Saunavaara, Toivo: Muisteluksia evakkomatkasta Ruotsiin vuosina 1944-45

Evakkoja Rovaniemen asemalla.

Tapahtumista on tätä kirjoittaessa kulunut aikaa jo 53 vuotta, joten monia asioita on varmaankin päässyt unohtumaan mutta pääosin matkan eri vaiheet ja tapahtumat ovat jääneet silloin kymmenvuotiaan pojan mieleen. Sota Neuvostoliiton kanssa oli päättynyt Suomen hyväksyttyä välirauhan ehdot, joihin kuului muun muassa saksalaisten sotavoimien ajaminen pois maasta. Saksalaisilla oli Pohjois-Suomen alueella yli 200 000 miestä ja runsaasti sotakalustoa.

Evakkoon lähtö

Evakkoon lähtömääräyksen saimme siinä syyskuun kymmenennen päivän paikkeilla. Olimme pellolla ohraa leikkaamassa, kun poliisi Teräsvuori kävi ilmoittamassa, että siviiliväestö evakuoidaan Pohjois-Suomesta ja että aikaa lähtöön on muutama päivä. Työt lopetettiin tietenkin siihen paikkaan ja alettiin valmistautua lähtöön.

Isä ja Paavo tekivät laudoista laatikoita, joihin pakattiin tärkeimpiä tavaroita. Kaikki pienkarja, lampaat ja vasikat oli teurastettava ja lihat suolattava saaveihin, jotka sitten vietiin odottamaan autokuljetusta. Kaikki ne tavarat, jotka vietiin tienvarteen jäivät sille tielle, vain yksi juurisaavi tuli tyhjänä takaisin vuoden tai kahden päästä. Jossakin vaiheessa siihen oli eksynyt isän serkun, Puurosen Hildan raamattu.

Jos olisi tiedetty, että niinkin pian päästään takaisin, olisi ollut parempi, että tavaroita olisi kätketty metsiin niin kuin jotkut harvat tekivätkin, missä ne säilyivät hyvin talven yli. Me pojat olisimme halunneet kätkeä polkupyörän, josta tosin renkaat oli loppuneet jo vuosia sitten ja vähän muutakin mutta isä ei antanut vaan kaikki, mitä jäi piti kerätä katon alle, missä ne sitten paloivat. Vain kaksi perunakuokkaa Veikon kanssa peitettiin perunamaan laitaan, mistä ne sitten keväällä löytyivät. Liikkeellä oli huhuja että Pohjois-Suomi luovutetaan Neuvostoliitolle ja että lähtö on lopullinen.

Vanhin siskomme Irja asui Piittisjärvellä viiden lapsensa kanssa niin äitiä alkoi huolettamaan, että onkohan Irja saanut tiedon evakkoon lähdöstä. Siinä ei auttanut muu kuin minun piti lähteä Hiltusen Siirin kanssa kävellen käymään Piittisjärvellä. Siitä matkasta ei ole jäänyt muuta mieleen kuin, että lähtömääräys oli annettu sinnekin ja että Irja teki meille voileivät ja saatteli veräjälle ja jäi siihen itkemään.

Ensimmäisenä meiltä lähtivät Paavo ja Veikko karjan kanssa, meillä oli silloin neljä lehmää ja Kerttu-siskolla yksi joka oli tarkoitus panna samaan matkaan. Se ei kuitenkaan suostunut talumaan pojille vaan karkasi ja laukkasi hulluna pitkin ketoja, Kerttu sen sitten sai kiinni eikä siinä auttanut muu kuin isän ottaa se kärryjen perään. Karja oli kuljetettava kairan poikki Piittisjärveltä, Paattinkin ja Siikakämän kautta Ranuan tielle ja sieltä Simojoki-vartta Simoon, josta junalla Haaparannalle. Tämä oli välttämätöntä sen takia, että karjalaumat eivät olisi tukkineet evakkoja kuljettavien auto- ja hevoskolonnien sekä saksalaisten sotakuljetuksien täyttämiä pääteitä.

Meillä oli silloin Halli niminen koira, isän oli tarkoitus ottaa se mukaan mutta se karkasi karjankuljettajien perään. Pojat olivat yrittäneet ajaa sitä takaisin mutta se ei ollut totellut oli vain juossut kauempana edessä. Paavo oli seuraavana aamuna Koukunperässä yöpymistalon ikkunasta nähnyt koiran palaavan kotiin päin, me olimme kuitenkin kerinneet jo lähteä, kun se tuli kotiin. Saksalaiset olivat sen sitten ampuneet.

Isä taisi lähteä heti, kun pojat olivat karjan kanssa lähteneet ja oli saanut mennä suoraan Rovaniemen kautta Tornioon. Kärryihin pakattiin vuodevaatteet, astiat ja muuta taloustavaraa, jotka kaikki tulivat ehjinä takaisin. Isän lähdön jälkeen olimme yhden yön vielä kotona. Elsa asui Kaukon kanssa silloin meillä, Kerttu oli tullut lasten kanssa meille odottamaan kuljetusta. Viimeisenä iltana valvoimme lähelle puoltayötä, juuri kun olimme menossa nukkumaan tuli kaksi puolalaista miestä, jotka olivat saksalaisten vankeina rakentamassa siltaa Kemijokeen Pekkalassa. Puolalaiset asuivat parakeissa Kortteenmäessä, olimme tutustuneet heihin, kun heillä oli lupa iltaisin poistua parakeilta niin he kävivät istuskelemassa lähitaloissa, joista saivat maitoa ja joskus vähän leipääkin. He olivat kuulleet, että meidät evakuoidaan ja halusivat tulla hyvästelemään ja kiittämään. Miehet olivat puolipukeissa, jotta vartija luulisi heidän käyvän vain käymälässä. Silloin näin ensimmäisen kerran käsisuudelman, kun he suutelivat äitiäni ja aikuisia siskojani kädelle.

Seuraavana päivänä mentiin osuuskaupalle odottamaan kyytiä. Kotoa lähtiessä äiti sanoi, muistetaan, että tämä on lauantai 16. päivä syyskuuta 1944.

Osuuskauppa oli tyhjennetty tavaroista mutta Paavo Rinteen kauppaa ei kai oltu saatu evakuoitua, koska sieltä jaettiin ilmaiseksi hienoasokeria. Posiolta päin tuli muutamia evakkoja kuljettavia autoja mutta ne olivat niin täynnä, ettei niihin sopinut. Kun kyytiä ei tullut menimme Ojalaan yöksi, sieltä muistan erikoisen sängyn, joka oli koko päätyseinän pituinen ja välilaudoin jaettu kolmeen tai neljään tavallisen sängyn mittaiseen osaan. Aamulla menimme osuuskaupalle odottelemaan kuljetusta. Siellä kai tiedettiin, että auto tulee vasta iltapäivällä, koska uskalsimme lähteä vielä käymään kotona Lanssilassa. Kellariin oli jäänyt kaikki marjahillot niin me Siirin kanssa päätimme käydä vähän herkuttelemassa. Joku oli kuitenkin kerinnyt käydä ennen meitä koska kaikki vaarainpurkit olivat kadonneet ja mustikkapurkkeja oli availtu ja roiskittu pitkin seiniä. Olimme palaamassa törmäpeltoa lossille niin huomattiin, että kissa tulee perässä, ei siinä ollut itku kaukana, kun vietiin se takaisin pihaan ja hätyyteltiin jäämään pois matkasta. Siltaa ylittäessä kokeiltiin kaiteesta riippuvia saksalaisten onkisiimoja että onko niissä kalaa. Yhdessä oli iso harri tai ahven, uittelin sitä pinnassa ja kun nykäisin vähän kovempaa niin silloin se pääsi irti. Pelkäsimme, että sillan päissä olevat vartijat näkivät sen mutta ei kai nähneet, eivät ainakaan puhuneet mitään.

Matka Ruotsiin

Ilta alkoi jo hämärtää, kun kuorma-auto tuli hakemaan meitä, autossa oli korkeat laidat, joiden yli oli vedetty pressu ja lavalle oli laitettu lankut istuimiksi. Lava pantiin niin täyteen väkeä kuin vähänkin sopi ja sitten perälauta kiinni, että ei kukaan tipu tielle. Oli jo pimeä kun auto pysähtyi luultavasti Ounaskosken sillan korvassa, siinä kuultiin, että meidät viedään Hirvaan metsäkoululle. Siinä samassa paikassa Haarahiltusen Ville kurkki lavalle ja kyseli, että onko täällä tuttuja ja olihan siellä Villen vaimo lapsineen. (Vanhempien ikäluokkien perheellisiä miehiä oli päästetty lomalle auttamaan evakkoon lähdössä). Villelle löytyi vielä tilaa vaikka ”reksonasta” ei ollut tietoakaan.

Kun tulimme Hirvaalle oli alkanut satamaan melkein kaatamalla ja oli pilkkosen pimeää eikä koulurakennuksessa ollut minkäänlaista valoa. Alimmat kerroksen oli kai täynnä, koska meidät ohjattiin ylimpään kerrokseen. Portaat piti kulkea täysin sokkona niin siinä nousi kauhea metakka, kun lapset alkoivat itkemään. Kerrosten välillä oli portaissa tasanne ja kun portaat taas alkoi kaikki menivät tietenkin silmälleen ja meteli vain koveni. Viimein kuitenkin päästiin huoneisiin ja valoakin saatiin vähän, kun Ville oli viereisen huoneen puisesta vaatenaulakosta puukolla lohkonut tikkuja ja niitä poltellen nähtiin asettua lattialle makuulle.

Pian alkoi kuitenkin tuntua, että pitää päästä pissalle ja niin tuntui olevan monella muullakin. Kerroksessa olisi varmasti ollut vessakin mutta sitä ei pimeässä osattu hakea ja ulos lähtökin tuntui mahdottomalta. Joku huomasi että käytävän päästä on ovi parvekkeelle ja sieltä kaiteen välistä laskeskeltiin alas. Väkeä tuli koko ajan lisää niin alhaalta kuului huuto ”saatana ko kusevat tuolta parvekhelta niskhan”.

Aamulla kävelimme asemalle, jossa meidät pantiin junaan. Vaunussa oli puiset penkit ja leveät tavarahyllyt, jonne työnnettiin kaikki 10 vuoden kahdenpuolen olevat lapset. Aluksi siellä oli ihan hyvä olla mutta kun vaunu täyttyi ja koko ajan yritettiin työntää lisää laukkuja tuli sielläkin ahdasta, lämpö vaunussa nousi ja ilmakin alkoi loppua niin tuli tosi tukalat oltavat. Olo helpottui, kun juna lähti liikkeelle ja ikkunoita avattiin niin ilmakin vähän parani.
Junaa lastatessa joku asemamiehistä kertoi, että näin pitkää junaa ei ole ennen tällä radalla nähty, kaksi veturia on vetämässä ja kolmas työntää. Ikkunan vieressä istuvat puhuivat, että pitkissäkään kaarteissa ei toista päätä näy. Minun muistini mukaan vasta siinä junassa kuultiin ensimmäisen kerran, että meidät viedään Ruotsiin. Olo vaunussa kävi niin tukalaksi, että loppumatkasta en muista mitään, viimeinen muistikuva oli, kun Elsan Kauko itki pitkään eikä näkökenttääni mahtunut muuta kuin Kivilahti Osmon kolipääksi ajeltu pää, jossa muutaman päivän vanha verinaarmu.

Seuraava muistikuva on se, kun Haaparannan asemalla ratapiha täyttyi junasta purkautuvista ihmisistä. Asemalla oli pitkiä pöytiä, joiden takana istui ruotsalaisia sotilaita ja suomalaisia virkapukuisia poliiseja, jotka ottivat kaikkien tulijoiden henkilötiedot ylös. Asemalle oli tuotu siirrettäviä käymälöitä joiden edessä oli pitkät jonot. Hyysiköiden alla oli puiset tynnyrit, jotka pian täyttyivät niin että niitä oli koko ajan tyhjennettävä. Siinä näin ensi kerran, myöhemmin Suomessakin tutuksi tulleita metsätöissä käytettäviä saksia ja nostokoukkuja, kun sotilaat yrmein ilmein raahasivat yli läiskyviä tynnyreitä.

Kun nimet oli saatu kirjoihin, ohjattin meidät lähellä olevaan suureen valkoiseen telttaan, teltassa oli lankuista tehtyjä penkkejä istuimina, maahan oli levitetty paksu kerros olkia. Teltan kannatintolpissa oli lappuja joissa oli Kemi- ja Ounasjoen kylien nimiä ja meitä kehoitettiin hakeutumaan kotikylän kilven alle. Ihmiset eivät paljoakaan piitanneet näistä kylteistä vaan kiertelivät etsimässä omaisiaan ja tuttujaan. Äiti ja Juotasniemen Saima asettuivat Pekkalan kylän kilven alle ja sanoivat, että pysytään me ainakin yhtä matkaa ja pysyivätkin aina helmikuulle saakka, jolloin päästiin isän ja poikien tykö. Siinä teltassa saimme ensimmäisen kerran maistella ruotsalaista ruokaa, kaakaota ja voileipiä, kaakao oli hyvää mutta leipä vaaleaa ja makeaksi maustettu. Jouduimme odottelemaan pitkälle iltaan, teltta alkoi täyttyä ja lämpö nousta ja olo tuli tukalaksi, oljilla maaten tuntui vähän viileämmältä ja nukuimmekin välillä. Erkki heräsi hikisenä ja alkoi sinnitellä ja kun yritin rauhoitella häntä suuttui hän ja kynsi naamaani verinaarmun, jota hiki kirveli.

Päivä oli muuttunut jo illaksi kun meidät opastettiin lähellä olevaan saunaan sisäänpääsyä odottavaan jonoon. Siinä tuli paha mieli, kun monet pienet lapset itkivät väsyksissä ja joku tahtoi kotiin. Edessämme oli nuori äiti, jolla oli monta pientä lasta, vanhin ehkä 7-8 vuoden, raahasi laukkua ja talutti pienempää, äiti pieni lapsi sylissä oli niin väsynyt, että ei reagoinut mitenkään vaikka pissa valui loristen maahan. Muistan että äitini kääntyi poispäin ja huokasi ”voi taivasten tekijä”. Saunassa oli yhteinen riisuutumistila naisille ja miehille, vaatteet pujoteltiin rautalanka renkaaseen ja vietiin täisaunaan, johonkin kuumaan tilaan syöpäläisten tuhoamiseksi. Renkaat oli numeroitu ja meille annettiin numero, jolla saimme vaatteet takaisin. Riisuutuminen yhteisissä tiloissa ja sotilaiden läsnäollessa aiheutti jonkin verran purnausta varsinkin isommissa tytöissä, kaikille annettiin pieni pyyhe mutta sillä ei paljon paikkoja peitelty. Löylyhuonetta ei ollut, oli vain pesutila erikseen naisille ja miehille, sotilaat kuitenkin avustivat sielläkin. Meidän vaatteet viipyivät niin kauan että pelkäsimme jo niiden palaneen mutta tulivathan ne viimein tulikuumina.

Tässä samassa tilassa rokotettiin kaikki alle kouluikäiset lapset, koulussa olleet olivat saaneet saman rokotuksen jo Suomessa. Rokotus annettiin selkään ja se teki kipeää, niin kaikki lapset itkivät jo etukäteen, kun näkivät toisia pistettävän. Erkki taisi olla ainoa joka ei itkenyt ja saikin rokottajilta kovasti kehuja. Saunalta meidät pantiin kuorma-autoihin ja vietiin ehkä vajaa 10 kilometriä armeijan parakkialueelle, Myllyjärvelle. Parakit olivat hajallaan ja ainakin se, johon meidät vietiin oli pimeällä vaikeakulkuisen ja kallioisen matkan takana. Oppaalla oli kyllä lamppu mutta eihän siitä paljon apua ollut jäljessä tulijoille, niinpä äiti menikin päälleen, kun ei huomannut polulla ollutta puolenmetrin putousta. Terävä kiven syrjä repi sääreen pahan haavan josta nahka meni rikki parinkymmenen sentin matkalta. Haavaa ei hoidettu mitenkään ennen kuin perillä evakkopaikassa, niinpä se kerkisi alkaa märkimään niin, että paraneminen kesti pitkän aikaa ja siihen jäi loppuiäksi näkyvä arpi.

Parakki oli pieni, meitä oli 10-15 henkeä, petivaatteina oli huopa ja paperinen patjapussi tosin ilman olkia, joten kovaltahan se tuntui mutta lämpöä riitti, kun oli puulla lämmitettävä kamina. Aamulla meitä tultiin hakemaan muutaman sadan metrin päässä olevaan isompaan ruokalaparakkiin, sen edessä oli pitkä jono, jonka hännille mekin menimme. Erkillä oli rokotuksen jälki yön aikana tullut niin kipeäksi, että siihen ei kärsinyt mikään vastata. Jonossa meidän takana oli poikia jotka käsysivät keskenään ja joku vahingossa tönäisi Erkkiä kipeään selkään. Tästä Erkki kimpaantui niin, että löi mitään puhumatta oikein olan takaa lähintä poikaa turpaan, pojat kyllä asettuivat eikä vanhemmatkaan kajonneet siihen mitenkään, vaikka näkivät sen.

Erkin huono tuuli jatkui vielä sisälläkin, kun aikuisille annettiin kahvia, jota Suomessa ei oltu saatu moneen vuoteen. Lapsille tarjottiin kaakaota mutta Erkille se ei kelvannut vaan kimmastuneena löi posliinimukin lattiaan säpäleiksi ja huusi että kahvia mulle pitää antaa. Ruokalassa oli töissä evakkonaisia, Hännisen Annu, Auttin asutusalueelta näki Erkin sinnittelyn niin hän kaatoi Erkille kahvia ja sanoi, että eivätkö ne tiedä, että kahvia miehelle pitää antaa. Siellä Myllyjärvellä kuultiin, että joltakin oli kadonnut pieni poika jota sotilaat ketjussa kulkien huutelivat Teuvoa. Silloin emme vielä tienneet, että se oli serkkumme Saunavaaran Anjan 3-4 vuotias Teuvo-poika. Poikaa ei silloin löytynyt, vasta myöhemmin syksyllä hänet oli löydetty kuolleena ja oli haudattu Tornioon. Siitä, miten tämä kaikki on tapahtunut, ei minulla ole tietoa. Pojan menetyksen lisäksi Anjalla oli muitakin suruja, sillä hänen miehensä jäi saksalaisten vangiksi Taipaleenkylän taisteluissa eikä hänen kohtalostaan ollut tietoa ennen kuin Saksa antautui seuraavana kesänä. Arvo oli haavoittunut vaikeasti jalkoihin ja saksalaiset kuljettivat hänet perääntyessään Norjaan, josta pääsi kotiin vasta seuraavana syksynä. Samoissa taisteluissa kaatui Anjan veli Uuno Ollila. Uuno oli mennyt vapaaehtoisena sotaan, kaatuessaan hän oli 10 päivää vaille 18 vuotta.Tuntematon oli myös Anjan siskon, Eevan kohtalo. Hän oli rakastunut saksalaiseen sotilaaseen ja oli mennyt vapaaehtoisesti perääntyvien saksalaisten mukana.

Myllyjärvellä olimme ehkä pari kolme yötä ennen kuin lähdettiin viemään eteenpäin, kävelimme läpi laajan parakkialueen. Matkalla tapasimme Kerttu-siskon ja muitakin pekkalalaisia. Matkatavaroita meillä oli kaksi ”kapsäkkiä”, toinen oli iso vaneriaski ja tavallinen aski, jonka sain puolalaisilta kun kävin niiden parakilla. Laukuissa oli jotakin vaatetavaraa ja kotoa otettua evästä, paistettua vasikanlihaa ja ruisleipää, joita olimme välipaloina napostelleet. Asemalle kävellessä äiti sanoi, että kunhan pääsemme junaan niin syömme omia eväitä. Junaan päästyämme avasimme ruokalaukun niin sieltä paljastui aika sotku, liha oli kostuttanut paperiset sokeripussit, jotka olimme saaneet Rinteen kaupasta. Sokeri oli imeytynyt lihoihin ja leipään niin, että niitä ei liioin voinut syödä. Kyllähän se äiti päivitteli sitä kun oli saanut viisi vuotta pihistää tuota sokeriakin, että olisi saanut vähänkään riittämään ja nyt on, että joka paikan sotkee.

Kun juna lähti liikkeelle jotkut lauloivat hengellisiä lauluja ja sodanaikaisia iskelmiä, erityisesti on jäänyt mieleen tyttöjen laulama ”Kodin kynttilät”. Junassa oli suomea puhuvaa henkilökuntaa, joka huolehti meistä. Meille kerrottiin, että juna pysähtyy Bodenissa, missä saamme käydä syömässä aseman ruokalassa voileipiä ja lihalientä. Me luulimme, että siellä saadaan oikeaa lihasoppaa. Joku kyllä epäili, että onkohan siihenkin pantu sokeria. Lihaliemi olikin vain ruskeaa vettä, oli tehty kai lihaliemikuutioista, joita ei ainakaan meillä vielä tunnettu.Ruokalan pöydät oli meistä lapsista käsittämättömän korkeat eikä niissä ollut istuimia, ne oli tehty pitkille ruotsalaisille seisaaltaan ruokailuun. Siinä kymmenvuotiaan pojan pää jäi reilusti pöydänpinnan alapuolelle, ei auttanut muu kuin nostaa lautanen lattialle ja lusikoida siitä.

Junamatkasta muistan vielä kun tuli yhtäkkiä aivan pimeää, kun juna meni tunnelin läpi. Pian sen jälkeen levisi huhu, että joku poika oli pudonnut junasta. Huhu pitikin paikkansa, pudonnut oli jos en nyt ihan väärin muista, Juntusen n. 8 -vuotias poika Auttista. Poika selvisi putoamisesta vähin vammoin ja tuotiin evakkopaikkaan Hortlax´iin muutaman päivän päästä. Jotkut kiusasivat poikaa, kun siltä oli tukka ajeltu lyhyeksi ja laastarilappuja ympäri päätä, että laitettiinko sinut postipakettina, kun on postimerkkejä vielä päässä.

Ilta oli jo pimentynyt, kun saavuimme Piteån asemalle, jossa meidät purettiin junasta. Asemalle oli tullut valtava määrä ihmisiä vastaanottamaan ensimmäistä evakkojunaa. Siinä me sitten olimme kirkkaasti valastuilla ratapihalla, väkijoukon ihmeteltävänä yhdessä kasassa aivan kuin karjalauma toisista turvaa hakien. Jatkokuljetusta odotellessa joku ruotsalainen rouva työnsi ison paperipussin minun kainaloon, en oikein ymmärtänyt, että hän tarkoitti antaa sen minulle ennen kuin kysyin äidiltä mihin minä panen tämän pussin. Kun avasimme pussin oli se tuoretta hyvälle tuoksuvaa pullaa, eipä ole nisu paremmalta maistunut ei ennen eikä sen jälkeen ja söimmekin koko pussillisen tietämättä, mitä siitä minulle seuraisi. Kun meitä lähdettiin viemään linja-autolla eteenpäin niin oli siinä ihmettelemistä kuinka kirkkaasti koko kaupunki oli valaistu. Meillä kotikylissä ei vielä ollut sähköjä ja jos joku öljy- tai karpiidilamppu olikin niin pimennysverhot piti pitää tiukasti kiini.

Evakossa

Meidät vietiin Piteå`sta noin kymmenen kilometrin päässä olevaan Hortlax´in kirkonkylään, jossa meidät majoitettiin kansakoululle. Tuloiltana oli tervetulotilaisuus koulun pihalle evakkoja varten rakennetussa ruokalaparakissa, siitä on jäänyt mieleen, että minulle ei oikein ruoka maistunut, kun vatsa oli täynnä vasta syödystä pullasta. Oli siinä jotakin ohjelmaakin ja pappi piti iltahartauden ruotsiksi, jonka lopussa alkoi tuntua jotakin tuttua ja niin huomasin, että hän lukee suomeksi ”Isä meidän” -rukousta.

Koulu oli kaksikerroksinen ja meidät ohjattiin yläkerran luokkahuoneeseen, kyllä tuntui mukavalta päästä nukkumaan kunnon vuoteeseen. Sitä lystiä ei vain minun kohdalla pitkään piisannut. Vatsaa oli jo jonkin aikaa kipristellyt ja pian olikin äkäinen lähtö hyysikkään mutta jo portaissa tunsin että perille asti ei taida olla paljon viemistä. Kaikki mitä tuli, valui väljistä alushousujen lahkeista portaisiin pitkin matkaa. Ei siinä äiti paljon sanallista rakkautta pojallensa osoittanut, kun siivosi jälkiä, ”olisit ees antanut tulla yhthen paikhan ettei koko porthaja olis tarvinnu luututa”.
Aluksi jouduimme karanteeniin, mikä tarkoitti sitä, että emme saaneet poistua koulun aidan ulkopuolelle, että ei mitään tauteja tarttuisi paikallisiin asukkaisiin. Heti ensimmäisenä päivänä kerääntyi kyläläisiä, varsinkin nuoria aidan ulkopuolelle ihmettelemään meitä. Aluksi me vähän arkailtiin mutta pian kuitenkin alettiin tehdä tuttavuutta heidän kanssaan. Vaikka emme ruotsia osanneetkaan niin pian huomasimme, että pystyimme jotenkin ymmärtämään toisiamme. Tässä auttoi se, että olimme sotavuosina oppineet jonkin verran saksaa ja ruotsin kielessä on kai samaa tarkoittavia sanoja ja saattoi olla, että he olivat jo koulussa lukeneet saksaa. Aluksi se oli vain nimen ja iän kysymistä ja rahanvaihtoa,”vexla pengar” mutta siitä se kielitaito vähitellen koheni ja pian tultiin hyvin toimeen.

Koululla olevat evakot olivat kai enimmäkseen Rovaniemen maalaiskunnan kylistä, meille ei vain ollut muita tuttuja kuin Juotasniemen Saiman perhe ja muutamia auttilaisia, joita äiti tunsi. Oli myös muutamia perheitä Rovaniemen kauppalasta, näistä puhuttiin, että ne ovat olevinaan meitä maalaisia parempia ja katsovat meitä ” pitkin nokkavartta”. Kerran kun pidettiin täitarkastusta niin erään Rovaniemeläisen rouvan komeista kiharoista löytyi niin paljon täitä, että hänet istutettiin käytävälle tuoliin ja vesimalja lattialle, johon täit kammattiin ja niitä totisesti oli. Tämähän oli tietenkin mannaa maalaisakoille, löytyihän niitä täitä tietenkin maalaisiltakin mutta ei niin, että olisi käytävällä kammattu.

Muutamia vanhempia miehiä oli tullut hevosilla, heidän joukossa oli mies, jonka toinen jalkaterä oli surkastunut ja kääntynyt melkein taaksepäin eikä siinä ollut oikeaa kenkää vaan jonkinlainen nahkatuppi. Muistan kun äiti sanoi hänet ensikerran nähtyään.:”Tämä on se mainittu Nätti-Jussi”.  Se kuva, minkä sieltä Nätti-Jussista jäi mieleen ei vastaa alkuunkaan sitä tarinoiden rehvakasta sanaseppää. Hän oli hiljainen, ei puhunut juuri kenenkään kanssa, kävi ruokkimassa hevosenkin eri aikoina kuin muut. Hevosen ruokkimisesta on jäänyt mieleen kuinka isommat pojat kiusasivat Jussia, kerrankin pojat olivat siirtäneet Jussin rehusäkin syrjään ja tilalle säkin, jossa oli hiekkaa. Pojat seurasivat piilosta, kun Jussi tuli appeen tekoon ja työnsi kätensä hiekkasäkkiin, silloin pojille tuli pakoon lähtö, kun Jussi seipään kanssa ajoi heitä. Pojat saivatkin pinkoa tosissaan pakoon, sillä Jussi juoksi ihmeen kovaa jalkavammastaan huolimatta.

Koululla ei oltu kuin muutama viikko, kun meidät siirrettiin samalla kylällä olevaan, olisiko se ollut helluntailaisten rukoushuone, Filadelfiaksi sitä sanottiin. Siinä jouduttiin asumaan aika ahtaasti 40-50 henkeä samassa huoneessa eikä huone ollut juuri tavallista luokkahuonetta suurempi. Kerrossängyissä kun nukuttiin niin kyllähän siihen sopi. Suurin osa tässä olleista oli ranualaisia, Väärälän Kaisalla taisi olla kymmenen lasta. Nuorin vasta vauvaikäinen kuoli siellä, isä Hanssikin tuli sinne vähän myöhemmin. Ranualta oli myös Sarajärvi ja Kuukasjärvi nimisiä, Kemijärveltä oli Jalmari Kauhanen Aino-tyttären ja Eevi Kujalan kanssa, he olivat tulleet karjan mukana. Auttista oli Harju-Auttin emäntä miniöitten perheiden kanssa ja Juotasniemen Saiman perhe.

Karanteeni jatkui siinäkin monta viikkoa mutta olot muuten vakiintuivat, ruoka oli hyvää tavallista kotiruokaa mutta monipuolisempaa, mihin sotavuosina olimme tottuneet. Kaikkein parhaalta kuitenkin maistui suomalainen vartaassa kuivattu ruisleipä jonka sain eräältä ranualaiselta mieheltä, joka tuli hevosella vähän muiden jälkeen. Hän kielsi kertomasta muille niinpä meninkin piiloon kahden takapihalla olevan kopperon väliin ja söin sen kerralla, vain pienen palan annoin Erkille. Keittiö ja ruokailutila oli saman katon alla, emäntänä oli suomea puhuva Linnea niminen rouva, jota evakkonaiset auttoivat keittiön töissä. Evakoille jaettiin vaatteita, kun ne omat eivät niin kaksisia olleet ja talvivaatteita ei ollut juuri kellään, kengistä varsinkin oli Suomessa ollut uupelo jo vuosikausia. Vaatteet olivat uusia tai vähän käytettyjä niin varsinkin lapset olivat pian fiinisti puettuja. Kaikki vain eivät aina olleet tyytyväisiä saamiinsa, vaan valittivat, että me ei saatu kuin muutaman repaleen ja nuo sai vaikka mitä.Jokaisella leirillä tai kylällä oli oma ruotsalainen valvoja, jota sanottiin huoltomieheksi, hän kävi säännöllisesti tarkastamassa ja kyseli onko mitään valittamista. Hortlax`in huoltomies oli Einar Andersson, hän jakoi myös aikuisille maksetun päivärahan, siksi häntä kutsuttiinkin raha-Einariksi.

Pahin puute siellä oli, kun ei ollut saunaa eikä edes kunnollista pesupaikkaa. Pihalle tehtiin kyllä laudoista koppi, jossa oli pata vedenlämmitystä varten, siinä pestiin pyykki ja käytettiin sitä aluki pesupaikkanakin mutta eihän siinä talvella tarennut. Joskus käytiin puolivarkain pesulla lähellä olevassa navetassa, jossa oli evakkojen lehmiä, siellä oli iso muuripata ja muutenkin lämpimämpää.Vasta lähellä joulua päästiin saunaan tai ei sekään oikea sauna ollut vaan kyläläisten yhteinen pyykkipaikka. Rakennus oli tiilestä ja lattia betonia, siihen oli meitä varten laitettu jonkinlainen kiuas ja lauteet. Ei siinäkään oikeita löylyjä saanut, kun se oli liian iso löylyhuoneeksi ja kylmät seinät ja lattia työnsivät höyryä. Joku vanha mies oli varautunut kylpemään oikein kunnolla tekemällä katajasta vastan mutta eihän siitä kylpemisestä mitään tullut mutta sai siellä kuitenkin pestä kunnolla.

Meni kuukausi tai kaksi, että emme kuulleet suomesta muuta kuin, että Lapissa käydään sotaa ja saksalainen polttaa kaiken perääntyessään, emme tienneet sitäkään, missä isä ja velipojat olivat. Sitten sinne alkoi tulla Haparanda -lehti jossa oli suomenkielisiä sivuja, siinä oli evakkojen osoitteita Ruotsissa ja vähän tietoja Suomestakin. Lapin Kansa alkoi myöskin tulla ja siinä oli jo enemmän tietoja tilanteesta Suomessa. Olimme olleet ehkä kuukauden evakossa, kun näin unen joka jäi tarkasti mieleen. Unessa olimme kotona, katsoimme Hiltuseen menevältä pikkutien veräjältä kun suukamarin (vieraskamarin) ikkunat oli auki ja tuuli riepotteli verhoja ulkopuolella, jotka syttyivät vähitellen palamaan ja sytyttivät koko talon. Olen aivan varma, että koti paloi sinä yönä.

Isä oli päässyt Paavon ja Veikon kanssa samaan paikkaan Piteån ja Haaparannan puolivälin paikkeille Vitå -nimiseen kylään. Saimme Einolta kirjeen Hortlax`iin, en muista, mistä hän oli saanut osoitteemme vai oliko äiti kirjoittanut ensin. Kirjeestä saimme tietää, että Jalmari ja Eino ovat päässeet sodasta terveinä ja että koti on poltettu perunakellaria myöten. Haarahiltusen Villen mökki oli jäänyt polttamatta niin pojat kortteerasivat siellä, samoin Laineen ja Määtän miehet. Eino kirjoitti, että vaikka kaikki on hävitetty niin nyt on kuitenkin rauha tulossa ja pian päästään rakentamaan niin muutaman vuoden päästä Lanssilan törmä on entistä ehommassa kunnossa. Äidillä tuli itku kirjettä lukiessa, Erkki lohdutti että ”jäihän senthän taivas ja maa”.

Karanteenia jatkettiin useita kertoja, kun aina jollakin, varsinkin lapsilla oli jotakin sairautta. Meillä poikasilla tietenkin teki kovasti mieli päästä katselemaan laajemmin kylää. Kun meitä käytettiin kirkossa näimme, että noin puolenkilometrin päässä kylän päätien varressa oli 5-6 kauppaa peräkkäin. Päätettiin poikien kanssa kerätä isommasta porukasta rahat ja käydä ostamassa karamelleja, minä ja kaksi muuta poikaa lähdimme asialle. Kaiken piti tapahtua niin salaa, että meitä päivisin vartioinut poliisi eikä muutkaan saisi tietää asiasta. Kun poliisi meni keittiöön syömään juostiin me suoraan pellon yli lähimpään kauppaan. Hengästyneenä jo ovelta parkaistiin ”karameller” myyjä alkoi nauramaan, niin mekin huomasimme, että tämä olikin vaatekauppa. Äkkiä vain ulos ja seuraavaan, joka olikin makeis- ja leivoskauppa, rahat vain tiskiin ja myyjät alkoivat punnita karamelleja pusseihin. Meillä ei ollut oikein käsitystä miten paljon rahalla saa ja niitähän sai yllättävän paljon niin, että kaikki eivät sopineet taskuihin. Takaisin tullessa vasta puolivälissä peltoa huomattiin, että pihalla oli porukkaa odottamassa ja poliisi ensimmäisenä, kiire loppui siihen ja loppumatka tultiin vähän nolona kävellen. En tiedä ilmoitettiinko vaatekaupasta karkulaisista vai juorusiko joku kavereista. Ei siitä sen kummempaa tullut, poliisi oli ensin vain olevinaan vihainen mutta päästiin sillä, että tarjottiin karkit koko väkeen.

Poliisi oli mukava ja leikkisä mies, jota tyttäret kiusasivat. Poliisin virka-asuun kuului vyössä riippuva pamppu, jonka hän syömään mennessä riisui naulakkoon. Kerran tytöt piilottivat pampun eivätkä olleet tietääkseen, kun hän haki sitä tuntikausia. Sen jälkeen poliisilla oli pamppu vyöllä ruokaillessakin.

Kun karanteeni viimein loppui saimme kulkea kylällä vapaasti tosin illalla taisi olla jokin kotiintuloaika. Kerran me päästiin parin muun pojan kanssa töihin, kun jossakin talossa puitiin viljaa, puintihomat olivat meille tuttuja jo Suomesta ja muutenkin olimme tottuneet kaikenlaiseen työhön. Me tietenkin panimme parastamme heilumalla hullun lailla, niin kyllä se isäntä ihmetteli ja kehui meitä. Puinnin jälkeen päästiin muun puintiväen kanssa syömään, pöydässä oli monenlaiset herkut ja kyllä me otettiinkin ”alla sort”niin kyllä me varmasti miehestä kävimme ruokapöydässäkin. Puintia oli seuraamassa muitakin poikia ja kun lähdettiin syömään, yksi pojista lyöttäytyi mukaan vaikka ei ollut töissä ollenkaan. Kyllä meitä jäi kaivelemaan, kun hänelle maksettiin vielä sama palkka kuin meillekin, oli siinä kaveruus kovalla koetuksella mutta ei me puhuttu mitään, vaikka se väärältä tuntuikin.

Toinen paikka, jossa kävimme muka töissä oli huoltomiehen navetta. Anderssonilla oli aika suuri karja, jota hoiti kaksi talon noin 16-18 -vuotiasta tytärtä. Autoimme heitä kantamalla heiniä ja pilkkomalla juureksia, aluksi isäntä hyväksyi tämän mutta sitten tuli porttikielto. Tytöt taisivat olla vielä vähän huntaloita, kun joskus pistettiin painiksi, kerran ukko sattui tulemaan, kun jytällettiin heinärintuuksessa, siitä isäntä ei tietenkään pitänyt ja kielsi enää tulemasta navettaan.
Siinä aivan lähellä ruotsalaisessa perheessä oli suomalainen Yrjö Backman niminen poika Oulunkylästä, hän oli tullut sotalapsena pari vuotta aikaisemmin. Yrjö osasi vielä hyvin suomea ja hänen kanssa oli hyvä tutustua ruotsalaisiin kavereihin, paras kaverini oli Bo Andersson, kävin monet kerrat hänen kotonaan, osaltaan minua sinne taisi vetää Buu`n kahdeksanvuotias Karin -sisko. Kerran Karin oli kutsunut visiitille, kun menin oli hän portilla vastassa. Kyllä minua ujostutti mutta onneksi ei ollut kavereita näkemässä. Sain häneltä joulupaketin, jossa oli karamelleja ja enkeliaiheisia kiiltokuvia, säilytin niitä jonkin aikaa mutta sitten kaverit saivat ne käsiinsä ja alkoivat kiusata, että tyttöjen tavaroita sillä on. Paketissa oli pieni vihko, jossa luistelija oli joka sivulla vähän eri asennossa, sitä kun peukalon alta ”pläräsi” tuli luistelija kovaa vauhtia lähemmäksi. Tämä oli minulla tallella vielä Suomessakin.

Jonkinlainen joulujuhlakin evakkojen kesken järjestettiin mutta siitä en juuri muuta muista kuin, että siellä näin Lucia neidon ensimmäisen kerran ja että jouluevankeliumin luki joku Auttin täti. Ruotsalaisten pikkujoulu pidettiin kylän tienristeyksessä, siitä muistan vähän enemmän. Sinne oli pystytetty iso joulukuusi, jossa oli paljon erivärisiä sähkölamppuja, oli erilaista ohjelmaa ja muutama suomalainen joululaulukin laulettiin.

Taisi olla tammikuun loppupuolta, kun isä tuli aivan yllättäen Juotasniemen Antin ja Eelis Karjalaisen kanssa. Karjalaisen perhe oli vajaan kymmenen kilometrin päässä Hemminksmarkissa. Ei me Erkin kanssa päästy isän viereen nukkumaan, kun akat keräsivät huopia ja eristivät alasänkyyn oman sopen isälle ja äidille. Vierailu jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä he olivat matkustaneet ilman lupaa, niinpä jo seuraavana päivänä ajoi poliisiauto pihaan, jossa jo Eelis istui synkkänä. Poliisit hakivat karkulaiset sisältä ja työnsivät autoon. Isä ei ollut millänsäkään vaan sanoi portaassa minulle, että isä tulee pian hakemaan meitä. Autoon mennessä kuulin isän sanovan Eelikselle että ”mitä täälä naapuri niin miettii?” Eelis oli sanonut, että älä viisastele minä kyllä tiedän, mitä karkulaisille tehdään ja oli ollut aivan varma, että putkaan heidät viedään. Ei heitä oltu viety putkaan vaan pääsivät ilmaisella kyydillä sijoituspaikkaansa.

Ei mennyt kuin muutama viikko, kun isä tuli hakemaan meitä. Tällä kertaa oli luvat kunnossa niin mekin saimme muuttaa Vitå:oon ja päästiin koko perhe yhteen. Oli kova pakkanen, kun matkustimme junalla Piteåsta Niemisel`in asemalle ja sieltä pikku autolla Roneå`oon. Auton lämmityslaite ei ollut kunnossa niin olimme vähällä paleltua siihen. Roneåssa kävimme jossakin evakkotoimistossa ilmoittamassa muutosta. (Minulle jäi sellainen muistikuva, että tätä toimistoa hoiti maaherra Hillilän rouva, mikä ei kuitenkaan pitäne paikkaansa. Korjaus 26.10.2007).

Loppumatka tultiin linja-autolla, auto pysähtyi noin kilometri ennen määränpäätä Nilssonin kaupalla, siinä näimme vilaukselta Veikon. Kun jäimme autosta me ihmettelimme, kun Veikko oli heti paikalla, hän oli ottanut takapuskurista kiini ja huilannut auton perässä. Talossa, jonka pikkupuolella (pakastuga) asuimme, oli posti ja pieni kauppa. Kauppaa hoiti vanhaisäntä ja postia 26 -vuotias Åke poika. Pikkupuolella oli pieni tupa, jossa oli leivinuuni ja hella ja pieni kamari, jossa meidän poikien lisäksi Erkki Rajala.

Ensimmäisinä päivinä oli paljon kertomista evakkomatkan kokemuksista. Isä ja pojat olivat löytäneet toisensa jo Haaparannalla ja tulleet Vitå`oon yhtä matkaa, monenlaisia kommelluksia matkalla oli tapahtunut. Yksi hauskimmista oli Paavon kertoma tapaus Haaparannalta, kun ruotsalaiset sotilaat olivat selittäneet Nikulan Jussille jotakin asiaa. Jussi oli jo vanhempi mies eikä millään ymmärtänyt, mitä he tarkoittavat, viimein ruotsalainen jo vähän tuskastuneena kysyi ”förstor dy” Silloin Jussilla välähti, että vaimoahan ne kysyvät ja vastasi ”Niin förstoora, sehän meni jo toissapäivänä lehemien matkasa.” Sitten olikin ruotsalaisten vuoro ihmetellä, mitähän tuo sanoi.

Vitåssa oli muitakin pekkalalaisia, jotka olivat tulleet karjan kanssa tai hevosella ja talven mittaan muu perhe pääsi muuttamaan yhteen niin kuin mekin. Siskomme Kaihuan Olga muutti lastensa Seijan, Pentin ja Raijan kanssa sinne, kaihualaisia siellä oli muitakin: Pekan, Vertin ja Kallen perheet. Määtän Jussi -enokin oli siellä, se vain on unohtunut, missä Jussi asui mutta ei kai kovin kaukana, koska kävin Jussin kanssa joskus saunassa.

Isä alkoi valmistella Suomeen lähtöä pian muuttomme jälkeen. Hän sai joltakin ruotsalaiselta vanhan pajureen ja kunnosti sen niin, että se oli käytössä vielä viisikymmentäluvulla. Hevoskärryt purettiin reen pohjalle ja päälle niitä tavaroita, mitä oli ollut tullessakin ja muutakin mistä oli Suomessa puutetta. Helmikuun alkupuolella isä ja muutamia muita Pekkalan isäntiä palasi Suomeen.

Kevättalvi Vitå:ssa meni mukavasti, kun oli paljon tuttuja suomalaisia, kaikki perheet saivat asua omissa oloissaan eikä mistään ollut puutetta. Ruokatavaran sai hakea ilmaiseksi kaupasta päivärahoilla pystyi ostamaan muuta tarpeellista. Jotkut kai elivät liian tuhlaavaisesti, koska Eemeli Määttä varoitteli, että lainaa tämä vain on, jonka Suomi joutuu maksamaan ja niinhän se tietenkin olikin. Ruotsalaiset lahjoittivat meille paljon vaatteita ja kyllä niitä vähän ostettiinkin. Kun syksyllä 1945 menimme kouluun niin opettaja ihmetteli, että te olette niin hyvin pukeutuneita kuin jonkun rikkaan maan lapset. Sitä hän vain kyseli, mihinkä jäivät poikien lyhyiksi leikatut siistit otsatukat, kun melkein jokaisella riippui tukka silmillä, jota yritettiin kammata jakaukselle.

Ruotsalaisten suhtautuminen evakkoja kohtaan oli hyvin ystävällistä enkä muista, että minkäänlaista ylimielisyyttä meitä kohtaan olisi ollut. Ruotsalaiset pojat olivat kovassa kurssissa evakkotyttöjen kesken, siitä kertoo sekin evakkotytön haaveilu ”ruotsalainen poika kun pussaa tuntuu ihan niin kuin pillussa olis jotakin”. Tämä tietenkin harmitti suomalaisia poikia ja aiheutti kyräilyä ja joskus pientä nokkapokkaakin, tosin vähän niissä evakkopojissa seurusteluikäisiä olikaan koska jo 18-vuotiaat olivat sodassa.

Oli niitä pieniä kahinoita meidän nuorempienkin välillä. Kerran olimme naapurin poikien kanssa kylällä niin yhden kaverin ja ruotsalaisen pojan välillä tuli tappelu. Suomalaisella oli omatekoinen nyrkkirauta kädessä, kun löi poikaa turpaan, isku oli niin kova, että poika kaatui maahan, heitä oli enemmän niin meille tuli pakoon lähtö. Myöhemmin sama porukka otti minut kiinni ja uhkasivat pieksää ellen sano, millä se poika löi. Pojan poskipää oli aika pahan näköinen ja silmä mustana. En ollut tietävinäni nyrkkiraudasta mitään enkä ehtinyt saada pahemmin selkäänkään, kun siihen tuli joku Per-Ove niminen poika. Hän oli minun hyvä kaveri niin yhdessä saatiin uskoteltua, että minä en edes tuntenut niitä kovin hyvin ja muuten vain satuin paikalle.

Hyvää kielikouluahan tämä kaikki oli, ruotsin ymmärtäminen ei tuottanut vaikeuksia mutta puhumista aluksi ujosteltiin. Pian Vitå`oon tulon jälkeen Oken kanssa oli puhetta, mistä minulle saataisiin sukset. Oke esitti että menisin pyytämään Hanssonilta sukset lainaan. Epäröin vähän viitsinkö mennä ja osaanko edes pyytää, Oke oli sitä mieltä, että osaan ja varmuuden vuoksi vielä opetti mitä pitää sanoa. Minähän menin ja sain sukset lainaan koko talveksi ja kehuivat kuinka hyvin minä osaan ruotsia, tästä minä sain itsevarmuutta, että en enää ujostellut puhua ruotsia. Kyllä monet ruotsalaisetkin oppivat puhumaan suomea, jo Hortlax ìsta muistan, kun kaksi nuorta miestä testasi suomenkielen taitojaan minun kanssa. He olivat kai sanakirjasta opetelleet joitakin kohteliaisuuksia tytöille. Yhtä lausetta en vain millään ymmärtänyt niin huonosti ne sen lausuivat. Vasta kun he sanoivat sen ruotsiksi,”tycker dy om dansa” (pidättekö tanssimisesta) ymmärsin, mistä oli kysymys.

Vitå:ssa oli sekin hyvä puoli, että siellä oli kunnon sauna, se oli kai ollut kyläläisten yhteisenä saunana, vaikka eivät sitä paljon käyttäneetkään. Saunassa oli iso kiuas, jota piti lämmittää monta tuntia. Niinpä meille tulikin tavaksi, että mentiin isolla porukalla saunalle ja otettiin ämpärillinen maitoa mukaan ja käytiin leipomosta iso pussillinen tuoretta pullaa, jota saunaa lämmitettäessä syötiin. Sitä siellä ihmeteltiin, miten ne ruotsalaiset puhtautensa hoitivat, kun niillä ei ollut saunoja eikä varsinaisia kylpyhuoneita ainakaan maasudulla vielä siihen aikaan ollut, ei ne ainakaan veden kanssa pahemmin lotrailleet. Ei kai he silti likaisilta näyttäneet ja vaatteet olivat puhtaat. Joitakin sellaisia tapoja siellä oli, joita vähän inhoiltiin kuten veden juonti kauhasta. Vesijohtoja ei vielä sielläkään ollut niin juomavesi oli pöydällä sankossa. Tupakkaa ja nuuskaa huulen alla pitävä naapuri saattoi tulla ja kävellä suoraan vesisankolle ja juoda kauhasta eikä se ketään häirinnyt.

Muutamia evakkoja kuolikin siellä, muistan ainakin olleeni Vertti Telkkälän hautajaisissa Råneåssa. Siellä maistoin ensimmäisen kerran suolakurkkua ja sinappia enkä tykännyt kummankaan mausta. Ollilan Tilda, Kallen ja Vilhon äiti kuoli myös Ruotsiin. Kertun ja Elsan perheet olivat Jörn`in suurella leirillä, jossa oli tuhansia evakkoja. Leiri oli jaettu pienempiin alueisiin kuten Pikku-Helsinki ja Pikku-Rovaniemi. Kerttu kävi Vitå:ssa kevättalvella, Kertun lehmä oli meidän karjan mukana mutta se oli sairastunut ja eläinlääkäri oli määrännyt sen lopetettavaksi. Veikko lähti Kertun mukana muutamaksi päiväksi Jörn`iin ja tuli sieltä yksin takaisin. Veimme Määttä-Jussin hevosella heidät noin 15 kilometrin päässä olevalle Avaforssin asemalle. Väliltä, Vitåforssista lähti matkaamme noin 16-17 -vuotias suomalainen poika, jota emme ennestään tunteneet. Tämä poika on monesti tullut mieleen, kun on elokuvissa tai muualla nähnyt iloisen kulkurin. Poika oli hyvin rennonoloinen, kova puhumaan ja pisti välillä lauluksikin. Hänelle oli käydä vähällä huonosti sillä reissulla: panimme hevosen kiinni aseman piharakennuksen seinustalle, kun olimme takaisin lähdössä ja poika meni kokoamaan heinät hevosen edestä niin silloin tuli lumi katolta hevosen niskaan, kevät kun oli. Hevonen säikähti ja tormasi laukkaan ja poika jäi alle niin että hevonen ja reki menivät hänen ylitseen. Hän selvisi siitä säikähdyksellä, vain kengästä irtosi pohja niin että jäi vain kantaosasta vähän pitämään. Ei poika sitä surrut vaan lähti iloisena toista jalkaa heittäen kävelemään Töreen päin, mistä oli tullut kyytiimme.

Evakossa sai moni katsella elokuvia, isommilla pojilla, joille maksettiin päivärahaa oli vara ostaa pääsyliput mutta meidän pienempien piti koettaa mennä jotenkin salaa. Siinä me kehityimme melkoisiksi mestareiksi ja monet ruotsalaiset auttoivatkin meitä. Tavallisin tapa oli kontata jonon sivussa tai palttoon suojassa ohi lipunrepijän. Elokuvissa käynnit harvenivat, kun äiti sai tietää missä me niin pitkään iltaisin oltiin.

Talvi vaihtui kevääseen kaikenlaista puuhatessa mutta se oli niin tavallista poikasten elämää, että siitä ei mitään erikoista kerrottavaa jäänyt. Kerron kuitenkin yhden vähän nolona asiana mieleeni jääneen. Keväällä järven rannoille tuli hyvät luistinjäät ja sinne kokoontui paljon nuoria luistelemaan. Minäkin sain jostakin lainattua luistimet mutta en osannut luistella vähääkään, en pysynyt sen vertaa pystyssä, että olisin voinut opetella. Mäenlaskussa tosin sain paikattua mainettani, siinä olin kyllä mielestäni paras ja kyllä tuntui mukavalta, kun ruotsalaiset tytöt huusivat ”Heijaa!” kun hyppäsin pisimmälle.

Jäiden lähdettyä järvestä pyysi joku ukko minua soutumieheksi kalanpyyntiin. Meillä kotona ei kalasteltu verkolla joten en ollut oppinut soutamaan ainakaan verkonlaskijan mieliksi. Ukko oli muuten mukava mies mutta paha hermostumaan, niinpä hän melkein karjumalla opetti verkkokalastuksessa käytettävän sanaston, ”ruu ny” ja monta muuta komentoa. En kerinnyt vielä oppia soutamaan eikä tulevaisuuskaan soutajana ainakaan ukon mielestä kovin lupaavalta näyttänyt. Kalaa kuitenkin tuli: isoja haukia ja mateita ja muita roskakaloja, en ollut koskaan nähnyt mateita enkä käsittänyt ukkoa, kun hän kehui niitä ja heitteli kaikki komeat särjet takaisin eikä niitä käärmeen näkösiä mateita.

Vihdoin koitti aika alkaa valmistella lähtöä takaisin Suomeen. Ostettiin vaatteita ja muuta tarpeellista, mitä nyt rahaa oli, ja jotakin saatiin lahjoituksenakin niin tavaraa oli paljon enemmän kuin tullessa. Talven aikana lehmät olivat poikineet, meilläkin oli neljä vasikkaa, joista yksi lehmävasikka vaihdettiin ruotsalaisen kanssa sonnivasikkaan. Vasikat olivat niin pieniä, että oli kätevämpää tuoda ne laatikoissa kuin taluttamalla, laudoista tehtiin laatikot, johon pantiin kaksi vasikkaa kuhunkin. Siitä mustavalkokirjavasta Mikko-vaihtomullikasta kasvoi harvinaisen iso ja säyseä siitossonni, joka hoiteli virkaansa monet vuodet evakon jälkeen. Samalla se sekoitti puhtaan valkoista pohjois-suomalaista lehmärotua niin, että 1950-luvun lopussa näkyi laitumilla mustia laikkuja valkoisten lehmien kyljissä.Tästä Mikko sonnista jäi monta hauskaa juttua ja kommellusta, niin kuin sekin, kun kuljetus laatikosta tehtiin koiralle koppi. Sattui sitten pari vuotta myöhemmin, että Mikko oli työntänyt päänsä kopin aukosta sisään eikä saanut sitä pois kun sarvennystyrät olivat reiän sisäpuolella. Joku sitten huomasi, että sonni kävelee pitkin vainioita koirankoppi päässä. Koppia yritettiin monissa miehin irroittaa mutta se ei onnistunut, kun se puisti päätään ja tormaili mihin suuntaan sattui niin ettei aina ollut lähelle menemistä. Lopulta se saatiin ohjattua kesänavetan luona kahden puun väliin jossa se riuhtoi niin että lauta irtosi ja sai päänsä pois.

Toimme Ruotsista koiranpennun, kun entinen koira jäi kotiin evakkoon lähtiessä ja saksalaiset olivat ampuneet sen. Pennulle oli jo Ruotsissa annettu nimi Stella, mitähän lienee ollut rotua, kookkaampi ja vankkarakenteisempi kuin pystykorva, selkä musta, jalat ja vatsa ruskeat ja korvat lerpallaan. Stella oli kova penikoimaan, teki jo ensimmäisellä kerralla 8 pentua, silloin koko kylällä oli vain muutama koira, joten pennut meni kuin kuumille kiville. Eivät kaikki hääppösen näköisiä olleet, sellaisia pitkäkarvaisia rössejä mutta oli muutama pystykorvan mallisia, niistä tuli hyviä lintu- ja oravakoiria. Ensimmäisestä pentueesta yksi annettiin Telkkälän Kaukolle, Kauko oli silloin neljän vanha, pentu oli hänelle kaikki kaikessa, leikkivät ja kulkivat aina yhdessä. Sitä ei kuitenkaan kestänyt pitkään, Lanssilan uuteen pirttiin pantiin vesikattoa niin pentu kiikkui lankkuportaita katolle ja meni yli harjan eivätkä tassut pitäneet pärekatolla vaan putosi maassa olevaan lautakasaan. Siltä viottui selkäranka niin että takapää halvaantui. Kun Kauko kuuli, että se on lopetettava, niin hän alkoi itkemään ja sanoi ei saa tappaa mutta annetaan selkään, että ei mene toista kertaa katolle.

Paluumatka

Palataanpa vielä takaisin sinne evakkoon ja kotiin lähtöön. Eipä se uni oikein tahtonut tulla viimeisenä yönä, kun oli lähtö aikaisin aamulla. Raskaampi tavara vietiin Avaforssin asemalle jo edellisenä iltana samoin lähtivät karjantaluttajat, lehmiä oli aluksi vaikea hallita, kun ensimmäistä kertaa pääsivät ulos mutta kyllä ne pian rauhoittuivat. Meitä tuli linja-auto hakemaan aamulla 4-5 aikoihin. Asemalla oli viimeisten tavarain lastaus käynnissä, kun tulimme mutta me pikkupojatkin kerkisimme olla vähän aikaa töissä ja kyllä tuntui mukavalta kotiin pääsy. Kotimatkan riemua hillitsi vähän se kun samassa vaunussa oli vaikeasti päähän haavoittuneita suomalaisia sotilaita, heitä oli hoidettu Tukholmassa, josta olivat palaamassa kotimaahan. Meitä poikasia kehotettiin välttämään turhaa liikkumista ja meluamista, sillä monet olivat vielä heikossa kunnossa ja rasittuneita pitkästä matkasta. Meitä vastapäätä istui sotilas, muistaakseni luutnantti, jolla oli ohimosta päälaelle ulottuva ”lommo”aikamoinen pala pois kallosta. Siihen oli kasvanut ohut kalvo, joka kupli sydämenlyönnin tahdissa. Hän ei kuitenkaan ollut kovin huonossa kunnossa ja juttelikin meidän kanssa.

Junan saavuttua Suomen puolelle Tornioon oli asemalla kauhea sekamelska, kun väkeä, karjaa, hevosia ja tavaraa purettiin junasta ja lastattiin suomalaisiin vaunuihin. Kyllä kai siinä jonkinlainen kirjautuminenkin tehtiin, ainakin jokaiselle perheelle annettiin ruokapaketti, jossa oli kuivaa muonaa viikoksi pariksi ja saattoi olla muutakin.
Asemalla oli paljon sekalaista porukkaa, siviiliin päässeitä miehiä puoliksi armeijan kamppeissa, monet olivat varmaankin omaisiaan vastassa mutta osa aivan selvästi hamppareita jotka vaanivat tilaisuutta varastaa tungoksessa. Timosen Olga ja joku toinen nainen olivat päivitelleet, miten he saavat tavarat kannetuksi, kun niitä on niin paljon. Siihen oli tullut kaksi miestä ja tarjonneet apua ja sanonet, että rouvat voivat kyllä jättää osan tavaroista tähän me kyllä pidämme huolen niistä. Japitivät kanssa: ei ollut näkynyt miehiä eikä tavaroita, kun palasivat takaisin, siinä oli menneet vasta saadut ruokapaketitkin.

Jouduimme odottamaan asemalla muutamia tunteja ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa, siinä oli aikaa katsella vähän ympärillekin. Kiertelin Kaihuan Pentin kanssa asema-aluetta, Pentti oli nelivuotias tomera pikkuvanha miehenalku. Asemalla oli paljon sodan jättämää romua, jota likaisissa ja resuisissa vaatteissa ollut miesporukka oli kasaamassa. ”RYSSIÄ” parkaisi Pentti, kun näki tuon miesporukan, ”haetaan Åkelta pistooli ja ammutaan nuo.” Pentti oli meillä käydessä nähnyt Åkella pistoolin. Siellä nähtiin Seppäsen Aapo (Rajatalo) Juotasjärveltä, jonka hevonen oli varsonut evakossa. Pentti ihastui varsaan ja meni Aapon tykö ja sanoi että myy tuo varsa minulle, Aapo leikkisänä miehenä sanoi jos sinulla on rahaa niin mikäpä siinä tehhään kaupat. Poika alkoi kaivella taskujaan ja löysikin muutaman kymmenäyrisen tarjoten niitä Aapolle ”Joo rahaahan sinulla näkyy olevan mutta millä sinä sen talutat, kun ei ole narua.” Niin lähdettiin hakemaan narua, sain kuitenkin puhuttua Pentin niin että sitä narua ei nyt tähän hätään löydy. Pentti harmitteli täällä Suomessakin, että minulla se olis hevonen mutta kun Torniosta ei löytynyt narua, jolla olisi taluttanut.

Oli varmaankin jo iltapäivä, kun juna lähti kohti Kemiä ja Rovaniemeä, karja ja hevoset olivat avovaunuissa, samoin niiden kuljettajat. Pääsimme äidin ja Erkin kanssa oikeaan matkustajavaunuun. Minun huolena oli tuoda se koiranpentu Suomeen, pentua piti pitää sylissä vaunun tungoksessa, että ei olisi tallautunut jalkoihin. Ennen kuin juna ehti lähteä tuli pennulle kuuma ja se alkoi uikuttamaan suoraa huutoa niin ihmiset alkoivat vaatimaan, että koira on vietävä missä on muutkin elukat. Siihen tuli vielä poliisin junapartio ja ne käskivät minun mennä koiran kanssa karjavaunuun.

Juuri kun tulin vaunusta ulos lähti juna liikkeelle, juoksin hätääntyneenä junan rinnalla ja luulin, että nyt jään junasta.Vauhti alkoi kuitenkin hiljetä ja pysähtyi kokonaan, juuri sillä kohtaa oli karjavaunu ja korkean laidan yli kurkisti Jussi-enon pää. Vaunun seinässä oli sen verran rakoa tai uloketta, että pääsin kiipeämään niin että Jussi sai niskasta kiini ja kiskoi minut ylös. Koiran vedin sitten narusta ylös, onneksi panta oli niin tiukka että ei nulistanut yli pään.

Vaunussa oli kaksi hevosta ja lehmiä mitä sopi, onneksi oli muutama olkipaali, joiden päällä oli hyvä istua ja katsella maisemia. Sodan jäljet alkoivat näkyä heti: oli poltettuja taloja, räjäytettyjä siltoja ja tierumpuja. Laurilassa juna pysähtyi ja matkustajavaunut liitettiin Rovaniemelle menevään junaan. Karjavaunut seisoivat jonkin aikaa Laurilassa ja sitten käytiin mutka Kemissä.

Paavo on kertonut tapauksen Laurilan asemalta, kun he olivat odotellessa menneet johonkin tavaravaunuun muutamien poikien ja kahden vanhemman miehen kanssa, joista toinen oli Pesosen Kalle. Vaunussa oli ollut miesporukka, sodasta kotiutettuja jermuja ryypiskelemässä ja kortinpeluussa. Kalle oli uskovaisena miehenä paheksunut niiden hommia, tästä miehet kimpaantuivat ja käskivät hyppiä äkkiä junasta. Pojat olivat noudattaneet käskyä heti mutta vanhemmat miehet eivät olleet pitäneet kiirettä, silloin oli noussut pari riskiä miestä ja ottaneet niskasta ja persuuksista kiinni ja heittäneet miehet pää edellä junasta. Tästä jäikin sanonta ”lensi niin kuin Pesonen junasta.”

Kemissä ihmeteltiin, miten korkea kaupungintalo voi pysyä pystyssä, vaikka saksalaiset olivat räjäyttäneet alaosasta puolet pois. Kun juna lähti kohti Rovaniemeä oli ilta jo pitkällä ja ilma viilentynyt niin avovaunussa tuli kylmä ja vaatettakin oli vähänlaisesti. Pärjäiltiin kuitenkin aika hyvin, kun kaivauduttiin olkien sisään, lehmät suojasivat tuulelta ja koiranpentu sylisä lämmitti mukavasti.

Oli jo aamupuoli, kun tulimme Rovaniemelle, täällä vasta näimme minkälaisen tuhon saksalainen oli jättänyt jälkeensä. Koko kauppala oli yhtenä piippumerenä, vain asemarakennus ja muutamia pienempiä aseman rakennuksia oli jäänyt palamatta. Muutamia kivirakennuksia oli pystyssä mutta avoimista ikkuna-aukoista ja nokisista seinistä näki että ne olivat palaneet. Koko asemapiha oli täynnä palaneita ja vääntyneitä rautatievaunujen runkoja ja muuta romua, jota nosturi lastasi hirveällä kolinalla vaunuihin. Kylmä ja väsymys alkoi vaivata eikä kortteerista ollut tietoa. Jostakin sitten kuultiin, että Lainaanrannassa on parakkeja joihin saattaisi sopia. Eihän me tiedetty missä päin sellainen paikka oli mutta se torin löytyi läheltä. Matkalla näkyi, että muutamien rakennusten kellareissa asuttiin, kun raunioista näkyi peltisiä kaminan torvia ja joistakin nousi savu. Jonkin kivitalon katolle oli jäänyt ehjäksi tupakkamainos, jossa miehellä oli savuke kädessä ja alla luki KLUBI PIRISTÄÄ. Torin ympärille oli jäänyt muutamia aittoja ja Saastamoisen kauppa. Paavo ja Karjalaisen Lauri jäivät asemalle vahtimaan lehmiä ja tavaroita. Parakki, johon menimme oli täynnä nukkuvia miehiä, sen verran kuitenkin lattialla oli tilaa, että päästiin pitkäkseen, minkäänlaisia petivaatteita ei ollut mutta oli kuitenkin lämmintä, että sai riisua puseron pään alle. Juuri kun olin nukahtanut alkoi koiranpentu vinkua ja uikuttaa, pelkäsin jo, että taitaa tulla uloslähtö täältäkin. Pojat käskivät antaa sille vettä pöydällä olevasta ämpäristä. En löytänyt minkäänlaista kippoa, mistä olisin juottanut enkä uskaltanut kauhasta antaa jos joku sattuu näkemään. Veikko nousi sitten ja antoi latkia kauhasta eikä kukaan huomannut tai ei ainakaan puhunut mitään.

Herättyämme menimme asemalle mutta emme voineet lähteä jatkamaan matkaa, kun tavaroita oli niin paljon eikä niitä saatu mihinkään autoonkaan. Äitiä ja Erkkiä emme olleet nähneet sen jälkeen kun Torniossa, he olivat kai jo edellisenä iltana päässeet jossakin autossa Rovaniemeltä Pekkalaan niin arveltiin, että kyllä sieltä joku tulee hevosella vastaan. En muista tarkkaan kauanko olimme Rovaniemellä, saattoi olla jo seuraavana aamuna, kun Jalmari herätteli parakin penkiltä, että joko sitä lähetään kotia kohti. Kärryihin lastattiin vasikkalaatikot eikä siinä paljon muuta sopinutkaan, Paavon piti jäädä muiden tavarain kanssa odottamaan autokuljetusta. Stellan taisin jättää Paavolle, en ainakaan muista, että se olisi ollut minun matkassa.

Kemijoen yli tultiin lautalla nykyisen Jätkänkynttilä sillan vähän yläpuolelta, lautta oli tehty kahdesta saksalaisilta jääneistä ponttooneista, se ei kulkenut vaijerien varassa niin kuin esimerkiksi Pekkalassa. Autot ajoivat lautalle sivusta, sillä kertaa ei ollut autoja mutta karjaa ja hevosia niin paljon kuin sopi. Olin tottunut kulkemaan lautalla mutta kyllä se vähän pelotti, kun se käänteli kovassa virrassa rannasta lähtiessä ja rantaan tultaessa.

Jälkeen päin, taisi olla kesä 1946, kun lautta oli kaatunut keskelle jokea, kun se raskaassa lastissa oli kaartanut liian jyrkkään. Lautalla oli ollut 30-40 ihmistä ja ainakin yksi kuorma-auto, onneksi kuorma-autossa ollut halkokuorma hajosi ja ponttoonien päällä ollut puu kansi irtosi ja nousi pintaan niin suurin osa pääsi sen päälle ja osa ui uiton puomille. Muutamat laskivat Ounaskosken halkoniput kainalossa, ketään ei hukkunut, sillä siihen aikaan kaikki osasivat uida. Pesosen Onerva ja Leevi tulivat samaa matkaa meidän kanssa, kärryissä oli niin paljon tavaraa, etta siihen ei sopinut istumaan kuin yksi kerrallaan ja useimmiten se oli Onerva. Onerva oli silloin 18 vuoden ikäinen ja kovasti rakastunut ruotsalaiseen poikaan ja luvannut palata takaisin hänen luokseen. Kärryissä istuessaan hän lauleli ruotsalaisia iskelmiä ja välillä sanoi, että täällä minä en kauan vanhene. Niin kävikin, ennen syksyä hän palasi takaisin ja jäi sinne naimisiin.

Ensimmäsenä päivänä kävelimme 25 kilometriä Oikaraiselle Karvon taloon, siihen oli jäänyt palamatta joku pieni rakennus, johon saimme lehmät. Meidät neuvottiin Kemijoen rannassa palamatta jääneeseen Niemisen taloon.
Toisena päivänä meillä oli tarkoitus mennä jo kotiin asti mutta jo ennen Viirinkylää alkoi yhdeltä lehmältä kipeytyä jalat, kun talven seisomisen jälkeen joutui kävelemään pitkään. Kun se ei suostunut enää talumaan se oli laitettava kärryjen perään, niin mentiin jonkun matkaa mutta sitten se lysähti jaloiltaan ja jäi makaamaan siihen kun naru katkesi. Toiset jatkoivat matkaa, me Jalmarin kanssa jäätiin siihen. Kun lehmää ei saatu ylös lähti Jalmari kyselemään yösijaa lähellä olevasta Juntusen talosta. Aale Juntunen oli metsähallituksen metsäteknikko, hän oli laittanut toimistonsa palaneen tiilinavetan talliin, jonka seinät oli jääneet pystyyn. Illan päälle lehmä nousi niin saimme taluttaa sen pihaan.
Aamulla lehmä talui ihan hyvin, emme kerinneet mennä kuin kilometrin verran, kun toiset tulivat karjan kanssa tielle Iikka Koivulan talon pihasta. Olivat päättäneet jäädä siihen, kun kaikki rakennukset olivat jääneet palamatta ja saivat elukatkin navettaan. Matka jatkui ja lehmätkin kävelivät virkeinä aina Vanttauskoskelle, Koskelan kohdalle. Siihen oli jäänyt navetta palamatta, lieneekö lehmäkin sen huomannut, kun juuri sillä kohtaa löi taasen maata. Jalmari meni kysymään pihalla isännältä josko saisi lehmän navettaan lepäämään, kun oli aika kylmä ilma ja räntääkin alkoi satamaan. Isäntä ei luvannut. Siinä kun vähän aikaa ihmeteltiin nousi lehmä ylös ja käveli loppumatkan kuin mitään ei olisi ollutkaan.

Takaisin Pekkalaan

Vaikka olin useita kertoja käynyt Rovaniemellä, oli matka aivan outoa, vasta kun tultiin ohi hautausmaan, alkoivat tutut maisemat ja tiesi mitä mutkan takaa tulee. Silloin vasta tajusi miten kaikki oli muuttunut, Pekkalan talot niin kuin koko jokivarsi oli poltettu, vain muutama talo oli jäänyt palamatta. Kylän alapäähän oli jäänyt Aallon talo ja Rajalan mökki (Iso-Heikkilä ), Kinnusen, Loukusan ja Alatalon Aukustin talot. Pekkalan rannalle oli jäänyt Nurkkalan pikkupirtti.

Rakentaminen oli kuitenkin jo täydessä käynnissä, lähes jokaiseen pihapiiriin oltiin rakentamassa jonkinlaista tilapäistä asumusta ja joitakin oli jo valmiina. Monet edellisenä syksynä siviiliin päässeet miehet olivat ensimmäiseksi asunnoksi rakentaneet korsun. Sodassa paljon käytetty ja hyväksi koettu korsu soveltui hyvin siviili käyttöönkin ja sen rakentamiseen ei tarvittu kummoisia rakennustarpeita ja se oli lämmin. Korsu tehtiin niin, että johonkin rinteeseen kaivettiin monttu johon tehtiin hirsistä seinät ja katto, jotka peitettiin turpeella ja mullalla, ovi ja pieni ikkuna olivat etuseinällä. Lämmittimenä oli useimmiten puulla lämmitettävä kamina ja taisipa joissakin olla raunioista puretuista tiilistä muurattu takka.

Kun tulimme lossille oli näkymä sananmukaisesti kuin pommin jäljiltä. Paavo Rinteen kaksikerroksisesta kaupparakennuksesta oli vain kuoppa jäljellä, vain parveke oli jäänyt ehjäksi montun reunalle. Edellisenä kesänä rakentamansa sillan saksalaiset olivat räjäyttäneet: vain silta-tolppien tyngät törröttivät vedestä. Lossilauttana ollut rautaproomu oli räjäyttämällä upotettu rantaan niin että vain valomasto oli vähän näkyvissä. Koko lossin seudun törmät olivat täynnä räjäytysten lennättämää roinaa, betonia ja sillan jäänteitä. Talven aikana oli tehty puusta pienempi proomu, jota kuljetettiin miesvoimin vaijerista kapulalla vetäen, apuna oli alavirran puolelle lautan keskivaiheille saranoitu siipi, joka köydellä kiinnitettiin lautan kaiteeseen niin että siipi jäi viistoon ja virran painaessa siipeä lautta sai lisää vauhtia.

Lossin seutu oli miinoitettu molemmin puolin eikä niitä oltu vielä keritty raivata, Lanssilaan menevälle tielle oli raivattu vain kapea polku mutta sitä ei voinut karjan kanssa kulkea, niin mekin jouduttiin kiertämään Kortteenvaaran kautta nykyisen kodimme pihan läpi suoraan Hiltuseen. Hiltusesta oli poltettu vain yksi lato, joten lehmätkin saatiin navettaan, Kertun ja Villen asuinrakennus oli pieni yhden huoneen mökki, jossa oli kevättalven asunut kymmenkunta miestä. Me nukuimme ojanvarressa olevassa savusaunassa noin viikon verran ennen kuin päästiin omaan kämppään.

Kotona

Seuraavana aamuna vasta mentiin kotiin Lanssilaan. Vaikka tiesimme, että kaikki on poltettu niin en ollut osannut kuvitella, kuinka kaikki oli muuttunut. Näytti siltä, että maisematkaan eivät olleet entiset, eikä ne olleetkaan, kujansuun mäenpäällys oli hakattu aukeaksi ja hevoshaastakin suurimmat puut oli kaadettu, että oli saatu ampumalinja Kortteenmäkeen. Vain ruokakellari oli jäänyt palamatta, sitäkin oli yritetty sytyttää mutta vain hylly oli vähän palanut, riihen ovi oli ehjänä, kun se oli kannettu pellon ojaan kaivetun konekivääripesäkkeen pohjaksi. Keskellä pihaa oli nuotion pohja ja siinä palaneet rukin raudat.

Elämän oli kuitenkin jatkuttava Lanssilan törmällä niin kuin muuallakin, tästä merkkinä oli navetan raunioiden takana jo tasakertaan rakennettu uusi kämppä jonka veistettyjen seinähirsien kirkkautta mustat rauniot vain korostivat.

Tähän päättyi erään yksitoistavuotiaan pojan huoleton lapsuus, alkoi jälleenrakennus. En kuvitellut enää, että kun tämä, tai tuo työ on tehty, saan mennä omiin leikkeihin niin kuin ennen oli erehtynyt luulemaan.

Alkoi myöskin uusi ajanjakso pohjoisen ihmisen elämässä. Evakon jälkeen.