Karjalainen, Martti: Elämää Pekkalassa

Kemijoki virtaa majesteetillisena pohjoisesta loivaa mutkaa tehden kohti länttä ja Rovaniemeä. Joki puskee itseänsä vuosi vuodelta joen etelärannan korkeaan kupeeseen. Siinä mutkan tienoilla on joen jakama kylä, Pekkala. Joen pohjoisranta on joltisenkin alavaa ja vain puolikymmentä metriä korkea rantatöyräs pitää suuret vesimassat uomassaan. Joen eteläranta on korkeaa, paikoin 70 metristä hiekkatörmää. Sen rikkoo siellä täällä puron kovertama uoma. Eräs näistä on Koritojan kovertama ja uoma on niin avara ja mukavasti muotoutunut, että siihen tehtiin maantie Rovaniemeltä Posiolle ja Kuusamoon. Talvisin maantie kulki joen jäällä poikki Kemijoen. Kesällä kapulalossi vei autot, hevoset, karjan ja ihmiset joen yli. Lossitupa seisoi Kemijoen etelärannalla pienellä kumpareella. Mökissä oli pirtti ja siinä asui lossinkuljettaja. Kesällä 1937 lossinkuljettajana oli Eelis Karjalainen perheineen.

Minulle on kerrottu, että synnyin 26.8.1937 Pekkalassa Halmekummulla. Isäni oli Eelis Edvard Karjalainen ja äitini Lovisa os. Timonen. Kylän vakituinen kätilö Lempi Ollila oli viimeisillään odottamassa esikoistaan Kalevia, joten minut tuli päästämään sijainen Aino Patopuro. Pyrkiessäni vuonna 1951 oppikouluun hankin papintodistuksen, josta ilmeni, että olen syntynyt 26.7.1937, joka oli maanantai. Menin Suomen Kansallisarkistoon 7.3.2002 tarkistamaan asiaa kätilön Aino Patopuron tekemästä luettelosta. Siinä kerrotaan seikkaperäisesti syntymästäni. Lovisa Karjalainen 40-vuotias talollisen vaimo, poltot alkoivat 25.7.1937 klo 17.00, lapsivesi tuli 26.7. kello 9.30, poika syntyi 26.7.1937 kello 9.35 ja jälkeiset tulivat kello 9.50. Poika oli täysiaikainen, pituus 50 senttiä ja paino 3,2 kiloa. Kaikki kai meni hyvin. Olihan äitini harjoitellut eli synnyttänyt 9 lasta minua ennen.

Isäni Eelis syntyi 10.2.1894 Pekkalassa Kemijoen pohjoispuolella muutama kilometri jokea yläjuoksuun päin ja eri puolella jokea kuin lapsuuskotini Halmekumpu. Isäni kävi kiertokoulua kaksi päivää. Isäni luki varsin paljon ja kirjoitti jotenkuten. Isästäni varttui komea, riski ja iso mies pohjoisen ja sen ajan mittapuun mukaan. Hän oli 177 senttiä pitkä, voimakas ja hänellä oli sysimusta tukka ja viikset. Mainittakoon, että vapaussodan komppaniassa isä oli toiseksi pisin. Isäni perheessä oli 12 lasta, isäni oli kymmenes lapsi. Isoisäni oli Juho Heikki. Hän syntyi 7.10.1847 Kuusamon Suolijärven kinkerikunnassa ja kuoli 25.10.1906 Pekkalassa. Isäni äiti Anna Serafia os. Koivuranta syntyi 7.1.1855 Rovaniemellä ja kuoli 18.3.1921 Pekkalassa. Suvullani isän puolelta on ollut sukunimi Karjalainen jo 1640-luvulta lähtien, jolloin esi-isäni Yrjö Karjalainen lähti Paltamosta perheineen ylenmääräisiä sotaväenottoja pakoon Kuusamoon.

Äitini syntyi suureen lapsikatraaseen Simojärvellä 3.2.1897. Äitini isä oli Lauri Timonen ja ammatiltaan puuseppä ja suutari. Hän oli myös hyvä lukemaan ja kirjoittamaan ja auttoi naapureitaan kirjoitushommissa. Hän syntyi 9.6.1857 Pudasjärven Sotkajärven kylässä ja kuoli 25.12.1924 Simojärvellä. Äitini äiti Greetta Matilda os. Salmela syntyi 26.6.1861 Simojärvellä. Hän kuoli 28.2 1943 Simojärvellä. Hänestä minulla on hyvin elävä muistotuokio talvelta 1942. Äiti veti leivinuunista hiiliä ulos kun pirtin ovi avautui. Sisään astui pitkään tummaan mekkoon ja lyhyeen takkiin pukeutunut mielestäni iso ja vanha nainen. Hän loihe lausumaan:”Tuosahan paistusi vaikka lehemän raato”. Sanonta ja hetki ovat edelleen elävänä mielessäni. Hän oli hiihtänyt Simojärveltä Piittisjärven kautta parikymmentä kilometriä hevostietä pitkin. Sukset näyttivät hyvin pitkiltä. Isoäitini kuoli sitten vielä sodan jatkuessa. Äitini sai jopa pienen perinnön.

Isäni äiti Anna meni uudelleen naimisiin Pekkalan kylän Kaihuan törmälle Juho Puurosen kanssa. Isäni asui äitinsä talossa ajat, kun ei ollut tienaamassa. Äitini joutui lähtemään 13-vuotiaana piiaksi, ensin 3 vuotta Sääskilahdessa. Sitten löytyi piianpaikka Pekkalassa isäni äidin talossa Kaihuan törmällä. Äitini 5 vuotta vanhempi sisko Lyydia vokotteli isääni. Äitini otti sitten kerran isäni viereensä kiusoitellakseen siskoaan. Siitä alkoikin seurustelu, joka johti avioliittoon ja isoon perheeseen. Äiti kertoi joskus 1970-luvulla veljeni Eeliksen luona odottaessamme unta samassa huoneessa, että hän ei olisi mennyt ollenkaan naimiseen, jos aika olisi ollut toinen. Vielä 1900-luvun alussa yksinäisen naisen ja eritoten piian asema oli niin huono, että äitini ei rohjennut jäädä naimattomaksi. Hän kertoi lisäksi, että ”Olin niin sanottu kylmä nainen enkä nauttinut sänkyhommista ollenkaan. Mutta koska rakastin isääsi, suostuin hänen halutessaan.”

Isäni ja äitini vihittiin 5.8.1916. Ensimmäinen lapsi Eino Edvard syntyi 4.8.1917 eli Venäjänvallan aikaan. Suomi julistautui itsenäiseksi 6.12.1917. Jo sitä ennen punaiset olivat muodostaneet kaartinsa. Jääkärit olivat saaneet koulutuksen Saksassa. Porvareilla oli suojeluskunta. Isäni kutsuttiin palvelukseen ja ilmoittautumaan Rovaniemellä talvella 1918. Äitini jäi mökkiin sylivauvan kanssa. Äitini odotti jo seuraavaa lasta.

Isäni komppania koottiin Rovaniemellä ja siirrettiin junalla Kemiin. Sieltä alkoivat taistelut paikkakunta paikkakunnan jälkeen. Hallituksen, Mannerheimin joukot eli valkoiset, joihin isäni kuului, ajoivat takaa punaisia. Isäni käveli ja välillä taisteli Kemistä Vilppulan kautta Kotkaan ja vielä sieltä Suursaarta tyhjentämään. Toukokuussa hän pääsi takaisin kotiin. Isäni sai ansioistaan vapaussodassa kunniakirjan rautaristin kera.

Kunniakirjan on allekirjoittanut Kustaa Mannerheim, mikä on aika merkillepantavaa aatelismiehen ja aristokraatin käytöksessä. Isäni ei ollut ollenkaan halukas puhumaan kyseisestä sodasta. Luulen, että isäni monen muun lailla tunsi sodan myös kansalaissotana. Olihan meidänkin kylästä sotijoita myös punaisissa. Vapaussodasta puhuttiin erittäin vähän Pekkalassa. Punaisten ja valkoisten puolella taistelleista tuli sydänystäviä ja uskonveljiä vanhalestadiolaisessa hengessä.

Heinäkuun 31. päivänä 1918 syntyi veljeni Eelis Eevert. Kahta vuotta myöhemmin oli Heikki Johanneksen vuoro nähdä päivänvalo eli tarkalleen 29.12.1920. Helmi Pauliina syntyi kesäkuun 22. päivänä 1923, Lilja Helvi puolestaan parkaisi ensi kertaa 5.6.1926. Arvo Kaino syntyi 26.9.1928 ja nukkui pois jo kolmivuotiaana. Äiti pyöräytti lehmienlypsyjen välissä seuraavaksi Lauri Alvarin tarkalleen 13.2.1931. Kahta vuotta myöhemmin 11. heinäkuuta 1933 syntyi jälleen poika saaden nimen Arvo Antero. Kesäkuun 20. päivänä 1935 oli Alpo Allan vuorossa ja vielä syntyi yksi poika eli Martti Kullervo vuonna 1937. Isäni hartaasti toivoma iltatähti eli tyttö Seija Loviisa syntyi keisarinleikkauksella Rovaniemellä sairaalassa pahasti keskosena ja vain 1,8 kilon painoisena 23.12.1940. Vielä oli jäljellä kuopus eli Pirjo Annikki, joka syntyi 25.9.1942 ja kuoli joulukuun 11. päivänä – eli vain syksystä jouluun. Näin oli kasassa suuri sisarusparvi.

Äitini teki lapsia yksi kerrallaan 25 vuoden aikana 12, joista oli 8 poikaa ja 4 tyttöä. Seijaa lukuun ottamatta kaikki muut lapset syntyivät kotona navetta- ja muiden töiden välissä. Yhden pojista – en muista kenen – syntymään liittyy sellainen tapaus, että isän ollessa uitossa kaukana äiti joutui kantanaan 40-iloisen jauhosäkin 30 metriä korkean törmän päälle kotiin hetkeä ennen pojan syntymää. Äitini oli pieni nainen, alle 160 senttiä. Minä olin ensimmäinen, joka syntyi uudessa pirtissä Halmekummussa.

Isäni säilytti paperit hyvin. Lapsuudessani paperit pidettiin pienessä matka-arkussa. Sieltä löytyi muun muassa verolippu koskien vuoden 1915 verotusta. ”Hkt Elis Karjalainen Rovaniemen kunnan Kemihaaran kylässä on maksanut 26.7.1917 veroja vuodelta 1915: Kunnan yhteiseen hallintoon, koululaitokseen ja vaivaishoitoon 4 veroäyriltä a 3:20 yhteensä 12,80 Smk, vaivaismaksuja 1. mieheltä 1 Smk ja verolipusta 5 penniä eli kaikkiaan 13,85 Smk vastaten.”

Metsähallituksen päätöksen 7.4.1916 mukaisesti ja vahvistettuna 31.10.1918 Juho (Janne) Reetanpoika Kaihua oli saanut vuokrata valtion omistaman 2 hehtaarin metsäpalan ”Halmekumpu” 10 markan vuosivuokraa vastaan. Mies oli kuitenkin aikeissa luopua varauksestaan, joten isäni oli ”ostanut varauksen” susikintailla tai toisen muistikuvan mukaan koiralla. Kauppa sai vahvistuksen 8.11.1926 entisillä ehdoilla. Isäni on käynyt maksamassa Metsänhoitolaitoksen Kemihaaran hoitoalueen kassaan muuta maanvuokraa Halmekumpu asutustilasta 10 markkaa Rovaniemellä 1. lokakuuta 1927.

Isäni oli huolestunut herrojen päätöksistä tilan suhteen ja hänen kyselyynsä vastasi Oulun läänin Maanmittauskonttori 18.4.1931 ilmoittaen kruununtorppari Eelis Karjalaiselle, että Halmekummun valtionmetsätorpan lunastaminen on täältä 13 p:nä viime helmikuuta lähetetty maaherranvirastoon enempiä toimenpiteitä varten lopullisen päätöksen saamiseksi. Niinpä Oulun läänin maaherran 4.5.1931 antamassa päätöksessä sanotaan, että valtion mäkitupalainen Elis Karjalainen on Metsähallituksen päätöksen 31.10.1918 mukaan hallinnut Halmekumpu nimistä valtion mäkitupaa Kemihaaran hoitoalueen VI vartiopiirissä Rovaniemen kunnan Kemihaaran kylässä. Isästäni tuli valtion mäkitupalainen tai ”kruunun torppari”, kuten eräissä vekseleissä seisoo. Isäni oli ilmoittanut 8.11.1926 haluavansa lunastaa tilan. Oulun läänin maaherra asian aikanaan ratkaisi ja isä sai ostaa tilan Pekkalasta Kemijoen törmältä 4.5.1931 hintaan 43.632 markkaa 35 penniä ja 37 vuoden maksuajalla. Vuotuismaksu oli 6 %, josta korkoa oli 5 % ja lyhennystä 1 %. Torpassa oli 48,1 hehtaaria metsämaata, 0,60 hehtaaria peltoa, 9,60 viljelyskelpoista maata ja 3,7 hehtaaria joutomaata eli yhteensä 62 hehtaaria.

Tilalle annettiin 10 vuoden nautintaan Ahvenjänkä. Torppa sai tilanimen Halmekumpu. Eräs naapuri oli arvuutellut, että kauankohan Karjalainen pysyy noin korkealla törmällä. Lapsuuskotini sijaitsee Kemijoen korkeimmalla törmällä. Ennen Vanttauskosken voimalaitoksen rakentamista korkeusero Kemijoen ja pihamme välillä oli 70 metriä ja törmän jyrkkyys 70 astetta. Maaperä on hienoa hiesua, joten törmää aina silloin tällöin vyöryi veteen. Paikoin törmä oli ruohon, pensaiden ja jopa puiden peitossa.

Oulun läänin maaherran päätöksellä 7.3.1932 muodostettiin Halmekumpu nimisestä valtion mäkituvasta itsenäinen maakirjatalo viljelystilana valtionasutustila nimellä Halmekumpu RN:123 Rovaniemen kunnan Kemihaaran kylässä 1,0000 talonluvulla ja 0,0413 manttaalilla perintöluontoa.

Pari löytynyttä kirjettä monistan tähän siinä muodossa kuin selvää saan. Kirjeet kertovat karua kieltään kovasta elämästä Lapissa 1920-luvulla.

Kirje I: Karvajärvi

”Veljeni eelis minä olen kämpän teille puhunu ia arvi hyvin Mielellään sen lupasi ia minä puhuin että kattoka hyväle paikalle ia se lupasi vain mihin mihin tet net lapset panetta ios että mualle saa nin tahtokaa iennille eiköhän se ienni pärjäis niiten kansa ia sitten ei muuta kun Hyvästi ia terveisijä meiltä ia sanokaa iennille ia iannelleki terveisiä ia sanoka iennille että saapi pittä navettakenkinä net minun saappaat iotka iäivät sinne ia sitten ei muuta käske iennin kirjotta pirsi Ida Niemimäki.”

Iida Niemimäki oli tätini, joka asui Halmekummulta kohti Rovaniemeä puolikymmentä kilometriä samalla puolen jokea. Jenni oli hänen tyttärensä ja Janne oli Jennin mies. Arvi oli mahdollisesti Arvi Kuusela, joka asui Viirinkylässä.

 

Kirje II: Jumiskolta 1 kuu 4 päivä 1926”

Pekkalasta on Jumiskolle matkaa satakunta kilometriä. Hoppula on 30 kilometriä kohti Kemijärveä. Ransu on isäni siskon mies nimeltä Härkönen. Kova huoli on isällä ollut äidistä ja lapsista, Eino, Eelis, Heikki ja Helmi.) Isäni osti riihen Pekka Saunavaaralta ja teki siitä yhden huoneen mökin (muistini mukaan 5 metriä kertaa 4 metriä sekä kahverin eli kylmän eteisen) 20-luvun lopulla.

Vuoden 1926 tulo- ja omaisuusveroa isäni maksoi valtiolle 7.10.1927 seuraavasti: Veroa tulosta 40 markkaa, koroitusta lain 43 §:n perusteella 8 markkaa eli yhteensä 48 markkaa.

Aikojen kovuudesta kertovat säilyneet vekselit, panttikirjat ja kauppakirjat. Tässä muutama.

Marraskuun 24. päivänä 1926 on isäni tunnustanut vekselin 1.650 markkaa (saatu tavarana) kauppias Aapo Helppi saajana ja maksajana torppari Elis Karjalainen Viirinkylästä. Tammikuun 24 päivänä 1927 on tehty samaiselle Helpille vekseli viideksi kuukaudeksi ja summaltaan 1.718,75 markkaa. Isäni on tuolloin asunut ilmeisesti Helpissä.

Panttikirja

”Täten minä alle kirjottanu panttaan Velkaani vastaan jota on 6.061,90 kuusi tuhatta kuusi kymmentä yksi markkaa Yhteksän kymmentä penniä kauppias Antti Salmelalle seuraavat:  Mökki työ vaivoineen jotka hän saa ottaa haltuunsa milloin hän ne parhaaksi näkee jonka vakuutan. Rovaniemi, Kemihaara 24/9 28, Eelis Karjalainen.”

Rovaniemen Auttinkylän Osuuskassa on 19.4.1931 myöntänyt 2.000 markkaa lainaa lehmän ostoon. Velan korko oli 8½ % ja laina oli maksettava takaisin vuosina 32, 33 ja 34. Velasta vastasivat yhteisvastuullisesti isäni torppari Eelis Karjalainen ja edellisen vaimo äitini Luviisa Karjalainen. Omavelkaisina takaajina olivat Emil Pekkala ja Pauli Krigsholma.

Irtaimiston Kauppakirja

”Minä allen kirjoittanut Myyn ja ulos luovutan Tällen Maanviljeliä Eemeli Pekkalallen yhten Lypsylehmän ja Työ kärryt (2000) Suomen markan kauppahinnasta jonga Ylläsanotun kauppasumman tunnusta lopullisesti Wälillämme sovittujen Maksuin ja laskuin mukaan maksetuksi ja kuitatuksi ja ylläsanotuun kaupaan olemme kaksipuolisesti tyytyväiset sekä myyjä että ostaja ja näitä kauppa kirjoja on tehty kaksi kappaletta yhtä pitävää toinen Myyjällen ja toinen ostajallen. Rovaniemi Pekkalan kylä Toukokuun 12 päivä W 1931. Myyjä Eelis Karjalainen Ostaja Emil Pekkala ”

Saman arkin toisella sivulla on vuokrakirja.

Irtaimiston Wuokrakirja

”Tänään toisella puolella olevalla kauppakirjalla Eelis Karjalaiselta ostamani Lypsylehmän ja työkärryt annan hänellen Ruokollen tästä lukien vuoten ajaksi Sillä ehtolla että ruokollen ottaja suorittaa ostajallen lehmästä vuokraa 4. kiloa voita ja Kärryin vuokraa Satamarkkaa vuotelta ja yllämainituin omaisuuten Wuokrallen suorittaa Eelis Karjalainen myös (6) rosentin vuotuisen koron jos yllämainittu omaisuus havaitaan joutuvan huonoon hoitoon millä tavalla tahansa Taikka jos Wuokrallen antaja sen muuten niintahtoo niin iän pitättää oikeuteo itsellään ottaa ilman mingään virallista apua käyttämättä ottaa omaisuus haltuunsa ja periä vuokra kuluneelta ajalta ja Näitä Wuokra Kirjoja on tehty kaksi kappaletta osa kummallengi ja tähän kaikkeen tyytyn ja sitoutun Noutattamaan Rovaniemi Pekkalan kylä Toukokuun 12 päivä Wuona 1931. Wuokrallen ottaja Eelis Karjalainen”

Heinäkuun 2. päivänä 1931 on isäni tunnustanut kauppias Pekka Mattilalle kolmen kuukauden vekselin 1.400 markkaa, joka oli saatu tavarana.

Siihen aikaan lehmiä ja hevosia pidettiin kesäisin laiduntamassa lähimetsissä. Isäni on maksanut laidunveroa 6 markkaa vuodelta 1933 yhdeltä hevoselta ja yhdeltä lehmältä ja edelleen 6 markkaa Kemihaaran hoitoalueen aluekassaan laidunmaksua heinäkuun 5 päivänä 1936. Eelis Karjalainen on maksanut vuodelta 1937 papistolle manttaalimaksun 2,45 markkaa, voita yhdeltä lehmältä 10,50 markkaa, rukiita ja ohria 41,70 markkaa, henkilömaksu 1 miehestä ja 1 naisesta 2,40 markkaa sekä kirkollismaksun 44,50 markkaa eli yhteensä 101,55 markkaa lokakuun 21 päivänä 1938.

Isäni teki Urakkasopimuksen Asutushallituksen kanssa 1. huhtikuuta 1936 erillisen asuinrakennuksen tyypiltään numero 4 rakentamiseksi kesäkuun 30 päivään 1936 mennessä. Asutushallitus kattoi menot 5.194 markkaan saakka. Sitten isä ja Vaaralan Antti rakensivat pirtin ja kamarin käsittävän talon vuonna 1936. Talon koko oli muistikuvani mukaan 6,5 metriä kertaa 5,5, metriä pirtin osalta ja kamaripää oli 6,5 metriä kertaa 4 metriä. Umpikuistilta menivät rappuset isolle avoimelle vintille. Kamaripuolta ei koskaan saatu valmiiksi. Kolme vanhinta veljeäni astuivat ensin varusmiespalvelukseen ja perään talvi- ja jatkosotaan. Sitten saksalaiset polttivat talon syyskuussa 1944.

Talo oli törmän reunasta 30 metrin päässä. Talon pirttipääty oli itään eli lossille päin. Talon keskellä pirtissä ikkunaa vastapäätä oli iso pirtinkiuas. Sen kyljessä joenpuolella oli hella ja keittiönurkkaus. Siellä oli myös isän ja äidin sivustavedettävä sänky. Sängyn vieressä joen puolella oli ikkuna. Pirtin koillisnurkassa oli päästävedettävä sänky. Itäpäädyn keskellä oli iso pirtinpöytä ja kaksi penkkiä. Pirtin kaakkoisnurkassa oli kerrossänky. Kerrossängyn vieressä oli pirtin ulko-ovi. Pirtin lounaiskulmasta mentiin kylmään kamariin. Oven vieressä uunin kupeella oli sivustavedettävä sänky, jossa nukuin kolmen veljeni kanssa. Pirtin ulko-ovesta mentiin kuistille ja edelleen ulos. Kuistilta meni portaat vintille. Kuistilta oli muutaman askeleen raput pihalle.

Pikkupirtti oli viidentoista metrin päässä talosta itään. Siitä edelleen itään toiset viisitoista metriä oli navetta, sauna, hyyskä ja lato. Siitä etelään oli liiteri. Peltoa oli ehkä neljä hehtaaria. Koiran koppi oli pihassa lähellä pikkupirttiä. Koiramme nimi oli Pipsa. Se oli pystykorva tai sen tapainen ja hyvin pienikokoinen. Se juoksi aikuisena emonsa vatsan ali. Pipsa oli hyvin mieluinen leikkikaveri.

Lapsuus

Miäpä koitan kirijotella vähän Pekkalan murthela. Son meleko lähelä sitä, mitä ne solokkaa sielä maalikyläsä, sielä Rovaniemesä. Isä ja vanhemmat veliet olivat lossimiehinä Pekkalan lossisa vissin uosina 1938-39, ainaski kesälä 38. Siihen ku liittyypi semmonen taphaus, että me penskat – Lauri, Arvo, Alpo ja miä Martti – olimma olhet lossin rannasa läträämäsä veesä. No miäki tievysti ku muukki. Miä reppana olin kaatunu ja tietenki selälhen virthan päin. Virta minua viemhän ja sukkelukshin painhan. Lauri, sillon seittemän ikänen, huomasi taphauksen viime tingasa ja tarttu kiini mistä sai ja veti kuivile. Miähän toivuin ko kerta tätä kirijotan. Tuli siitä vain semmonen kammo, että en oo sen koommin sukeltanu ja uinukki meleko vähän.

Äiti oli tullu elävhän uskhon eli saanu vanhalestatiolaisen synninpäästön minun syntymän aikhoihin. Isäki tuli uskhon 30- luvun lopula.

Minun ensimäinen muistikuva ja hirviän elävä on vujelta 39 ja marraskuulta. On ilta, mies harmaisa sotilhan vaatheisa istuu pirtin keittopuolen eli joenpuolen ikkunan vieresä toolila. Miä istun sarkavaatheisa olevan sotamiehen eli velijen Einon sylisä. Minula on on onnellinen olo. Vieresä ikkunan alla on Singeri, ompelukone. Olin sillon kahen vujen ja nelijän kuun ikänen.

Kerrottakhon välisä, että seuraavan kerran näin Einon vuona 1957. Ei sitä ennenvanhhan järkihhän rampattu kotona vaikka samasa maasa olthin. Talavisotahan se sitte alako 30. marraskuuta 1939. Kolome vanhinta, Eino, Eelis ja Heikki joutuvat sothan. Elävinä selevisivät, toki kaikki haavottuvat. Eino löysi Siirin Tuupovaaran Herajärveltä ja jäi sille tien.

Vuona 1940 äiti ootti lasta. Kaikki ei ollu ihan kunnosa, ku piti mennä lasarethin Rovaniemele. Niinpä Seija syntyki sitte ihan ennenaikasena seittenkuisena rääpälhenä keisarinleikkauksela. Eikö ookki hieno nimitys – keisarinleikkaus. Äiti tuli kothin, mutta joutu olhen vielä palijon petisä. Äitin ja isän sivusta veettävä oli pirtin joenpuolela kamarin seinää vasthan. Kyökkitila oli vieresä. Äitilä oli sithejä palijon, mutta ei me pennut päästy kathon ku varkhain. No äiti parani ja keskonen Seijaki, joka oli saanu hätäkasthen jo sielä sairaalasa, pääsi kothin.

Varmat ajanmääritykset liittyvät siskooni Pirjoon. Pirjo syntyi syyskuussa 42. Muistelen, että hänen sanottiin olevan pitkä tyttö. Pirjosta tuli minulle tietysti harmia ja vaivaa. Pirjoa pidettiin kehdossa. Minä olin viisi vuotias ja joutilain liekuttamaan kehtoa. Arvaa, että se oli tympeää puuhaa. En päässyt ulos leikkimään halutessani. Niinpä toivoinkin, että siskoni kuolisi. Sisko sairastui joulukuussa. Kätilö Lempi Ollila kävi ja antoi lääkettä. Muistelen, että keuhkokuumeeksi tauti määritettiin. Se oli Pirjon menoa. Minulle se tiesi katkeria itkuja kerrossängyn yläpetillä. Olin varma, että se oli minun syy, kun olin toivonut Pirjon kuolemaa. En ole eläissäni ollut niin murheellinen kuin silloin. Eivät leikit oikein maistuneet pitkään aikaan, vaikka aikaa taas oli. Pirjo pantiin valkeaan arkkuun ja isä veisasi vainajan ulos ja arkku vietiin pikkupirttiin. Kun vieraita tuli käymään, niin minä olin oitis ohjaamassa heitä katsomaan arkkua. Kävin joskus yksinkin.

Seuraavat muistikuvat minulla ovat vuodelta 1943. Äitini sisko, tätini Johanna Niemelä miehensä Kallen ja vauvan kanssa tuli yöksi matkalla Rovaniemeltä sairaalasta kotiin Simojärven Soppanaan. Täti oli synnyttänyt pojan ja taisi sekin olla keisarinleikkaus kun niitä siteitä oli niin paljon. Poika sai kasteessa nimen Taisto. Tätiä sanottiin yleisesti Soppanan Hannaksi.

Ulkona olo veljien ja kaverien kanssa oli mieleistä puuhaa. Talvisin varsinkin pyhäisin laskettiin kelkoilla, pääosin omatekoisilla ja hiihdettiin. Hyppyrimäen lasku oli myös suosittua. Hypyn pituus mitattiin tarkasti ja tyylipisteet annettiin. Sukset olivat isän tekemiä. Syksyisin luisteltiin omatekoisilla luistimilla. Halosta veistettiin kenkään remmeillä ja naruilla kiinnitettävä luistimen runko, johon naputettiin pokasahanterän pätkä. Kesäisin laskettiin omatekoisilla autoilla, joissa oli pyöreästä puusta sahatut pyörät ja iso naula akselina. Urheiltiin lähes kaikkia yleisurheilulajeja ja aina kilpaa. Paini oli myös jokapäiväistä ja tappelutkin. Kovimmat tappelut olivat Arvon ja Alpon välillä, koska he olivat lähes samankokoiset kahden vuoden ikäerosta huolimatta. Minä olin tavattoman peräänantamaton tappeluissa. Tappelin vaikka henki olisi mennyt. Kerran kesken kiivaan mäenlaskun minulla meni kusi housuihin. Ei muuta kuin kotiin. Äiti oli vihainen, kun noin iso poika housuihin päästää. Jouduin jäämään kotiin siksi sunnuntai-iltapäiväksi. Se oli tosi katkeraa. Ei sitä unohda koskaan.

Meillä oli sodan alkuaikana hevosena vanha ruuna, joka oli palvellut isääni kauan. Se tuli kuitenkin niin vanhaksi ja heikoksi, että se piti lopettaa. Isä ei halunnut myydä sitä makkaraksi, vaan isäni pyynnöstä naapurimme Vertti Laine ampui sen meidän metsään, jossa se haudattiin. Olin katsomassa, kun ruuna ammuttiin ja haudattiin. Isäni osti siskonsa Iidan miehen Niemenmäen kanssa yhteisen hevosen. Hevonen oli pääosin meillä.

Sota-aikana ruoka oli hyvin yksinkertaista. Sokeria ja voita ei juuri nähty. Minulla kuten muillakin lapsilla oli tapana kaivaa pirtin uunin takaa muurauslaastia ja syödä sitä. Kai siitä saimme kalkkia. Maitoa oli vähän varsinkin talviaikaan. Pellot kasvoivat kituliaasti niin viljaa kuin heinääkin. Lehmille ja lampaille syötettiin koivunlehtiä ja olkia. Oljet hakattiin silpuksi ja haudutettiin kuumassa vedessä appeeksi. Kesällä vesi saatiin kaivosta, joka oli vajaan 100 metrin päässä ojan vieressä. Talvella vesi sulatettiin lumesta niin ihmisille kuin eläimillekin.

Kesällä lehmät kävivät metsässä syömässä. Yhdellä lehmällä oli kello kaulassa. Kellokkaan johdolla lehmät menivät metsään hakemaan ruokaa ja palasivat illalla lypsylle. Meillä pidettiin lehmät yön yli navetassa. Niille syötettiin yön aikana ”ottosia” eli lasten keräämiä heiniä ja eräitä kukkakasvejakin, voikukkaa oli helppo ja nopea nyhtää. Lampaat laidunsivat Kemijoen törmää, johon oli tehty aita törmän päälle sekä sivuille naapureiden rajoille. Voimakkaasti virtaava Kemijoki oli yhtenä rajana ja rantaan ei tarvittu aitaa. Myös notkossa Lanssilan rajalla oli lammashaka. Se oli ympäröity tiheällä puuaidalla. Lyhin tie kaupalle ja lossille meni lammashaan kautta. Lampaiden joukossa oli luonnollisesti pässi. Sitä kiusattiin aina kun aikaa oli ja vanhempien silmä vältti. Se usutettiin puskemaan aidantolppiin pitämällä kättä aidan sisäpuolella. Samainen pässi opetti meille myös vikkeläkinttuisuutta. Kun lähdimme ylittämään notkoa pässi aina huomasi ja säntäsi perään. Ei muuta kuin vatsanalus täyteen jalkoja ja menoksi. Ei siinä passannut kaatuilla eikä aikailla ja ylityspäätös oli viisainta toteuttaa epäröimättä. Hevosta pidettiin lieassa.

Sodan aikana sattui myös sellainen tapaus, että isä löysi toisen suksensa katkaistuna. Alkoi ankara kuulustelu, kun tekijä ei ilmoittautunut. Minua epäiltiin jostakin syystä ehkä eniten. Minä en ollut katkaissut suksea, joten intin, että en ole katkaissut. Monen kertaan piti vannoa syyttömyyttä. Kai minun sanaani sitten loppujen lopuksi uskottiin, kun en selkääni saanut. Siitä tapauksesta jäi ikävä maku. Tietysti on niin, että ainoastaan minä ja todellinen syyllinen tiesimme, että olin syytön. Syyllistä ei koskaan löytynyt.

Vuosikymmenen alkuvuosina tulivat saksalaiset sotilaat Pekkalaan. Saksalaiset viipyivät aina syyskuuhun 1944 saakka. Kylän elämä vilkastui huomattavasti. Saksalaiset vuokrasivat taloja ja rakensivat parakkeja. Esikunta heillä oli kylän ainoassa kivitalossa eli Rinteen talossa. Samassa talossa oli kauppa. Saksalaisilla oli joen rannassa kymmeniä syöksyveneitä, joilla sotilaat harjoittelivat joen ylitystä. Heillä oli työporukkana puolalaisia vankeja, jotka saivat kulkea ilman vartijoitakin kylällä. Tuskinpa vangeilla oli pakohaluja, olihan Puola saksalaisten miehittämä.

Saksalaiset söivät pääosin säilykkeitä, joita heillä oli ilmeisesti yllin kyllin, koska toivat niitä joskus kylän mökkeihinkin. Mieluusti he olisivat ostaneet kyläläisiltä lihaa, mutta sitähän ei saanut myydä kuin Suomen kansanhuollolle. Tuore leipä oli myös kovin kysyttyä, mutta sitä tuskin oli kellään myytäväksi. Halki maailman sivu on käyty mustanpörssinkauppaa. Puhuttiin, että silloin tällöin joku ruho vaihtoi laittomasti omistajaa. Se oli tunnettua, että saksalaisilla oli konjakkia, brandyä, olutta ja muita alkoholeja melko runsaasti. Me kylän lapset saimme joskus karamelleja.

Saksalaisia oli paljon, tarkkaa lukua en tiedä. Vuosina 1943-44 he rakensivat sillan Pekkalan lossin paikalle. Kotini on korkealla törmällä linnuntietä puoli kilometsiä lossilta. Meillä Halmekummun lapsilla oli aitiopaikka seurata saksalaisten elämää. Syöksyveneharjoitukset olivat mielenkiintoisia ja mieleen painuneita. Samoin lukuisat lentonäytökset, joita saksalaiset lentäjät suorittivat Pekkalan taivaalla kotimme yllä kai viihdyttäen joukkojaan.

Sillan rakentaminen oli luku sinänsä. Koneet hakkasivat pitkiä tukkeja Kemijoen pohjaan. Kirvesmiehet rakensivat siltaristikot. Uittoa varten keskelle jätettiin leveämpi aukko. Kansi oli lankuista. Sillan leveys oli mitoitettu saksalaisten sotilasajoneuvojen mukaan. Sillan tarkoitus oli varmistaa saksalaisten joukkojen liikuttelu. Varmaan siinä samalla varmistettiin saksalaisten joukkojen vetäytyminen itä-koillisosista maata yli Kemijoen. Oli se pikkupojasta jännää mennä siltaa pitkin kauppaan.

Jatkosodan aikana veljeni Eelis ja Heikki kävivät silloin tällöin lomalla. Se toi aina oman värinsä arkeen jos pyhäänkin. Yhden Eeliksen lomareissun aikana sattui sellainen tapaus, että veljeni poltellessa tupakkaa, olettaisin Työmiestä tai Saimaata, minä kinusin saada maistaa. Sainhan minä ja vetäisin henkeeni. No siitähän seurasi ankara yskiminen ja äidin torut sekä Eelikselle että minulle. Seuraavan kerran maistoin tupakkaa ruotuväessä vuonna 59. Veljien lomat olivat meille mieluisia, koska he toivat vaihtelua ja aina jotain tuliaisiakin. Eräs tuliainen on ylitse muiden. Eelis oli tehnyt minulle kelkan. Se oli taitavasti ja huolella tehty. Se oli lapsuuteni kaunein esine. Eelis teki isälleni kauniin kävelykepin 50-vuotislahjaksi. Sen kädensija oli muotoiltu käärmeenpääksi.

Veljeni Eelis lähetti seuraavan kirjeen kotiin.

Korsussa 11.5.44, Kotiväelle

Keväinen tervehdykseni teille kaikille tämän paperin välityksellä!  Miljoonia kiitoksia kirjeestänne ja paketista jonka paketin olen saanut, silakat ja käntyt sun muut mukavuudet. Tänne on jo tullut kesä käki kukkuu ja silloinhan se on kesän tuntu ilmassa. Täällä on muuten hyvin rauhallista ja sehän onkin pääasia. Kaivoa me ollaan koitettu kaivaa sitä on noin 4 ja puoli metriä. Ei siellä vielä vettä ole kuulosalla mutta siinä hyvässä toivossahan sitä kaivetaan että siihen vesi tulee saa nähtä aikapahan näyttää tuleeko vai ei. Sitten minun pitäs noin kolmen viikon kuluttua tulla lomille taas, onhan se taas kiva käydä sielläkin kotikylässä. Kai se kesäkin jo siihen mennessä tulee. Huomenna minä lähden kurssille muutamaksi päiväksi, onhan se vaihtelua tähän yksinäiseen ja korpi elämään kun ne kurssit on kaupungissa. Tähän tämä preivi sitten loppuukin hyvää ja rauhallista kevät teille kaikille sinne kotia. Terveiseni teille äidille Liljalle ja pikku pojille Eelis. Tartteeko palvelustotistus laittaa kesäkuuksi sama.”

Sotarintamalta ei saanut kertoa, missä henkilö oli, joten käytettiin ilmaisua Korsussa.

Enoni Hannes Timonen oli paikkakunnan kuulu suutari. Hän teki hyviä ja kauniita kenkiä, erikoisesti saappaita. Saappaat ovat joko kaksikärkisiä tai yksikärkisiä. Kaksikärkisten saappaiden kärki on 3-5 senttiä leveä riippuen saappaan koosta. Yksikärkinen saapas on suippokärkinen. Kaksikärkinen saapas on arvokkaampi ja sellaisia pitävät vain miehet ja nekin parempina kenkinä, ainakin uusia saappaita. Eräänä talvipäivänä enoni tuli pirttiin. Hän pyysi minut luokseen ja sanoi: ”Koitappa poika nuita saaphaita, että soppiiko ne sulle vai vienkö miä naapurhin.” No minähän olin innoissani ja koitin ja sopihan ne. Oli se minulle maailman ihme, että sain miesten saappaat ja vielä uudet. Olinhan tottunut käyttämään vanhemmilta veljiltä pieniksi jääneitä kenkiä. Ei kellään lapsella siinä kylässä ollut niin hienoja kenkiä ja vielä kaksikärkisiä. En muista ja ehkä en koskaan tullut tietämäänkään, miksi minä sain niin hienot uudet saappaat. Olin minä polleata poikaa. Varmaan yritin nukkuakin saappaat kainalossa.

Saappaiden vienti sänkyyn taas ei käynyt ollenkaan, koska me neljä nuorinta poikaa nukuimme samassa sivusta levennettävässä sängyssä, kaksi poikaa rinnan kummassakin päässä sänkyä ja jalat vastakkain. Kyllä siinä kähinä illalla maata pannessa tahto aina tulla kun kahdeksan jalkaa etsi paikkaa sängyn keskeltä. Kahnaus loppui kyllä lyhyeen kun isä tuli sängyn viereen ja tapaili kädellä leveää ja paksua tuppivyötä. Ei hänen tarvinnut sitä koskaan tuossa yhteydessä käyttää.

Lauri, Arvo ja Alpo kävivät Pekkalan kansakoulua. Meiltä oli kouluun matkaa talvisin 3 kilometriä ja keväin syksyin usein 5 kilometriä, jos piti kiertää lossin kautta. Saattelin lähes joka aamu veljeni tilamme rajalle. Minun teki mieleni myös kouluun. Sitä minä pitkään mietin, että mitä se on, kun veljeni sanoivat olevansa kuka ensimmäisellä kuka jollakin muulla luokalla. Minähän tunsin vain hevosen luokan. Miten ihmeessä he voivat olla luokalla ja kun niitä oli kuulemma useita samalla luokalla. Asia taisi selvitä vasta kun pääsin äidin mukana äitienpäiväjuhliin kouluun ja näin luokat.

Siskoni Helmi oli töissä Rinteen kahvilassa. Hän osti minulle elämäni ensimmäisen limsan. Kyllä se oli hyvää. Yhtä hyvää olivat pastillit, joita jostain syystä oli kerran kahvinkorviketta juodessamme.

Sodan aikana kuulimme silloin tällöin pommien räjähtelyä Rovaniemeltä. Lauri ilmaisi asian harvakseltaan: ”Kuulostais niinku Rovaniemeä pommitettais.” Jatkosodan päättyessä oli 7-vuotias. Minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa sodasta. Sotaahan oli jo jatkunut viisi vuotta. Elämäni oli erittäin virikkeellistä, syöksyveneineen, lentonäytöksineen, molotovinverhoineen (mustat paperiverhot peittivät pimeään aikaan kaikki ikkunat, valoa ei saanut näkyä ulos), ulkomaalaisineen. Voiko minun ikäinen poika enempää toivoa? En muista koskaan pelänneeni. Desanteista aikuiset puhuivat. Kerrottiin nähtykin desantin pudotus laskuvarjolla Kaihuanvaaraan muutama kilometri meiltä.

Sota-aikana saippuan saanti oli kiven takana. Mustasta pörssistä sitä olisi varmaan saanut, mutta siihen meillä ei ollut rahaa. Niinpä äiti keitti saippuan itse. Raaka-aineina olivat eläinten suolet ja lipeä. Nahka valmistettiin itse. Isoon saaviin pantiin pajunkuorta ja lipeää ja vuodat upotettiin saaviin. Siellä ne likosivat useita päiviä ja niitä käänneltiin silloin tällöin. Niistä lähti melkoinen haju. Sitten vuota nostettiin pöydälle ja kaltattiin karvat pois. Nahat kuivattiin ja pehmitettiin käytettäväksi muun muassa kenkien tekoon.

Pirtti oli talomme ainoa lämmin huone. Siinä nukuttiin, laitettiin ruoka, syötiin, tehtiin puutyöt, kudottiin matot, ommeltiin ja neulottiin, askarreltiin ja luettiin läksyt. Yhdeksän henkeä 30 neliömetrin huoneessa, josta pirtinuuni ja hella ottivat vielä puolikymmentä neliötä pois. Tunnelma oli tiivis ja kuitenkin mielestäni virikkeellinen. Isä teki pirtissä sukset, sauvat, reet, pokasahan puuosat, kirves- ym. varret, pärekorit, tuohiroppeet ja monenlaista muuta. Isä teki meille lapsille päreestä ja tuohesta palloja, joiden sisään pani puupallon. Lapset kykyjemme ja iän mukaan teimme kaikenlaista alkaen käpylehmistä ja -lampaista ja päätyen kelkkoihin ja puupyörillä varustettuihin mäkiautoihin.

Tieto välirauhasta tuli syyskuun 1944 alussa. Sika ja lampaat täytyi teurastaa. Saksalainen upseeri tuli sikakarsinan luo, suuntasi pistoolinsa sian otsaan ja laukaisi. Sika kellistyi siihen. Luulen, että sian lihat menivät saksalaisille. Samalla tuli määräys valmistautua evakkoon lähtöön. Tavaroita sai ottaa mukaan sen, minkä jaksoi kantaa. Osa tavaroista pakattiin, mutta ne piti jättää mahdollista noutoa varten. Noutoa ei koskaan tullut. Meillä oli vanha hevonen. Sen kärryt sai pakata välttämättömimmillä tavaroilla. Minusta kaikista välttämättömin tavara oli ehdottomasti kelkka, jonka Eelis oli tehnyt. Vaadin sen mukaanottoa. Siihen eivät vanhemmat suostuneet. Mietin kuumeisesti mitä tehdä. Kätkin kelkan useamman kerran kärryihin, mutta aina se sieltä poistettiin. Viimeinen yritys oli, että sidoin kelkan narulla kärryn perään. Eihän se sekään käynyt. Sinne se kelkka piti jättää noutoa odottamaan. En nähnyt kelkkaa sen koommin. Se oli sotien kovin tappio minun osalta. On aika lähteä evakkoon.