Karjalainen, Martti: Kansakouluaika 1945-1951

Olimme siis jälleen kotona Halmekummulla. Kotina oli lato, sellainen 7 metriä kertaa 6 metriä, jonka isä ja vanhemmat veljeni olivat juuri tehneet. Lattia ja seinät oli tehty halkaistuista tyvestä kymmensenttisistä männyistä. Katon rakennetta en tarkalleen muista, ilmeisesti se oli tehty halkaistuista havupuista. Lato oli varsin hatara. Meille tuli Lapin Kansa niminen sanomalehti. Kun lehti oli luettu, se levitettiin seinään tuulensuojaksi. Syksyyn mennessä seinät oli peitetty. Siinä asuivat isä, äiti, Eelis, Heikki, Lilja, Lauri, Arvo, Alpo, Martti ja Seija eli 10 henkeä. Kun kaikki olivat nukkumassa, niin eipä jäänyt paljon ylimääräistä tilaa. Seuraavaksi tehtiin notkon rinteeseen ladon lähelle osin maan sisään savusauna. Hyvät löylyt siinä sai. Se palveli kesäsaunana vajaat kaksikymmentä vuotta. Samaan rinteeseen puoliksi maan sisään tehtiin navetta muutamalle lehmälle, hevoselle ja lampaille.

Heti kesän alussa alkoi puiden kaato talviasuntoa varten. Vanha ja jalkavaivainen isän ja Arttu Niemenmäen yhteinen vuonna 1943 ostama hevonen veti tukit kaksi kerrallaan purilailla rakennuspaikalle. Purilaat tehtiin siten, että ensin kaksi kymmenmetristä kuusta kaadettiin juurineen. Valittiin vahvin juuri, josta jätettiin 30 senttinen tynkä. Kuusen juuresta latvaan päin otettiin käyttöön 3 metriä aisoiksi. Kuuset yhdistettiin vajaan metrin mittaisella pankolla eli poikkipuulla. Tukit sidottiin tyvipäästä pankoon köydellä ja latvapäät laahasivat maata. Kuorma piti vetää notkon kautta ja siinä oli kova paikka hevoselle. Monesti se nyykähti kontalleen vastamäessä. Hevosella oli niin huonot jalat, että se ei mennyt maata, vaan nukkui seisaaltaan. Se kuitenkin teki työnsä.

Rakennuspaikaksi valittiin aikaisemmasta talon paikasta 20 metriä metsään päin oleva kohta. Tukit veistettiin kuuden tuuman paksuuteen. Kuori poistettiin parkkiraudalla. Talon perustus tehtiin multapenkkiratkaisuna. Luonnonkivikehälle asetettiin ensimmäinen hirsikerta, nurkat lohenpyrstöön veistettynä. Alinta hirttä korkeussuunnassa puoleenväliin saakka kehikon sisäpuolelle tehtiin ympäriinsä mullasta metriä leveä penkki, multapenkki. Penkinpäälle tulivat lattiapalkit ja aikanaan lattialankut. Talon ulkomitat olivat 5,5 metriä kertaa 9 metriä. Siinä oli pirtti, keittiö ja eteinen hirrestä. Ulkokuisti oli lautarakenteinen pari metriä kanttiinsa. Alemman sileäselkäisen hirren päälle sovitettiin ylemmän hirren alapuolelle tehdyn varauksen ja väliin pannun sammaleen kanssa seuraava hirsi. Sammalten kerääminen oli meidän lasten tehtävä. Myös minä keräsin sammalta. Lattialankut saatiin sahautettua kenttäsirkkelillä. Vesikatto katettiin päreillä, jotka käsin jouduttiin tekemään. Suorasta hyväkasvuisesta männystä katkottiin kolmekymmensenttiset pölkyt. Pölkyistä halottiin 3-4 millin vahvuisia ja 7-15 sentin levyisiä päreitä. Päreet naulattiin aluslaudoitukseen. Pärekaton teko oli mielenkiintoinen ja kaikki työllistävä tapahtuma. Suomessa on halki maailman sivun pärekattoja naulattu talkoilla. Meitä oli omasta takaa niin paljon, että talkoolaisia ei tarvittu. Toisaalta kaikilla kyläläisillä oli omat kiireensä.

Kaikista rakennustarvikkeista oli ankara pula. Keräsimme palaneen Rinteen kaupan raunioista nauloja, jotka oiottiin ja niitä palaneita nauloja käytettiin talomme tekoon. Samoin luonnollisesti käytettiin omien palaneiden rakennusten palaneet ja ruostuneet naulat. Rinteen kaupan raunioilla olimme ansiotyössä hakkaamassa ehjistä tiilistä laastit irti, minä muiden mukana. Se oli raskasta ja pölyistä ja huonosti palkattua työtä. Kesällä sain muutaman päivän vapaata töistä, koska olin astunut ruosteiseen rautanaulaan ja haava tulehtui. Oli kiva leikkiä vaihteeksi.

Poltetun talomme pirtinuuni ja savupiippu olivat säilyneet. Pirtinuunia käytettiin leipien paistamiseen. Ladon lämmitykseen ja kokkaukseen käytettiin kaminaa. Kesä 45 oli muistini mukaan lämmin. Silloin tapahtui myös täydellinen auringonpimennys ja keskellä päivää. Nokesimme koivun tuohella lasinpalat, joiden läpi seurasimme kuun kiertämistä auringon eteen. Linnut lopettivat laulamisen ja liikkumisen, tuli täysin tyven, lehtien havina loppui. Se oli ikimuistettava tuokio ja ainutkertainen elämässäni. Elokuussa 45 USA pudotti atomipommin Hiroshimaan ja toisen Nagasakiin. Ei sitä tietystikään ymmärretty, mitä atomipommi tarkoittaa. Uhrien määrä oli valtava ja Japani antautui.

Kuten aiemmin kerroin, kaikki tekivät työtä. Meillä lapsilla eräänä työnä oli ottosten kerääminen lehmille yöksi, jolloin lehmät olivat navetassa. Arvon piti kerätä iso sangollinen ruohoa ja lehtiä joutomailta, Alpon hiukan pienempi erä, minun vielä vähemmän ja Seijan litran verran joka päivä.

Suurella vaivalla ja odotuksella saatiin vähitellen lautaa ja lattialankut taloon. Rautanaulat ja muut rautatarvikkeet tuntuivat olevan kiven alla. Syksyn mittaan saatiin sitten ikkunat ja ovet ja keittiön hella. Veljeni Heikki muurasi pirttiin pirtinuunin, jossa oli kuuden leivän uuni ja piisi eli takka uunin ulkokulmassa. Lokakuussa 1945 päästiin muuttamaan ladosta uuteen taloon. Oli se juhlaa. Isä osti Riento nimisen hevosen Jalmari Ollilalta. Riento astutettiin vuonna 1946.

Pitkän odotuksen jälkeen alkoi sitten kansakoulu toimia 25.9.1945. Lähdin todella innolla kouluun. Meiltä oli kouluun matkaa lossin kautta 5 kilometriä. Oli siinä tallusteltavaa aamuin illoin. Hauskasti ne matkat menivät. Kivitettiin puhelinpylväiden eristeitä minkä uskallettiin. Käveltiin sillan kaidetta pitkin, härnättiin pässejä lammashaassa, tapeltiin ja juteltiin. Repussa oli eväänä leipää ja maitoa. Jokaisella piti olla pieni liina pantavaksi pöydälle syönnin ajaksi. Koulussa saatiin kauravelliä päivästä toiseen. Sekin tahto olla jäähtynyttä, koska se tuotiin saavilla parinsadan metrin päästä Kaihuan talosta. Koulua käytiin koulun johtajaopettajan Arvi Pelkosen rakennuttaman omakotitalon alakerrassa. Ensimmäinen luokka oli tungettu keittiöön. Meitä olikin ensimmäisellä luokalla vuosien 37 ja 38 koko ikäluokka ja lisäksi joku 36 syntynyt. Toinen, kolmas ja neljäs luokka olivat olohuoneessa eli pirtissä. Johtajaopettaja asui perheineen – vaimo Elsa ja tyttö Ritva – yläkerrassa.

Istuimme penkeillä ja edessämme oli 40 senttiä leveä pöytä. Luulen, että meitä oli neljä lasta rinnatusten. Kirjoja ei ollut pitkään aikaan. Vihkot ja lyijykynät ja kumit saatiin. Opettaja kirjoitti jonkinlaiselle taululle ja kopioimme vihkoomme. Opettaja oli Sylvi Ahvonen, jonka mies oli Kaihuan kalanviljelyslaitoksen johtaja. Mukava opettaja. Kevättalvella opettaja erosi miehestään ja jätti koulun. Itku hänellä tuli kun hän hyvästeli meitä.

Koulussa oli johtajaopettajan Arvi Pelkosen taholta kova kuri, olihan hän sodankäynyt reservin kapteeni. Se ei estänyt ainakaan meitä poikia selvittelemästä välejämme tappelunnujakoiden avulla. Oman luokan kavereiden kanssa pärjäsin, mutta silloin tällöin joku ylemmän luokan poika tahtoi sekaantua välienselvittelyihimme. Silloin vanhemmat veljeni Arvo ja Alpo tulivat hätiin. Urheilu oli alusta lähtien tärkeässä osassa koulussa vapaahetkien vietossa. Olin varsin nopeaoppinen, joten minulla oli ajanvietto-ongelmia tunneilla. Kerrankin pistin edessä istuvaa tyttöä lyijykynällä penkin raosta suoraan pimppaan. Tyttö viittasi ja opettaja kysyi, mitä on asiaa. Tyttö sanoi: ” Martti pisti minua pyllyn tuuhon” ja näytti edustaansa. No minut pantiin nurkkaan ankarien nuhteiden kanssa. Taisin saada jälki-istuntoakin. Juttu levisi kylälle muiden kertomana ja minua kiusattiin ja kyllä minua hävetti. Se asia kiusasi minua pitkään.

Tuli joulujuhlien ja todistusten aika. Todistukseni oli hyvä paitsi ehkä huolellisuuden ja tarkkaavaisuuden osalta. Joululauluja laulettiin, näytelmiä esitettiin ja mannapuuroa syötiin. Kotiinkin tuli joulu. Heikki oli joulupukkina. Seija taisi vielä melkein uskoa joulupukkiin. Sain joululahjaksi joulupukin näköisen pullan, villasukat ja puisen penaalin kyniä ja kumia varten. Joululoman ajan teimme kotona töitä aamusta iltaan. Oli halontekoa, halkojen kantamista taloon ja navetalle, pikkuasioiden toimittamista ja sellaista. Oli se taas juhlaa kun pääsi kouluun. Oli se niin paljon helpompaa ja hauskempaa.

Johtajaopettaja Pelkonen osallistui kylän asioiden hoitoon ja kävi niiden vuoksi Rovaniemellä. Silloin Elsa-rouva toimi sijaisena sen minkä pystyi. Jossakin vaiheessa saimme kirjat sekä mustepullot ja kynät. Taas minulla kävi tunnilla aika pitkäksi. Edessä istui pitkätukkainen lettipäätyttö. Avasin mustepullon ja pistin letin pulloon. Nurkkaan piti mennä ja jäädä arestiin.

Uudessa talossa asuminen meni vähitellen uomiinsa. Piisissä eli takassa oli tuli lähes aina. Sitä tarvittiin paitsi lämmön myös valon vuoksi. Ainoa öljylamppu oli keittiössä. Pirttiä valaistiin päreillä. Päre pantiin seinähirren rakoon ja tuli siihen. Sillä saatiin paikallisvaloa. Isä ja äiti nukkuivat keittiössä sivustavedettävässä sängyssä. Sitä varten piti ruokapöytä ja penkit siirtää syrjään. Pirtissä notkonpuoleisessa kerrossängyssä nukkuivat Eelis ja Heikki. Joenpuoleisessa kerrossängyssä nukkuivat Lilja ja Lauri. Arvo, Alpo ja Martti nukkuivat joenpuolella samassa sängyssä. Seija taisi nukkua Liljan kanssa tai keittiössä äidin ja isän kanssa.

Keskellä pirtin lattiaa isä teki rekeä savottaan lähtöä varten. Myös sukset ja sauvat tehtiin pirtissä. Uunin vierustalla penkillä kävi taikinatiinu lähes alvariinsa. Ruisleipää piti leipoa joka viikko ja lisäksi lauantaisin rieskaa eli ohutta ohraleipää. Tuore ruisleipä oli tosi hyvää mutta tuore rieska oli taivaallista. Isälle piti leipoa puoli senttiä paksuja ruisreikäleipiä, jotka sitten kuivuivat kivikoviksi kattoon kiinnitetyssä leipävartaassa. Isä söi vain kovaa reikäleipää. Niinpä hänen hampaansa olivat kuolemaan saakka ehjät. Joskus lauantaina äiti leipoi leetaa eli vehnäpitkoa, joka vastaleivottuna ja vähän keskenpaistettuna todella maistui. Silloin tällöin äiti leipoi torttuja eli kampanisuja. Äiti oli mestari myös niiden leipomisessa. Erikoista herkkua olivat ruisleipätaikinasta ja mustikoista leivotut piirakat. Äiti leipoi kullekin lapselle oman piirakan, jonka halkaisija oli parikymmentä senttiä. Kun säästäen söi, niin piirakan sai kestämään useita päiviä talouskellarissa, joka oli pihapiirissä. Pelkona oli, että joku muu ottaa piirakkaa. Se estettiin tehokkaasti nuolaisemalla kaikkien muiden nähden omaa piirakkaa. Kun marja-aika alkoi, ei tarvinnut leipomapäivänä käskeä marjametsään. Kesän ensimmäisistä marjoista me lapset teimme ruisjauhojen ja sokerin kanssa erittäin maukkaan sekoituksen.

Kesällä ennen heinäntekoa lähdettiin joukolla pienimmäisiä myöten tekemään lampaille koivunlehtikerppuja. Vaikka menimme vain parinsadan metrin päähän, äiti otti eväät mukaan. Isä kaatoi koivuja ja me muut katkoimme vajaan metrin mittaisia oksia, joista sitten tehtiin kerppu koivuvitsaksella. Kerpun paksuus sidoksen kohdalta oli 15–20 senttiä. Kerput kannettiin sitten latoon odottamaan talvea. Talvella lampaat elivät pääosin kerpuilla.

Eelis meni naimisiin Helgan kanssa. He olivat tavanneet Lapin lääninsairaalassa Rovaniemellä, kun Eelis oli siellä lääkintämiehenä. Meitä oli siten 9 henkeä pirtissä. Tunnelma oli tiivis ja saattoi aamulla haista käytetty ilma yhdessä kuivamassa olevien vaatteiden kanssa. Silloinhan alusvaatteet vaihdettiin kerran viikossa ja pesulla eli saunassa käytiin myös kerran viikossa. Sängyissä ei käytetty lakanoita vaan kotona kudottuja räsymaton tapaisia vaatteita. Ne vaihdettiin keväisin. Peittona oli tilkkutäkki tai lampaannahasta tehty peitto. Yöpukuja ei käytetty, vaan nukuttiin alusvaatteisillaan.

Päivä alkoi siten, että isä herättyään noin kello puoli kuusi ja pukeuduttuaan meni navetalle ja pani navettapadan alle tulet. Hän heitti samalla heiniä eläimille. Äiti viritti keittiön hellaan tulet ja laittoi talousvedet lämpenemään. Äiti sijasi sängyn ja siirsi pöydän ja penkit paikoilleen. Äiti meni lypsylle. Joku aikaihmisistä keitti kahvinkorvikkeen. Äiti tuli navetasta seitsemältä. Hän laittoi aamuruuan. Jos miehet lähtivät metsätöihin, niin aamiaisena oli käristys ja perunoita. Kevyempiin töihin mentiin puurolla. Ensin söivät töihin lähtijät, sitten koululaiset ja lopuksi kotitöihin jäävät. Astioiden tiskaus oli aika souvi. Olihan syöjiä yksitoista, joskus enemmän. Sunnuntaisin piti lasten vähintään kuivata astiat. Muistan olleeni usein kuivausvuorossa, koska vanhemmille pojille oli raskaampia hommia ja Seija oli vielä liian pieni. Sitten kymmenen paikkeilla oli aamupäiväkahvin vuoro. Korvikkeen kanssa syötiin pala leipää, joskus oli hiven voita. Puolinen syötiin yhden paikkeilla. Silloin syötiin puuroa tai velliä. Iltapäivällä juotiin iltakahvit. Isä ja äiti lähtivät navetalle joskus viiden korvissa. Illallinen syötiin seitsemän paikkeilla. Ruokana oli tavallisesti lihakeitto. Jälleen oli tiskaus ja minulla kuivaus. Iltakuset heitettiin navetan nurkalla ja ruvettiin nukkumaan.

Isällä oli aina saappaat, kumi- tai nahkasaappaat, jalassa sekä pussihousut, flanellipaita, mustat liivit, leveä vyö, puukko vyöllä ja huopahattu päässä. Talvella hänellä oli koivistolainen karvalakki ja sarkapusero. Kyläreissulla puseron sijasta oli pikkutakki. Povitaskussa oli paksu pörssi. Siellä oli setelit ja kolikot ja kai jotain muutakin, koska pörssi oli niin pullea. Leveää vyötä isä käytti myös partaveitsen teroitukseen. Vyöllä pidettiin myös poikalauma herran kurissa ja nuhteessa. Syödessä isä ei käyttänyt veistä vaan omaa puukkoaan. Haarukkaa sanottiin kahaveliksi.

Eräänä talvena Kivalossa lähellä meitä oli suuri Metsähallituksen ja Metsäntutkimuslaitoksen metsätyömaa. Meidän törmä oli katsottu edulliseksi paikaksi saada puut Kemijokeen. Kymmenkunta hevosta ajoi koko talven tukkeja ja pöllejä eli kaksimetristä pinotavaraa törmälle. Törmälle muodostui valtavat kasat puutavaraa. Savottaporukka paitsi lähitalojen miehet asuivat Kivaloon rakennetussa metsäkämpässä ja hevoset tallissa. Kämpässä oli kymppi eli työnjohtaja omassa huoneessaan ja emäntä keittiössä. Työmaan perältä meidän törmälle oli tehty tukkitie. Se pidettiin auraamalla auki. Lisäksi reenjalasten urat jäädytettiin vedellä reen päälle rakennetusta puisesta säiliöstä, jota tukkitien hoitaja hevosella veti aamulla neljältä. Jäädytettyä tietä kulkivat valtavat kuormat. Meidän notko oli tiellä pahin vastamäki. Notko ylitettiin varsin vinosti siten pienentäen nousukulmaa. Tiellä oli myös myötäleitä, joissa tukinajajan oli osattava jarruttaa. Isäni ajoi myös tukkeja. Isäni oli uskovainen ja lauloi virsiä hevosta ajaessaan. Isän virrenveisuu kuului kuulaassa pakkassäässä kaukaa.

Kevään tullen ja joen vapauduttua jäistä, alkoi tukkien vyörytys jokeen. Muistelen, että meidän väki teki työstä suurimman osan. Oli se kumeaa kolinaa kun tyvestä 50 senttiset tukit vyöryivät 70 metriä alaspäin jokeen jyrkkää jokitörmää. Pöllit eli kaksimetriset parkattiin ensin törmällä kevään korvalla. Sitten veljeni tekivät rännin eli kourun losoista eli vajaakanttisista laudoista. Rännin pohjalla maata vasten oli parikymmentä senttiä leveä lauta ja sivuilla kallellaan kapeammat laudat. Ränni tuettiin vankasti maahan, joka tasoitettiin ensin. Kymmenen metriä ennen jokea ränniin tehtiin hyppyri eli ränni taivutettiin maasta irti ehkä pari metriä. Sitten heitettiin kuorittu pölli matkaan. Pölli sai kovan vauhdin ja loikkasi jokeen muutaman metrin rannasta ja alkoi soljua Kemijoki-suuta kohti, Herrojen Kemiin. Vasta parkatut pöllit juoksivat hyvin.  Kuivuneet ja pihkaiset juntturoivat, joten ränniin kaadettiin vettä liukasteeksi. Isot pöllit rikkoivat tämän tästä rännin ja se oli korjattava. Me sen teimme. Myös minä heittelin pienempiä pöllejä ränniin. Se oli mieluisaa puuhaa. Yritimme välillä katsoa, kenen lähettämä pölli tekee pisimmän loikan.

Pinotavaraa oli ajettu runsaasti myös meistä muutama kilometri alajuoksulle päin matalalle törmälle. Siellä Metsähallitus kokeili pöllien koneellista työntämistä jokeen. Sitä varten ajoi telaketjutraktori, katerpillari, puskulevyineen meidän ohi. Me juoksimme perään katsomaan ihmettä. Pinot olivat joen suuntaisesti. Katerpillari alkoi puskea pinoa. Mitään ei tapahtunut. Eihän se jaksanut saada pinoa liikkeelle. Sitten se yritti vinottain. Ei sinne jokeen päätynyt paljonkaan pöllejä. Rikkoontui kyllä monia. Kesken se jäi. Olihan se ajanvietettä kyläläisille pyhäpäivän ratoksi. Taisipa joku sanoa, että pyhätyöllä ei ole siunausta.

Kesällä Metsäntutkimuslaitos kulotti Kivalossa määräalan. Kulotus oli loppunut ja työnjohtaja lähetti kulottajat kotiin ja jäi yksin jälkivalvontaan. Tuuli yltyi ja kulo syttyi uudelleen. Työnjohtaja ei saanut paloa sammumaan, vaan hakkuualueita ja metsää paloi satoja hehtaareja. Miehet lähtivät kylästä uudelleen sammutustöihin. Palo saatiin aikanaan sammumaan. kyläläisille tuli metsätöitä lisää vahingoittuneen puuston korjaamiseksi ja koko alueen metsittämiseksi siementämällä ja taimi-istutuksilla.

Talvella 45–46 oli eläinten rehusta eli heinistä ja oljista huutava pula. Heiniä oli tehty kesällä jängille. Niinpä eräänä aamuna 15-vuotias Lauri lähti hevosella hakemaan heiniä Sattasen aavalta, jonne oli matkaa yli kymmenen kilometriä. Heinä olivat suovassa eli kasassa seipäiden ympäröiminä. Lauri oli saanut heiniä rekeen suovasta jo joltisestikin. Hän polki heiniä reen päälle kiinnitetyssä häkissä ja sitten taas kipusi suovalle. Kävi sitten niin, että hän putosi heinäseipään päälle niin, että seiväs osui haarojen väliin. Laurilta meni taju kankaalle ties kuinka pitkäsi ajaksi. Hän virkosi kuitenkin, sai hevosen suitset käsiinsä ja raahautui häkkiin. Hän lähti ajamaan kotia kohti. Hevonen kyllä osaa tien kotiin, joten sen puoleen Laurilla ei ollut hätää. Kotona vanhemmat jo odottelivat. Viimein Lauri tuli ja heti sisään ja kertoi, miten oli käynyt. Helga ammatti-ihmisenä alkoi hoitaa. Housut pois ja haavan puhdistus ja siteet paikoilleen, niin se kävi. Oli se tapaus, joka olisi voinut päättyä hengen menoon. Keväällä ostettiin heiniä osuuskaupan kautta. Heinät olivat itse asiassa heinänolkia, joiden rehuarvo oli varsin mitätön. Kuitenkin ne pitivät eläimet elossa kesään asti. Heinien hinta oli sama kilolta kuin maitolitran hinta eli 20 markkaa. Lehmät olivat lähes ummessa. Muutama litra päivässä saatiin maitoa.

Vuonna 46 isä osti Nivankylästä 20.000 markalla lehmän, jonka sitten talutti kotiin. Matkaa kertyi 70 kilometriä. Ostoaika oli sikäli onnekas meidän kannalta, että isä ehti ostaa ja maksaa lehmän ennen rahan leikkausta. Rahan leikkauksessa rahat leikattiin kirjaimellisesti kahtia ja rahan arvo puolittui. Oli se monella tapaa kovaa aikaa.

Koulun kevätjuhlista 1946 muistan erityisesti johtajaopettaja Arvi Pelkosen puheen sen kohdan, jossa hän sanoi: ”Minua ilahduttaa suuresti se, että olot täälläkin hävitetyssä Lapissa ja Pekkalassa ovat menneet niin eteenpäin, että näin edessäni puhtaita ja siististi puettuja lapsia.” Todistukseni oli hyvä ja olin luokan paras oppilas. Alkoi kolmen kuukauden kesäloma koulusta ja kokopäivätyöt kotona kuutena päivänä viikossa.

Talvella 46 oli metsässä kaadettu tukit ja ajettu rakennuspaikalle navettaa varten. Tukit sahattiin talosta taloon kiertävällä sirkkelillä kuuden tuuman hirsiksi, kattotarvikkeiksi, lankuiksi ja laudoiksi. Sahanpuruista tuli mahtava kasa. Navettarakennukseen tuli sauna, navettakeittiö, navetta kymmenelle lehmälle, parille vasikalle ja lammaskarsina sekä talli kahdelle hevoselle ja iso heinälato. Katto tehtiin päreistä, jotka kiertävä pärekone höyläsi rakennuspaikalla. Navetan taakse tehtiin virtsakaivo. Elokuussa 46 oli valtava sopulien vaellus. Sopulit ovat eläimiä, jotka vaistonsa vetäminä menevät suoraan eteenpäin vastuksia kaihtamatta. Avoin navetan virtsakaivo sattui kohdalle ja sinne meni kymmeniä sopuleja. Koira hyppäsi metriä syvään kaivoon ja nappasi sieltä sopulin kerrallaan ylös kunnes joku niistä pääsi puraisemaan koiraa huuleen. Oli se melkoinen luonnonnäytelmä, se sopulien vaellus.

Ensimmäisenä kesänä sodan jälkeen astutettavat lehmät piti viedä useiden kilometrien päähän joen toiselle puolelle sonnin luo. Sittemmin Lassilaan hankittiin sonni. Sonni oli kesäisin lieassa nurmikolla. Veimme kiimaista eli härillään olevaa lehmää naapuriin. Sonni haistoi jo kaukaa lehmän kiiman ja yritti tulla lehmän luo. Lanssilan isäntä Pekka meni ja irrotti liean tolpasta ja silloin sonni lähti. Sonni juoksi ja isäntä tuli liekana köyden päässä. Kyllä siinä meillä ulkopuolisilla nauru kelpasi. Sonni tuli lehmän luo ja oitis hyppäsi selkään. Asia oli pian hoidettu.

Jokapäiväistä särvintä pyrittiin lisäämään monella tapaa. Meille otettiin uros- ja naaraskani. Pentuja alkoi syntyä ja pian. Kanin teurastamisesta kukaan ei pitänyt. Veljeni sen tekivät. Niille tehtiin tiheä aita tiukasti maasta lähtien. Kanit pyrkivät laajentamaan elintilaansa karkaamalla. Kun olot paranivat, niistä luovuttiin.

Kasvimaa oli aika iso. Jokaisella lapsella oli oma pieni pläntti, jolta sai syödä sadon. Porkkanaa, naurista ja hernettä oli minun palstalla. Tietysti oli myös perheen yhteinen kasvimaa, jonka satoa syötiin pitkälle talveen. Porkkanat saatiin säilymään parhaiten puulaatikossa hiekan sisällä perunakellarissa. Meidän perunakellari oli maahan kaivettu monttu ja katto ja seinät tuettu puilla. Sinne mentiin katossa olevasta luukusta, jossa oli kaksoiskansi. Välissä oli olkia. Perheen perunamaa oli luonnollisesti suuri. Perunoita nostettiin syksyisin satoja kiloja. Nostoon kului aikaakin useita päiviä. Koulusta saatiin perunannostoloma. Ei se ollut ollenkaan mieleeni. Perunat tahtoivat pilaantua kellarissa. Kai sinne pääsi pakkanen. Oli se vistoa eli epämiellyttävää hommaa kerätä mätiä perunoita ehjien seasta avokäsin. Kellariin mentiin vain lauhoilla ilmoilla.

Me pojat kävimme ongella järvillä ja lammilla sekä puroissa ja joella. Jatkettiin niillä vähän ruokataloutta. Kalasta puheen ollen serkkuni Jenni Backin mies Janne sai vuonna 46 ison lohen Kemijoesta. Mekin saimme sitä maistaa. Se oli viimeisiä ylös nousseita lohia. Karihaaran voimalaitostyöt ja myöhemmin itse laitos estivät lohen nousun Kemijokeen.

Kesällä poimittiin marjoja ahkerasti. Hilla kypsyi ensin. Hillaa ei ole kotiseudullani erityisen paljon. Sitä saatiin kuitenkin useita kymmeniä litroja lähes joka kesä. Marjassa olimme pienestä pitäen, viimeistään viisivuotiaina. Hillaan lähdettiin joskus jo aamu neljältä. Reissu oli useinkin jopa parikymmentä kilometriä, osa suota ja hilla-astia painamassa. Ei nukkumiseen tarvittu tuutilauluja. Seuraavana kypsyi mustikka. Sitä poimittiin paljon. Osa myytiin. Me lapset saimme myydä vapaa-aikana poimimamme mustikat kauppaan, tavallisimmin osuuskauppaan. Syksyn myötä kypsyivät puolukat. Niitä oli kiva ja nopeaakin kerätä. Puolukat säilöttiin survomalla puusaaveihin. Saavit säilytettiin navetan vintillä. Se oli joutilas paikka. Sieltä niitä sitten noudettiin tarvittaessa. Hillat ja mustikat säilöttiin Atamonilla ja sokerilla.

Kesällä oli jokakesäinen ottosten keruu eli joutomailta heinien ja lehtien keruu lehmien yöruoaksi. Astiani suureni luonnollisesti. Keräsin lauantaisin talteen ottoset myös sunnuntaita varten. Siten jäi paremmin aikaa leikkeihin ja urheiluun.

Isä luovutti meille urheilukentäksi suorakulmaisen tasasivuisen kolmion nurmikkoa, mikä jälkikäteen tuntuu ihmeeltä, olihan pellosta pulaa. Kolmion sivu oli 30 metriä. Siihen saatiin mahtumaan pituus- ja kolmiloikkapaikka, korkeus- ja seiväshyppypaikka, kuulantyöntö-, kiekonheitto ja moukarinheitto. Keihäänheitto suoritettiin kylätiellä. Juoksuja varten tehtiin paikka metsään. Joka sunnuntai käytiin läpi hypyt ja heitot sekä sadan metrin ja 400 metrin juoksut, joskus myös 3 kilometrin juoksu. Tuloksia verrattiin sitten Lapin Kansan tulossivuun. Usein oli mukana myös muita kylän lapsia. Meidän harjoittelumme oli kuitenkin niin paljon kovempaa, että muut pojat eivät meille pärjänneet. Teimme itse luonnollisesti kaikki suorituspaikat ja -välineet. Kuulana oli neljän kilon pyöreä kivi, kiekkona kiloinen litteä kivi ja moukarina hirrenpätkä, jossa oli vajaa metrinen puuvarsi. Seiväs- ja korkeushyppyrima oli telineisiin 5 sentin välein naulattujen naulojen varassa. Itse kullakin oli oma seiväs pituus- ja painoerosta johtuen. Ensimmäisen seipään tein rimasta, joka oli kapeampi yläpäästään. Muistan mieliseipääni varsin hyvin. Oli se mahtavaa kun ylitti ensi kertaa kaksi metriä seipäällä tai neljä metriä pituudessa. Kilpailut alkoivat sunnuntaiaamuna yhdeksältä ja päättyivät illalla. Hädin tuskin ehdittiin käydä välillä syömässä. Kymmenkunta lajia päivässä käytiin läpi. Olin ikääni ja pituuteeni nähden varsin hyvä hypyissä ja keihäänheitossa. Siitäköhän vai mistä johtui isäni käyttämä sanonta: ”Martti on pieni päältä, mutta iso sisältä.”

Kesällä oli Calmet-rokotus kylällä. Lilja vei minut pyörän tarakalla rokotuspaikalle. Pyörryin rokotuksessa. Paluumatkalla oli kai vieläkin tokkurassa, koska jalkani meni pyörän pinnojen väliin, housut repesivät ja jalasta vuosi verta. Kotiin päästiin ja torut saatiin. Olin työkyvytön muutaman päivän. Rokotusjälki tulehtui ja mäti koko kesän. Siinä piti pitää sidettä. Jälki näkyy 70 vuotta myöhemminkin kaksi senttiä halkaisijaisena kuopalla olevana alueena vasemmassa reidessä.

Ennen sotia oli alettu rakentaa hirsistä aittaa pihapiiriin. Siitä oli ehditty pystyttää kolme hirsikertaa ja sisäpuolelle lattiankannatinpalkit. Kehikosta muodostui erittäin suosittu leikkipaikka. Siellä oltiin hippasilla juosten pitkin lattiankannattimia. Usein myös kylän tyttöjä ja poikia kerääntyi kehälle. Se oli leikkikäytössä aina vuoteen 48 saakka, kymmenen vuotta. Sitten se tehtiin haloiksi.

Meillä ja maaseudulla yleisestikin käytettiin kotikonsteja vammojen ja sasairauksien hoidossa. Minulla tuli lapsena erittäin herkästi verta nokasta. Jos verentulo ei tyrehtynyt oitis, se pysäytettiin panemalla kirveen kanta niskaan. Se pysäytti verentulon aika pian. Heiluvat hampaat isä poisti peukalon ja etusormen kynsillä. Eivät kauan heiluneet. Isällä oli erinomainen kynsien kovuus ja hiusten kasvu. Myös hiusten musta väri säilyi muuttumattomana kuolemaan saakka, vaikka hän kärsikin vatsahaavan ja ilmeisesti lopuksi vatsasyövän takia vuosia ja vuosia.

Kesällä 46 veljeni ja naapureiden nuoret miehet innostuivat tekemään närevitsaksilla joessa huilaavista tukeista lautan, jolla laskivat Vanttauskosken alas. Se oli tukkilaisromantiikkaa. Kemijoen uitto oli tuohon aikaan suurisuuntaista puuhaa. Tukkeja alkoi uida jokea pitkin toukokuussa. Pekkalan lossi oli varsin vilkas, joten lossin yläpuolella olivat puomit. Toinen puolikilometriä pitkä puomijono lähti toiselta rannalta ja toinen samanlainen toiselta rannalta. Puomit oli vapaista päistään yhdistetty toisiinsa sinkillä eli sinkkivaijerilla siten, että toinen pää oli kiinteästi puomissa kiinni ja sinkin toinen pää oli toisen puomijonon päässä olevalla kelulla. Puomit vedettiin kelulla yhteen, kun lossin oli tarkoitus ylittää joki. Tukkeja kertyi puomien yläpuolelle. Kun kelunkäyttäjä arveli, että on aika päästää tukit sumasta ja lossiliikenne sen sallii, hän vapautti kelun hammasrattaan ja tukit soluivat taas alaspäin.

Kelunkäyttäjällä oli kelun luona pieni koppi, jossa hän saattoi olla sadesäällä. Kelunkäyttäjä oli tavallisesti noin kuudentoista vuoden ikäinen poika kylältä. Myös meidän poikia toimi kelulla, mm Lauri ja Arvo. Työ oli vaativa. Sumaa ei saanut päästää liian suureksi. Joskus niin kävi ja silloin olivat vaarassa puomit ja lossi. Kemijoki on noin 500 kilometriä pitkä. Kauimmaiset tukit oli pantu jokeen sen latvoilla. Kohta pian tukkien lähdettyä liikkeelle Kemijoen latvoilta alkoi jokivarsien tyhjennys rantaan tarttuneista tukeista eli uiton häntä lähti liikkeelle. Elokuussa uiton häntä oli Pekkalassa. Sen kulku kylän läpi oli mielenkiintoista seurattavaa. Siihen loppui kelunkäyttäjän työ siltä suvelta. Puomi kerättiin rannoille odottamaan seuraavaa kesää ja uittoa.

Kylässä oli paljon koiria. Enimmäkseen ne olivat Lapin pystykorvia ja sekarotuisia. Koirat olivat lasten huviksi ja karkottivat porot pois pelloilta. Keväisin naaraskoirat tulivat kiimaan ja uroskoirat kokoontuivat kiimaisen naaraan luo laumoittain. Syntyi ankara sota ja temmellys siitä, mikä uros pääsee siittämään naaraan. En muista voittiko vikkelin vai vahvin. Toiset uroot ärhentelivät ympärillä. Pentuja syntyi sitten useita. Pari saimme valita jäämään eloon toistaiseksi. Talveksi jätettiin vain yksi koira. Ylimääräistä ruokaa ei ollut.

Keväällä 46 talomme ullakolle tehtiin kesähuone. Se oli mieluinen nukkumapaikka talon nuorille miehille. Myöhemmin sinne kokoonnuimme kylän tyttöjen kanssa juttelemaan. Vanhemmat veljeni tietysti pyrkivät rutistelemaan tyttöjä. Minun mieluinen osa oli olla tyttöjen kilpenä veljieni lähentelyä vastaan. Minä siinä taisin saada eniten tyttöjen läheisyyttä.

Talven jälkeen talossa oli suurpyykki. Pyykki vietiin kaivolle ja pantiin saaviin saippuaveteen likoamaan. Ison vettä puolillaan olevan muuripadan alle pantiin tuli. Pyykin liottua muutaman tunnin pyykki pestiin pyykkilaudan harjaslasia vasten hankaamalla. Pyykki huuhdottiin ja pantiin pataan lipeäveteen kiehumaan. Pyykki huuhdottiin useaan kertaan ja ripustettiin naruille. Pyykissä meni yleensä kaksi päivää. Jos kaivossa ei ollut riittävästi vettä, pyykki pestiin rannalla. Pyykit, saavit ja pata piti raijata rantaan ja sieltä pois. Siinä oli paljon ylimääräistä hommaa. Talvella pyykättiin harvoin. Silloin vesi sulatettiin lumesta. Pyykki kuivui kovassa pakkasessa nopeasti. Jääkoppurana oleva pyykki tuotiin sisään ja hetkessä se oli kuivaa.

Pyykki silitettiin raudalla, joka lämmitettiin kuumalla hellalla. Ainoastaan pyhävaatteita silitettiin. Ennen tansseihin lähtöä niin tytöt kuin pojatkin puhdistivat ja silittivät housunsa, paitansa ja takkinsa tai puseronsa. Jos housuissa oli tahra, se otettiin pois mustalla kahvilla, tietenkin vasta sitten kun kahvia alkoi saada. Kesällä 46 rakennettiin joen pohjoispuolelle maamiesseuran talo pääasiassa talkoilla. Talkooinnon taustalla oli nuorten miesten tanssihalu oikealla lattialla. Olihan kesä 45 tanssittu maantien silloilla ja nurmikoilla. Silloin minäkin tapailin valssin askelia kotipihalla kun isän silmä vältti. Siskot opettivat mielellään.

Piittisjärvellä oli yksi sopiva maantiesilta. Olin äidin ja isän kanssa matkalla seuroihin Simojärven Pohjaslahteen Putkivaaran taloon. Matkalla ohitimme sillan ja näimme meidänkin nuoria tansseissa. Talo valmistui tuota pikaa ja joen takaa alkoi lauantaisin kuulua valssin hiveleviä säveliä. Tulihan sieltä jenkkaa, polkkaa, tangoa ja foxiakin. Istuin joka lauantai-ilta törmällä ja kuuntelin musiikkia ja haaveilin aikaa, jolloin minäkin pääsen tansseihin. Musiikki kuului meille hyvin tanssipaikan avoimista ikkunoista ja matkaa oli vain 400 metriä.

Putkivaarassa seurapaikalla oli kauppa. Karamelleja ei ollut myytävänä. Käytimme makeana pussiin tehtaassa pakattua puuron kastiketta. Oli sekin hyvää, kun parempaa ei ollut. Yöksi menimme lahden toiselle puolelle veneellä. Taisi olla sukulaistalo. Seurat olivat ajankulua meille lapsille.

Kesällä 46 pidettiin Oslossa Euroopan mestaruuskilpailut yleisurheilussa. Siellä Suomen menestys oli varsin hyvä. Erityisen muistettavia olivat 10 kilometrin ja maratonin kaksoisvoitot. Nimet Viljo Heino, Helge Perälä, Väinö Muinonen ja Mikko Hietanen syöpyivät mieliin. Kylällä järjestettiin myös juoksukilpailuja. Lauri oli aika hyvä juoksemaan.

Kolmekymmentäluvulla oli ollut niin hyviä kesiä, että meilläkin oli viljelty ruista ja vehnää. Kesällä 46 meillä oli ruista ja ohraa. Ruiskin menestyi ihan hyvin. Ruis kaadettiin viikatteilla ja tehtiin lyhteiksi, jotka kerättiin kuhilaiksi. Lyhde tehdään siten, että kerätään pieni sylillinen rukiin korsia ja sidotaan ne muutamalla korrella nipuksi. Kuhilaassa lyhteet ovat tähkäpäät ylöspäin kekona toisiaan vastaan. Me lapset keräsimme irronneet tähkät säkkeihin odottamaan puintia.

Syksyn alussa puimakone eli ryskä kiersi talosta taloon. Traktorin voiman ulosottopyörästä meni hihna ryskän sisäänottopyörään. Ryskän toiseen päähän työnnettiin oljet. Ryskä varisti olkia niin rajusti, että jyvät erottuivat tähkistä ja jyvät kerättiin kangassäkkiin. Korret ja ruumenet poistuivat ryskän toisesta päästä. Jyvät vietiin vilja-aittaan, jona meillä toimi liiterin vintti. Vintissä oli laari, jossa ainakin joskus säilytettiin jyviä. Jyvät vietiin säkeissä sitten aikanaan myllyyn jauhettavaksi. En muista, että meillä olisi sen koommin viljelty ruista. Ohraa sen sijaan viljeltiin aina. Ohrajauhoja meillä oli omasta takaa lapsuudessani.

Lapsuudessani mustalaiset kulkivat talosta taloon, mökistä mökkiin hevosella ja kärryillä. Naiset ja lapset kerjäsivät ja myivät ompelemiaan pitsejä. Miehet pyysivät keittämään kohvinkorviketta ja sitten pari vuotta myöhemmin kahvia. Miehet maksoivat rahalla. Mustalaisista ei järin pidetty, varsinkin me lapset jopa vähän pelkäsimme mustalaisia. Siihen aikaan uskottiin, että mustalaiset pelkäävät kuolleita. Kerran taas kun mustalaisia tuli meille, Lauri nousi ja sanoi menevänsä katsomaan vainajaa latoon. Mustalaiset lähtivät pian pois.

Syksyllä 46 koulu alkoi Toivo Kaihuan pirtissä sadan metrin päässä pääkoulusta. Pirtissä oli ensimmäinen ja toinen luokka. Ensimmäiselle luokalle tuli ensin kuunteluoppilaaksi Esko Ollila ja parissa viikossa hän vakiinnutti paikkansa vakinaisena. Opettajana oli Annikki Vuopala. Hän oli ainakin minun mielestä hyvä ja mukava opettaja, nuori neiti-ihminen. Hän asui Rinteen talossa lossin luona. Olimme me, Esko ja minä, aika kelvottomia kun kävelimme opettajan perässä ja juttelimme yhtä sun toista keskenämme, joskus hävyttömyyksiä kuiskittiin. Joskus juttelimme opettajan kanssa kävellessämme. Parhaan keskustelukaverin sain Eskosta jo varhain, vaikka hän on kolme vuotta minua nuorempi. Ilmeisesti hänen älykkyytensä korvasi lapsellisuuden.

Istuin Maila Kaihuan vieressä toisen luokan. Minä autoin häntä läksyissä, varsinkin laskennossa. Vastalahjaksi pyysin auton sisäkumista leikattuja renkaita. Mailan veljellä oli kuorma-auto. Renkaat olivat hyviä ritsakumeja. Ritsoilla ammuttuiin käpyjä, kiviä, paperipalloja ja muuta sopivaa. Paperipalloja ammuttiin tunnillakin. Istuin luokan perällä, joten sieltä oli hyvä ampua kavereita kun opettaja oli selin luokkaan. Tuli sitä kyllä nurkkareissujakin. Olin Mailan kanssa myös järjestäjänä. Järjestäjän tehtävä oli tuulettaa luokka ja pyyhkiä taulu hyvin. Olimme pieniä, joten taulun pyyhintään piti ottaa tuoli alle. Maila pyyhki ja minä pidin Mailaa lantion kohdalta kiinni. Siinä syntyivät selvästi muistamani seksuaaliset tunteet. Oikein odotin välituntia ja järjestäjänvuoroa. Lisäksi rakastuin Mailaan tulisesti ja luulen, että Maila minuun. Meistä tuli koulussa erottamattomat vuosiksi. Kesälomalla kävin joka ilta törmällä katsomassa Mailan kotia kohti ja yritin kuvitella näkeväni hänet. Matkaa oli linnuntietä pari kilometriä. Olin todella syvästi rakastunut Mailaan. Unelmoin hänestä ja ajattelin häntä alinomaa. Kesän mittaan näin hänet vain vahingossa. Joki oli välissä eikä niin pitkille reissuille lupaa olisi saanut enkä rohjennut pyytääkään. Rakkautemme oli salattua, mutta kaikki koulussa sen tiesivät. Jos joku muu poika lähenteli Mailaa, niin turpiin sai minulta. Osallistuin välitunneilla tyttöjen palloleikkeihin voidakseni olla lähellä Mailaa. Hyppäsin tyttöjen kanssa narua ja ruutupeliä. Minua tietysti kiusattiin, mutta se vähät painoi rakkauden rinnalla.

Isä, Eelis, Heikki ja Lauri lähtivät talven koittaessa savottaan kymmenien kilometrien päähän. Talvina 1945–46 ja 46–47 savotta oli Kuluksessa 40 kilometrin päässä. Pojat kaatoivat isot puut justeerilla ja pienet puut pokasahalla. Justeeri on puolitoista metriä pitkä, leveimmillään 15 senttiä leveä ja isohampainen saha, jolla kaksi miestä sahaa, toinen toisesta ja toinen toisesta päästä pitäen. Puut katkottiin tukeiksi ja latva pölleiksi. Oikein suurista puista tehtiin pitkiä puomeja uittoa varten. Isä ajoi puut hevosella jäätietä pitkin lanssiin joen tai järven jäälle. Isä veisaili virsiä hevosen kyydissä. Miehillä oli iltatöinä sahojen ja kirveiden teroitus, vaatteiden ja kenkien huolto ja korjaus sekä kaikkien muiden välineiden huolto. Hevosmiehillä oli hevosten hoito. Miehet pelasivat myös korttia. Eräänä iltayönä miehet pelasivat taas korttia. Kesken kaiken isä oli alkanut unissaan veisaamaan. Siihen oli sillä kertaa korttipeli päättynyt. Oli se ollut niin hämmentävää.

Jouluna miehet kävivät kotona ja palasivat pyhien jälkeen savottaan, isä hevosella ja pojat suksilla. Lauri oli mahdoton lukemaan. Kaikki vapaa-ajat syksyisin, talvisin ja keväisin hän luki ja myöhään yöhön. Reppu selässä hän hiihteli pitkin kylää ja lainaili kirjoja. Isän siskon Halosen Kreetan pojalla Arvolla oli niissä oloissa voi sanoa paljon kirjoja. Arvo asui perheineen puolenkymmentä kilometrin päässä ja sieltä Lauri kantoi kirjoja. Minun ensimmäinen kokonainen kirja aapisen jälkeen oli Kukkosen kirjoittama Aarresaari. Oli se jännä.

Lapsuudessani Pekkalassa kerrottiin kuolemaan liittyviä juttuja. Miehet olivat kortilla aitassa, jossa oli ruumis laudalla. Miehet raottivat ruumiin suuta ja panivat päreen suuhun ja palamaan. Pelasivat korttia, kun ruumiin suu aukesi ja päre putosi. Tuli siinä kortinpelaajille hoppu lähtö ja kortit jäi. Toisessa jutussa miehet olivat keskustelleet siitä, kuka uskaltaa käydä lyömässä puukon ruumiin viereen ruumislautaan pimeässä aitassa. Niinpä uskalikko löytyi ja meni aittaan puukko kädessä ja löi puukon lautaan. Kävi kuitenkin niin, että hän löi pimeässä takinhelmansa kiinni ruumislautaan huomaamattaan. Hän lähti kovalla kiireellä ulos ja ruumislauta kintereillä. Hän säikähti niin, että tuli hulluksi.

Meillä oli piika jostain Piittisjärveltä. Ei hän ollut mikään ruudinkeksijä eikä tarvinnut ollakaan. Hän tiskasi, siivosi, lämmitti uuneja, haki vettä kaivosta, sulatti talvella lumesta vettä keittiön hellalla, ynnä muuta. Talvella sulatettiin myös eläinten tarvitsemat vedet, mutta ne sulatettiin karjakeittiössä. Se oli isän ja meidän poikien puuhia. Karjakeittiössä pesimme kasvomme ennen kouluun lähtöä.

Keväällä karja yöpyi kesänavetassa eli vuonna 45 tehdyssä navetassa. Talvinavetta ja -sauna pestiin perusteellisesti. Huushollin hoito siirrettiin suurelta osin navettaan. Poikien sängyt vietiin saunaan ja saunan ikkuna peitettiin kankaalla. Saunassa oli kivilattia ja iso saunankiuas. Kiuas oli muuten tehty bensiinitynnyriin. Sauna oli tosi hyvä nukkumapaikka. Olihan se tasalämpöinen ja viileä pirttiin verrattuna.

Keväällä 1947 veljeni Heikki jätti Pekkalan mentyään Sirkkansa kanssa naimisiin. Tavarat sopivat reppuun. Ei se hänenkään oman elämän aloitus kovin leveä ollut. Hän lähti muistaakseni rakentamaan suomalaisten urakoimaa Jäniskosken voimalaitosta Neuvostoliittoon. Heikki ja Sirkka muuttivat Ivaloon.

Taloamme jatkettiin vuonna 1947 ja tehtiin keittiön ja eteisen päähän niin sanottu Iso kamari. Se tehtiin lautarakenteisena. Ulommaisena on pystylaudoitus ja rimat. Sitten on tervapaperi ja vinolaudoitus, tervapaperi, sahanjauhoja 10 senttiä, tervapaperi, laudoitus ja pinkopahvi. Myös kattoon pingotettiin pahvi. Kamari oli aluksi pelkästään vieraskäyttöön. Lämmitys tapahtui uunilla eli takalla.

Naapurissa oli ori. Pääsin isäni mukaan kylään naapuriin. Sinne sattui samaan aikaan joku naapuri tammansa kanssa tarkoituksella saada tamma tiineeksi. Tamman takajalkoja varten kaivettiin leveä kuoppa. Hevosen omistaja piti tamman päitsistä kiinni. Naapurin isäntä Laine ohjasi oriin tamman taakse. Ori hyppäsi tamman selkään ja teki tehtävänsä ja hirnui. Oli se aikamoinen näytelmä. Tamma tuli tiineeksi yhdestä laakista.

Isäni sisko Iida Niemenmäki asui samalla puolen jokea kuin mekin noin neljän kilometrin päässä. Iida oli miehensä Artun kanssa usein meillä kylässä. Samoin me olimme heillä. Minä pääsin useimmiten isän ja äidin kanssa kylään. Sodan aikana meillä oli soutuvene, jolla oli kesäisin näppärä kulkea. Talvisin matka taittui hevosella. Kevään 1947 matka on jäänyt mieleeni. Taivalsimme kävellen kohti tätilää. Oli kevättulvien aika ja jouduimme kiertelemään pitkiä matkoja erästä isoa ojaa ylävirtaan ennen kuin löytyi paikka, josta pääsimme yli. Kylässä oli taas oikein sydämellinen vastaanotto. Oli hyvää ruokaa ja kahvia ja pullaa ja maitoa. Tuolloin meidän tamma-hevosemme oli viimeisillään. Siellä pistäytyi joku naapuri, joka tarjosi tulevasta varsasta emonsa vatsaan 40.000 markkaa. Isäni ei luonnollisestikaan siihen suostunut. Isäni oli puhunut vuosia, että hän haluaa saada varsan ja kasvattaa sen itse. Tämäkin tapaus jäi lähtemättömästi mieleeni.

Tuli kesä 47 ja tamma Riento synnytti varsan nurmikolle. Tamma nuoli varsan putipuhtaaksi. Ei kestänyt kauankaan kun varsa alkoi kömpiä jaloilleen. Se oli hellyttävä näky. Kohta pian se meni imemään emonsa tissejä. Syömisen jälkeen tammavarsa, joka sai nimen Huima, alkoi ottaa heiveröisiä juoksuaskelia horjuen puolelta toiselle ja kaatuenkin välillä. Pitkään sitä seurattiin sinäkin iltana. Varsasta tuli tosi kaunis ja leveärintainen. Varsa oli myös isän lemmikki. Muut eivät saaneet sitä opettaa. Isä oli ilmeisesti liian hellä opettaja, joten Huimasta ei tullut koskaan tosi hyvää työhevosta.

Kesällä 47 pidettiin Helsingissä Suurkisat. Siellä kohtasivat Viljo Heino ja Emil Zatopek toisensa 5000 metrin juoksussa. Siitä lähtien oli Satupekan nimi tuttu kaikille suomalaisille. Kesällä 47 pääsin pitkän kinuamisen jälkeen pariksi viikoksi siskoni Helmin mukana ja luokse Nivankylään. Menimme seka-autolla eli autolla, jossa etuosassa oli matkustajatila ehkä parillekymmenelle hengelle ja perällä avolava tavaroiden kuljetukseen, Rovaniemelle. Siellä menimme Helmin miehen Matin tädin luo kahville. Siellä näin ensi kertaa WC:n. Oli se ihmetyksen aika kun piti mennä komeroon pissalle ja vesi vei jätökset mennessään.

Nivankylässä oli kiva olla. Siellä oli naapureissa samanikäisiä poikia, joiden kanssa kisailtiin. Tärkein asia oli kuitenkin Helmin polkupyörä, naistenpyörä. Yhtenä aamuna sain luvan alkaa opetella pyörällä ajoa. Vieressä on maantie. Sillä aloin opettelun. Kaaduin lukemattomia kertoja. Polvet ja kyynärpäät olivat vereslihalla. Opin ajamaan ja menin kertomaan Helmille ilouutisen. Helmi katsoi kelloa ja sanoi: ”Nykkö jo, eihän siinä menny ku tunti.” Oli se ikimuistoinen ilon päivä. Kyllä pyörä sai kyytiä lomani loppuajan. Sillä reissulla linja-auto pysähtyi Ylikylässä erään talon kohdalla. Talossa oli valkoinen aita, kaunis portti, kaunis leikattu nurmikko, kukkia ja vasta maalattu talo. Oli se mielestäni hieno, kai se oli jonkun herran talo tai huvila. Helmi synnytti esikoisensa Pentin vuonna 47. Sittemmin lapsia syntyi 10 lisää.

Veljeni Lauri, Arvo ja Alpo kulkivat pöllinteossa parin kilometrin päässä Kivalossa. Pojat kävelivät ikäjärjestyksessä polkua pitkin. Laurilla oli saha olalla, Arvolla kirves ja Alpolla parkkirauta eli kuorimarauta. Lauri oli pysähtynyt kai kuuntelemaan linnunlaulua. Arvo pysähtyi seuraavana. Alpo ei huomannut vaan käveli suoraan Arvon olkapäällä olleeseen kirveeseen. Nenänvarsi poikki ja pojat palasivat kotiin. Haava puhdistettiin ja sidottiin kotikonstein. Siihen jäi selvä arpi, jota Alpo kainosteli ja häpesi koko elämänsä, niin ymmärsin. Alpo jäi muutamaksi päiväksi kotiin ja minä lähdin sijaiseksi pöllintekoon. Lauri kaatoi ja katkoi puut, Arvo karsi ja minä parkkasin ohuimmat pöllit. Pölli piti nostaa pukille enkä jaksanut nostaa kovin suuria pöllejä. Ehdin parkata päivässä 30 pölliä. Se oli elämäni ensimmäinen varsinainen ansiotyö ja kodin ulkopuolella. Hyvällä sitä työtä muistelen.

Veljeni Eelis harrasti tilannekomiikkaa. Kerran syödessämme puolista Eelis puisteli päätään ja sanoi: ” On se tuo näkö huonontunu. Ei näy voita. ” Eihän sitä voita tosiaan liiennyt leivän päälle eikä niin ollen ollut pöydässä. Olot kuitenkin paranivat pikkuhiljaa. Oli kesä 47. Meille oli ostettu amerikkalaista silavaa, jota sanottiin Wilsonin pinnaksi. Sitä oli puolisella kuin myös leipää ja viiliä, josta pinnalle kohonnut kerma oli otettu kirnuttavaksi voiksi. Viili oli hyvää vallankin sokerin kanssa. Eelis sanoi silloin: ”Kyllä meilä on hyvät olot nyt. On tuoretta leipää, amerikansilavaa ja viiliä. Voiko sitä muuta toivua. Ku rauha vain jatkusi.” Tilanne ja tunnelma jäivät mieleeni ainiaaksi. Muut pöydässä olijat yhtyivät Eeliksen sanomaan ajatukseen.

Maamiesseuran talolla esitettiin silloin tällöin elokuvia. Minä en niihin päässyt paitsi Berliinin Olympialaisia koskeneeseen elokuvaan. Se oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja hyvä. Minulle tuli suunnaton halu nähdä maratonjuoksu elokuvana alusta loppuun. Maamiesseuran talolla kävi myös monen alan esittäviä taiteilijoita, soittajia ja laulajia. Muun muassa Ooppera kirkkaimpana tähtenään tanssija Elsa Sylvestersson oli siellä. Olavi Virta, Vili Vesterinen, Henry Theel ja monet muut kävivät tienaamassa leipärahojaan.

Kesällä oli kuivaa. Joku meillä huomasi, että naapurista Haarahiltuselta päin nousee savua. Haarahiltusen talo on korkealla mäellä puolentoista kilometrin päässä meiltä. Läksimme Eeliksen kanssa katsomaan, mistä savu tulee. Talon alapuolinen metsä oli tulessa ja vain lapset olivat kotosalla. Aloimme huitoa kuusen karahkalla palorajaa sammuksiin. Se osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, joten Eelis käski minut käskemään miehet sammutukseen. Juoksin talosta taloon, minkä kintuista pääsin. Palo saatiin sitten joukolla rajattua ja sammutettua. Haarahiltusen rakennukset säästyivät tulelta. Haarahiltusilla oli monta tyttöä. Varsinkin minua hiukan nuorempi Raili oli kaunis tyttö.

Syksyllä 1947 menin sitten kolmannelle luokalle kansakoulua. Luokkamme oli jälleen johtajaopettaja Pelkosen talossa mutta nyt pirtissä. Koulu oli tietysti edelleen usein hyvin pitkästyttävää. Mielestäni uskonnossa samat jutut tulivat vuosi vuoden jälkeen uudelleen. Kun olin oppinut ne kerralla ulkoa, niin eipä siinä ollut paljon mielenkiintoa kuunnella huonomuistisempien vastauksia opettajan kysymyksiin. Niinpä jälleen kerran riehaannuin ajamaan serkkuani Teuvo Timosta pitkin luokkaa. Opettaja huusi ja me menimme peräkanaa. Meidät pantiin nurkkaan, kumpikin omaansa.

Välitunneilla pelattiin nelimaalia. Se on pesäpallon tapaista, mutta pelataan pienemmällä kentällä. Siinä sattui semmoinen vahinko, että löin naapurimme Pesosen Taimia korvalle mailalla kun hän oli jostain juossut mailan tielle. Siitä selvittiin säikähdyksellä. Ruutua hypittiin. Usein istuttiin ringissä ja keskellä oli henkilö, joka yritti osua lentopallolla johonkin istujaan. Silloin heittäjä vaihtui. Välillä oltiin hippasilla ja piilosilla. Välillä pojat tirkistelivät tyttöjen puuseen alapuolelta tyttöjen pyllyjä. Jäätiin siitä kiinnikin, josta seurasi arestia ja turvarakenteiden parannuksia. Me keksimme keinoja murtautuaksemme turvarakenteiden läpi. Me olimme sen ajan hakkereita.

Martat järjestivät kyläläisille joulujuhlat, jonne minäkin pääsin. Muistan juhlat hyvin ja mieleeni jäi Marttojen puheenjohtajan puhe. Hän sanoi, että vielä tänä jouluna joulupuuro piti keittää mannaryyneistä, mutta ehkä jo ensi jouluna saadaan riisiryynejä. Minusta mannapuuro oli aina hyvää.

Taloissa ja mökeissä oli edelleen täitä ja muita syöpäläisiä. Äiti piti hyvin tarkkaa huolta täiden hävittämisessä. Hän kampasi tiheällä luukammalla joka päivä ja monestikin päivässä meidän kaikkien lasten päät. Löytyihän sieltä silloin tällöin täi. Äiti nitisti täin kynnellä kuoliaaksi. Koulussa niitä tuppasi olemaan. Ainakin kerran koulussa pantiin kaikkien lasten pää valkoiseksi täystuhoa DDT. Nykyään se lasketaan hirveäksi ympäristömyrkyksi. Äiti motkotti, että pitäisivät ihmiset lasten päät puhtaina, ettei tarvitsisi käyttää myrkkyjä. DDT haisee voimakkaasti ja muistan yhä vielä sen hajun.

Koulussa oli silloin tällöin rokotuksia. Olen aina ollut hyvin heikko rokotusten suhteen. Pyörryin usein. Kerrankin olin saanut piikin ja lähdin kävelemään tokkurassa kohti pulpettia. Kaaduin suoraan uunin kulmaan. Otsa meni auki ja taju kankaalle. Palasihan se taju aikanaan. Kyllä opettaja ja sairaanhoitaja pelästyivät.

Koulun tontille alettiin rakentaa uutta koulua. Johtajaopettaja esitteli meillekin koulun piirustuksia. Koulu tehtiin sahatuista hirsistä. Se on kaksikerroksinen ja siinä on alakerrassa johtajaopettajan keittiö, olohuone ja kamari, koulukeittiö, yhdistetty voimistelusali ja veistoluokka sekä luokka, jossa oli harmoni. Luokkien välillä oli paljeovi. Yläkerrassa oli kaksi luokkaa ja kaksi opettajien asuntoa. Koululle vedettiin myös painevesi Kaihuavaarasta. Vesijohtoputket tehtiin paikan päällä. Suoriin kaksikymmentä senttiä halkaisijaltaan oleviin mäntytukkeihin porattiin keskelle kymmensenttinen reikä. Putket liitettiin toisiinsa ja vesi juoksi koululle.

Jossakin vaiheessa talvella päästiin uuteen kouluun. Lämmitys toimi alussa niin huonosti, että saimme istua tunnilla käsineet kädessä, saappaat jalassa ja ulkopusero päällä. Koulu oli uusi ja hieno. Johtajaopettaja kertoi, että ehkä saadaan koulu maalatuksikin ja aita ympärille, valkoinen pystyrima puuaita.

Kouluun saatiin radiokin. Siitä sitten kuunneltiin silloin tällöin kouluradiota. Kerran ollessani kolmannella luokalla luokat 3-6 kuuntelivat jotain tietopuolista kouluradio-ohjelmaa. Ohjelman loputtua johtajaopettaja teki tarkastusluonteisen kysymyksen. Muutama viittasi minä mukana. Opettaja kysyi ylempien luokkien oppilailta, eikä saanut oikeaa vastausta. Viimein hän kysyi mielestäni varsin epäilevästi: ”No, mitähän se kolmasluokkalainen Martti tähän vastaa?” Annoin oikean vastauksen ja kai vakuutin kyvyistäni myös johtajaopettajan.

Isäni sisko Kaisa Siivola asui perheineen Kaihuajärven rannalla. Kävimme siellä joskus kylässä. Tätini kuoleman jälkeen serkkuni Helli Siivola oli käymässä meillä ja pyysi minut hiihtämään joskus koulusta heille yöksi. Minähän olin innokas vaihteluun ja sain luvan kotoa. Sovittuna päivänä koulussa totesin, että opettaja antoi läksyn kirjasta, joka minulla oli kotona. Kerroin jutun opettajalle tunnilla. Opettaja sanoi: ”Kukahan se huomenna osaa vastata kysymyksiini, kun Sinun kirjasi on kotona?” Ehätin sanomaan, että kyllä minä varmaan sen verran osaan. Ja osasinhan minä, koska minulla oli tapana lukea mielenkiintoiset koulukirjat kannesta kanteen heti ne saatuani. Minua muuten pidettiin Siivolassa kuin piispaa pappilassa. Sain parasta, mitä talosta löytyi. Siivolan vanhimmat pojat olivat veljieni kavereita. Siivolan Eelis oli meillä usein käymässä. Hänellä oli kihara musta tukka, joka oli aina säntilleen kammattu. Hän kampasi tukkaansa hyvin usein, jota meillä hiukan naureskeltiin. Hän jäi kuitenkin vanhaksi pojaksi.

Kerran meillä oli yövieraana serkkutyttö, minua puolikymmentä vuotta vanhempi. Vuodepaikkoja oli vähän, joten hänet pantiin nukkumaan Laurin ja minun sänkyyn, minä väliin. Se oli mukava paikka nuoren neidon kainalossa. Hyvin jää tuollainen tapaus muistiin.

Talvella pidettiin talviolympialaiset St Moritzissa. Pettymys oli suuri, kun Benjamin Vanninen ei voittanut 50 kilometrin hiihtoa. Onneksi Heikki Hasu voitti yhdistetyssä kultaa ja Rovaniemen poika Martti Huhtala oli hopealla.

Olin saanut Ruotsista lähtiessämme suikaleista liimatut sukset. Ne olivat liian pitkät, mutta paremmat kuin kotitekoiset. Laskin niillä melkein mistä vaan ja pidin niitä katkeamattomina. Löytyihän se sellainenkin mäki, että suksi meni poikki. Suksi korjattiin läkkipellillä, taisi olla säilykepurkista. Kyllä se hidasti menoa. Sijoitukseni koulun hiihtokilpailuissa putosi. Serkulleni Teuvolle en pärjännyt koskaan ja nyt meni muitakin ohi. Olliloiden suvussa oli hyviä hiihtäjiä, oli Eino, Tapani ja Kalevi. Esko oli kaikessa urheilussa huononlainen. Eino oli sodan käynyt mies, mutta edelleen aikamiesten ykkönen Pekkalassa ja vähän laajemminkin. Hänen johdollaan tehtiin kilpahiihtolatuja. Eino hiihti edellä, perässä pari kolme poikaa samaa uraa, sitten joka toinen poika hiihti vasen suksi sompien uralla ja joka toinen oikea suksi sompien uralla. Loppupäässä pienimmät pojat hiihtivät ladun tasaiseksi. Latu avattiin kilpailuja edellisenä päivänä. Kilpailut olivat yleensä sunnuntaisin. En päässyt sarjassani palkinnoille kuin kerran Auttissa. Kisat olivat huhtikuussa ja oli vesikeli. Lauri voiteli sukseni ja onnistui niin hyvin, että pääsin palkinnoille. Taisin olla toinen.

Koulujen välisiin kisoihin en koskaan sopinut joukkueeseen. Kerran olisin päässyt huoltojoukkoihin, mutta isä katsoi, että oli tärkeämpää levittää sontaa tunkiolla. Niin tein, mutta tuolloin katkerana. Seija oli hyvä hiihtäjä. Hän voittikin koulujenvälisiä kisoja.

Talvisin keräsimme männynkäpyjä pystyssä olevista puista vapaa-aikana. Myimme kävyt kauppaan ja saimme omaa rahaa. Ahkeria oltiin. Joulun alla tilattiin lehti-ilmoituksen perusteella joulukortteja. Korttien myynnillä saatiin taskurahaa. Kilpailu oli kova, koska moni muu lapsi tarvitsi taskurahaa ja oli huomannut saman konstin. Silloin oli myös hyvin pieniä kortteja, olisiko ollut jotain 5 senttiä kertaa 8 senttiä. Pieniä kortteja annettiin ainakin kavereille koulun joulujuhlissa.

Eräänä päivänä Arvo oli yksin oman metsämme perällä noin puolentoista kilometrin päässä, kun hän löi kirveellä jalkaansa. Hän vaivoin pääsi hiihtäen kotiin. Kun saapas vedettiin jalasta, niin veri purskahti jalasta ja Arvo taisi pyörtyä. Jalka parani ja työt jatkuivat.

Talvella 48 Eelis, Lauri ja Arvo tekivät metsätöitä Kivalossa. Siellä eräässä myötämäessä tukkikuorma oli päässyt ryöstäytymään liian lujaan vauhtiin ja työnsi Riennon vasten puuta. Hevosparka sai niin pahoja vammoja, että se oli lopetettava. Isä osti Rovaniemeltä Oukka Pekalta hevosen vuonna 1948. Sen nimi oli Liisa. Se oli suurikokoinen peltohevonen varmaankin etelästä. Se oli tosiaan hyvä pellolla. Ne työt se osasi melkein ilman ohjaamista. Notkon länsipää oli raivattu ja Liisa veti auraa. Kevyen näköisesti se kulki, vaikka maa siellä onkin savista. Metsätöihin Liisa oli huonohko. Voimaa kyllä oli, mutta paksu lumi teki tenää.

Vuonna 48 pidettiin eduskuntavaalit. Olin muutaman kerran kuuntelemassa maalaisliittolaisten kansanedustajaehdokkaiden puhetilaisuuksia. Olin muun muassa silloin maamiesseuran talolla kun etäinen sukulaisemme ja pitkäaikainen kansanedustaja Janne Koivuranta oli puhumassa. Häneen puheensa oli mitäänsanomaton. Lapin Kansaa luin myös ahkerasti. Muodostin oman vakaan käsitykseni siitä, ketä vanhempieni tulisi äänestää. Esitin Martti Miettusta. Hänestä tuli myöhemmin Lapin läänin maaherra, ministeri, pääministeri ja valtioneuvos. En tiedä, ketä vanhempani äänestivät. Varmaan kuitenkin samaa ja isän valitsemaa ehdokasta. Vanhempani äänestivät aina ja maalaisliittoa. Niin olen muuten minäkin tehnyt, lähes sataprosenttisesti. Tuona kesänä satuin siskoni Helmin kanssa Pekkalan lossille. Siellä oli tumma, tyylikäs nainen. Helmi kuiskasi: ”Siinä on ropakantaministeri, ite pääkomunisti Hertta Kuusinen.” Katsoin tarkemmin ja vieläkin muistan hänen olemuksensa ja hetken lautalla.

Kesän 48 Lontoon olympialaiset elin sanasta sanaan Lapin Kansan kuvailun mukaisesti. Tapio Rautavaaran kultamitali keihäänheitossa, voimistelijoiden Savolainen, Aaltonen ja Teräsvirta lukuisat kulta-, hopea- ja pronssimitalit, Viljo Heinon epäonnistuminen ynnä muut tapahtumat jäivät lähtemättömästi mieleeni. Runoilija Aale Tynnin runostaan saamaa kultamitalia en kylläkään ymmärtänyt. Miten niitä voi mitata, ei ole vieläkään minulle selvinnyt. Helsinki sai pidettäväksi vuoden 1952 olympialaiset. Se oli mahtavaa ja kansallistuntoa nostavaa.

Kotini pellot kasvoivat edelleen varsin kituliaasti. Ei ollut rahaa ostaa apulantaa, Chilen salpietaria, eikä kai sitä ollut aina saatavissakaan. Valtion mailla olevia jänkäniittyjä eli aapoja vuokrattiin. Niityt olivat pääosin aika kaukana, joten sinne mentiin moneksi päiväksi. Isä teki ensin laavun nukkumista varten. Isä ja Lauri niittivät. Viikatteeseen pantiin lapa, joka keräsi heinät harvalle karrelle. Arvo, Alpo ja minä haravoimme heinät kuiville paikoille ja hajotimme kuivumaan. Yöksi haravoimme karhelle, jotta yökaste ei kostuta heiniä. Aamulla hajotimme heinät kuivumaan.

Kun heinät olivat kuivat ne kannettiin sapilailla suovaan odottamaan talven tuloa, jolloin ne haettiin hevosella ja heinähäkillä kotiin latoon. Sapilaat tehdään niin, että kaksi riukua asetetaan maahan vajaan metrin päähän toisistaan ja niiden päälle poikittain oksat, joiden päälle kasataan heinät. Toinen kantaja ottaa kiinni edestä ja toinen takaa ja nostaa kasan ylös ja kantaa. Laavun edessä paloi tuli koko yön karkottaen sääsket ja mäkäräiset. Heinänteko kesti pitkälle elokuuhun jänkäniityillä. Tuolloin näin luonnossa karhun ainoan kerran elämässäni. Olimme laajan suon laidassa kun karhu löntysteli keskellä suota. Samalla reissulla näimme myös maakotkan jonka pesä oli läheisen mäen isossa männyssä. Oli ne työn ohella elämysmatkoja.

Isäni ja äitini olivat uskovaisia, vanhalestadiolaisia. Meillä oli seurat pari kertaa vuodessa. Seuroja varten järjestettiin penkkejä koko pirtti ja eteinen täyteen. Isäni oli seudun kuulu veisaaja. Isäni alkoi seurat vetämällä yhteislauluna tuttuja virsiä. Sitten hän luki saarnaajan kanssa sopimansa raamatun kohdan. Saarnaajina oli pappeja, kuten Seppänen ja Saraste Rovaniemeltä sekä maallikkosaarnaajia, muun muassa Kalle Iinatti. Iinatti-Kalle ei koskaan kuunnellut toisten saarnaajien puheita, vaan meni kamariin juomaan juustokahveja. Kalle oli perso juustolle, pullalle ja kahville, siksi kai oli niin lihavakin.

Eräs maallikkosaarnaaja Leevi Kortesalmi piti parituntisia saarnoja. Häneltä suoltui sanoja katkeamattomana ja vuolaana virtana. Hän puhui niin kauan, että sai osan naisista liikutuksiin. Liikutuksen saanut ihminen, aina nainen, alkaa ylistää Jumalaa ja Jeesusta Kristusta itkien ja korkealla äänellä huutaen ja hyppien tasajalkaa. Olen nähnyt normaalisti lähes liikuntakyvyttömän ja vanhan naisen hyppivän uskomattomasti ja kauan. Samalla liikutuksissa oleva pyytää tunnustaa heikkoutensa ja vajavuutensa ja pyytää syntejä anteeksi yleisesti ja kaikilta läsnäolijoilta ja tietysti Jumalalta. Seuraväki vastaa: ”Jeesuksen Kristuksen nimessä ja veressä kaikki syntisi on anteeksi annettu.” Liikutettu käy monen henkilön luona ja saarnaajan luona, joka halaa syntien anteeksi pyytäjää. Yleensä naiset ovat liikutuksissa yksi kerrallaan. Isän johdolla veisattiin taas virsi. Sitten pidettiin tauko, jolloin tarjottiin kahvit ja tupakoitsijat pääsivät tupakalle. Tauon jälkeen oli yleensä toisen saarnaajan saarna virsineen. Lopuksi juotiin vielä kahvit. Seuraväki hyvästeli toisensa käsivarresta kiinni pitäen tai halaamalla ja toivottaen Herran Rauhaa. Samalla tapaa oli tervehditty tultaessa. Me nuoret istuimme yleensä eteisessä emmekä olleet kovinkaan vakavia, mutta siivolla.

Vanhalestadiolainen on uskossaan tosissaan. Vanhalestadiolaiset kuuluvat kirkkoon, mutta eivät hyväksy kirkon piirissä olevien ihmisten nimikristillisyyttä. Pelkkä kirkkoon kuuluminen ei johda taivasten valtakuntaan, vaan vie kadotukseen, julistavat vanhalestadiolaiset. Muihin lahkoihin kuuluvat joutuvat tuomiopäivänä ”helvettiin, että kolina kuuluu”, niin sanottiin.

Isäni oli syvästi uskovainen ja toisten parasta ajatteleva ihminen. Kävin usein isäni kanssa kylän keskustassa kaupassa. Muistan eräänkin tapauksen kun kävelimme Lanssilan peltojen läpi menevää kylätietä. Pätkä kettinkiä oli pudonnut nurmikolle. Isä nosti sen ylös ja vei ladon luo ja asetti aidan päälle näkyville. Tästä jäi minulle elinikäinen malli toimia hyvän ihmisen tapaan. Onhan se ote joskus kyllä lipsunut.

Kauppareissuilla katsoin myyjien toimintaa tarkasti. Siihen aikaan kauppias kirjoitti kynällä tavaroiden hinnat paperille ja ynnäsi ne sitten ja peri maksun. Laskin aina päässäni kauppalaskun ja jouduin pari kertaa oikaisemaankin kauppiasta. Silloin minulle valkeni, että minä haluan osuuskauppaan kauppiaaksi. Tunsin, että sen työn varmasti oppisin, olinhan niin hyvä laskemaan.

Kerran meille tuli mies, joka sanoi olevansa uskovainen. Hän sanoi olevansa myös saarnaaja. Hänen uskoaan kyllä vähän epäiltiin. Meillä oli käymässä naapurin nuorehko emäntä. Kahvipöydässä mies alkoi ladella raamatuntekstejä. Hän sanoi: ”Kirottu olkoon mies, joka ei kiimaista naista auta.” ”Menkää ja täyttäkää maa.” Hän ehti toistaa niitä muutamaan kertaan ja katsoa killotti naapurin emäntää. En usko, että häntä olisi otettu meidän kylällä saarnaamaan.

Kesällä 48 raivattiin törmän länsipäähän hehtaari uutta peltoa. Pelto ulottui Eelis Kallungin taloon saakka. Raivattava alue oli täynnä suuria männynkantoja ja keskenkasvuista männikköä. Lauri, Arvo, Alpo ja minä olimme raivaajina. Mänty kasvattaa varsinkin kuivassa hiekkamaassa, kuten kyseinen ala on, keskijuuren paksun ja syvään. Yritimme keksiä keinoja kantojen nostoon. Tärkein oli pitkä ohut tukki. joka kaivettiin juuren alle ja porukassa painettiin tukkia alas. Sitä ennen oli juuret katkottu ympäriinsä. Sitten rakennettiin vorokki eli väkipyörä. Siinä oli kehikko, keskellä tukinpätkä pystyssä, jota pyöritettiin ohuen tukin avulla. Kehikko kiinnitettiin isoon kantoon köysillä. Toinen köysi oli kiinni pölkyssä. Sitten vain kierrettiin pölkkyä ja köysi kiristyi. Sillä saatiin kyllä pienehköt kannot ylös. Suurten kohdalla kehikko usein hajosi. Saatiinhan moisella vehkeellä melkoiset voimat käyttöön. Pelto tuli raivatuksi sinä kesänä muiden töiden, muun muassa heinänteon ohella.

Heinää tehtiin useita viikkoja. Isä kaatoi heinän hevosvetoisella niittokoneella. Hyvillä poutasäillä heinä jätettiin luo’oksi maahan. Illalla heinä haravoitiin keoiksi ja hajotettiin taas aamulla. Parissa päivässä heinä oli kuivaa pantavaksi latoon. Uusi apila ja timotei pantiin niiton jälkeen seipäille kuivumaan. Joskus seipäiden loppuessa kesken heinä pantiin haasioon eli joko riukujen tai pingotettujen narujen päälle. Varsinkin apilan seipäälle pano oli taitolaji. Hankoon piti ottaa kuohkea kasa heinää ja panna se vauhdikkaasti mutta kevyesti seipääseen. Jos yritti lyödä voimalla, heinä taatusti takertui seipään kärkeen. Heinä kuivui seipäillä vaikka satelikin. Käytimme seipäille panoa aika paljon, joten ei tarvinnut miettiä säätä eikä olla sen armoilla. Jos sade kasteli heinät maahan, niin heinien ravintoarvo huononi kovasti.

Kuivat heinät hangottiin reen päällä olevaan heinähäkkiin. Joku lapsista oli häkissä polkemassa heiniä. Se oli mukavampaa hommaa kuin haravointi, joten vapaaehtoisia polkijoita oli. Polkijaksi määrättiin iältään siihen hommaan sopiva ja joutilain. Kokonaistyöteho pyrittiin maksimoimaan. Lato täytettiin perältä lähtien. Kerralla kasattavan heinäkasan eli rintuuven syvyys oli pari metriä. Taas tarvittiin polkija. Jos kuivaminen oli ollut suotuisa, polkeminen oli kivaa. Jos taas heinä oli kastunut ja kuivanut useamman kerran, se pölisi ja ilmeisesti siinä oli myös hometta. Silloin polkeminen oli vastenmielistä. Pöly meni henkeen ja iholle ja hien kanssa kutisi niinpirusti. Päivän päättyessä uinti Kemijoessa maistui. Viimeisenä mentiin sitten jänkäniityille.

Syyskuun 48 alussa koitti taas ilon päivä. Koulu alkoi. Pääsin pois töistä ja sain tavata Mailan ja muut koulukaverit. Vierustoverina minulla oli nyt Emma Määttä, joka on naapurista ja Liljan miehen Vienon veljen tyttö. Koulu oli edelleen mukavaa, mutta usein liian helppoa. Tappelunujakoita syntyi ja nurkkaan jouduin. Kerran taas olin nurkassa. Opettaja kyseli läksyjä ja minä aina viittasin. Jos kukaan muu ei viitannut, opettaja kysyi minulta. Annettuani oikean vastauksen pääsin yleensä pois nurkasta. Opettajana oli kaunis nainen, muistaakseni Laine.

Jossakin vaiheessa vuotta 48 alkoi keskustelu siitä, että Eelis palaisi takaisin kotiin. Sitä varten tehtiin keittiön ja pirtin välisen seinän kohdalle huone, pikkukamari. Käynti kamariin meni keittiöstä. Kamari valmistui talvella ja eräänä päivänä sitten Eelis, Helga ja Maija muuttivat pikkukamariin. Pullakahvit juotiin. Siihen aikaan vielä ruokatarvikkeet olivat kortilla. Kuitenkin esimerkiksi sokeria sai niin paljon, että sitä kertyi keittiön muurin pankolle. Sokeritoppa oli kai sellainen vajaa kymmenkiloinen kova junttura. Siitä lohkottiin isoja palasia puukolla ja vasaralla. Isoja palasia pienittiin sokerisaksilla. Kahvi ostettiin raakakahvina. Se paahdettiin rännälillä ja jauhettiin kahvimyllyllä kutakin keittokertaa varten erikseen. Kahvia tarjottiin juhlapyhinä ja vieraille, ainakin tärkeimmille. Enoni Hanneksen vaimo Olga Timonen keitti hyvin laihaa kahvia. En pitänyt siitä ollenkaan ja yritin laistaa kahvinjuonnin Timosella. Minulle jäi elinikäinen kammo laihaa kahvia kohtaan.

Syksyn ja kevään koulumatkaa lyhennettiin siten, että kunta palkkasi jonkun naapurin kuljettamaan joen eteläpuolen lapsia veneellä yli joen. Yhtenä kautena kuljettaja oli enoni Hannes Timonen. Silloin joen ylityspaikka oli hänen kotirannassa. Toisena kautena kuljettaja oli toinen naapuri, jolloin ylityspaikka oli hänelle sopivimmasta paikasta. Joka jäi arestiin, joutui kulkemaan lossin kautta, jolloin pahimmassa tapauksessa koulumatkaa tuli lisää neljä kilometriä.

Kerran kävi sellainen tapaus, että olimme lapset keskenämme ylittäneet aamulla joen Timosen kohdalta. Iltapäivällä palasimme koulusta. Serkkuni, minun ikäinen Teuvo, oli kuljetuksesta vastuussa. Hänellä ja Kallungin Eskolla oli riitaa jostain asiasta. Teuvo ei ottanut Eskoa kyytiin. Menimme yli joen ja lähdin kävelemään kylätietä kotiin. Tie kulkee Kallungin pihan kautta. Eskon äiti Martta kysyy minulta, missä Esko on. Kerroin, että Teuvo ei ottanut Eskoa veneeseen, joten Esko lähti kiertämään lossin kautta. Martta haukkui minut perusteellisesti ja samalla äitinikin. Sanoin, että se ei ollut minun syy. Siitä haukkuminen vain kiihtyi. Menin kotiin ja kerroin tapauksen. Äitini lähti saman tien Kallunkiin ja kai sanoi suorat sanat Martalle. Sen koommin en ollut missään tekemisissä Martta Kallungin kanssa. Perheittemme välit menivät poikki kymmeneksi vuodeksi. Vasta sitten kun Martta tuli elävään uskoon ja vanhalestadiolaiseksi, äiti ja Martta tulivat puheväleihin.

Martan mies Eelis oli viinaanmenevä, kuten useat kylän miehet. Kerran Eelis oli meillä navetan karjakeittiössä Vienon ja Hanneksen kanssa juopottelemassa. Martta tuli kaupasta ja löysi Eeliksen pullon äärestä. Olin paikalla, kun Martta otti kauppakassistaan berliininmakkarapötkön, 30 senttiä pitkän ja seitsemän senttiä paksun, ja huitoi Eelistä pitkin korvia niin, että Eelis tippui tuolilta. Kotiin siitä oli Eeliksen lähdettävä. Martan huuto kaikui raitilla. Isä ja äiti eivät olleet kotona.

Syksy meni ja joulu tuli. Minäkin pääsin joulunäytelmään. Siitä oli se hyvä puoli, että sai olla koulussa pitempään, kun harjoittelimme näytelmää, eikä tarvinnut olla sontatunkiolla hajottamassa sontakasaa. Olin huono laulamaan, joten kuorossa en ollut koskaan.

Vuonna 49 rakennettiin kylän länsipäähän terveystalo. Sen avajaisiin valmistettiin ohjelma johtajaopettaja Pelkosen johdolla. Minulla oli soolo-osa eräässä runossa. Opin sen ulkoa niin hyvin, että vieläkin muistan. ”Miten päin on kissan silmässä jyvä? Se on pystysuorassa, vastaa Matti. Ja paljon muutakin opetti katti, koko perheen joululahja hyvä.” Noihin aikoihin esiinnyin puhujana urheiluhenkisessä tilaisuudessa. Pelkonen oli valinnut minut puhujaksi. Puheen hän kuitenkin kirjoitti itse. Silloin käytin varmaankin ensi kerran eläissäni latinaa lausuessani: ”Mens sana in corpore sano, terve sielu terveessä ruumiissa, niin on erikoisesti urheilun suhteen.” Puhe oli sen mittainen, että minulle tuli hetken paniikki, kun jouduin miettimään kesken puheen, miten se jatkui. Katkos oli mielestäni iäisyyden mittainen ja minua hävetti. Joku viisas kuulija kuitenkin sanoi, että hyvä kun pidit tauon puheessa. Se rytmitti ja selkeytti puhetta.

Kesällä 49 kuljimme me neljä veljestä Kivalossa muutaman kilometrin päässä pöllinteossa. Työ oli tietysti rankkaa, mutta kyllä energiaakin oli. Ruokatauolla oli aina jotain kisailua. Lauri järjesti painiotteluja, johon hän sommitteli jonkinlaisen tasoitussysteemin, jolla ikä-, koko ja voimaeroja saattoi ottaa huomioon voittajaa määritettäessä. Oli siinä terve sielu terveessä ruumiissa. Isä toi Rovaniemeltä minulle golfhousut. Oli ne mielestäni hienot. Muuta en tuolloin golfista kyllä tiennytkään. Minulla oli pesäpallon kokoinen kumipallo. Ison kamarin seinä oli pystylaudoitettu ja lautojen väli peitetty rimoilla. Saatoin heitellä palloa tuntitolkulla seinän päätyyn. Laskin, kuinka monta kertaa peräkkäin sain pallon kiinni ja luonnollisesti ennätyksiä tavoitellessani yritin osua joko riman päälle suoraan tai rimojen väliin. Jos pallo osui riman syrjään, se luonnollisesti pomppasi syrjään, jolloin kopin saanti oli epävarmaa.

Kesällä 49 pidettiin koululla kokouksia sähköjen saanniksi taloihin. Olin aina isän mukana sähköyhtiö Rovakairan järjestämissä kokouksissa. Opettaja Pelkonen oli innolla mukana. Hänestä tulikin Rovakairan hallituksen puheenjohtaja jossakin vaiheessa pitkäksi aikaa. Seurasin tarkasti selvityksiä ja ymmärsin mielestäni erinomaisesti. Saatoin sitten auttaa isää arvioimaan sähköjen kalleutta. Meille päätettiin ottaa sähköt. Syksyllä sitten tuli sähköasentaja taloon. Pääsin asentajan hanslankariksi ja se oli mielenkiintoista. Sähköjohdot vedettiin kaikkiin huoneisiin. Pistorasia huonetta kohti ja yksi valaisin keskelle kattoa. Pihavaloon tuli pyöreä pallo. Navettaan, saunaan, karjakeittiöön, talliin ja latoon tuli myös valot. Sitten syksyllä tulivat sähkölinjan rakentajat. Veljeni saivat töitä sähkötolppien pystytyksessä. Sähköjohdot tulivat ison kamarin nurkalla olevaan pylvääseen. Pylväästä johdot oli vedetty kamarin seinällä olevaan sähkömittari- ja sulaketauluun. Tuli sitten se syksyinen ilta, jolloin tuli tieto, että sähköt ovat pylväässä. Veljeni suunnittelivat itse kytkevänsä johdot yhteen. Taisipa siinä niin käydä, että Eelis ne kytki juuri ennen kuin sähköasentaja tuli. Oli se juhlaa, kun näki lukea ihan missä vaan huoneissa. Jossakin vaiheessa ostettiin sitten kaksilevyinen sähkölevy Slev. Se helpotti kesäelämää. Talvella sitä ei tarvittu, koska talvella oli aina tuli keittiön uunissa.

Kemijoessa ui paljon puutavaraa. Puutavaran uittoa säännösteltiin kalanviljelyslaitoksen kohdalla puomeilla, jotka oli kiinnitetty rannoille. Siellä oli joskus hyvin paljon puita ja miehiä tarvittiin töihin. Kylän kupparilla Ruona-Hildalla oli Kaino niminen heikkolahjainen poika. Hänelle ei oltu keksitty oikeaa työtä, joten hänet oli käsketty katsomaan, onko kaikissa pölleissä leima. Puomi oli tarpeen myös siksi, että ihmiset tavaroineen pääsivät joen yli turvallisesti. Ruona-Hilda kulki nyytti olkapäällä ja piippu hampaissa talosta taloon ja kylästä kylään. Hän hieroi ja kuppasi, pesi ruumiit kuoleman jälkeen ja toimitteli muita askareita. Kun hänen poikansa Kaino oli vielä pieni, he kulkivat yhdessä. Kaikki omaisuus työvälineineen sopi nyyttiin olalle ja pussiin toiseen käteen. Talvella Hildalla oli kelkka. Meillä oli makuusijoista aina pulaa, joten kerran jouduin nukkumaan Hildan kanssa samassa sängyssä. Se oli kärsimystä ennen uneen vaipumista. Yön vanhaksi siinäkin tulin.

Ukonilmat eivät olleet kovin tavallisia. Niistä oli tarinoita kosolti. Naapurissa oli pallosalama tullut savupiipusta sisään ja pyörinyt tovin, kunnes oli syöksynyt ulos. Meillä salama iski ladon nurkalla olleeseen pylvääseen. Se teki uran pylvään kylkeen ja kynsi maahan kymmenien metrien uran. Minä pidin ukonilmoista ja salamoinnista, varsinkin pimeällä. Ikkunat meillä piti sulkea ukonilmalla ja savupelti myös, jos uunissa ei ollut tulta. Ikkunan ääressä ei myöskään olisi saanut olla. Minua ei kylläkään saatu pois ikkunasta. Aina minä löysin jostakin ikkunan, että vanhemmat eivät nähneet.

Olin Seijan kanssa heinänteossa navetan nurkalla. Niitin heinää ja huomaamattani Seija oli tullut niin lähelle minua ja väärään paikkaan, että viikate osui hänen akillesjänteeseensä. Onneksi viikate oli jo hidastunut liikkeessään, joten jänne ei mennyt puhki. Kyllä siinä koko perhe säikähti ja minä erityisesti. Vika oli vain siinä, että kaksi lasta oli samalla työpaikalla niin vaarallisen kalun kanssa kuin on viikate. Jänne oli pitkään kipeä, mutta parani kuitenkin ennalleen. Alpo katkaisi kätensä ja hänet vietiin sairaalaan Rovaniemelle. Luut oli pantu väärin yhteen. Isä vei Alpon naapurikylään kansanparantajan luo. Hän pisti luut vastakkain. Alpolla oli käsi paketissa ja huivi kannatti sitä niskasta. Minulle tuli elämäni tilaisuus pärjätä jotenkuten nujakoissa. Kerran vetelin lyhyellä penkillä Alpoa selkään. Se on minua kiusannut läpi elämäni. Se oli selvästi väärin tehty, mistä olen kärsinyt henkisesti.

Hautajaiset olivat lapsuudessani lapsille suuria juhlia. Pääsi kylään ja sai syödä yllin kyllin pullaa ja kakkuja. Erikoisen hyvin muistan hautajaiset Nurmelan talossa Nikkilän mäen päällä. Syötiin toden näköisesti Karjalan paistin tapaista uuniruokaa. Jälkiruokana oli uunissa lämmitettyä juustoa eli leipäjuustoa ja hilloja ja sokeria. Oli se taivaallista syötävää. Se on lempiruokiani edelleen.

Kesällä pääsin tätini Iida Niemenmäen kanssa kyläreissulle Vanttauskoskelle tätini Kreeta Halosen luo. Siellä oli keinu, jolla saattoi keinua täysympyrän. Sellaista en ollut ennen nähnyt. En kylläkään onnistunut menemään ympäri. Suuren osan matkoista kävelimme ja vain osan pääsimme seka-autolla. Sen ajan autot haisivat hirveästi. Kerran tarkoituksemme oli koulun järjestämänä mennä Rovaniemelle jumalanpalvelukseen. Autossa oli vaikeuksia, en muista mitä. Minä olin koko matkan matkapahoinvoiva. Myöhästyimme lähes koko jumalanpalveluksesta.

Kesällä 49 Viljo Heino juoksi kymmenen kilometrin maailmanennätyksen 29.35 ja osia. Emil Zatopek otti sen kyllä kohta pian pois Heinolta. Yleisurheilun Ruotsi-Suomi maaottelut tulivat vuosi vuodelta jännemmiksi, kun Suomi nousi pulasta pikku hiljaa.

Syksyllä aloitin koulun viidennen luokan. Opettajana oli Pelkonen. Samassa luokkahuoneessa olivat myös kuudes luokka ja seitsemäs luokka. Alpo oli seitsemännellä luokalla. Oli siinä opettajalla puuhaa järjestää kullekin kolmelle eri luokalle sopivaa ohjelmaa. Kun seitsemäs luokka kirjoitti ainetta, kuudes luokka suoritti koetta ja viides luokka sai opetusta laskennossa ja sitten taas vaihdettiin osia.

Kerran sattui semmoinen tapaus, että seitsemännellä luokalla oli laskennon kokeet, meillä viidesluokkalaisilla oli jotain muuta ainetta. Tunnin lopussa opettaja korjasi kokeet ja totesi, että kellään ei ollut oikeaa vastausta erääseen tehtävään. Opettaja itsekin ihmetteli, kuinka se tehtävä tehdään. Minä viittasin ja sanoin tehneeni sen tehtävän. Opettaja totesi vastauksen oikeaksi ja käski minut taululle näyttämään, miten se lasketaan. Hän myönsi, että niinhän se menee oikein.

Kerran sattui taas sellainen tapaus, että olin joutunut olemaan koulusta pois ja seuraavana aamuna kysyin kavereilta, mitä oli läksyinä. Istahdin Naaraojalla kiven päälle ja laskin laskut. Koulussa opettaja näytti, miten ne lasketaan. Yhden laskun kohdalla hän ei saanut samaa vastausta kuin on vastauskirjassa, jollainen opettajalla oli käytettävissä. Viittasin ja kysyin, mikä on oikea vastaus. Opettaja sanoi sen, jolloin sanoin saaneeni laskiessani saman vastauksen. Opettaja kimmastui ja sanoi: ”Sinulla on vastauskirja. Miten olet saanut sen?” Hän oli vihainen. Vakuutin, että ei minulla ole vastauskirjaa. Sanoin samalla, että laskin kotilaskut tänä aamuna Naaraojalla tien vieressä, koska en päässyt eilen kouluun ja sain tietää vasta aamulla kotitehtävät. Kyllä hän sitten uskoi. Viimeistään silloin maineeni hyvänä oppilaana tuli johtajaopettajan ja yleiseen tietoisuuteen.

Vielä sattui sellainen kommellus koulussa, että olin lainannut Paavo Nurmea koskeneen kirjan ja palauttanut sen. Jostakin syystä kirjan vastaanottajalla palautus oli jäänyt merkkaamatta lainavihkoon. Olin kova lukemaan. Olin taas lainaamassa kirjaa. Opettaja huomasi vihkosta, että Nurmea koskenutta kirjaa ei ole merkitty palautetuksi. Hän ei antanut uutta lainaa, vaan vaati palauttamaan ensin entisen lainan. Jälleen vakuutin syyttömyyttäni, mutta se ei tepsinyt. Jouduin lähtemään kotiin ilman kirjaa ja uhkailut niskassani, että kirja pitää löytyä tai maksaa. Kerroin kotona tapauksen. Kotona minuun uskottiin parin tarkistuskysymyksen jälkeen. Seuraavana päivänä opettaja kertoi kirjan löytyneen ja jälleen sain lainata kirjoja. Luin kaikki kirjastomme kirjat kannesta kanteen.

Opettaja Pelkonen oli saunan ylistäjä. Jälleen kerran hän kertoi saunomisesta ja lennokkaasti kuvaili tuntojaan. Saunan jälkeen olo on sees ja tuntuu kuin yltäisi vaikka kuinka huimiin tuloksiin urheilussa. On tunne, että kaksi metriä ylittyisi helposti korkeushypyssä. Saattaa olla, että opettaja oli hiukan maistellut viiniä kokouksessa.

Oli vuosi 50 ja talvella olivat hiihdon maailmanmestaruuskilpailut. Kisoja seurattiin Lapin Kansan välityksellä. Radiota meillä ei ollut. Menestys ei suomalaisilla ollut niin hyvä kuin olimme toivoneet. Harrastimme itse edelleen innokkaasti hiihtoa ja linkasta laskua. Rakennettiinpa koulun lähelle jopa lähes parinkymmenen metrin loiskauksia mahdollistava mäki. Siinä järjestettiin mäenlaskukilpailut oikeilla mäkisuksilla, joita kilpailijat Rovaniemeltä asti toivat mukanaan. Ounasvaaran Hiihtoseuran edustajat veivät palkinnot. Kokeilin minäkin hypätä mäkisuksilla, mutta ei se onnistunut eka yrityksellä. Siihen se jäi. Ei mäkeä monesti käytetty. Hiihtosuksilla vähän hypittiin.

Kesän 50 koittaessa Kivalossa aloitettiin metsänkylvö. Pekka Saunavaara oli kymppinä. Iso katras poikia ja tyttöjä pääsi töihin, minä mukana. Kymppi jakoi porukan kylvölaikkujen tekijöihin ja kylväjiin. Kylväjien palkka oli pienempi kuin kuokkijoiden. Siellä oli alussa myös muutama aikamies. Muun muassa enoni Hannes ja Lanssilan aikapoikia oli mukana. Minä jouduin kylväjäksi. Samanikäinen serkkuni Teuvo pääsi kuokkijaksi, ehkä siksi, että hänen isänsä oli mukana. Pidin itseäni vähintään yhtä kyvykkäänä kuokkijaksi kuin Teuvoa. Kyllä minua sapetti. Muistelen, että aikamiehistä osa jäi pois ja pääsin ylenemään kuokkijaksi. Se oli sikälikin kivaa aikaa, että myös rakastettuni Maila oli mukana. Ryhmäkuvakin otettiin, kymppi ja pienimmät etualalla ja isommat takana. Matkaa kylvöpaikalle oli puolikymmentä kilometriä. Matka-aika laskettiin työajaksi.

Juhannuksena lähdin Toivo Saunavaaran ja Esko Ollilan kanssa retkelle Kivalon laelle ja siellä olevalle lammelle. Teimme leirin suuren ja tiheän korpikuusen juurelle. Kuuset kärsivät ylhäällä vaaralla kylmästä ja tuulista ja olivat erittäin oksaisia ja hidaskasvuisia. Vaaran laella on myös lampi. Teimme lautan eli koplukan kaatamastamme kuusesta sitomalla kolme-neljä tukkia rinnan kuusennäreestä vääntämillämme vitsaksilla. Minulla oli päässä itse tekemäni leveälierinen, läpimitta 40 senttiä, hattu. Toivolla oli kamera mukana ja niinpä poseeraan kuusen latvassa hattu päässä todisteena puheistani. Luonnollisesti seurasimme yöttömänyön auringon kierron Kaihuavaaran yllä. Myös uimme lammessa. Se oli kiva retki. Liitän tähän ajankuvauksena veljeni Eeliksen kirjeen Laurille.

Rovaniemi 12.7.50

Terve veli!

Tänne ei kuulu mitään erikoista mutta terveiseni teille kaikille! Kun sinä kävit viime viikolla täällä ja siittä oli puhetta niin minä olen ottanut sen Alajärven kämpän sisustusurakan ja jos haluat tulla mukaan niin nyt pääset. Ensi viikon maanantaina aletaan töihin. Minä tulen täältä kauppalasta siinä aikasessa postiautossa ja jään siihen Vanttausjärven tienhaaraan kamppeineni niin tule sinä siihen ja ensimmäisessä autossa ja jää odottaan niin siinä sitten tavataan eikös juu. Kuule siellä pitää meidän itse laittaa ruoka niin että ota sellainen keittoastia se pikku kattila nääs jolla Helga ennen lotinaa keitti sillähän sitä keittoa tuleekin kerrakseen kahdelle miehelle ja sitten tietysti lusikka ja jokin kuppi.

Niin minä tulen ensi maanantaina Tämän heinäkuun 17 päivänä Vanttaus asutus tienhaaraan. Kuule jos et ainakaan tule eikä Arvokaan tule niin soittakaa piltoselle sunnuntaina kello 6 mennessä illalla. Niin ja jos sinne on tullut meille jotakin postia niin kääntäkää tänne.

Osoite Viirinkan 9 piiri Mikkosen talo.

Terve vaan ja terveisiä kaikille!

Eelis perheineen.

 

Kesällä oli yleisurheilun Euroopan mestaruuskilpailut. Menestys oli niukanlainen. Kesän 50 jälkeen menin taas kouluun ja nyt kuudennelle luokalle. Osasin varmaan jo kaiken, mitä kansakoulu saattoi tarjota. Olinhan kuunnellut kuudennen ja seitsemännen luokan opetuksen jo edellisenä kouluvuonna. Esko Ollila tuli taas samaan luokkahuoneeseen. Joulujuhlissa olin mukana esiintymässä lähes joka esityksessä. Kuljin Eskon kanssa useimmat kotimatkat koulusta.

Koulunkäynti ei luonnollisestikaan sujunut kaikilta oppilailta kovin kaksisesti. Eräs poika jäi luokallekin, mutta kun opettajat totesivat, ettei se siitä pää parane niin hän sai jatkaa koulua muiden mukana. Kyllä hän osasi lukea ja ehkä oli ahkerakin. Saattoi olla, että vika oli ymmärryksessä.

Kerran opettaja pyysi kyseistä poikaa kertomaan läksyn omin sanoin. Tulihan se sieltä ja tässä muodossa: ”Taavetti taisteli voitollisesti omia sotamiehiä vastaan.” Kyllä luokassa nauru kelpasi. Historian tunnilla käsiteltiin luostareita ja munkkien elämää. Opettaja kysyi: ”Onko kukaan nähnyt munkkeja?” Tuli hiljaisuus, jota kesti kotvan. Sitten naapurin poika viittasi. Opettaja: ”No, missä näit munkkeja?” Poika vastasi: ”On kai se äiti niitä paistanu.” Ei siitä taidettu selvitä vähemmällä naurulla kuin edellisestäkään jutusta.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä 1951 oli kova pakkanen ja oikein kaunis ilma ja auringon kehrä nousi juuri ja juuri taivaanrannan yläpuolelle. Sinä päivänä syntyi Liljan toinen lapsi, Eino. Tapaus on jäänyt kirkkaana mieleeni.

Kevään 1951 korvalla Esko alkoi puhua oppikoulusta Rovaniemellä. Ajatus tuntui tietysti täysin mahdottomalta ajatellen perheemme köyhyyttä. Vain johtajaopettajan tyttö Ritva oli kylältämme koskaan saanut käydä oppikoulua. Esko oli puhunut äitinsä kätilö Lempi Ollilan kanssa. Minä olin hyvässä huudossa kätilön kotona entuudestaan. Monet kerrat siellä pyydettiin minut ruokapöytään. Lempi oli innostunut asiasta, puhui vanhemmilleni monesti ja puhui myös Pelkoselle. Asiat edistyivät ja eräänä päivänä Pelkonen tuli meille kotiin. Hän puhui pitkään isälle ja äidille lahjoistani. Hän myös yritti vakuuttaa vanhempani, että kyllä rahatkin jotenkin järjestyvät. Jos vaikeuksia tulee, niin tulee kääntyä hänen puoleensa. Ehkä hän jotain keksii. Niinpä sitten isäni antoi luvan lähteä pääsykokeisiin Rovaniemen Yhteislyseoon.

Keväisin suuri tapahtuma oli jäiden lähtö Kemijoesta. Saatoin istua tuntikausia joen törmällä ja katsoa jäitä. Tietysti sillä edellytyksellä, että sattui olemaan sunnuntai tai myöhäinen ilta. Sieltä löytyi mitä erikoisimman muotoisia jäälohkareita, telejä. Oli tähteä, miekkaa, lautasta, ristiä, kiilaa, lekaa, rekeä, suorakaidetta, neliötä, ympyrää, soikiota, kolmiota, ynnä muuta. Sen aikainen jäiden lähtö säilyy mielessäni eturivin kokemuksena. Sille lyövät vertoja vain revontulet ja salamointi.

Opettaja Pelkonen alkoi sparrata Eskoa ja minua pääsykokeisiin. Opettajan mielestä oli tärkeätä hallita suuret linjat ja omata yleiskäsitys maailmasta. Niinpä kävimme läpi maantietoa ja historiaa. Esko kertoi omalta osaltaan kokeista. Esko oli käynyt keväällä 50 alle kymmenvuotiaana kokeilemassa kokeita. Hän ei päässyt silloin, koska koulu oli antanut paikan kaupunkilaiselle ja suositellut Eskolle maanviljelyä. Tapaus oli varmaankin minun onneksi. Ilman Eskoa en näitä kirjoittelisi.

Koeaamuna matkustimme linja-autolla Rovaniemelle. Menimme Aino Patopuron, joka oli Lempi Ollilan ammattisisar ja ystävä ja joka oli kätilönä päästämässä minut maailmaan, kautta Korkalovaaraan lyseoon. Meidät istutettiin luokkaan. Takanani istui hyvin puettu poika, jolla oli kynänteroitin. Hän lainasi sitä minulle. Tuo poika oli Timo Koskela. Kokeissa laskettiin, vastattiin uskontoa, historiaa ja maantiedettä koskeviin kysymyksiin sekä luettiin kirjasta kolmannessivu, joka sitten piti kertoa. Kokeet olivat kaksipäiväiset. Helpoilta ne tuntuivat.

Ensimmäisen koepäivän iltana minulle tuli nälkä. Kävelin pitkin kaupunkia ja mietin, mistä saisi ruokaa. Päättelin, että ravintolasta sitä saa. Näin kyltin Ravintola osuusliike Lapinmaan talossa. Menin sisään. Vahtimestari kysyi, että mitä poika. Sanoin, että minun on nälkä ja tarvitsen ruokaa. Minut vietiin johonkin nurkkapöytään ja tilasin hernekeiton. Söin nälkäisenä ja hyvällä ruokahalulla. Maksoin ja lähdin pois. Jälkikäteen vuosia myöhemmin tajusin olleeni yksin anniskeluravintolassa. Yötä olin Helgan enon Heikki Piltosen talossa kirkon vieressä. Piltosen täysikasvuinen tyttö käveli jossain vaiheessa kanssani kaupungilla ja esitteli minut kavereilleen ja sanoi kasvattavansa minusta itselleen sulhasen.

Pääsykokeiden jälkeen alkoi taas metsänkylvö. Minä olin kuokkamiehenä ja Esko kylväjänä. Tuli sitten päivä, jolloin pääsykokeiden tulokset olivat saatavissa. Esko lähti Rovaniemelle ja palasi tuloksin, että me molemmat olimme päässeet oppikouluun. Se tuntui mukavalta. Kymppi kiusoitteli, pitäisikö Martti nyt kun hänestä tulee herra, ottaa pois kuokkijan työstä. Kylvötyöt sitten aikanaan päättyivät. Tuli tilien laskemisen aika ja minut palkattiin laskemaan koko porukan tilit. Esko palkattiin hakemaan verotodistuksia Rovaniemeltä koko porukalle. Palkka oli 95 markkaa tunnilta.

Juhannuksen vastaanottoon pääsin Kaihuavaaralle. Siellä oli lähes kaikki koulun ylimpien luokkien oppilaat. Menin sinne yhdessäolon jo alettua. Toiset huusivat: ”Maila, Martti tulee.” Meitä pidettiin parina. Kyllä siitä sitten jäi vähän haikea muisto. Oli kai aavisteltavissa suhteemme väljehtyminen ja lopahtaminen, kuten kävikin. Ensirakkautenani Maila on ja pysyy. Suukkoa ja halausta enempää meillä ei ole koskaan ollut. Häntä ajatellessa ja muistellessa lämmin ja hyvä olo täyttää mielen. Lähetämme ja saamme edelleen terveisiä toisiltamme sukulaisten ja tuttujen kautta.

Meiltä Rovaniemelle päin kolmisen kilometriä asui talonpoika perheineen. Hänellä oli kai paljon metsää, koska hänellä oli varaa olla Rovaniemen hotelleissa ja ravintoloissa silloin tällöin. Tuttavamme sorautti ärrää viimeisen päälle. Hänellä oli tapana lauleskella: ”Trryttöni, trryttöni mun, olet han sinä mun…” Hän oli myynyt hyvän määrän puuta ja lähti maalikylään. Palasi sitten aikanaan ja kertoi: ”Saatana, Rrlovaniemelä on rrumat miehet muodissa.” Kovin iso nokka hänellä oli, mikä taas viittaa tiettyihin avuihin naismaailmassa. Tosin varmaan paras avu oli löysä raha.

Kesällä 1951 se sitten tapahtui. Suomi-Ruotsi yleisurheilumaaottelu suoritettiin kolmimiehisin joukkuein. Suomi voitti kirkkaasti. Sotakorvausten maksu oli loppusuoralla ja Suomi valmistautui Helsingin olympialaisiin. Niistä opettaja Pelkonen puhui talvella useammankin kerran ja innosti ihmisiä maalaamaan talonsa kisojen kunniaksi. Hän arveli, että monet ulkomaalaiset turistit tulevat Lappiin ja moni osuu Pekkalaankin. Majoitusta Pekkalassa ei ollut. Leirintäalue oli Kemijoen rannassa lähellä kalanviljelyslaitosta. Ruokaa oli riittävästi. Olimme selvinneet sodasta. Kansan itsetunto kohosi.

4 kommenttia

  1. Marja-Terttu Lämsä

    Hyvin valaisevaa tietoa. Sainkin varmistuksen moneen asiaan. Marja-Terttu Lämsä os. Koskiniemi. Mummoni oli Kreeta Halonen.

    • Marja-Terttu Lämsä

      Hyvää tietoa menneisyydestä.

  2. Helmi Härkönen O.s.Karjalainen

    mielenkiintoista asiaa kummisetänä kirjoittamana.Kiitos😊

    • Matti Kortesalmi

      Hyviä muisteluksia.Varmaan tämä ikä tekee näistä muisteluksista mielenkiintoisia.Tämän maalliko saarnaajan kohdan kyllä allekirjoitan olen nimittäin hänen vanhin poika. Leevi kuoli elokuussa 2005.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: