvellä oli 1890-luvulla Koskiniemen kruununmetsätorppa, joka kyseisenä vuonna muuttui uutistaloksi (Ahvenainen 1970, 253). Vuonna 1907 laaditun kruununmetsätorppaluettelon mukaan Vanttausjärven ja Kaihuan alueella oli yhteensä 22 torppaa. Sama määrä torppia oli myös Tennilän paikkeilla (mt., 251). Kruununmetsätorppien syntyyn olivat vaikuttaneet alueiden suursavotat ja Ounasjokivarteen perustetut sahat, jotka lisäsivät ansiomahdollisuuksia. Vanttausjärven asukasluku lisääntyi huomattavasti 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin perustettiin vuoden 1922 asustuslain säätämisen jälkeen Vanttausjärven asutusalue. Vanttausjärven asutusalueelle muodostettiin 24 tai 25 uutta tilaa vuoteen 1935 mennessä. Asutuslaki uusittiin vuonna 1936, jonka jälkeen perustettiin Auttin asutusalue (Enbuske 1997a, 175-176, vrt. Ahvenainen 1970. 489).

Juotasniemessä oli 1890-luvulla ainakin kaksi kruununmetsätorpppaa, jotka muutettiin uutistaloiksi: Juotasniemi vuonna 1891 ja Juotasvaara vuonna 1893-1894. (Ahvenainen 1970, 253).  Vuonna 1918 Pekkalassa oli ainakin Vilmilän, Huhtasaaren, Mäntyharjun ja Helpin torpat. (mt., 252). Nämä torpat olivat sen verran suuria ja niissä oli asuttu niin pitkään, että ne jaettiin lasten tarvitessa omat asuinpaikkansa.

Yläkemijoen vanhoista taloista osa vaurastui ja kasvoi. Vuonna 1882 kerätyn tilaston mukaan Auttin talossa oli Kemihaaran kylän suurin peltoala, 17 tynnyriä (tynnyrinalaa). Myös Viirin vanhoilla taloilla viljelysalat olivat keskimääräistä suurempia. Viirin talo oli 1880-luvulla loppuun saatetun isonjaon jäljiltä Rovaniemen pitäjän toiseksi suurin talo, sen pinta-ala oli 2049 hehtaaria. (Ahvenainen mt., 267, 276).

Piittisjärven kylän alueella asuttiin varmuudella jo 1800-luvun alussa. Tuolloin seudulla vaikutti kuuluisi karhunkaataja Karhu-Pekka Piittisjärvi, jonka poika Antti Piittisjärvi kaatoi yhteensä 75 karhua ja sai ansioistaan Suomen talousseuran hopeisen kunniamerkin (mt., 289).

Matti Enbuske (epv.) on koonnut vanhoista asiakirjoista tietoja Rovaniemen pitäjän tiloista 1600-luvulta vuoteen 1880. Luettelossa on tietoja kyseisellä aikavälillä perustetuista tiloista myös Kemihaaran kylässä, johon kuuluivat kaikki nykyiset Yläkemijoen kylät sekä Piittisjärvi, joka kuuluu nykyään Ranuan kuntaan ja Suorsa, joka kuuluu Posion kuntaan. Enbusken kokoamista luetteloista ilmenee, että Viirin tila, jonka numero oli ennen isojakoa 3, oli vuoteen 1845 asti nimeltään Wiiripää. Vuonna 1844 Keskiviirin talon isännäksi tuli Kuusamosta muutanut Simon Antinpoika Salminen, jonka isä oli Tennivaaran talon isäntä Antti Salminen ja jonka veli Pekka tuli hiukan myöhemmin Puurosen tilan isännäksi. (ks. Ronkainen 2010, 301, 277). Vuonna 1880 Viiri oli jakaantunut Yliviirin, Keskiviirin ja Alaviirin tiloihin. Auttin tila oli vuoteen 1806 saakka nimeltään ensin Ingeröinen (vuonna 1723) ja ainakin vuodesta 1766 lähtien Inkeröinen. Inkeröisen tila halottiin vuonnan 1766. Tennilässä sijaitsevan Tennivaaran tilan (numero 26) perustaminen on vahvistettu 14.2. vuonna 1794. Vuonna 1795 Tennivaarassa asui Olof niminen isäntä vaimonsa kanssa. Vuonna 1846 tilan hankki ilmeisesti omistukseensa Kuusamon Vasaraperästä Tennilään muuttanut Antti Simonpoika Määttä-Salminen. (Ronkainen 2010, 277).
Piittisjärven tilan perustaminen oli vahvistettu 23.2. 1795. Tila jonka rekisterinumero oli 27 oli asuttuna (tai veronmaksukykyinen) vuoteen 1814 saakka, jonka jälkeen se oli autiona vuodet 1815-1833 ja jälleen vuosina 1837-1841.

Viirille oli perustettu Vuopalan tila (numero 29) 25.2. 1795. Tila oli merkitty uutistilaksi vuonna 1804. Vuopalakin oli autiona (eli veronmaksukyvytön, ehkä myös asumaton) vuosina 1813-1840. Lehtolan tila (nro 28) Viirillä oli merkitty uutistilaksi vuonna 1807. Vuonna 1846 Lehtola ja Vuopala liitettiin yhteen. Isojaon jälkeen vuonna 1880 tilan numeroksi tuli 4. Pekkalan talo esiintyi ensimmäisen kerran asiakirjoissa vuonna 1799, jolloin tilalla asui Pehr Persson vaimonsa Marian kanssa. Uutistilaksi tila oli merkitty vuonna 1818. Vuonna 1833 talon isäksi tuli todennäköisesti entisen isännän poika Anders Pehrsson ja vuonna 1860 jälleen isännän poika Pehr Andersson otti isännyyden. Tässä talossa sama suku asui siis koko 1800-luvulla ja isäntä talossa vaihtui kolmenkymmenen vuoden välein.

Kaihuan tila (nro 35) on merkitty uutistilaksi vuonna 1805. Kaihuakin oli pitkään (1811-1850) autiona kohta perustamisensa jälkeen. Vuonna 1851 talon isäntänä oli torppari Pehr Pekanpoika Määttä. Pekka Pekanpoika Määttä (aikaisemmin Salminen) oli muuttanut Kemijoki-varteen Kuusamosta, jossa hän oli syntynyt vuonna 1819. Hän oli naimisissa Kuusamon Alakitkan Aikinniemestä kotoisin olleen Anna Greta Pekantytär Luukkosen kanssa. Pekalle ja Annalle syntyi neljä lasta. Pekka Määttä oli Tennivaaran isännän Antti Määttä-Salmisen veljen Pekan poika.

Nykyisen Vanttauskosken ensimmäisiä taloja oli vuonna 1805 asiakirjoihin merkitty Puurosen tila (numero 37, isonjaon jälkeen 1880 nro 5). Talossa asui vuonna 1805 Mickel Mickelsson. Pian perustamisensa jälkeen talo autioitui pitkäksi aikaa (1812-1853), vaikka ei ilmeisestikään ollut asumaton. Vuonna 1854 talon osti Pekka Salminen-Määttä, joka oli Kuusamon Salmisesta muuttaneita Salmisia. Hän oli Tennivaaran isännän Antin poika ja Kaihuan talon isännän Pekka Määtän serkku. Pekka Salminen sai ostettuaan Puurosen tilan 10 täysin verovapaata vuotta ja lisäksi vielä 5 puoliksi veroista vapaata vuotta. (Enbuske mt.) Pekka otti nimekseen Puuronen tilan nimen mukaan.

Enbusken tietojen mukaan Auttin Pietarivaarassa oli 1880 torppa, jota asui Sigfrid Aikio.

Tietoja kylistä sanomalehdissä

Oulun viikko sanomia 1.10. 1859, kertomus aarekosken paikan vaihdosta vuonna 1807.
Rovaniemen osuuskaupan Viirin haarakaupan perustamisesta päätettiin jättää kokouksessa, Pohjois-Suomi, 3.4. 1908, Kemissä ilmestyvä sanomalehti.

Kirjallisuutta:

Ahvenainen, Jorma (1967). Suurkemijokialueen asutuksen vaiheet. Teoksessa Linkola, Martti (toim.). Entinen Kemijoki. Weilin + Göös. Helsinki.
Ahvenainen, Jorma (1970). Rovaniemen historia II, 1632-1960. Rovaniemen kaupunki, Rovaniemen maalaiskunta, Rovaniemen seurakunta. Rovaniemi.
Annanpalo, Heikki (1997). Kemijoki muutti uomaansa vajaat 200 vuotta sitten. Teoksessa Enbuske, Matti – Runtti, Susanna ja Manninen Turo. Jokivarsien kasvatit ja junantuomat. Rovaniemen historia vuoteen 1990. Rovaniemen kaupunki, Rovaniemen maalaiskunta, Rovaniemen seurakunta. Rovaniemi.
Enbuske, Matti (1996a). Ankarat ajat 1630-luvulta Isoonvihaan. Teoksessa Saarnisto, Matti – Kotivuori, Hannu – Vahtola, Jouko ja Ensbuske, Matti. Kotatulilta savupirtin suojaan. Rovaniemen historia vuoteen 1721. Rovaniemen kaupunki, Rovaniemen maalaiskunta, Rovaniemen seurakunta. Rovaniemi
Enbuske, Matti (1996b). Kemihaaran yläosan ja Kemijärven ensimmäiset talonpojat. Teoksessa Saarnisto, Matti – Kotivuori, Hannu – Vahtola, Jouko ja Ensbuske, Matti. Kotatulilta savupirtin suojaan. Rovaniemen historia vuoteen 1721. Rovaniemen kaupunki, Rovaniemen maalaiskunta, Rovaniemen seurakunta. Rovaniemi.
Enbuske, Matti (1997a). Peräpohjolan keskusseudulla. Teoksessa Enbuske, Matti – Runtti, Susanna ja Manninen Turo. Jokivarsien kasvatit ja junantuomat. Rovaniemen historia vuoteen 1990. Rovaniemen kaupunki, Rovaniemen maalaiskunta, Rovaniemen seurakunta. Rovaniemi.
Enbuske, Matti (epv.). Rovaniemen pitäjän tilaluettelo 1600-luvulta vuoteen 1880. Kemihaara. Moniste.
Fellman, Jacob (1995). Juujärveltä Rovaniemen kirkolle vuonna 1821. Teoksessa Annanpalo, Heikki (toim.). Rovaniemen kuvauksia. Isostavihasta yliopistoaikaan. Pohjoinen. Oulu.
Luukko, Armas (1954). Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin keskiaika sekä 1500-luku. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia II. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta. Oulu.
Oulun Wiikko-Sanomia 39, 1.10. 1859. Kemijoen suuresta tulvasta w. 1807.
(http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?action=page&type=lq&conversationId=2&id=411861&pageFrame_currPage=2)
Ronkainen, Veikko (2010). Sukuselvityksen kohde Simon Simonpoika Määttä, Salminen, s. 1712 Kuusamo. Omakustanne. Rovaniemi.
Toivainen, Jorma (1967). Seitakorvasta Taivalkoskeen. Koski, korva ja köngäs Kemijoessa. Teoksessa Linkola, Martti (toim.). Entinen Kemijoki. Weilin + Göös. Helsinki.
Vahtola, Jouko (1996). Kiinteän asutuksen synnystä kappeliseurakunnan perustamiseen. Teoksessa Saarnisto, Matti – Kotivuori, Hannu – Vahtola, Jouko ja Ensbuske, Matti. Kotatulilta savupirtin suojaan. Rovaniemen historia vuoteen 1721. Rovaniemen kaupunki, Rovaniemen maalaiskunta, Rovaniemen seurakunta. Rovaniemi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: