Sääskilahti, Pentti: Kevhän leikit ja kiertolaiset (ja muita muisteluksia)

KEVHÄN LEIKIT JA KIERTOLAISET

Talaven kinokset oli häipynhe tuulien vieminä, maan nieleminä tai muuten vain lorottanhe maantien ojhin. Muutamia likasen lumen läimärhejä näky sielä täälä varsinki varijopaikoisa. Meilä oli männä viikola ajettu Kemijovesta jäitä hevosela kellarin maitokomerua varten. Nyt ne ootteli ilimojen lämpiämistä sekä virkhan astumista avaran taivhan alla tallin vieresä muhien peitosa. Naveroja tehthin kartanole, että loputki lätäköt häipyis ja pihatanner kuivuis. Me penskathan löyvethin heti sulija mejän mielestä tarpheksi kuivia paikkoja, mihin pysty kepilä piirtämhän ruutuhyppelypaikan, joka oli niitä ensimäisiä kesäleikkien alotuksia, vaikka etupääsä ne olivat tyvärten suosiosa.

Mustalais-Iita tulla lonti mustasa turkisa pihale kysellen: Onko sitä talonväki kotosalla? Saatuuhan myöntävän vastauksen Iita völijäyty pirtin puolele. Me penikat seurathin tietenki peräsä ko hai laivaa kattomhan mitähän ne laukut pitävät sisälhän. `Sekö on kaima lähteny kaupoile`, sano mummo, joka ot taloisa. Hän oli kuulu sieraimet pystysä kävelysthän ja muka tiesi misä talosa oli minäki päivänä leivottu tai otettu juuri leipälapiola rieskoja uunista? Pakkohan se on jotaki nälän pitimiksi tehhä tuumas Iita avvailleshan pussukoittensa naruja. – Ostakaa hyvä rouva kaunis pitsiliina, aivan kuin tehty tätä pirtinpöytää komistamaan, yritti kauppias toimittaa. -Taitaa olla niin tyyrhijä, ettei tämmöselä maatiais ämmilä ole semmoshin varoja. – Vaan näitä minun liinoja ei ole pantu hinnoilla pilalle, höysti Iita puhetta. Äitiki tuli seuraamhan kaupantekopuuhia ja ostiki sitte loppujen lopuksi lipaston pääle sopivan pitsireunasen kaitaliinan. Mummo haki vielä lämpimäisen rieskan Iitale kainalhon vähän niinku hyvitykseksi siittä ko ei ostanu mithän, ettei jäis nyreää mieltä.

Tämä kaikkien tuntema kauppias ei ollu varreltansa mikhän hujoppi. Oiskhan tuone 130-140 cm:n välimaasthon ylettyny hiusten kasvupaikka maasta mitattuna. Naama oli hyvin ahavoitunu ja täynä rattorin takarenkhan jäläkiä. Samhoin aikhoin alotteli toinenki mustalainen `Kiltti`kauppias urraansa. Kerijääminenki on taitolaji ja sen kyllä Kiltti osasi. En kuullu koskhan näitä naisia kututtavan sukunimen mukhan, ne olivat vain Mustalais-Iita ja Mustalais-Kiltti. Hejän ittensä paikala ollesa käytethin tietenki vain etunimijä. Tämä etuliite nimen eesä ei tarkottanu mithän halaveeraavaa vaan oli korkonimi ajan ja tavan mukhan. Kovan elämäntyön ovat nämä naiset tehenhe kiertävinä kulukukauppiihaina.

Samale viikole sattu vielä tulemhan varsinainen lyhyttavarakauppias nimittäin Heiskas-Pekka. Pekka peukaloitti kapsäkin lukkohaat auki ja levhäytti koko komistuksen pirtin lattiale avajais-sanojen höystäminä: Se on sitte kauppa auki! On äimäneulaa, nuppineulaa, silimineulaa, poikaneulaa, pikilankaa, hiuspihtii, lettinauhaa, pyykkipoikaa, kampaa, taskupeilii, nästyykii ynnä muuta tarvittavaa kampetta ja mitä ei tästä kaupasta löyvy sitä ei tarvitakhan. Kyllähän sitä kauppaaki synty. Jopa äijäki pitkän tinkauksen jäläkhen suostu houkuttelemhan lompuukinsa nahat levälhen kovan mutinan saattelemina. -Tulleehan tämä pikilanka saamattu viekhön tyyrhin laiseksi mutta tottapahan on sitte lujalaatusta. – Kotia kulijetettuna ja ko tavara on ehtaa niin ei ole hinnan kiroisa. Me kauppamiehet tappaamma sanua hyvästä tavarasta, että se on hintansa väärtti, sano Pekka kokkoilleshan värkkejhän kashan seuraavaa talua varten, jospa sieläki ois markkinat.

Kevät ilimat oli kommeimmilhan ja meile kakaroilehan se tiesi jos minkäkilaista ulukoilimanäytäntyä. Hypäthin Konkkaa, Kirkonrottaa, Kymmentä tikkua ym. sen aikasia leikkejä. Useimmiten nämä höpöstelyt alako piirisä suoritetula valintaloitsula esim. Maalari maalas talua sinistä ja punasta, illan tullen sanoi hän nyt mä lähden tästä talosta pois. Niin kauon sitä hoethin, että lopulta jäi vain yks jälijele jonka piti ruveta muita ettimhän.

Taas yhen kerran olthin talon takana piilosa ko meile päin käveli ouvon näkönen ilimestys. Miä lähin niiltä jalan sijoilta juoksemhan pirthin ja huutelin: äiti, äiti meile kävelee pitkäpartanen ukko! Ikkunaruutusta ulos töllistelevältä äitiltä pääsi kovhan äänhen, onkohan tuo juuri se miksi sitä arvelen,

– On se tottavie itte Kellohermanni!

Haalistunu ulsterinvetku päälimäisenä vaatekerroksena ja kaks säkkiä seläshän mies astu pirtin ovesta. Suupielet anto ymmärtää, että jotaki tervehyksen tapasta hän yritti ilimineerata, siinä kuitenkhan onnistumatta. Laskettuuhan säkit lattiale kulukija istahti käskemättä pirtin penkile aukasten pärstänsä ainuvale korvin kuultavale laushele koko vierailun aikana. – Saisko sitä talosta maitua. Äiti vishin tiesi minkälaiset pöperöt Hermannila on koska palasi köökistä maitokannun, syvän lautasen ja lusikan kans. Kulukuri lappo toisesta säkistä kauraryyniä lautasen kukkuroilhen ja maitua pääle. Tätä vatkulia hän veti naamariinsa pari tuhtia annosta. Sain jäläkhenpäin tietää mitä kulukumiehelä oli kauraryynisäkin lisäksi toisesa säkisä: likasia vaatheja.

Kylälä liikku huhuja, joitten mukhan Hermanni varasteli kelloja mutta tottuushan oli toisenlainen. Korkonimi johtu siittä, että hän piti ainuvaa arvo-omaisuuthan eli suurta herätyskellua povitaskusa. Tällasista ihimispoloista puhuthin, että ne oli jäänhe luojalta saamapuolele. Syötyyhän Kello-Hermanni nosti säkit pykälhän poistuen ovesta vielä vähäelheisemmin mitä oli sishän tulo. Ei ees huulet liikkunu. Varmaanki Hermanni ajatteli tyytyväisenä maha pullolhan: Se on sitte kulukijapoijan henkivakkuutus taas uusittu.

Loppukaneettina vois sanua näistä kiertolaisista, että ainaki liikunta ja ympäristöoppi tulivat heile tutuiksi samoin kuin koko laajan maakunnan ja kauppalan ihimiset. Nyt heistä vois käyttää nimitystä maanteitten ikonit, ainaki mielikuvisa.

MATTILAN PÄÄSIÄINEN ENNEN VANHAAN

Elelhän50-luvun puolivälin jäläkheistä aikaa. Hevosenkantohanget on tuonhe lissää elintillaa mejän penskojen leikhein. Potkureila pääsi pitkin peltoja ja kovat yöpakkaset oli tehenhe suojasista mettistäki hyviä kulukupaikkoja mennä millä pelilä hyvänsä. Soli uusi elämys meile nulikoile painella pitkin puhthaja mettiä vaila huolen häivää. Mettä näytti peshen naamansa, eikä risut ja oksat olhe tielä.

Molthin eeliselä viikola käyty taittelemasa pajunkissoja vesimöykärin hauvan ympäriltä. Tähän aikhan sinne pysty menemhän mutta kesälä asia oli toinen. Aikuset oli pelotelhe vesimöykärilä suojaten näin jäläkikasvuuhan hukkumisilta. Kyllähän se kieltämättä kiinnosti mennä kurkkimhan, että miltä se vesimöykäri näyttää vaikka äiti siittä jatkuvasti nohitteli menemästä urheilemhan.

Kiirastorstaina paistethin mämmit pirtin uunisa. Kaikki tehthin ite. Viiko tolokula oli appelsiininkuoret kuivumasa hellän päälä. Niitä sitte raastethin mämmin sekhan tekovaiheesa. Mustamakia panthin ropheishin ja viethin jähtymhän lumihankhen. Niistä synty palijon koloja talon ja puojin välishen lumikenturhan. Siihen aikhan mämmiä syöthin eikä naposteltu.

Mulle ei ollu annettu pääsiäisen aikhan muuta tehtävää ko vettää vesikelekala lunta karijakeittiön pathan, josa sitä sulatelthin elukoile juomaveeksi. Meilä oli viis lehemää, joitaki vasikkoja ja lamphaja, sika, hevonen sekä kolomekymmentä kannaa. Oitihän siinä kiskua kuivettunutta veen kämyrää kelekka jos toinenki. Höpöstely aikaa jäi kuitenki riittämhin.

Pitkänäperijantaina ja lankalauantaina menthin Eelintalon ja Koivikon penikkojen kans Kemijokiranthan Vanhashen laskemhan mäkiä. Tehthin erikokokosia linkkoja, syöksymäkiä jos pujottelurinthejäki. Niisä sitte kilipailthin ko oikiat urheilijat muka. Oksia panthin pysthön alastulorintheshen aina siihen paikhan mihin ite kukanenki lenti. Kaikki ei rohojenhe ottaa vauhtia mäjen päältä asti. Hankikannon aikhan oli niin mahoton lentokeli, että heikompia hirvitti. Ei tarvinnu hierua kyntteliä suksien pohojhin. Päivät vain tahto joutua liian nopiasti, sillä tekemisen puute ei vaivannu. Mahan kurnimisesta vasta huomas ajan kulumisen, ko iltasela irrotteli monoja rotanloukuista.

Syönnin jäläkhen piti vielä istua pirthin kuuntelemhan aikusten juttuja entisaikojen pääsiäisistä. Kuuntelin korvat hörölä minkä talojen navetoisa ja talleisa oli noita joskus kulukenu. Lehemän häntien ja utarheitten silipomisia sekä hevosilta katkottu myös häntä, että harijajouhiaki. Väsy alako painamhan yläluomia maata kohti vaikka oli kuinka jännää kuultavaa. Ensi yö olisi mielenkiintonen monesaki mielesä, että ei muuta ko karvanen pää tyynyle makso mitä makso.

–Heräsin aamula ihan herättämättä. Äiti oli menny jo navettatöilhen ja isä ilimeisesti tallile. Nuoremmat velijeni Olli ja Reijo nukkuvat vielä autuuvhan unta. Muistin heti mitä viime yönä on voinu tapahtua ja niinpä nostin varovasti polsteria. Siinä se oli!!!-vihirijä muna! Kukko oli yölä muninu. Kattelin sallaa toistenki pään aluset. Äitin ja isän sängysä ei ollu kukko käyny mutta poikien pehkuisa oli selevät käymisen merkit. Otin munan kourhan ja lähin hipsimhän köökiä kohti misä äijä ryysti kahavia vatilta eli porstuan puolelta. Mummo oli pannu hellän uunhin tulen ennen sian pieremää, niinpä kööki hohkas jo hyvin lämpimänä. Näytin äijäle munnaa ja samala selevitin, että pääsiäiskukko oli tämän mulle muninu. Onko äijä Teile kukko muninu? ”Empä tiijä mutta lähethämpä kattomhan”. Äijä nosti polsterin nurkkaa ylös ja tokasi:”Ka ryöttää mitä on teheny, kokonaisen pussillisen muninu uskovaisten pastillia!”. Miäki haluasin maistaa tuomosta pastillia. ”Ethän siä vain ole ollu korttona?” En ole ko kilttinä, illalaki pesin koolisa komuutin päälä naaman ja korvat, enkä ole yhthän kirvannukhan. ”No pittäähän se sitte antaa makunen ko nuin kilttinä on ollu. Oishan täsä ollu huntaloilekki mutta taitavat nukkua vielä”. Unimatti on tuonu niin palijon hiekkaa unimokila, että eivät herrää oikeen heleposti, tojistin äijäle.

Olipa pääsiäispyhät saanhe mahtavan alun. Onnen tunne kutkutti pienen pojan sisuskaluja,-kaks kompiaista heti aamutuimhan! Porthailta kuulu jalakojen kopsetta uluko-oven narahtaesa samala auki. Kuulin äänestä äitin ja isän tulevan navetalta. Molemmila oli täyvet ämpärit käsisä ko piti saaha maitua pöythän, kirnhun ja sepäraattorhin. Näytin heilekki aamun saalista ja uteerasin samala oliko noita-akka käyny. ”Empä hejän käymisisthän tiijä mutta mithän kolttosija ei ainakhan ole tehty”, sano äiti. Rauhallista oli isän mukhan tallisaki. Tamma vain hörähteli ko sai aamusapuskan.

Aamusela syöthin riisipuurua ja paistettua harria. Isä oli käyny onkimasa Kemijokhen syntyvistä railoista ja saanukki melekosen saalhin. Pöyväsä oli myös kukkuralautanen keitettyjä munia. Muuloin ei saanu syyvä yhtä enempää mutta Pääsiäisenä sai. Ja tietenki mämmiä sokerin ja kerman kans. Iltaruokana pottua sekä lihhaa munien ja mämmin lisäksi. Limpun pääle panthin kirnuvoita, suolakallaa ja sylttyä joka nykysin tunnethan alatoopina. Makkaroja ei siihen aikhan pöyväsä näkyny. Pikkuhilijaa alako kuitenki lenkki ja Kyröläinen ilimestymhän maalaiskauppojenki hyllyile.

Hiirenkorvala olevat koivunoksat ja pajunkissat malijakoisa, seinilä olevat taulut, ruoka sekä noita-akka tarinat tekivät pääsiäisestä suuren elämyksen, kevhäntulojuhulan. Sellainen oli wanha pääsiäinen.

HIIHTOKISOJA

Vujesta -56, jolloin taapertelin ensimäistä luokkaa kansakoulua ei ole jäänyt juuri muuta mielhen ko pitkä sairaalasa olo aika ja hiihtokisat. Lähin ensimäisenä matkhan ja mulla oli semmonen käsitys, että jos tullee muita ennen maalhin on voittanu kisan. Ajattelin ruveta oottelemhan muita, kun tuntu niin pitkästyttävältä yksin hiihellä. Sivakoin vähän syrijhän latu-urasta ja aloin pissale! Eikä siinä kauan nokka tohissu ko Kiistalan Pentti kaasutti ohi kovala tohinala, ei jääny ees minkhänlaisia porinoja pitämhän. Miäki sain housuni napitettua ja säntäsin perhän. En saanu kiini vaikka kuinka yritin. Palakintojen javosa selevis, että serkkutyttöki oli voittanu minut mutta olinhan senthän kolomas ja sain siitä hyvästä kullatun teelusikan, joka panthin muitten lusikkojen sekhan keittiön laatikhon käyttötavaraksi, koska se palakintokaappi jäi jostain syystä puuttumhan. –Tuohon aikhan meilä alaluokkia opetti Anneli Kontiokoski joka ei tainnu olla Yläkemijoela kun sen yhen vujen, josta jatko Aila Halonen. Keskiluokkia opetti legentaarinen Karisen Pirkko, jonka työ oli alakanut koulussamme jo -49.

Seuraava muisthin jääny hiihtokisa oli sitte keskiluokila ollesa ja jonka tuli pitämhän yläluokkien opettaja, meile veistonopettaja Kiven Olli. Monilla kouluilla oli siihen aikhan opettaja tovellinen kansankynttilä eikä Kivi teheny täsä asiasa poikkeusta. Hän oli hyvä maalaustaiteen, jopa reskojen teettämisesä, joita tarvithin toisesa Ollin syväntä lähelä olevasa asiasa, nimittäin näyttämötaithesa. Tätä kulttuurityötä hän teki oppilhaitten lisäksi myös kaikkien halukhaitten kyläläisten kans. Näistähän seuras tietenki mukavia ohojelmallisija iltamija, joten kyllä niitä siihenki aikhan piisas kylilä kultturelli tapahtumija.

Veistua ruukas olla torstasin kolome tuntija, niimpä Kiven Olli päätti pittää meile kolomas- ja nelijäsluokkalaisile epäviralliset hiihtokisat. Hän oli käyny ulukomaila ja tuonu sieltä pikkuleipiä joita oli sitte palakintona! Se se vasta tuntu joltaki jos voittais ulukomaalaisen keksin! Se pani tosijhan yrittämhän. Mullaki oli joululta jäänhejä kynttilänjämijä taskusa, joten suksien liukkaus oli taattu (ikävä kyllä myös lipsuminen). Hyvin meni kilipailu siihen asti ko Karijalais Antti sivakoi ohi. Palakintokeksejä ko ruvethin jakamhan niin ällistykselä ei ollu mithän määrää!

Minut kuulutethin voittajaksi ja Antti tuli toiseksi! Siinä sitä puithin turpakäräjilä tätä kummallista sattumaa. Antti lopetti kuitenki nämä puhheet sanomala, että se johtuu siittä ko siä tulit sen lopun niin lujjaa, näinhän miä sen maalialuhhelta käsin. Pitänee varmaanki kiittää Kiven Ollin matemaattisija lahajoja siittä, että sain kerranki olla ensimäisenä keksin onnellinen omistaja!

MYSTEERIO SAUNAN LÄMMETESÄ

50-luvun loppupuolela tehthin uutta tietä Rovaniemeltä Kuusamhon ja Kemijärvele menevälä väylälä mejänki kylän kohala. Meile koululaisile soli mielhuista aikaa, ko päästhin usiasti peukalon avula kuorma-auton kyytisä koulusta kotia. Oikeen kilipailthin siittä kuka pääsee usiamman merkkisesä autosa matkaamhan. Enimmäkshen oli Sisuja ja Vanajia mutta myös muita merkkejä esim. Kasseja (Katz).

Kuskit oli hyvin höylijä meitäki koulupenikkoja kohthan. Lopulta tie sai ölijysora pinnan, olihan se juhulavan näkönen. Mejän sauna jäi uuven ja vanhan tien välhin. Seurathin kerran lauantaina saunan lämmetesä näkyä, jota piti ruveta porukala ihimettelemhän. Soli hyvän näkönen kontrasti ko uutta pikimustaa tietä käveli täysin valakoshin pukkeutunu ilimestys. Naisen vartalo sillä oli ja se käveli tosi kovvaa vauhtia. Siinä ei kilometrin matkala kauon nokka tohissu. Joku tiesi sanua sen menhen eellisenäki lauantaina samhan aikhan. Siittä alako pyörimhän kylälä huhuja jos minkäkilaisia. Puhuthin jopa, että se taitaa olla enkeli. Huhu alako saaha siis tovelliset siivet.

Alethin valamistautua seuraavhan nahkan pyykkäyspäivhän jännityksen vallitesa. Sauna ruukas lämmetä kerran viikosa ja aina samhan aikhan. Kaikki seuras uuven tien suunthan meitä poikaviikareita myöten silimä kovana. Ja kas vain, oottava jännitys palakithin. Siinä se taas meni valakosisa vaatheisa oleva enkelimäinen hahamo. Tulihan siittä jäläkhenpäin jonkinlaista selevyyttä mikä tämä kummajainen oli. Soli kauppalasa viikot oleva mutta pyhäksi kottiinsa Auttin seuvule menevä nuori nainen. Kävelymatkaa kerty kai jottain 70 kilsaa. Siinäpä sitä ois tavotetta harijotteluun nyky urheilijoilekki!

HAMMASLÄÄKÄRISÄ

Sillonko miä olin keskiluokila kansakoulusa elethin viiskytä ja kuuskytäluvun taithen vuosia. Meitä kuskathin hampilääkärhin Rovaniemele Maakuntakavun hoitolhan. Hoitavana lääkärinä toimi tuolloin Henna Miettunen, maaherra Martti Miettusen puoliso. Sattu kerran semmonen taphaus ko Henna poras multa hammasta niin suuni täytty siinä määrin, että tukehtuminenki tuntu maholliselta. Ei siinä kerijenny sylykykuppia katella ko suusta purskahti. Ja tietenki päin hammaslääkärin naamaa! Kyllä sillon piti hävetä silimät päästä. Tulihan sitä hetken korvamakiaa vaikkakin kohta Henna helty ja sanoi vikkaa olevan hänesäki porateshan liijan pitkhän.

Eihän niitä siihen aikhan ollu imureita jos ei palijon muitakhan härveleitä. Tuli sitte ilimotus hammaslääkärisä tehtävästä televisio-ohojelmasta johon oli valittu mejän koululta juuri keskiluokkien oppilhaja. Saathin tietää, että ohojelman nimi oli ”Maaherran rouvat”. Kyselthin, oisko kenenkhän kotona lapin vaatheja? Joilaki vähin oli vaan meiltä ei semmosta vaatetavaraa löytyny. Menthin sinne kuvvauspaikale, joka oli täynä lamppuja ja kameroita. Katothin kellä oli jotaki laphin viittaavaa pääle pantavaa. Mullako ei ollu niin toivat reilunkokoset päälepantavat. Hennahan se toi nämä vaathet ja sano, että saat kuvvaukshen maaherran lainaaman lapinpuvun. Voin sanua, ettei ahistanu eikä puristanu. Kaikki suju ihan mallikhasti ja tuntu mukavalta olla kaks päivää pois koulusta eikä hammaslääkärin kans joutunu toimenpitheishin.

Tämän sarjan joka käsitti kaikki maaherrojen puolisot toimitti sen ajan kuuluisa TV-persoona Börje Aura. Meiläpäin ei ollu siihen aikhan televisioita muuala ko Neva Einon paarisa. Sinnehän se piti lähtiä kattomhan minkälainen vilimistä oli tullu. Jonkuverran sieltä hahamoja erotti mutta enimmäkshen sieltä näky lumisajetta – – – ja sakiaa!

1 kommentti

  1. Meeri Vaarala

    Hienoja juttuja Pentti! Näitä lisää.
    yst.terv. Meeri-serkku

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: