Kerätär, Veikko: Hyvät ja huonot hevoset

Sehän oli ennen semmosta aikaa, että melekein joka talossa oli jonkunlainen hevonen. Niillä isännillä jotka kulukivat savotoissa oli normaalisti kuitenkin aika hyvät hevoset, mutta ne isännät jotka olivat talavet kotona, niin niillä pakkas olemaan semmosia muutamanlaisia kaakkia. Meilä kait oli aina hyvät hevoset, että niilä passasi lähtiä savottaan kun savottaan. 

Kerrankin oltiin savotassa siellä Kinisjärvellä ja meillä oli Jukka-niminen ruuna, isä oli hevosmiehenä, me Olavi-veljen kans oltiin hakkaamassa. Oli semmonen kaksihaaranen varsitie ja ne tiet yhtyivät ennen lanssia niin, että loppumatkalla oli joskus parisattaa hevosta menossa yhtä aikaa kohti lanssia. Siihen porukkaan sattu yksi semmonen hevonen, että se oli aina tien tukkona. Isä oli kerran ottanu sen ukon puhutteluun ja kysyny, että joko sulla on kauon ollu tuo hevonen. Ukko oli sanonu, että onhan se ollu jo seittemän vuotta. Ekkä vielä tiiä minkä verran se jaksaa vettää. 

Ei niihin entisajan savottoihin kannattanu lähtiäkkään huonolla hevosella, sielä olis ollu vain toisten hevosmiesten tiellä. Viimenen hevonen meilä oli Risto ruuna. niitä on vähän tässä maailmassa niin hyvä työhevosia mitä se oli. Sillä oli niitäkin juoksian vinkeitä, eikä sitä palion tarvinnu köplätä kun alako olla kilometrit poikittain eessä. Monena talavena me Risto ruunan kans mäikättiin Kivalossa niissä leveranssihommissa. Sanovat olleen sen hevosen jonkun ravikuninkaan jäläkeläisiä. Murtolaiseksi sanottiin sitä hevossukua. Iso laukki oli ottassa niillä murtolaisilla. Muistan kun isä osti sen ruunan Neva Artulta. Arttu joutu sen myymään kun se ei ennään päriänny sen kanssa. Sillä oli vissiin ollu kaikki pirun vinkeet niin, että Arttu ei ollu uskaltanu panna sitä ennään aisoihin. Mutta isähän oli sen verran hevosmies, että se sai vinkeet pois ruunalta.

Se oli aika myöhänen kevät kun minä olin rankoja hakkaamassa tuolla ojan takana ja isä ajo niitä rantteelle. Tullee taasen hakemaan uutta kuormaa ja saahan se kuorma tehtyä niin isä sannoo, että läheppä siäki matkaan kun ruuna meinas äskön, että se alakas tämä homma riittämhän tälle päivälle. Kun saatiin se kuorma purettua siinä rantteella ja isä käskee hevosta, että lähettäs hakkeen uutta kuormaa, niin ruuna oli niin kun ei olis kuullukkaan. Eikä mihinkään. Isä istu siihen reen pankolle ja sannoo mulle, että otappa tuo vaulu ja ala naputtelemaan selekään, ja naputtele niin kauan, että jotakin tapahtuu. Eihän minun kovin kauan tarvinnu naputella niin ruuna lähti kävelemhän. Ja siihen loppu kaikki vinkeet. 

Ne Ollosen isännät tykkäsivät jos oli mahollisimman palion tiukuja ja kaiken maailman kulukusia valiaissa. Sen kyllä kuuli millon sieltä Heikki ajeli tulemaan. Heikki oli vielä semmonen, että sen piti saaha näyttää kuinka hällä on virkiä hevonen, vaikka se ei aina olis niin virkku ollukkaan. Seurasin joskus kun se ajeli Patoniemestä päin, niin se köpläsi sitä hevosta, että sai pihan kohalla pietellä, että se ei muka menis liian kouvaa vauhtia.  

Isän isällä, Heikki-äijillä ne ei ollu aina kaksisia ne hevoset, mutta sehän päriäs niitten kans, kun se oli semmonen iso mies niin se pukkasi kaverina keulasta sitä kuormaa. Koivulan isännilä ne oli aina huonot ja vanhat hevoset. Koivulan Pekalla oli monena kesänä Varma-niminen hevoskaakki haassa tuon Hyypiöojan varressa. Me kyllä sanottiin Allan-veljen kanssa, että paremmin sille hevoselle sopis nimeksi epävarma. Sehän oli mukavan näköstä hommaa kun se Pekka mennä köpötteli kattomhan sitä hevosta. Huono näkö oli sillä Pekalla, hyvä kun se näki mennä sille veräjälle, mistä se alako huutelemhan. Varma Varma isä täällä. Sieltähän se Varma tulla köpötteli isän tykö. 

Olavi-veli oli yhtenä syksynä käyttämässä niile Viirin isännille moottoria niitten puintihommassa, ja olivat olleet siinä Koivulan Pekan talossa ja se Varma oli ollu vähän haittana siinä pihassa niin Pekka oli koittanu ajella sitä vähän etemmäs. Sillon oli Varma siepannu luuanvarren hampaisiin ja lähteny Pekkaa ajattamaan. Sittenhän oli se Koivulan Jalamari, sen Pekan veli, sillä oli kans vishin tämän maailman huonoin hevonen. Kerran, yhtenä talavena kun Ollosen Heikin talolla oli sirkkeli niin Jalamarikin oli hoksinu, että pittääpä hänenki sahhauttaa vähän lautatavaraa. Niillähän oli Koivulan miehillä niittypalstoja tuossa ojan varressa josta sillä oli tarkotus ottaa niitä sahapuita. Määtän Pauli oli lähteny sille kaatamhan niitä puita ja laittamhan kuormaan. Pauli se kerto sitä hommaa. Sano, että sehän laitettiin kuorma niin kun hevoselle koskakin, mutta kun siinä oli semmonen loiva vastamäki siihen mejän pellole tullessa niin niitä puita piti alakaa heti vähentämään. Aina vähän päästä piti vähentää kun ei hevonen jaksanu vettää. Sano Pauli, että ei oltu vielä läheskään mäjen päällä niin olis taas pitany vähentää. Siinä ne olivat Pauli ja Jalamari kattonhet toisiihan, että mitä nyt kun vähentääkkin pitäs mutta kun ei ole ennään kyytissä kun yksi tukki. 

Mejän puolella jokia ei ollu koskaan kovin huonoja hevosia, mutta niillä pitikin lähtiä savottaan joka talavi ja sinnehän ei kannattanu kovin huonolla hevosella lähtiäkkään. Ojalassa oli kans Tähti niminen hyvä hevonen, se kait oli niilä vissiin toista kymmentä vuotta. Sillä vain oli semmoset vinkeet, että sitä oli hankala pittää irti siinä koti pelloilla. Se oli semmonen, että kun Alina laitto pyykit kuivamaan narulle, niin kohta tuli Tähti ruuna ja repi ne pyykit alas niiltä naruilta. Eikä sitä meinannu saaha kiinni kun sen kerran irti päästi. Kerrankin se Armas pyyti sitä kiinni melekein kokonaisen päivän. Se kävi täälä meilä asti muutaman reissun ja Armas käveli perässä. Liisa-sisko ja Antti asuivat siihen aikaan Erolassa ja niillä oli se Jari poika semmonen kerrallinen. Armas kerto, että hällä kävi niin kauhiasti turmelukseen se homma kun hän oli monta tuntia pyytäny kiini sitä hevosta. Mutta sitte hällä vasta alako tympäsemhän kun se poika huutaa sieltä portailta, että Armas, ota sitä hevosta hännästä kiinni. 

Kyllähän se on viisas elukka tuoki hevonen, tuntu joskus, että Risto ruunaki oli puhetta vailla. Koivukivalossakin kun oltiin savotassa, niin se tukkilanssi oli siellä Kampsajärven keskellä ja se varsitie meni sen järven keskeltä. Siittä varsitieltä haarautui jokaiselle ajurille oma tien pätkä johon ne purkivat kuormansa. Siinähän oli kymmenjiä samanlaisia tien pätkiä, että minäkään en meinannu erottaa, että mistä se minun pittää kääntyä, mutta kyllä ruuna tiesi. Siinä varsitiellä kun oli parempi keli kun se oli vesitetty, ja sillä loppumatkalla oli huonompi keli niin ruuna otti sieltä jäätieltä jo vauhtia, että sai sen kuorman vietyä vauhilla perille. Mistä pirusta se tiesi pökässä sen kuorman kans oikiasta tien haarasta kun minäkään en aina ollu ihan varma mikä tie se on. 

Karialais Hannulla se oli kans kerran oikein vanha hevonen. Se kuluki yhtenä talavena sen hevosen kans tuolla ojan takana, missä sillä oli se mettäpalsta. Sillä oli sitten oikein vanha koira matkassa. Yhtenä aamuna se Hannu sano Olaville, että ala sinä ampumaan tuo koira kun se alakaa tulla niin vanhaksi. Sielä navetan takana ne kolome vanhaa Hannu, ruuna ja koira seisovat vierekkäin kun Olavi tähtäili kiväärillä. Me Allanin kans katottiin nurkan takkaa, että mikähän nuista vanhoista kaatuu. 

Vaarakuuselassa se oli kans kerran kauhian vanha hevonen, Julle oli sen nimi. Se vain jakso käyä sen evakkoreissunki sielä Ruotsissa vaikka sillä oli ikkää yli kaksikymmentä vuotta. Mutta oli sillä ollu vaikiaa tulla Rovaniemen Vanttauksen väli, niin kauon kun se oli tullu Heikki Kuuselan kohalle sen ison mäjen alle. Sillon oli Julle hoksinu, että nythän ollaan kohta kotona, eikä ollu menny kauon sillä loppumatkalla. 

Oli se hevonen siihen entiseen aikaan meleko tärkiä kapistus talossa. Kaikki raskaampi tavara oli ajettava hevosella kotia. Sillonkin kun vanhaa puolta rakennettiin, niin kaikki tarvikkeet oli hevosella ajettava tälle harjulle. Muistan kun oli viissattaa kilua painava Leino-liesi kyytissä kun noustiin vitamäkiä ylös, niin kuinka hartaasti Risto ruuna piereskeli ennen kun oltiin mäjen päällä. Siittä se on kuitenkin hyvä homma, että ovat tulleet konneet tuonne mettä puolelle, että ei tartte ennään niitä hevosia rääkätä niissä savottahommissa. Ei ennään nykyaikana hyväksyttäs semmosta eläinrääkkäystä niin kun se ennen oli savotoilla. Metriseen kinokseen kun ne isännät piiskan kans niitä hevosia hyökkäyttivät. 

Ennen talavela, kaikki kylä- ja seurareissutkin tehtiin hevospelillä. Hautaussaatossakin saattoi olla parikymmentä hevosta. Se kun oli kerran sekin kieltolaki, että viinakaupat oli kiinni monta vuotta ja sitten oli ollu kansan äänestys, että vieläkö sitä kieltolakia jatketaan vai äänestetäänkö se nurin. Olivat sitten lähteneet äänestämään isä ja äiti, naapurin Arviiti ja Hilima. Eivät ollu oikein tienny, että miten sitä äänestetään. Mutta olipahan ennen Heikki Kuuselaa kaatunu se reki, ja kaikki sinne lumikinokseen. Siinä se oli samalla ratkennu seki miten äänestetään. Nurin kieltolaki.

1 kommentti

    Trackbacks

    1. Ylä-Kemijoen historia | ylakemijoenhistoria

    Vastaa

    Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

    WordPress.com-logo

    Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Twitter-kuva

    Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Facebook-kuva

    Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Google+ photo

    Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

    %d bloggers like this: