Sääskilahti, Nina: Lapin sodan tuhot Yläkemijoella

Jatkosodan loppuvaiheessa Pohjois-Suomessa oli noin 214 000 Saksan armeijaan kuulunutta sotilasta. Joukkojen ja materiaalien sujuvaan siirtämiseen valmistauduttiin rakentamalla ja parantamalla kulkuyhteyksiä. Pekkalasta kotoisin oleva Elisa Räsänen (o.s. Pekkala) (2000, 60) muistelee, kuinka alkukesästä 1944 oli Pekkalan talon kankaalle yhtäkkiä ryhdytty tuomaan neuvostoliittolaisia sotavankeja. Sotavankien tehtävänä oli ensin rakentaa piikkilangasta itselleen vankileiri ja sen jälkeen silta Kemijoen yli. Saksalaiset halusivat tehdä sillat sekä Oikaraisen että Pekkalan lossien viereen varmistaakseen näin vetäytymissuunnitelmaan sisältyneen jättimäisen joukkojensiirto-operaationsa onnistumisen (ks. myös Hämeenniemi 1995, 318; Viiri 2002).

Lapin sodan käynnistyttyä syksyllä 1944 Saksan armeija tuhosi käyttämänsä kulkuväylät sitä mukaa kun vetäytyminen eteni. Siltojen, teiden ja lossien tuhoaminen oli osa jo etukäteen laadittua vetäytymistaktiikkaa, jolla Saksan armeija pyrki hidastamaan takaa-ajavien vihollisten liikkumista. Teiden ja siltojen tuhoamisesta oli sovittu entisten aseveljien kesken ns. valesotavaiheessa, jolloin Saksan armeija neuvotteli suomalaisen osapuolen kanssa vetäytymisaikatauluista ja – linjoista. Syyskuussa 1944 suomalaisten ja saksalaisten välillä käydyissä keskusteluissa sovittiin myös muun muassa vaihtokaupasta, jossa saksalaiset saivat joukkojensa vetäytymiseen kaivattuja junanvaunuja vastineeksi Oulun kaupungin polttamatta jättämiselle (Meinander 2009, 314). Keväällä 1943 laadittuun vetäytymissuunnitelmaan oli alun perin kuulunut myös tuhotöiden tekeminen Etelä-Suomessa ja rannikkoalueiden miinoittaminen (Elfengren 1996, 13). Rovaniemellä syyskuussa 1944 käydyissä neuvotteluissa Saksa suostui luopumaan Vuoristoarmeijan eteläpuolelle jääneisiin alueisiin suuntautuneista hävitystöistä (Kulju 2013, 58).

Pohjois-Suomen perusteellisempi hävittäminen alkoi valesotavaiheen muututtua todelliseksi sodankäynniksi. Operaatio Birkeä eli vetäytymistä johtanut kenraalieversti Lothar Rendulic antoi virallisen määräyksen Rovaniemen kauppalan julkisten rakennusten tuhoamiseksi 9.10.1944. Määräyksessään Rendulic totesi julkisten rakennusten tuhoamisen olevan kostotoimenpide todelliset sotatoimet käynnistänyttä Suomea vastaan. Rendulicin määräystä seurasi 13.10. vuoristoarmeijan Pioneerikomentajan kenraali Wuerstin käsky hävittää kaikki rakennukset Ylitornio-Sinettä-Sodankylä- linjan pohjoispuolelta. Näillä määräyksillä kuitenkin vain jälkikäteen vahvistettiin jo aiemmin muualla — muun muassa Hyrynsalmella 17.9. — käynnistetty tuhoamistyö. (Ahto 1985, 109.)

Määräysten mukaan hävitystyö oli suunnattava kaikkiin asumiseen kelpaaviin rakennuksiin kirkkoja, sairaaloita ja niitä taloja lukuun ottamatta, joissa asukkaat olivat paikalla tai jotka sijaitsivat etäällä kulkuväylistä. Ohjeista huolimatta useita kirkkojakin tosin paloi eivätkä kaikki kaukaisemmat asuinpaikat suinkaan säästyneet tuhotöiltä. (Mt.)

Maan tasalle hävitetty Yläkemijoki

Näiden hävitystoimien tuloksena Rovaniemen maalaiskunnasta tuli rakennus-, irtaimisto- ja kotieläinvahinkojen osalta yksi pahimmat sotavahingot kärsineistä alueista Pohjois-Suomessa (ks. Ursin 1980). Lukumääräisesti suurimmat rakennusvahingot Lapin läänissä kohtasivat Rovaniemen maalaiskuntaa ja seuraavina Sodankylää, Turtolaa ja Rovaniemen kauppalaa (mt.  42). Lapin läänin yksityisrakennusten tuhoutumisprosentti oli 47 (Nummela 1993, 140).

Yläkemijoella kyse oli kuitenkin melkein täydellisestä hävityksestä. Rovaniemen alueen tuhoja kuvaileva Jorma Ahvenainen toteaa, että Rovaniemen silloisen maalaiskunnan kylistä Koskenkylä, Oikarainen, Tennilä ja Viirinkylä tuhoutuivat lähes kokonaan, samoin Pekkala, Autti, Vikajärvi ja Vanttausjärvi. Viirinkyläläinen Arvid Kuusela kertoo tuhojen olleen Yläkemijoella 53 kilometrin matkalta kauppalaan päin sataprosenttisia (Kaila 1950, 302).

Tuho oli perusteellisinta siellä missä hävitystoimien toteuttamiseen oli eniten aikaa. Rovaniemen lounaispuolella ja Ounasjokivarressa tuhotyö ei ollut yhtä järjestelmällistä kuin Yläkemijoella. (Kaila 1950, 303; Ahvenainen 1970, 538.) Kailan (mt.) tietojen mukaan saksalaiset olivat ”kilvoitelleet” eli tehneet tuhotöitään Yläkemijoella toista viikkoa.

Viirinkyläläinen Arvid Kuusela kuului niiden siviilihenkilöiden joukkoon, jotka pääsivät ensimmäisinä todistamaan kotiseutunsa sodanjälkeistä tilaa. Sanomalehti Lapin Kansan (31.10.1944) mukaan Kuusela oli liittynyt oma-aloitteisesti seurueeseen, joka oli Rovaniemen maalaiskunnan hoitokunnan toimesta lähetetty lokakuussa 1944 ottamaan selvää sotatuhoista Maalaiskunnan alueella. Toivo Kailalle Kuusela kuvasi saksalaisten ”kilvoittelun” seurauksena ollutta oman kotitilansa hävitystä seuraavasti: ”Taloon jääneitten rekien ketarat oli sievästi sahattu poikki, kuin hävityksen tahallisuutta ja ’hienoutta’ korostaen. Samoin oli messinkikelloista hitsauspuikolla katkaistu kannikkeet, itse kelloja vahingoittamatta.”

Viljami Oikarainen kuvaili puolestaan Kemihaaran sodanjälkeistä maisemaa Lapin Kansassa 9.11.1944 seuraavasti:

Maantie on perusteellisesti tuhottu. Eräässäkin paikassa oli muinaisen tien paikalla vain 200 m. pituinen pelkkä lammikko. -Kotipaikalle saapuminen toi silmien eteen murheellisen näyn. Poronraatoineen, hakattuine puineen ja mustine raunioineen oli kotipiha kaameaa katseltavaa. [—] Paitsi Oikaraisen omaa taloa ovat Kemihaaran kylässä tuhoutuneet myöskin Väyrysen ja Kuosmasen talot. Muut Rakennukset sen sijaan ovat suurin piirtein ehjinä. Mutta millaisessa kunnossa! Täydellinen hävitys vallitsi yleensä kaikkialla. Säpäleiksi lyötyjä huonekaluja hujan hajan ympäriinsä. Monien talojen lattioille oli kaadettu tervaa ja sen päälle pistetty paperia. Ilmeisesti on tämän tarkoituksena ollut sytyttää talot lähdettäessä tuleen, mikä kuitenkin on sotatoimien suomalaisille suopean kehittymisen johdosta jäänyt tekemättä. – Ne ruokatavarat, joita taloihin sieltä lähdettäessä oli jäänyt , olivat kaikki tipotiessään. Saksalaisten matkaeväiksi ja ruokavalion monipuolistuttajiksi olivat ne kyllä kelvanneet. 

Yläkemijoen sotavahinkojen korvausasiakirjoista[1] käy puolestaan ilmi, että Säpsässä Nestor Hiltusen (korvausasia 133/39/IV.) navettarakennus, aitta, talli, elohuone, sauna ja käymälä olivat palaneet. Riihi, toinen sauna ja lammasnavetta olivat säästyneet. Asuinrakennus ei ilmeisesti ollut yrityksistä huolimatta syttynyt palamaan, sillä se oli vain osittain tuhoutunut. Alaosa yhdestä asuinrakennuksen seinästä oli palanut, ovi ja ikkunat rikottu ja kamarista revitty tapetit. Myös korkkimatto oli osaksi rikki.

Oman tilan rakennusten löytäminen entisenlaisina tai vain osittain tuhoutuneina oli kuitenkin Yläkemijoen asukkaille harvinaista. Muistitiedon mukaan Viirinkylässä tuhoutumatta jäi vain Koivulan ja Alaviirin talot (Puuronen 1983, 159). Auttissa muistitiedon mukaan taas säilyi Pietarivaarassa muutama yksittäinen talo ja lisäksi kaksi saksalaisten käytössä ollutta asuinrakennusta (TYKL/SPA/79: 17:2, 27). Elisa Räsänen (2000, 67) muistelee, että Pekkalassa vain yksi pieni mökki oli säästynyt, ja vauraan kylän ”kauniit punaiset ja valkoiset talot, jotka ennen niin kauniisti koristivat Kemijoen rantatörmiä” olivat tyystin tuhoutuneet.

Yläkemijoen alueen asukkaiden valtiolle osoittamien korvaushakemuskonseptien joukossa mainitaan 19 Yläkemijoen tilaa, joilla oli tuhoutunut muita rakennuksia, mutta yksi tai useampi asuinrakennus oli säästynyt. Kokonaan vaurioitta jääneitä tiloja ei korvausasiakirjoissa tietenkään mainita. Osa menetyksiä kokeneista on myös voinut hakea korvauksia sotavahinkovakuutusyhdistysten kautta. Säästyneitä rakennuksia oli joka tapauksessa kokonaisuuteen nähden niin vähän, että tuho muistetaan totaalisena.

Kokkolaan väliaikaisesti siirtynyt ja Pohjois-Suomen tapahtumista alueen asukkaille tietoa välittänyt sanomalehti Lapin Kansa tiedotti 31.10.1944 Rovaniemen maalaiskunnan kylien tuhoja tarkastamaan lähetetyn seurueen havainnoista seuraavaa:

Tennilä ja Viirinkylä:

Viirinkylässä säilyivät vain: Jalmari Kerättären, Ollosten, Pateniemi, Arvid Sääskilahden, Pekka Tolkkisen, Liukkosen perik., Uuno Salmelan, Alaviirin, Iikka Koivulan, Väinö Auttin talot, Koskelasta ja Puistolasta säilyi vain navetta sekä metsätieteellisen tutkimuslaitoksen talosta vain sauna, samoin Augusti Kivilahden ja Kalle Kivilahden taloista. Tuho on siis ollut jokseenkin täydellinen. Niinpä tulkoon mainituksi, että liikemies Arvid Kuuselan ja hänen viiden poikansa omistamasta yhdeksästä talosta säilyi vain kaksi asuinrakennusta, joista toinen kauppalassa oleva pieni asuinrakennus ja toinen Saaren sahalla oleva asuinrakennus. Mitään muuta rakennusta ei ole jäänyt. Vahingot Kuuselan kohdalla on laskettava miljoonissa, kun ottaa huomioon rehujen ja muun irtaimiston tuhot. Näin ollen Viirinkyläänkään ei voi palata, lukuun ottamatta työkykyistä miesväkeä.

Pekkalan kylä:

Kylästä säilyivät vain Mikko Kivilahden, Artturi Niemimäen, Janne Backin, Pekka Kivilahden vävymiesten, Antti Loukusan, Jalmari Kinnusen, Aug. ja Armas Alatalon, Konsta Nurkkalan ja Luusuan maantien varrella muutamia taloja. Väestön kotiinpaluu toistaiseksi sangen vaikeaa, paitsi työkykyisiä miehiä.

Auttin kylä:

Kylästä säilyivät vain Pekka Harjuauttin, Heikki Niemelän, H. Jaakkolan, Jalmari Piiraisen ja muutamia pieniä asumuksia. Tuhoutuneiden joukossa siis on Auttin komea kansakoulukin ja sen mukana opettaja Urho Paavilaisen melkein koko irtaimisto. Auttin kylään kuuluva Pikkukylä säilyi paremmin. Väestön kotiinpaluu toistaiseksi sangen vaikeaa.

Voidaan sanoa, että Rovaniemen maalaiskunnan väestöä on kohdannut hyvin suuri onnettomuus, joka järkyttää mitä vakavammin väestön taloudellisen elämän edellytyksiä lähivuosina [–].[2]

Lehden tietojen mukaan Vanttausjärven 28 talosta vain 3 oli jäänyt tuhoutumatta. Muistitiedon mukaan sellaiset asuintalot säästyivät, joita saksalaiset käyttivät omiin asumis- ja työskentelytarkoituksiinsa. Etäällä kulkuväylistä sijainneet rakennukset jäivät joissakin tapauksissa polttamatta. Jotkut rakennukset eivät myöskään olleet yrityksistä huolimatta syttyneet palamaan. Muistitiedon mukaan Kemijoen Kivalon puolella Vanttauksen niskan kohdalla polttamatta jäi muutama talo siitä syystä, että jokea ylittäneet saksalaiset olivat joutuneet veden varaan ja hukkuneet. Kosken voimaa säikähtäneet rannalta katsojat eivät olleet tohtineet lähteä yrittämään joen ylitystä tältä kohdalta. (Matti Sääskilahden suullinen tiedonanto.)

Tuhotöitä koskevat uutiset olivat kiirineet evakossa olleiden jokivartisten tietoon, mutta ne olivat tuntuneet vaikealta uskoa. Elisa Räsänen (2000, 63) kertoo kuinka he olivat saaneet evakkoon Ruotsiin tiedon Pekkalan kylän kohtalosta, todennäköisesti edellä mainitusta Lapin Kansasta:

Muistan tämän karanteeniajan erikoisesti, kun siellä näimme ensimmäisen suomalaisen sanomalehden kotoa lähön jälkeen. Siinä luki, että saksalaiset olivat polttaneet Pekkalan kylän. Mejän isä tuli minun tykö ja sano mulle, että mejän koti on poltettu. Hän itki ja oli murtuneen näköinen. Me itkimme yhessä, niin kauhialta se tuntui.

Lapin Kansassa (31.10.1944) kehotettiin varsinkin vähävaraisia ja suuria perheitä odottamaan kotiinpaluuta kesään saakka. Työkykyisten miesten ja alueen kauppiaiden toivottiin palaavan ensimmäisenä, samoin kuin myllynomistajien. ”Myllytettävää sieltä sentään jonkun verran saadaan pelastetuksi”, lehdessä perusteltiin. Ainakin Pöyliön mylly oli ensihavaintojen mukaan näyttänyt korjauskelpoiselta.

Tuhoutuneisiin kotikyliinsä ensimmäisinä palanneilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin asettua asumaan johonkin kylässä säästyneeseen asuinrakennukseen yhdessä muiden taloon pakkautuneiden kyläläisten kanssa tai omalla tilalla mahdollisesti polttamatta jääneeseen ulkorakennukseen. Ensimmäiseksi katoksi pään päälle huhtikuun alkupäivinä vakavasti sairaan lapsensa kanssa evakosta palannut auttilainen muistelija sai tuhoutumatta jääneen saunan (TYKL/SPA/79: 17:2,19):

Ja meilä oli semmonen pieni sauna oli tuosa vähän matkan pääsä, niin se oli tuosa pihan toisela puolen. Niin se oli jääny palamatta. Ja tuota, ne olivat senki sytyttäneet monesta kohti, mutta se ei ollu syttynyt. Ja ne oli siihen laittaneet piisin sitte, [–] Mentiin sinne saunaan. Kyllähän se itketti. Voi hyvä ihme. Ku meiläki oli sillälaila, että se oli, minusta tuntuu, että se oli sen aikuseksi elämäksi oli kauhian hyvä elämä, että ko saa sanoa, että mitä tarvitti, niin se oli kaikki kotona, ettei me tarvittu mittään hakia kylästä. Ja sitte ko ei ollu mitään.

Kadonnut kulttuurimaisema

Yläkemijoen maisemaan oli ennen Lapin sotaa kuulunut isoja tiloja monilukuisine ulkorakennuksineen. Yläkemijoen sotavahinkojen korvausasiakirjoista, joista tässä on lähteenä käytetty 427 korvaushakemusasiakirjaa 368 tilalta, saa yleisvaikutelman sotavahinkojen mittaluokasta sekä tiedot kunkin tilan tuhoutuneista rakennuksista. Peräpohjalaiseen rakennustapaan oli kuulunut lukuisista ulkorakennuksista ja usein myös useammasta kuin yhdestä asuinrakennuksesta koostuva pihapiiri. Kesäaikaan ulkorakennuksia, navettaa, tallia, puojia ja aittoja, käytettiin myös asumis- ja työskentelytarkoituksiin. Samaan talouteen saattoi kuulua parikinkymmentä jäsentä (TYKL/SPA/79: 17:2, 3). Ennen sotia oli tavanomaista järjestää asuminen ja työskentely saman suvun sisällä yksittäisiä perheitä suurempiin yksikköihin. Niinpä rakennuksiakin tarvittiin paljon eri tarkoituksiin.

Esimerkiksi tenniläläisellä Johan Strandin tilalla oli korvausasiakirjojen mukaan ennen sotavahinkoja seuraavat rakennukset: Asuinrakennnus (1939), toinen asuinrakennus (1895),  navettarakennus (1927), talli ja rehusuoja (1927), talli ja rehusuoja (1895), riihi (1905), aitta (1910), sauna (1935), masiinihuone (1930), puimahuone (1920), lato (1895), halkovaja (1910) sekä tuhoutumatta jääneet niittykämppä ja kuusi latoa.

Isoilla tiloilla saattoi olla yli kaksikymmentä rakennusta. Tavanomaisempien talousrakennusten lisäksi muutamalla tilalla oli 1920- tai 1930-luvulla tehty autotalli. Ainakin kahdella tilalla oli myös leikkitupa eli leikkimökki. Lisäksi pihapiiriin saattoi kuulua kesätupa, kesäkeittiö, eräillä tiloilla sikala, useilla lammashuone, erilaisia kalustovajoja, elo-, puima- ja masiinahuoneita, aittoja, vajoja, katoksia ja venehuoneita.

Yli kahdesta kymmenestä rakennuksesta koostuneita tuhoutuneita tiloja oli vähintään kolmisenkymmentä eri puolilla Yläkemijokea. Lähes puolet näistä suurista tiloista sijaitsi Viirinkylässä. Pienemmillä tiloilla rakennusten lukumäärä oli usein alle kymmenen. Tällaisen pienemmän tilan päärakennuksessa saattoi olla esimerkiksi kaksi lämmitettyä huonetta ja kaksi kylmää huonetta. Mittaa tällaisella rakennuksella oli esimerkiksi 12,5 x 6,5 metriä. Isomman asuinrakennuksen mitat saattoivat olla esimerkiksi 19,6 x 7,5 metriä. Tällaisessa talossa oli kuusi lämmitettyä huonetta ja yksi kylmillään pidetty huone.

Jos saksalaisilta jäi jotain rakennuksista tuhoamatta, ne olivat yleensä vähämerkityksisempiä ja pihapiirin ulkopuolella sijainneita tilan rakennuksia, kuten heinälatoja, kesänavetoita tai saunoja. Nekään eivät välttämättä tosin olleet jääneet koskemattomiksi, kuten Viirinkylässä asunut omalle tilalleen palannut Juho Hoikka oli saanut huomata: kellari oli säästynyt, mutta sen ovet oli ”särjetty” (korvausasia 133/330/IV).

Korvaushakemusasiakirjojen perusteella Lapin sotaa edeltänyt vuosikymmen, erityisesti 1930-luvun puoliväli, oli ollut vilkasta rakentamisen aikaa Yläkemijoella. Yläkemijoen tuhoutuneet rakennukset olivat siis tuhoutumisajankohtanaan valtaosin varsin uusia, vuosikymmenen tai pari käytössä olleita. Joukossa oli kuitenkin myös 1800-luvun puolella rakennettuja asuintaloja ja ulkorakennuksia.[3]

Viirinkylään oli tehty paljon uusia rakennuksia eritoten 1900–luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä. Olli Kuuselan talo oli vuodelta 1900, Alpo Kuuselan talo vuodelta 1908, Jalmari Ollilan tuhoutunut talo oli rakennettu vuonna 1905,Yrjö Nurmelan talo vuonna 1904, Greta Määtän talo vuonna 1905, Juho Koivulan talo samoin vuonna 1905. 1910–luvulla oli rakennettu Heikki Vuopalan, Emil Vaaralan, Eino Ruokankaan, Yrjö Kuuselan, Juho Kiviniemen, Pekka Karjalaisen perikunnan ja Aapo Karjalaisen, Olavi Kuuselan, Heikki Kulusjärven perikunnan, Eelis Mustosen, Haritan Lesosen, Iikka Koivulan ja Paavo Ingeröisen asuinrakennukset sekä Johannes Aikion ja Matti Alaviirin tuhoutuneet ulkorakennukset.

Tyypillinen tuhoutunut asuintalo oli hirsirakennus ilman vuorausta. Se oli varustettu pärekatolla, maakivisokkelilla ja multapenkillä. Osassa rakennuksia oli vuoraus, yhdessä asuinrakennuksessa myös peltikatto kuistin yllä. Vesijohtoa ja sähköä ei yleensä ollut vielä asennettu. Päärakennuksiin oli eteiset tai kaksikerroksiset kuistit usein rakennettu vasta jälkikäteen. Tuhoutuneet asuinrakennukset olivat usein sisältä päin pahvitettu ja maalattu, parhaimmat huoneet oli tapetoitu.

Jälleenrakentaminen — puutetta rahasta, materiaaleista ja osaavasta työvoimasta

 Edellä mainitut tiedot lueteltiin korvausasiakirjoissa, sillä sotavahinkojen arvioimiseksi annetuissa ohjeissa määrättiin muun muassa seuraavaa: ”Vuoraus höylätyillä laudoilla ja öljyvärimaalaus korottavat neliöhintaa, kun taasen suuret huoneet, vähät komerot, leveät rakennukset, vuorauksen puute, kehnot perustukset tai multapenkkirakenne alentavat sitä” (Sotavahinkojen arvioimisosaston ohjeita arvioimislautakunnille 1942, 8). Koska täysin tuhoutuneista rakennuksista annettiin korvaus niiden käyvän arvon mukaan, korvaukseen piti tehdä alennus iästä, kulumisesta ja rakennuksen vanhanaikaisuudesta. Vähennyksiä tuli tehdä myös, jos tilalla oli sen kokoon nähden liian paljon rakennuksia, ne olivat käyneet tarpeettomiksi tai niiden rakentamiseen oli käytetty tavanomaista enemmän varoja. Paikkakunnalle ominainen rakennustapa tuli kuitenkin huomioida. Mikäli oli tavanomaista, että tilalla oli paljon rakennuksia, ei vähennyksiä tarvinnut tehdä  tällaisesta ”nykyaikaiselle maataloudelle epäkäytännöllisestä rakennustavasta” johtuen.

Ennen Lapin sotaa Yläkemijoella oli useita peräpohjalaistyylisiksi kuvattuja asuinrakennuksia.  Korvausasiakirjojen mukaan niitä oli erityisesti Auttissa ja  Viirinkylässä. Ne olivat 1800–luvun lopulla, 1910–luvulla tai muutamassa tapauksessa 1920 – ja 1930–luvuilla rakennettuja päärakennuksia. Korvaushakemuksissa tyyli mainittiin erikseen siksi, että nämä rakennukset olivat tavanomaista korkeampia ja tästä syystä niistä voitiin antaa 20 prosentin lisäkorotus korvaussummaan. Tällaisten rakennusten korkeus kivijalasta räystääseen oli yli neljä metriä, kun tavallinen korkeus oli metrin vähemmän.

Vuoden 1942 korvauslain mukainen korjauskelvottomaksi tuhoutuneen rakennuksen korvaus määritettiin hankinta-arvona, joka laskettiin kuutiotilavuuden tai kerrospinta-alan mukaan, sotavahinkojen arvioitsemisosaston laatimien rakennustyypin ja – tason huomioivan standardin mukaisesti. Pohjois-Suomen jälleenrakennustyömailla kierrellyt Toivo Kaila (1950, 363) sai jälleenrakentajilta kuulla, ettei tuhoutuneista rakennuksista saatu korvaus ollut riittävä. Yhden uuden rakennuksen tekemiseen kului neljästä saatu korvaus. Samasta kertovat Yläkemijoen jälleenrakentajien antamat tiedot jälleenrakentamisen edistymisestä. Kysymykseen siitä miten jälleenrakentaminen on loppurahoitettu eräs jälleenrakentaja vastaa: ”Omaa metsää myyny. Sieltä rahat loppurahoitukseen.” Toinen jälleenrakentaja puolestaan vastaa kysymykseen siitä, onko jälleenrakennustyöt aloitettu, näin: ”On. Kun rahat loppu kesken, ei saanut kaikkia rakennetuksi.”

Valtion määrittämää korvaustasoa ja pohjoissuomalaisten jälleenrakentajien saamien korvausten riittävyyttä arvioitiin 1940–luvun lopulla ja 1950–luvun alussa eri selvityksissä.  Niissä arvioitiin muuta maata kalliimpien rakennusmateriaalien ja niiden kuljetuskustannusten sekä ylihintaisten palkkojen vaikutusta jälleenrakennuskustannuksiin. Huomiota kiinnitettiin muun muassa siihen, että ensimmäisenä jälleenrakennustyöt aloittaneet ja jälleenrakennuslainansa nostaneet kärsivät myöhemmin aloittaneisiin nähden enemmän korkeista kustannuksista. Vuonna 1955 myönnettiinkin osalle jälleenrakentajista lisäkorvauksia.[4] (Ursin 1980, 222–232.)

Ensihätään korsuja ja pikkupirttejä

Ensiksi kotiin palanneilla oli kiire saada evakosta tuleville perheenjäsenille ja lehmille katto pään päälle. Jälleenrakentajille lähetettyjen tiedustelujen perusteella asuinrakennus saatettiin rakentaa yhdessä tai kahdessa kuukaudessa väliaikaiseksi asuintilaksi. Tällainen ensiksi rakennettu väliaikainen asuinrakennus oli kooltaan pieni, alle 20 neliön suuruinen. Rakennusmateriaalien puutteessa näitä ”pikkupirttejä” tai ”korsuja” ei ollut voitu kunnolla eristää, ja niinpä ne olivat kylmiä, tunkkaisia ja ahtaita nukkumapaikkoja (TYKL/SPA/79: 17:2, 22; Illikainen 2005, 140). Asuinolosuhteet kohenivat hävitetyllä Yläkemijoella siis vaiheittain.

Koska jokivartisten piti saada nopeasti katto paitsi itsensä ja evakosta palaavien perheidensä, myös karjan suojaksi, navetta saatettiin joissakin tapauksissa rakentaa ensin. Asumaan siirryttiin valmistuneeseen uuteen navettaan ja vasta tämän jälkeen rakennettiin varsinainen uusi asuinrakennus. Lapin rakennuspiirissä oli suunniteltu Pohjois-Suomea varten omia tyyppitaloja. Korsujen jälkeen ensimmäiseksi talviasuttavaksi asumukseksi suunniteltiin myös erityinen asuntotyyppi, asuntosauna. Sen jälkeen kun asuntosaunaa ei enää tarvittu asumiseen,se oli tarkoitettu muutettavaksi saunaksi. (Soikkeli 2004, 40.)

Sotatuhoja seurannut jälleenrakentaminen tuli merkitsemään Yläkemijoen asukkaiden asumistason kohenemista ja asumisen modernisoitumista. Sotatuhojen myötä Yläkemijoen kulttuurimaisemasta katosivat myös maanviljelyn uudenaikaistumisen myötä vanhanaikaisiksi käyneet rakennustyypit, kuten riihet. Toisaalta jälleenrakentaminen ei tarkoittanut ennalleenrakentamista siinäkään mielessä, että uudet asuinrakennukset olisivat olleet entiseen tapaan yksilöllisiä. Jälleenrakentamista suunnattiin standardisoituun tyyppitalorakentamiseen. Jälleenrakennusajan tehokkaan asutuspolitiikan ideaalina oli saada väestö mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti asutettua. Rakentamista ohjattiinkin keskusjohtoisesti, ja rakennustöiden aloittamiseen tarvittiin hyväksytyt piirustukset. (Räsänen 1984, 123–129.) Jälleenrakentajat valitsivat valmiiden tyyppitalopiirustusten ja yksilöllisten rakennuspiirustusten välillä. Koska lainoituksen ja rakennusluvan saaminen oli nopeampaa tyyppitalolle, ei yksilöllisiä suunnitelmatilauksia juurikaan tehty. (Soikkeli 2004, 37.)

Auttilainen jälleenrakentajaperhe ei perheen historiaa muistelevan kertojan mukaan tahtonut saada rakennuslupaa haluamansa kaltaiselle päärakennukselle. Vasta kolmas rakennuslupahakemus meni läpi. Jokivartisen tavan mukaan samassa pihapiirissä oli asunut useampi samaan sukuun kuulunut perhe. Sen sijaan että perheet olisivat saaneet rakennusluvan kahden erillisen päärakennuksen rakentamiseen, heitä oli pyritty ohjaamaan asettumaan asumaan samaan taloon kahteen kerrokseen. Tätä asukkaat olivat pitäneet itselleen sopimattomana vaihtoehtona (TYKL/SPA/79: 17:227-28):

[— —] pirtti ja keittiö ja yksi huone. Ja vintissä olis ollu samanlaiset huoneet. Se ois pitäny asua samassa, samahan rakentaa sillekki toisele, toisen veljen perheelle. Mutta me olima kyllä jo alunperin sitä että kyllä se erilleen pittää jo siinä vaiheesa rakentaa. Ja vissiin kolmannet piirustukset sitte vasta, jokka oli, että saatiin niinku tämä. Ja tämmöselä mallila täälä rakennettiin kyllä koko kylä sitte. Ja tuota, mutta se oli sitte sillälaila, ko niitä, niitä…luvalla annettiin ne rautanaulakki.

 Rakennettuun ympäristöön jäi sota-ajan jälkinä pieniä ja suurempia yksityiskohtia. Rakentaminen tapahtui kiireellä, joskus muualta tulleiden ammattitaidottomien rakentajien toimesta. Huonoista materiaaleista rakennetun asuintalon vetoisat nurkat ja uunien muuraamiseen taitamattomiksi osoittautuneiden muurareiden aikaansaamat toimimattomat leivinuunit muistuttivat alueen asukkaita pitkään sota-ajasta ja sen seurauksista. Auttilainen muistelija kertoo omasta jälleenrakennetusta talostaan näin (TYKL/SPA/79: 17:2, 28):

[— —] Meilä piti keittiö jättää ikkunatta ja, tuota, tehä semmonen pimiä keittiötupa keittiöksi. Ja tuota, nyt on vasta tehty jäläkiin se ikkuna pantu sitte sinne, ko vaihetettiin nuita ikkunoja. Ja kyllä se oli semmosta keinotekosta kaikki se tavara, mitä sitä sai. Että se oli ainoastaa se hirsi. Mutta eihän niitä ollu niitäkään niitä tilikkausaineita eikä tuomosia. Että kyllä… ja niitähän sitte koitettiin sillon ko sitä sammalta kiskottiin niihin hirren rakohon. Ja sittehän ne teki jokku sillälaila, että ne teki niitä parrutaloja semmosesta siliästä parrusta. Ja sinne ko ois sitte pitäny saaha sitä täytettä sinne parrun rakkoon ja sitä ko ei ollukkaan, niin ne oli aivan helisemässä sitte, ko se oli niin kylymät ne huoneet. Mutta tuo mihin sammalta pantiin, niin olihan se tyhjää parempi. Ja ko alako saaha sitä tilikettä, niin sitte tilikattiin. [–] Ja kyllä ne oli ne ovekki ja ikkunakki, niin kyllähän ne oli niin niin hepposia, niin hepposia. Ja ovetki, ko vettä sato, niin ne veti vaikka mihin päin, uluko-ovekki! Ja sitte oli, meiläki oli ja varmaan täälä monesa paikasa oli sillälaila, että ko muuraritki, niin nehän ne oli nuita seinämuurareita, jokka olivat ensin näitäki paistinuuneja, ko muuras, niin eihän ne…Meiläki oli silläkilaila se pirtinuuni, niin tuota, siinä oli piisi ja hella oli ja sitte pirtin uuni. Että ne oli niinku samasta torvesta tuone. Niin piti olla ko pirtin uunia rupes lämmittämmään, niin tuota, olla se piisin peltiki auki Se oli niinku, se veto loppu sillä. Se oli aivan hirviä, että…Jälakiin piti korjata. Ja se oli varmaa monessa paikassa. Joilekki sattu vielä sillälaila, että eihän ne saanu paistamaan ollenkaan niitä uuneja, että ne oli vain seku ne oli tehty Että se oli semmosta jonnin joutavaa työporukkaa sitte kansa. Ja kaikenmoista tuli.

 Yhteiset ponnistelut ennen ja jälkeen sotatuhojen 

Yläkemijoen asukkaille materiaaliset sotatuhot merkitsivät äkillistä muutosta niin maisemallisesti, sosiaalisten tilakäytänteiden kuin yksityisen ja yhteisen muistinkin osalta. Sotavahingoilla oli ainakin tilapäistä merkitystä myös julkisten palvelujen ja elinkeinojen kehittämisen kannalta. Rovaniemen maalaiskunnan Koulujen tuhoutumisesta Lapin Kansa kertoi 31.10.1944 seuraavaa:

Mitä maalaiskunnan itsensä omistamaan omaisuuteen tulee, on se kärsinyt sangen suuria vahinkoja. Niinpä tarkistamattomien tietojen mukaan ovat ainakin seuraavat kansakoulut palaneet: Rantavitikka, Autti, Pekkala, Vanttauskoski, Viirinkylä, Oikarainen, Taipaleenkylä, Saarenkylä, Ylinampa, Sonka ja Koskenkylä. Lisäksi Ounasjokivarresta kerrottiin palaneen jonkin koulun, mutta emme saaneet tietää mitkä tai mikä on kyseessä. Vuokrahuoneissa olleista kouluista on irtaimistoineen palanut ainakin Häkinvaaran, Tennilän, Vanttausjärven, Juotasniemen, Pirttijärven ja Perunkajärven koulut sekä mahdollisesti eräitä muitakin, joten kunnan kouluista on tuhoutunut kaikkiaan n. 20 tai vähän yli, t.s. puolet kunnan koulujen määrästä, joka on 44. Tuhoutuneiden joukossa ovat kunnan kaikkein suurimmat koulut.

 Maalaiskunnan tuhoista lehti kertoo myös:

 Paitsi edellä mainittua kunnan vahinkojen määrää ovat suurimmat yksityisten kärsimät vahingot maalaiskunnan alueella seuraavat:

Muurolan parantolan vahingot lienevät noin 15 milj. mk. Kaihuan kalanviljelyslaitoksen, Rovaniemen Osuuskaupan, Arvid Kuuselan, Rinteen kaupan, Harju-Autti Aarnen kaupan ja Olli Sallan ja lukuisten muiden kauppiaiden vahingot puhumattakaan yksityisten maanviljelijöiden vahingoista, nousevat niin suuriin summiin, että niitä on — —[5]

Myöhemmin (2.11.1944) Lapin Kansa kertoi Kaihuan kalanviljelyslaitoksen tuhoutumisesta lisää yksityiskohtia:

Kaihuan kalanviljelyslaitos joutunut sekin saksalaisten tuhovoiman kohteeksi.

Kaihuan kalanviljelyslaitoksen Viirinkylässä ovat saksalaiset polttaneet perustuksiaan myöten. Rakennus käsitti seitsemän asuinhuonetta sekä kellarikerroksen hautomon, saunan, pesuhuoneen ja pannuhuoneen. Laitos valmistui v. 1927 ja oli pohjoismaiden suurin. Kuluu ainakin vuosi, ennen kuin laitos voi jatkaa toimintaansa, edellyttäen että olosuhteet sallivat rakennustöiden alkamisen lähiaikoina.

 Yläkemijoella oli ennen sotia myös monen talouden muodostamia osuuskuntia ja muita yhteistyömuotoja. Korvaushakemusten mukaan irtaimiston osalta sotavahinkoja kärsivät ainakin Auttin mylly-ja sahaosuuskunta, Auttin kylän sorviosuuskunta, Rovaniemen Auttin kylän osuuskunta, Kaihuan puimaosuuskunta ja Pietarivaaran koneyhtymä.  Juotasniemen myllyosuuskunta menetti vuonna 1915 rakennetun myllyrakennuksen. Pekkalassa Niemelän valiokunta kohtasi irtaimistovahinkojen lisäksi rakennusvahinkoja vuonna 1929 rakennetun liha-aitan tuhoutumisen myötä. Pekkalassa myös Pekkalan koneyhtymä kärsi sekä irtaimisto- että rakennusvahinkoja vuonna 1935 rakennetun sahahuoneen palon myötä.

Tennilän puima- ja sahayhtymä menetti vuonna 1937 rakennetun saharakennuksen irtaimistoineen. Viirinkylän osuuskassa kärsi ainakin huomattavia irtaimistovahinkoja. Viirinkylän puimayhtymä menetti irtaimiston lisäksi varastorakennuksen, joka oli rakennettu vuonna 1935.

Sotatuhot vaikuttivat myös yhdistystoimintaan ja hengenviljelyyn. Pekkalan Marttayhdistys oli toiminut vuonna 1936 rakennetussa asuinrakennuksessa, joka sekin paloi. Viirinkylässä paloi myös Viirinkylän rauhanyhdistyksen omistuksessa ollut asuinrakennus vuodelta 1937 sekä sen yhteydessä olleet vuonna 1938 rakennetut keittiöhuone ja varasto sekä rakennuksia ympäröineet 13 koristepuuta. Sodassa tuhoutui myös Yläkemijoen suojeluskunnan ja Lotta Svärd -yhdistyksen Viirin paikallisosaston suojeluskuntatalo, joka oli toiminut alueella vuosina 1929–1944.

Sodan jälkeen Yläkemijoella syntyi aloite Viirinkylän kappelin rakentamiseksi.  Tontin kirkolle lahjoitti Karjalaisten suku ja puut rakennusta varten kaadettiin talkoilla. Rakennustyöt aloitettiin vuonna 1952. Paikalliseen urakkaryhmään kuuluivat Eelis ja Aarne Sääskilahti, Vieno Inkeröinen, Vilho Kulusjärvi, Onni ja Heikki Vaarala, Eino, Lauri ja Heikki Karjalainen ja Eelis Nurmela sekä muuraustöistä vastanneet Ansu ja Aki Koskiniemi. (Viirin kappelin juhlapuhe.) Viirin kappeli kuljettaa edelleen mukanaan sodan muistoa: sinne siirrettiin yksi Rovaniemen poltetun kirkon kolmesta kirkonkellosta ja Anders Johan Hanssonin alttaritaulu vuodelta 1801 (Karvosenoja 2000, 20; Rönkkö 1985, 70–75). Paikallisvoimin toteutettu rakennushanke tarjosi kenties kollektiivisen kokemuksen uuden alun mahdollisuudesta ja lopputuloksena syntynyt kaunis kappeli paikan yhteisen surun kokemusten purkamiselle. Sotavahingot olivat tuskin vain taloudellisia. Kyse oli myös sukupolvien työllä ja sinnikkyydellä synnyttämän kulttuurimaiseman äkillisestä pois pyyhkiytymisestä. Sotatuhojen myötä katosi peruuttamattomalla tavalla ympäristöön ja materiaalisuuteen kiinnittyneitä yksityisen ja yhteisen muistin kerroksia. Rintamalta ja evakosta palannut jälleenrakentajasukupolvi kohtasi kotiseudullaan järkyttävän näyn, joka ei unohtunut vuosikymmeniin. Kaikki piti aloittaa alusta, ja sitä ennen selvitä jälleenrakennukseen liittyvästä monimutkaisesta byrokratiasta sekä materiaali- ja työvoima pulasta — sota-ajan mukanaan tuomien muiden raskaiden kokemusten käsittelemisen ohella.

Lähteet:

Painamattomat:

Korvausasiakirjakonseptit ja tiedustelut jälleenrakentajille. Toistaiseksi tekijän hallussa. Korvausasiakirjojen puhtaaksikirjoitettuja versioita säilytetään Kansallisarkistossa.

Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen arkistot, kansatieteen TYKL- kokoelma, Turun yliopisto. Auttin kylätutkimus, TYKL/SPA/79: 17:2, Nainen s. 1919. Haastattelu 25.8.1988.

Viirin kappelin juhlapuhe. Tekijän hallussa.

Haastattelu Matti Sääskilahti 20.7.2012.

Painetut:

Lehdistö

Lapin Kansa 31.10.1944, Rovaniemen maalaiskunnan asukkaista voi noin puolet palata kotiseudulleen ensi kesään mennessä.

Lapin Kansa 2.11. 1944, Kaihuan kalanviljelyslaitos joutunut sekin saksalaisten tuhovoiman kohteeksi.

Lapin Kansa 2.11. 1944, Yläkemijoen varrella säilyneet talot ja rehuvarastot..

Lapin Kansa 7.11. 1944, Yläkemijoen varrella säilyneet talot ja rakennukset..

Lapin Kansa 9.11. 1944, Posion Kemihaaran kylässä ovat saksalaisten hävitystyöt suuret.

Kirjallisuus:

Ahto, Sampo 1985. Muistoja Lapin sodasta. Sotasokeat ry:n kevätjulkaisu. Helsinki: Sotasokeat.

Ahvenainen, Jorma 1970. Rovaniemen historia 2. 1930—1963. Rovaniemi: Rovaniemen kaupunki, Rovaniemen maalaiskunta, Rovaniemen seurakunta.

Elfengren, Eero 1996. Suomen ja Saksan suhteet 1944. Teoksessa sota ja evakuointi Pohjoiskalotilla 1944—1945. Muonion kunta.

Hämeenniemi, Reino 1995. Eräs selviytymistarina. Posiolaista elämää kotirintamalla ja evakoissa sotavuosina 1939–1945. Posio: Posion sotaveteraanit ry.

Illikainen, Alpo 2004. Viiriltä Sompioon. Saarijärvi: Gummerus.

Kaila, Toivo 1950. Lapin sota. Helsinki: WSOY.

Karvosenoja, Heikki & al. (toim.) 2000. Risti ja lähde. Rovaniemen kirkon juhlakirja. Rovaniemi: Rovaniemen seurakunta.

Kulju, Mika 2013. Lapin sota 1944-1945. Juva: Gummerus.

Laisaari, Mauno 1984. Maanhankintaa ja jälleenrakennustyötä koskeva lainsäädäntö : siirtoväen korvauslait. Teoksessa Naskila Marja (toim.) Rakentamisen aika.  Asutus ja maanhankinta. Helsinki: Kirjayhtymä.

Meinander, Henrik 2009. Suomi 1944: Sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Helsinki: Siltala.

Nummela, Ilkka 1993. Inter arma silent revisores rationum. Toisen maailmansodan aiheuttama taloudellinen rasitus Suomessa vuosina 1939–1952. Jyväskylän yliopisto.

Puuronen, Vesa 1983. Puurosen jälleenrakennus. Teoksessa Arrela, Veli (toim.) Tuhkasta nousi Lappi. Rovaniemi: Lapin liitto.

Räsänen, Elisa 2000. Elisa.Elisa Räsänen: Ylivieska.

Räsänen, Yrjö 1984. Pohjois-Suomen jälleenrakentaminen. Teoksessa Marja Naskila (toim.) Rakentamisen aika.  Asutus ja maanhankinta. Helsinki: Kirjayhtymä.

Rönkkö, Pekka 1985. Noitarummusta kirkkauden kruunuun. Lapin kirkkomaalauksia keskiajalta nykypäiviin. Oulu: Pohjoinen.

Soikkeli, Anu 2004. Jälleenrakennustoiminta Lapissa. Teoksessa Antti Pihkala (toim.) Jälleenrakennuksen perintö Lapissa. Rovaniemi: Lapin läänin rakennusperinne ry.

Sotavahinkojen arvioimisosaston ohjeita arvioimislautakunnille 3. Rakennusvahinkojen arvioimisohjeet. (1942) Helsinki: Valtioneuvoston kirjapaino.

Ursin, Martti 1980. Pohjois-Suomen tuhot ja jälleenrakennus saksalaissodan 1944–1945 jälkeen. Oulu: Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen.

Viiri, Hannes 2002. Saksalaiset Yläkemijoen kyläkuvassa. Teoksessa Totto: Kotiseutuyhdistys Rovaniemen Toton julkaisu 16, Rovaniemi: Rovaniemen Kotiseutuyhdistys.

---

[1] Kyse on valtiolle suunnatuista korvaushakemuksista. Pohjoissuomalaisten sotavahingot oli alun perin tarkoitus korvata sotavahinkovakuutusyhdistysten kautta, mutta koska korvaukset mahdollisen alivakuuttamisen takia olisivat tällöin saattaneet jäädä liian alhaisiksi, menetyksiä kokeneet saivat valita hakevatko he korvauksia sotavahinkoyhdistyksiltä vai valtiolta (Laisaari 1984, 36; Nummela 1993,140). Lähteinä tässä artikkelissa käytettyyn aineistoon sisältyy Tennilän, Viirinkylän, Pekkalan, Helpin, Törmäsen, Juotasniemen, Auttin,  Säpsän ja Kemihaaran asukkaiden kärsimiä sotavahinkoja koskevia valtiolle osoitettuja korvaushakemuksia.

[2]  2.11.1944 Lapin Kansa korjasi ja täydensi näitä tietoja luettelemalla ”Yläkemijoen Kemijoen kylän Oikaraisesta Kemijärven rajalle” ne talot, joista säästyi asuinrakennus ja rehusuoja. Näitä oli yhteensä 80.

[3] Korvausasiakirjojen mukaan Jalmari Ollilan (Kemihaara) asuinrakennus oli vuodelta 1895, Kalle Juotasniemen talo vuodelta 1899 (Kemihaara), Matti Auttin talo vuodelta 1870 (Kemihaara), Matti Yliviirin talo vuodelta 1880 (Viirinkylä), Matti Tennilän toinen asuinrakennus vuodelta 1895 (Viirinkylä), Hannes Sarasniemen talo vuodelta 1885 (Vanttausjärvi), Heikki Ollilan asuinrakennus vuodelta 1885 (Pekkala), Heikki Juotasniemen asuinrakennuksesta osa oli vuodelta 1895 (Juotasniemi), Johan Strandin asuinrakennus vuodelta 1895 (Tennilä), Mikko Uusi—Auttin samoin kuin Juho Uusi-Auttin talot olivat vuodelta 1880 (Autti), Pekka Saunavaaran talo vuodelta 1895 (Autti) ja J. Lehdon perikunnan talo vuodelta 1890 (Autti). Useilla tiloilla eri puolilla Yläkemijokea oli myös 1800-luvulla rakennettuja ulkorakennuksia.Esimerkiksi Juho Kaihuan riihi Kaihualla oli rakennettu jo vuonna 1860.

[4] Pohjoissuomalaisten irtaimistovahingot olivat myös merkittäviä, sillä evakkomatkalle ei ollut voitu ottaa paljoakaan tavaraa mukaan. Irtaimistosta annettiin erikseen korvaus. Korvaussummalle oli annettu yläraja, joka oli asuinirtaimiston osalta 150 000 mk ja henkilökohtaisen irtaimiston osalta 20 000 mk yli 16 -vuotiailta ja 10 000 mk alle 1-vuotiailta.

[5]Uutisjuttu jää lehdessä kesken ilmeisesti taitossa tapahtuneen virheen vuoksi.